Neiti de Taverney

57. Lapsenryöstö

Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus muistuttaa kuolemaa.

Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi, kuten hänkin…

Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä, tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.

Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen lautaisen väliseinän läpi.

Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen, joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa, jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.

Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin. Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen illan kohtauksessa Filipin kanssa.

Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten häiritsevästi… Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin julmaa tahtoa.

Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta, joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.

"Se kärsii", ajatteli hän.

Ja heti vastasi hän itselleen:

"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin… minä… onnettomin elävitten joukossa?"

Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin. Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.

Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.

"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen… Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei ole oikeutta kiusata heitä… Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi antanut niille kykyä noin valittaa."

Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista. Lapsikin oli lakannut itkemästä.

"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen uiko oven käyvän… Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa… eikä pienokainen enää valita… Vieras tarjoo sille jo hoivaansa ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis äiti, joka hoitaa lasta… Muutamasta écu'sta lapsi… minun kohtuni hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä, jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun oikeutettu vihani… Niin ei saa käydä… Minä olen kärsinyt, olen ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin… minulla on oikeus pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"

Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:

– Marguerite, Marguerite!

Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan, johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.

– Kuuletko? – sanoi Andrée.

– Kyllä, madame, kyllä, – vastasi Marguerite, joka nyt alkoi käsittää.

Ja hän lähestyi vuodetta.

– Tahtooko madame juoda?

– En…

– Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?

– Ei… ei.

Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.

– Ahaa, jo ymmärrän… Madame haluaa tietää, onko veljenne jo palannut?

Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.

– Minä tahdon, – änkytti hän vihdoin, – minä tahdon… Avaa toki tuo ovi, Marguerite.

– Kyllä, madame… Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!.. Tuuli, madame… millainen tuuli!..

Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin ja yölampun liekit lepattivat.

Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso, Marguerite, katso… Se… lapsi vilustuu… Marguerite kääntyi viereiseen huoneeseen.

– Minä menen peittämään sitä, madame, – sanoi hän.

– Ei… ei! – mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. – Tuo se minulle.

Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.

– Madame, – virkkoi hän lempeästi, – hra Filip käski, että lapsi ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa… kaiketi hän pelkäsi sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.

– Tuo minulle lapseni! – huusi nuori äiti niin kiivaasti, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.

Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen, kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot kuvastaen kummastusta.

– No? – kysäisi Andrée.

– Kah… madame… joku on siis täällä käynyt?

– Mitä, joku?.. Kuka?

– Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.

– Kuulin todellakin äsken melua, askeleita… virkkoi Andrée. – Imettäjä on kai tullut nukkuessasi… hän ei ole tahtonut sinua herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.

Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!

– Sepä omituista! – sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. – Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?

– Ah, madame, – huudahti palvelijatar äkkiä.

– Mikä on?

– Katuportti avautuu!

– Katso, katso!

– Hra Filip palaa… Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!

Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla, jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.

– Sisar, sisar, tässä tulen, – virkkoi Filip astuen huoneeseen.

– Rakas veli… kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan!

Ah, siinähän on imettäjä… Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt…

– Lähtenytkö?.. Hän vasta saapuu.

– Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei… kyllä minä hänet äsken kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa…

– En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan…

– Oh, minä kiitän sinua, Filip, – virkkoi Andrée vetäen hänet luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, – minä kiitän sinua, että arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa lasta pois sitä ensin näkemättäni… syleilemättäni!.. Sinä tunsit sydämeni, Filip… Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava lastani.

Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.

– Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin… – lisäsi nuori äiti.

– Mutta, monsieur, – virkkoi palvelijatar, – tiedättehän, että lapsi ei enää ole siellä.

– Mitä, mitä sanotte? – vastasi Filip.

Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt, parkaisi hirveästi.

Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa. Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä, lohdutuksilla ja kyynelillä.

– Lapseni, – mutisi Andrée, – lapseni!

"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. – Sisar, rakas sisar, me näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen tohtori vei lapsen mukanaan.

– Tohtori! – huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon tuottamassa ilossa.

– Niin, niin… Ah, olemmepa me aika houkkioita…

– Filip, vannotko minulle, että asia on niin?..

– Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi… Mitenkä sitten lapsi… olisi voinut täältä hävitä?

Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö yhtyivät.

Andrée innostui yhä enemmän.

– Kuitenkin minä kuulin… – sanoi hän.

– Mitä?

– Askeleita…

Filipiä puistatti.

– Mahdotonta! Sinähän nukuit.

– Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin… minä kuulin!..

– Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan haittaa… Muuten mainitsikin hän siitä minulle.

– Sinä rauhoitat minua.

– Kuinka en sinua rauhoittaisi?.. Asia on aivan yksinkertainen.

– Mutta, – huomautti imettäjä, – mitä tehtävää sitten minulla täällä on?

– Se on totta… lääkäri odottaa teitä kotonanne.

– Vai niin!

– Tai kotonaan. Kah… tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että hän ei ole kuullut lääkärin sanoja… tai ehkä ei lääkäri tahtonut mitään sanoakaan.

Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.

Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen, näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.

"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty… Sellainen onnettomuus, sellainen onnettomuus!"

58. Haramontin kylä

Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut kostoansa.

Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan ostamiseen Teresialle.

Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan, milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli emännän mainiota keittotaitoa.

Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.

Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.

Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.

Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen asunnossaan tapahtui.

Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat, ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.

Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin tohtori Louista puhuttelemaan… Tämä Versaillesissa käynti oli kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut salaisuus.

Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:

Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä vaatisi.

Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän ympäröimä.

Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari Niquet'ksi.

Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.

Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n talteen määrätyn rahasumman lasta varten.

Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.

Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika. Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun imetyslapsen.

Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut Pariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.

Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.

Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.

Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä kylistä.

Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen, jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja, erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:

– Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää lehvän alla!

Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon, kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään, vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.

"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki, varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden varjolla.

Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen tarkoituksiinsa.

Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu. Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.

Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena kamaripalvelijana.

Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä; siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin; silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä tekemättä.

Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti ansaitaan.

Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.

Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.

Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää, jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.

Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan, mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.

Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi hän palata… Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.

– Lumi!.. Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi… Lumella nähtäisiin hänen jälkensä… Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin koko salaisuus tulisi ilmi.

Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät jättäisi jälkiä.

Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut, jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin eteen.

Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.

Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin. Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta, peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta. Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen ja hehkuva.

Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia jäähyväissanoja tämän kanssa.

Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan, kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat tuskanhuudot.

Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.

Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.

– Saat puoli louisdoria itsellesi, – sanoi hän, – jos neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.

Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.