Читать книгу: «Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia», страница 6

Mullit

Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa. Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä, kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut – kuinka monta trämppiä isä oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.

Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat kernaasti siepata itsensä kiinni – talvisin varsinkin. Tietysti sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä", työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa. Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin. Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta koko Etelän on – oli ainakin minun kierrellessäni – vankileirejä ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.

Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne. Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit. "Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin koskaan ennen.

Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään. Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan", joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena" (jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska", selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.

Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä. En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää. Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta: "Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä. Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä. Poikanen nukkui yhä.

Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni; kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.

"Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.

Me lähenimme häntä neuvotellaksemme. Me ilmaisimme hartaan halumme olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.

Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle. Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.

Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät konstaapeleille – ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna. Ja sitten hän joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi – tai jos ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!

Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen, sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti vieläkin kahta taalaansa.

Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää, minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden orjuuteen. Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin saaliista.

Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.

Oh, olinpa minä sankari – peräytymistie takanani. Minä herjasin jarrumiestä ja hänen tovereitaan, kunnes ne tempasivat oven auki ja minä näin niiden raivostuneet katseet lyhtyjen valossa. Juttu oli heidän mielestään perin selvä. Me olimme muka satimessa ja he saivat tulla meitä pitelemään. Alkoivat nousta. Minä en potkaissut ketään naamaan. Tempasin vain toisen oven auki ja livahdin pois, kisakissa perässäni. Junamiehistö kaapasi jäljessä.

Me hyppäsimme – jos oikein muistan – yli kiviaidan. Mutta ei ollut meillä selvää käsitystä siitä, missä olimme. Pimeässä minä kompastuin hautakiveen. Kisakissa kaatui yli toisen. Ja sitten alkoi ajojahti kautta kalmiston. Aaveet lienevät saaneet käsityksen meidän vauhdistamme. Mutta tulivatpa perässämme ne junalaisetkin. Hellittivät vasta kun me pääsimme toisen aidan yli tielle ja pimeään metsään, sekä palasivat junaansa. Hiukan myöhemmin pääsimme kisakissan kanssa erään farmarin kaivolle. Oli aikomuksemme juoda vettä, mutta kun ohut nyöri meni alas kaivoon, vedimme siitä, ja ylös tuli gallonan kannu kermaa. – Ja niin vähällä minä olin joutua Rutlandin louhokseen Vermontissa.

Kun pummit antavat sanan käydä, että "mullit ovat äkäisiä", niin vältä sitä kaupunkia; tai jos mennä täytyy, niin mene pehmeästi sen läpi. On kaupunkeja, joiden läpi on aina kuljettava pehmeästi. Sellainen on Cheyenne, Union Pacific-radan varrella. Sillä on maine yli Yhdysvaltain "äkäisyydestään" – ja sen oli sille hankkinut Jeff Carr (mikäli nimen oikein muistan). Jeff Carr saattoi laukaista pummin tauluun ihan silmänräpäyksessä. Ei koskaan ryhtynyt keskusteluun. Siinä silmänräpäyksessä kun sai käsiinsä, hän iski molemmin nyrkein, nuijalla tai mitä vain käteen sattui. Ja pideltyään pummia hän lähetti tämän kaupungista luvaten parempaa, jos tämä vielä uskalsi nenäänsä sinne pistää. Jeff Carr tunsi leikin. Pohjoiseen, etelään, itään ja länteen käsin kuljettivat pidellyt pummit Yhdysvaltojen (sekä Kanadan ja Meksikon) rajoille asti tiedon siitä, että Cheyenne oli "äkäinen". Onnekseni en sattunut Jeff Carrin tuttavuuteen. Tuulispäänä menin läpi sen kaupungin. Meitä oli silloin 84 pummia. Lukumäärä teki meidät varsin ylimielisiksi muihin paitsi Jeff Carriin nähden. Se nimi salpasi koko mielikuvituksemme, lamautti miehuutemme, ja koko sakki pelkäsi kuollakseen häntä.

Eipä juuri maksa vaivaa ryhtyä keskustelemaan "mullien" kanssa, jos ne ovat "äkäisiä". Nopea poistuminen on paras. Minä tarvitsin jonkin aikaa, ennenkuin sen opin, mutta päästötutkinnon antoi minulle muuan New-Yorkin mulli, ja sen jälkeen lähtevät käpäläni automaattisesti liikkeelle, kun sellainen lähtee jälkeeni. Se valmius on yhäkin veressäni ja pysyy. Vaikka eläisin kahdeksankymmenen vuoden ikään ja kompuroisin kainalosauvoin katua pitkin, niin heti kun näkisin poliisin tulevan kohti, pudottaisin kainalosauvat ja juoksisin kuin peura.

Kasvatukseni loppusilauksen sain siis New-Yorkissa. Eräänä kuumana kesäiltana. Viikon oli ilma ollut tukahduttava. Minä olin ottanut tavakseni "heittää jalkaa" aamuisin ja levätä iltapäivät pienessä puistossa, joka oli lähellä sanomalehtipalatseja ja Kaupungintaloa. Läheltä sain ostaa puhdistajilta kirjoja, jotka olivat painettaessa tai sidottaessa hieman vikaantuneet, muutamalla sentillä kappaleen. Ja puistossa oli pieniä majoja, joista sai ostaa mainiota, jääkylmää, sterilisoitua maitoa ja kirnupiimää sentillä lasin. Joka iltapäivä istuin penkillä lukemassa ja tyhjensin 5-10 lasia. Ilma oli todella hiostava.

Niinpä olin siis veltto ja lueskeleva, maitoa latkiva pummi, mutta mitä sainkaan siitä! Eräänä iltapäivänä saavuin puistoon uusi kirjasaalis kainalossani ja hirvittävä kirnumaidon jano paidassani. Keskellä katua, Kaupungintalon edustalla, huomasin kulkiessani maitomyymälää kohti väkijoukon. Kun se oli juuri kohdallani, niin pysähdyin. Ensin en voinut nähdä mitään. Sitten näin vilaukselta ja kuulin äänistä, että joukko katupoikia siinä pelasi pii-viitä. Nyt ei pii-vii ole sallittua New-Yorkin kadulla. En tiennyt sitä, mutta varsin pian sain tietää. Puolen minuuttia olin ehkä siinä seisonut ja saanut tietää väenkokouksen syyn, kun muuan katupojista huusi: "Mulli." Pojat tiesivät tiensä. Juoksivat. Minä en.

Joukko hajaantui heti ja jakaantui katukäytäville. Samaan suuntaan lienee painunut puolisensataa miestä. Olimme jotenkin hajallaan. Näin "mullin", rotevan, harmaapukuisen poliisin. Hän asteli keskellä katua, kiirehtimättä kuin kävelyllä. Sattumalta panin merkille, että hän muutti vähän suuntaansa lähtien samaa katukäytävää kohti kuin minäkin. Hän asteli verkalleen harvan joukon läpi, ja minä näin, että tiemme tulisivat yhtymään. Olin niin varma viattomuudestani, etten mitään aavistanut, huolimatta kaikista mulleja koskevista opetuksistani. En aavistanut sen minua tähtäilevän. Kunnioituksesta lakia kohtaan pysähdyin antaakseni hänen mennä ohi. Mutta samassa hän varoittamatta tarttuikin rinnuksiini kaksin käsin. Sanoillaan hän heitti ilkeän varjon minun syntyperääni.

Amerikkalainen vereni kuohahti. Kaikki vapautta rakastaneet esi-isäni vaativat oikeuttaan minun kauttani. "Mitä tarkoitatte?" tiukkasin. Vaadin, nähkääs, selitystä. Ja sain. Tuiskis. Hänen nuijansa iski kallooni, ja minä horjahdin taapäin kuin päihtynyt, ympärillä olevain uteliaiden häilyessä silmissäni kuin aallot merellä. Kalliit kirjani tipahtivat maan tomuun, ja poliisin nuija uhkasi iskeä toisen kerran. Sinä hetkenä minä häyrypäissänikin näin näyn. Näin sen nuijan useita kertoja iskevän kallooni; näin itseni verisenä poliisioikeudessa; kuulin syytöksen katumetelistä, röyhkeästä puheesta ja poliisin vastustamisesta yms., ja näin myös itseni Blackwell-saarella. Oh, tunsinpa sen leikin. Ja samalla meni minulta kaikki halu vaatia selityksiä. En edes pysähtynyt kokoamaan kalliita kirjojani, jotka vielä olivat lukematta. Minä käännyin ja juoksin. Olin kovin sairas, mutta minä juoksin. Ja juoksemaan tulen kuolinpäivääni asti, joka kerta kun mulli alkaa nuijia minulle selitystään.

Vuosikausia trämppiaikani jälkeen, kun olin ylioppilaana Kalifornian yliopistossa, menin eräänä iltana sirkukseen. Näytännön jälkeen jäin katsomaan suuren sirkuksen kuljetuskoneistoa, sillä sen oli määrä lähteä samana iltana. Satuin pienten poikain nuotiolle. Niitä oli parikymmentä, ja puheista päättäen oli niillä aikomuksena karata sirkuksen mukana. Mutta sirkusherratpa eivät halunneetkaan sellaista pentujoukkoa matkaansa, ja puhelinsoitto poliisiasemalle oli tehnyt tuuman tyhjäksi. Kymmenkunta poliisimiestä oli komennettu paikalle vangitsemaan pojat kello yhdeksän kiellon rikkomisesta. He piirittivät nuotion ja hiipivät lähelle pimeässä. Merkin saatuaan lähtivät juoksemaan, ja kukin sieppasi käsiinsä pojan kuin kiemurtelevan ankeriaan.

Minä en tiennyt mitään poliisin tulosta; ja kun näin vaskinappisten kypäräpäisten niin äkkiä ryntäävän kädet ojossa, menetti minun olemukseni tasapainonsa. Automaattinen juoksuvaisto heräsi. Juoksin. En tiennyt itsekään juoksevani. En tiennyt mitään. Se tapahtui aivan itsestään. Eihän minulla ollut mitään syytä juosta. En ollut pummi. Olin sen kunnan kansalainen. Olin kotikaupungissani. En ollut pahaa tehnyt. Olin ylioppilas. Nimeäni ei ollut papereissa, ja ylläni oli hyvät vaatteet, joissa ei oltu nukuttu. Ja kuitenkin juoksin – sokeasti, mielettömästi, kuin ajettu kauris, ainakin yhden katuvälin. Ja tuntooni tullessani havaitsin yhä juoksevani. Täytyi ihan ponnistaa saadakseni jalkani pysähtymään.

Ei, minä en pääse siitä. En voi auttaa. Kun mulli tulee, niin minä juoksen. Sitäpaitsi minulla on huono onni aina joutua vankilaan. Olen ollut vankilassa useampia kertoja sen jälkeen kuin kiertelemisen jätin kuin koko sinä aikana. Lähden esim. jonakin sunnuntaiaamuna nuoren neitosen seurassa pyöräilemään. Ennenkuin pääsen kaupungin ulkopuolelle, joudumme kiinni siitä, että sivuutimme jalankulkijan katukäytävällä. Päätän olla varovampi. Seuraavan kerran olen pyöräilemässä pimeässä, ja asetyleenilamppu reistailee. Minä hoitelen sen pienoista liekkiä huolellisesti kaupungin asetusten takia. Minulla on kiire, mutta minä ajan etanan vauhdilla, etten sammuttaisi sitä tuikkivaa liekkiä. Pääsen kaupungin rajalle, olen sen asetusten ulkopuolella ja yritän ottaa takaisin menettämäni ajan. Ja puolen mailin päässä pysäyttää minut mulli, ja seuraavana aamuna annan panttisakkoni mennä poliisioikeudessa. Kaupunki on kavalasti laajentanut aluettaan mailin verran, enkä minä sitä tiennyt.

Muistaen luovuttamatonta sananvapauttani ja yleistä kokoontumisoikeutta minä kiipeän katuvierellä saippualaatikolle purkaakseni kuulijakunnalle niitä talousopillisia ongelmoita, jotka päässäni pyörivät, ja mulli vetää minut alas ja raastaa minut kaupungin vankilaan ja minä saan taas maksaa takausrahan. Ei auta. Koreassa jouduin vankilaan joka toinen päivä. Niin myös Mantsuriassa. Viime kerran Japanissa ollessani jouduin kiinni venäläiseksi vakoojaksi epäiltynä. Se on ihan toivotonta. Mitä tästä tuleekaan!

Kerran hypnotisoin erään mullin Bostonin keskuspuistossa. Oli aika jälkeen puolenyön, ja hän ahdisti minua; mutta ennenkuin erottiin, sain häneltä hopealantin sekä yömajan osoitteen. Bristolissa New Jerseyssä laski poliisi minut kerran menemään, vaikka hänellä, taivas tietäköön, oli riittävästi syytä vangita minut. Iskinkin häntä kovemmin kuin kukaan muu hänen elämässään. Tapaus oli tällainen. Puolen yön aikaan olin tarttunut tavarajunaan päästäkseni pois Philadelphiasta. Kiertolaiset heittivät ojaan. Juna kulki hitaasti vaihteiden, sivuratojen ja ratapihojen poikitse. Saavutin sen uudelleen ja jouduin uudelleen pois. Täytyi näet riippua ulkopuolella, sillä se oli pitkänmatkanjuna ja kaikki ovet olivat kiinni.

Toisen kerran heittäessään minut junasta selitti jarrumies, että olin henkeni kaupalla, koska juna oli nopeakulkuinen. Minä selitin osaavani kulkea nopeasti, mutta se ei auttanut. Hän selitti, ettei aikonut antaa minun tehdä itsemurhaa, ja sysäsi. Mutta minä tartuin siihen junaan kolmannen kerran ja jouduin puskureille. Ne olivat pienimmät mitä ikinäni olen nähnyt – en tarkoita todellisia puskureita, joita yhdistää kytkin, vaan tarkoitan niitä pienoja, jotka kulkevat tavaravaunun päitse juuri puskurien yläpuolella. Niillä voi seistä.

Mutta ne sakarat, jotka sillä kertaa alleni sattuivat, eivät olleet tavallisen levyiset. Ne olivat tuskin puoltatoista tuumaa. En saanut puoltakaan anturastani niille sopimaan. Käsin ei saanut mitään kiinni. Vaunujen päät olivat pystysuorana seinänä siinä, mutta niissä ei ollut kädensijaa. Kämmeneni vain voin painaa niitä vasten. Ja se olisikin riittänyt, jos jalkaini alla olisi ollut jotakin pitävää.

Kun juna pääsi Philadelphian ulkopuolelle, alkoi se lisätä vauhtia. Ymmärsin nyt, miksi se jarrumies oli puhunut itsemurhasta. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Se oli läpikulkujuna eikä pysähdellyt asemilla. Siinä osassa Pennsylvaniaa on neljä raidetta rinnan, ja minun itään menevä tavarajunani voi matkalla sivuuttaa länteen menevän, ja sen taas sivuuttivat itään menevät pikajunat. Sillä oli oma raiteensa ja se lennätti sitä pitkin. Tilanteeni ei ollut huvittava. Minä seisoin anturaini reunain varassa kapeilla sakaroilla nojaten epätoivoisesti kämmenin vaunujen päätyjä vasten. Ja ne vaunut liikkuivat ylös, alas, edestakaisin. Oletteko nähneet sirkusratsastajan seisovan kahdella hevosella jalka kummankin selässä? Sellaista minä muistutin, mutta olipa erotustakin. Ratsastajalla on ohjat, minulla ei ollut mitään mistä pitää; hän seisoi koko jalkapohjillaan, minä niiden reunoilla; hän voi taivuttaa sääriään ja pitää tasapainoa, mutta minun oli seisottava suorana pystyssä suorin säärin; ratsastaa kasvot päin kulkusuuntaansa, minä sivuttain, ja jos hän putoaa, putoaa hän sahajauhoihin, minä taas olisin sellaisessa tapauksessa mennyt murskaksi pyöräin alla.

Mutta kylläpä sillä junalla oli vauhti. Se mölysi ja kirkui, kiepsahti hurjasti käänteissä, hypähdellen yli epätasaisuuksien, niin että toinen vaununpää lennähti ylös ja toinen alas tai käännähti toinen vasemmalle, toinen oikealle, ja koko ajan minä rukoilin ja toivoin sen vihdoinkin pysähtyvän. Mutta se ei pysähtynyt. Ensimmäisen, viimeisen ja ainoan kerran trämppimatkoillani minä sain kyllikseni. Minä päätin siirtyä pois puskureilta vaunun sivutikkaille; se oli vaarallista hommaa, sillä vaunujen päät olivat aivan tasaiset.

Minä kuulin junan viheltävän ja tunsin vauhdin hieman hiljentyvän. Tiesin, ettei se aio pysähtyä, mutta päätin muuttaa paikkaa, jos vauhti vain sallisi. Juuri tällöin tuli kaarre, juna kulki yli sillan ja sitten läpi Bristolin kaupungin. Tämä kaikki edellytti hiljempää vauhtia. Minä kiepsahdin sivutikkaille ja odotin. En tiennyt, että tulimme Bristolin kaupunkiin. En tiennyt miksi vauhti hiljeni, tiesin vain, että minun oli päästävä pois… Jännitin silmiäni pimeässä nähdäkseni, milloin tulisi katu, jolle voisi hypätä. Olin junan jälkipäässä, ja ennenkuin minun vaununi oli kaupungissa, oli veturi jo ohi aseman ja tunsin sen lisäävän vauhtia.

Sitten tuli katu. Pimeässä en nähnyt, kuinka leveä se oli tai mitä oli sen toisella laidalla. Mutta minä tunsin tarvitsevani koko sen kadun leveyden, jos mielin pysyä jaloillani maahan päästyäni. Minä tipautin itseni kadun tähän reunaan. Se on helppo sanoa. Tarkoitan sitä, että ensin kumarruin porrastangollani eteenpäin niin alas kuin voin. Sitten irroittuen junasta heilautin itseni kaikin voimin taapäin, kuin olisi aikomukseni tulla selälleni maahan. Kun sitten jalkani sattuivat maahan, olin 45 asteen kulmassa. Se esti minua suistumasta suinpäin tantereeseen. Ruumiini vain kohosi pystyyn ja alkoi suistua eteenpäin. Samassa täytyi maahan tösähtäneiden jalkaini hypähtää ja liikkua niin nopeasti kuin eteenpäin lennättävä vartaloni vaati. Jalkani siis taputtivat sangen taajaan katua vasten. En uskaltanut niitä pysäyttää. Olisin mennyt nokalleni. Juosta piti vain.

Minä olin kuin tahdoton luoti ja ihmettelin mitä mahtoi olla vastapäisellä katuvierellä. Toivoin, ettei siellä olisi kiviseinä eikä sähköpatsas. Ja silloin töytäsin päin. Kauhistus! Näin sen juuri ennen onnettomuutta – seisoihan siinä pimeässä mulli. Me kiepsahdimme katuun yhdessä ja kierimme hyvän matkaa. Automaattisesti hän sulki minut syliinsä eikä enää hellittänyt. Kumpikin menimme nurin, ja tajuihinsa päästyään hän havaitsi pitävänsä sylissään lammassiivoa pummia.

Jos sillä mullilla oli yhtään mielikuvitusta, oli hänen täytynyt pitää minua jostakin muusta maailmasta, kenties Marsista tulleena, sillä pimeässä hän ei ollut nähnyt minun hyppäävän junasta. Hänen ensi sanansa olivatkin: "Mistä ihmeestä sinä tulit?" Ja sitten hän sanoi, ennenkuin ennätin vastata: "Minulla on hyvä halu pistää sinut kiinni." Tämä tuli myös automaattisesti, luulen. Hän oli näet perin hyväsydäminen mulli, sillä kerrottuani hänelle "tarinan" antoi hän minulle seuraavaan tavarajunaan asti aikaa lähteä kaupungista. Minä sain vielä tingityksi kaksi ehtoa: että se on itään menevä ja että sen kaikki ovet eivät ole lukitut. Tähän hän suostui, ja niin näillä Bristolin sopimuksen ehdoilla säästyin joutumasta vankilaan.

Muistanpa toisenkin yön siinä samassa maanosassa, mutta silloin minä livahdin mullin ohitse. Jos olisin sattunut päin, olisin porannut hänet putkeksi, sillä tulin suoraan ylhäältäpäin, hännässäni koko joukko muita mulleja. Tällainen oli se juttu. Olin asustanut eräässä vuokrahevostallissa Washingtonissa. Minulla oli käytettävänäni vaunuvaja ja lukemattomia hevosloimia. Palkkioksi hoidin hevosia aamuisin. Olisin siellä ehkä vieläkin ilman niitä mulleja.

Eräänä iltana 9:n aikaan jouduin kotiin tullessani keskelle uhkapeliä. Oli ollut markkinapäivä, ja kaikilla neekereillä oli rahaa. Paras selittää tilanne. Talli oli kahta katua vasten. Minä tulin pääovesta sisään, kuljin läpi konttorin ja tulin kahden hevosrivin väliseen kujaan, joka kulki rakennuksen pituussuuntaan ja johti toiselle kadulle. Keskellä tätä kujaa, kaasullekin alla ja hevosrivien keskellä, oli noin 40 neekeriä. Minä liityin sakkiin katselijaksi. Olin "poikki" enkä voinut pelata. Muuan musta "passasi" koettaen onneaan, ja aina panos kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikenlaista rahaa oli lattialla. Se oli jännittävää. Panokset kasvoivat yhä, ja se neekeri yhä passasi. Kiihtymys oli suuri. Samassa kuului valtava jymähdys takakadun ovelta.

Muutamat neekerit kiitivät vastakkaiseen suuntaan. Minä viivyin hetken kahmaistakseni lattialta kaikenlaista rahaa taskuuni. Se ei ollut varkautta, sillä se oli tapana. Jokainen, joka ei juossut, kahmi rahoja. Ovet lensivät auki ja sisään säntäsi joukko mulleja. Me lennätimme vastakkaiseen suuntaan. Konttorissa oli pimeä, eikä kapea ovi sallinut kaikkien yht'aikaa päästä kadulle. Aika alkoi olla täpärällä. Yksi neekereistä sukelsi akkunasta kadulle ja vei akkunapuitteet mennessään. Esimerkkiä seurasi koko joukko muita neekereitä. Iso neekeri tunkeutui oveen yht'aikaa kanssani. Hän oli isompi ja pääsi edelle. Samassa iski nuija hänen päähänsä ja hän kaatui kuin teuras. Toinen mullikarja oli vastassa. Ne tiesivät, etteivät voisi käsin vastustaa rynnäkköämme, ja käyttivät siksi nuijiaan. Minä kompastuin äskeiseen neekeriin, väistin nuijan iskun, sukelsin mullin haarain välitse ja olin vapaa. Ja sitten juoksin! Edessäni oli mulatti, ja minä kiidin hänen jäljessään. Hän tunsi kaupungin paremmin kuin minä, ja arvelin, että sielläpäin mihin hän juoksi oli turva. Mutta hän taas piti minua takaa-ajavana mullina. Ei katsonut taakseen. Juoksi vain. Minulla oli hyvä kunto ja pysyttelin hänen kintereillään ollen vähällä juosta hänet kuoliaaksi. Vihdoin hän kompastui, painui polvilleen ja antautui. Ja kun hän havaitsi, etten minä ollut mulli, niin pelasti minut vain se, ettei hänellä ollut yhtään voimia jäljellä.

Siksi lähdin Washingtonista – en sen mulatin, vaan mullien takia. Minä menin asemalle ja tartuin ensimmäiseen umpiportaaseen Pennsylvanian-radan pikajunassa. Kun juna oli hyvässä vauhdissa, alkoi minussa herätä epäilyksiä. Tämä oli neliraiteinen rata ja koneet ottivat vettä täydessä vauhdissa. Pummit olivat varoittaneet minua matkustamasta ensi portaalla niissä junissa, jotka ottivat vettä kulkiessaan. Ja nyt selitän. Raiteiden välissä on pitkä allas. Kun kone kulkee yli täyttä vauhtia, laskeutuu siitä kouru altaaseen ja sitä myöten työntyy tenderiin vesi.

Jossakin paikoin Washingtonin ja Baltimoren välillä, minun istuessani umpiportaalla, alkoi hieno vesisuihku kohota ilmaan. Se ei ketään haitannut. Ahaa, ajattelin; se oli siis vain juttua se, että vedenotto olisi ensiportaalaiselle vaarallinen. Mitä tuo suihku nyt tekee? Sitten aloin ihailla itse sitä temppua. Tämäpä jotakin. Mitä ovat Lännen alkuperäiset rataolot verrattuina tähän – ja silloin täyttyi tenderin vesisäiliö, ennenkuin oli päästy kaukalon päähän. Vuoksiaalto kohosi tenderin peräseinän yli ja syöksyi minun ylitseni. Olin märkä kuin uitettu koira.

Juna ajoi Baltimoren asemalle. Kuten on tapana Idän kaupungeissa, kulki juna kadunpinnan alapuolella leikkauksessa. Kun se saapui valaistulle asemalle, tein itseni niin pieneksi kuin saatoin. Mutta muuan rautatiemulli näki minut ja ryhtyi takaa-ajoon. Kaksi muuta liittyi häneen. Minä olin päässyt aseman ohi ja hyppäsin ratapihalle. Mutta huomasinkin olevani satimessa. Kummallakin puolellani kohosivat leikkauksen seinät, ja tiesin, että jos yrittäisin ja putoaisin takaisin, joutuisin suoraan mullien haltuun. Minä juoksin edelleen ja tarkastelin sopivaa kiipeämispaikkaa. Vihdoin löysin. Se oli juuri sillan takana, joka johti yli leikkauksen. Käsin jaloin kaapaisten kiipesin ylös seinää. Ne kolme rautatiemullia pyrkivät perässä.

Ylhäällä huomasin joutuneeni rakentamattomalle tontille. Toisella sivulla erotti matala aita sen kadusta. Ei ollut aikaa tarkempiin tutkimuksiin. Ne olivat kintereilläni. Minä syöksyin aitaa kohti ja samaa tietä sen yli. Ja siinä kohtasi minua elämäni yllätys. On tottunut ajattelemaan, että aidan toinen puoli on yhtä korkea kuin toinenkin. Mutta tämä oli toisenlainen. Nähkääs se tontti oli koko joukon katua korkeammalla. Minun tulopuolellani oli aita matala, toinen puoli – no niin, yli harjan päästyäni ja lähtiessäni alaspäin saappaat edellä tuntui kuin olisin pudonnut suoraa päätä kuiluun. Ja allani, katulampun vieressä, seisoi mulli. Arviolta katuun oli 9-10 jalkaa, mutta siinä ällistyksissäni näytti matka kahta vertaa pitemmältä.

Minä oikaisin itseni ilmassa ja tulin alas. Ensin luulin tulevani sen mullin niskaan. Ja vaatteeni sipaisivatkin häntä, kun jalkani kajahtaen iskivät katuun. Ihme ettei hän säikähtänyt kuoliaaksi, sillä hän ei ollut kuullut minun tulevan. Taas olin kuin Marsista pudonnut. Mutta hypähtipä se mulli. Väistyi kuin hevonen autoa; ja sitten hän tavoitti minua. Minä en jäänyt selittämään. Sen jätin takaa-ajajaini tehtäväksi, jotka tipahtelivat huvittavasti sieltä aidalta alas. Mutta sainpa minä juosta. Katua ylös ja toista alas, kulman taakse ja toisen, ja vihdoin pääsin niistä.

Kulutettuani joitakin niistä kahmimistani lanteista ja tapettuani tuntikauden aikaa palasin rautatieleikkaukselle juuri asemavalojen ulottuman ulkopuolelle ja odotin junaa. Vereni oli tyyntynyt ja minä värisin surkeasti märkien vaatteitteni takia. Vihdoin tuli juna asemalle. Minä lymysin pimeässä ja nousin siihen onnellisesti sen lähtiessä, tällä kertaa kuitenkin toisen vaunun umpiportaalle. Ei enää vesiryöppyä! Juna lennätti 40 mailia, ennenkuin pysähtyi kovin tutunnäköiselle asemalle. Minä olin taas Washingtonissa! Baltimoressa olin katuja kierrellessäni ja kiihkoissani huomaamattani joutunut paluutielle ja noussut väärään junaan. Olin menettänyt yön unen, kastunut pintaa myöten ja olin tullut sinne, mistä olin lähtenytkin. Ehei, ei elämä kulkurin poluilla ole ruusuilla ja kukilla tanssia. Mutta talliin en mennyt takaisin. Olin kahmaissut varsin onnistuneesti enkä halunnut tehdä siitä tiliä niille neekereille. Ja niin nousin seuraavaan junaan ja söin aamiaiseni Baltimoressa.