Tom Sawyer

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Tom'in suuri salaisuus oli ollut palata kotia rosvoavien veljiensä kanssa ja olla omissa hautaisissansa. Lauantai-iltana hämärissä olivat he hilauneet yli joen eräällä hirrellä ja nousseet maalle viisi tai kuusi englannin peninkulmaa kauppalan alapuolella, maanneet metsässä, kaupungin ulkopuolella, päivän koittoon, ja sitten hiipineet taka- ja palokatuja kaupunkiin ja lopettaneet unensa kirkon parvessa vanhain, kuluneitten penkkien seassa.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä olivat täti Polly ja Mary hyvin rakkaita, ja kohteliaita täyttämään Tom'in vaatimuksia. Keskustelu oli erinomaisen vilkas. Sen aikana sanoi täti Polly:

"Niin, sitä en sano, ett'ei se olisi ollut sukkela keksintä, Tom, pitää viikkokausi kaikkein mielet ponnistuksessa, jos te, pojat, lystäilitte hyvin, vaan se oli häpeä, että sinä voit olla niin kovasydäminen ja antaa minun kärsiä niin kauan. Koska sinä voit tulla hirrellä joen yli hautaisiisi, niin olisit hyvin voinut antaa minulle jonkinlaisen tiedon jollakin tavalla siitä, ett'et ollut kuollut, vaan että olit juossut tiehesi."

"Niin, sen olisit voinut tehdä, Tom", sanoi Mary; "ja sen olisit tehnytkin, luulen mä, jos olisit tullut ajattelemaan."

"Olisitko, Tom?" sanoi täti Polly, toivosta kirkastetulla naamalla.

"Sano vakaasti olisitko tehnyt sen, jos olisit tullut ajattelemaan?"

"Minä – niin, en tiedä. Se olisi turmellut kaikki tyyni."

"Tom, minä toivoin, että sinä olisit rakastanut minua kumminkin niin paljon", sanoi täti Polly, surullisella äänellä, joka pani pojan alle päin pahoille mielin. "Se olisi kumminkin ollut jotakin, jos olisit ajatellut sitä, jos et edes olisi sitä tehnytkään."

"Vaan, hyvä täti, ei se ollut niin pahoin ajateltu", sanoi Mary puolustaen poikaa; "se on vaan Tom'in ajattelemattomuutta – hän on aina niin raju, ett'ei hän ajattele mitään."

"Sen pahempi. Sid, hän olisi ajatellut, hän. Ja Sid olisi tullut takaisin ja tehnyt sen myös. Tom, sinä tulet katsomaan vielä kerran taaksesi, ja toivomaan, että olisit pitänyt enemmin minusta, kun se ei olisi kumminkaan maksanut sen enempää."

"Vaan, hyvä täti, tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Tom.

"Minä olisin tiennyt sen paremmin, jos sinun käytöksesi olisi vähääkän todistanut siitä."

"Toivoisimpa nyt jo ajatelleeni", sanoi Tom, katuvaisella äänellä! "Vaan minä näin unta sinusta kaikissa tapauksissa. Se on kumminkin jotakin, eikö niin?"

"Eipä paljo – kissakin tekee sen – vaan onhan se parempi kuin ei mitään. Mitä uneksit sinä?"

"Keskiviikko-yönä näin minä unissani sinun istuvan tuossa sängyn vieressä, Sid istui laatikkokirstulla ja Mary hänen vieressänsä."

"Niin, niinhän me istutaan aina. Minä olen iloinen siitä, että sinä edes unissasi vaivasit itseäsi kanssamme."

"Niin, ja minä uneksin, että Joe Harper'in äiti oli täällä."

"Totta tosiaan, hän oli täällä! Uneksitko sinä vielä jotakin muuta?"

"Oh, yhtä ja toista. Vaan se on nyt niin epäselvää."

"Vaan koetapas muistella – etkös muista?"

"Minä muistelen kumminkin vähän ikäänkuin tuuli – tuuli – puhalsi – "

"Muistele paremmin, Tom! Tuuli puhalsi jotakin, annas kuulla!"

Tom painoi kättänsä otsaansa vasten tuskallisesti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Nyt minä muistan! Nyt minä muistan! Tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin!"

"Herran tieten! Jatka, Tom, jatka!"

"Ja minusta oli, niinkuin olisit sanonut: 'Totta tosiaan, eiköhän ovi' – "

"Jatka, Tom!"

"Antakaas minun ajatella vähän – ainoastaan silmänräpäys. Oh, niin – sinä sanoit luulevasi oven olevan auki."

"Niin totta kuin minä istun tässä, niin, niin juuri teinkin. Eikö ole totta, Mary? Jatka!"

"Ja sitten – ja sitten – niin, en ole varma, vaan minusta oli niinkuin olisit laittanut Sid'in – "

"No? No? Mitä laitoin minä hänet tekemään?"

"Sinä laitoit hänet – sinä – kah, sinä laitoit hänet panemaan sitä kiini!"

"Vaan taivaan nimessä! En kuunaan ole kuullut kummempia! Tulkaathan vaan tästä lähin sanomaan, ett'ei unia ole uskominen! Serena Harper'in pitää saada tieto tästä, ennen kuin olen tuntia vanhempi. Tahtoisimpa mielelläni tietää aikooko hän tämänkin kumota joutavalla puheellaan taikauskoisuudesta. Jatka, Tom!"

"Oh, nyt minä muistan kaikki selvään kuin päivän. Sitten sanoit sinä, ett'en minä ollut kelvoton, ainoastaan kurintekiä ja täynnä vehkeitä, ja ett'en minä voinut sille enemmin kuin – kuin – muistaakseni varsa, tai jokin sellainen."

"Aivan niin kuin se olikin. Voi kuitenkin! Jatka, Tom!"

"Ja sitten aloit sinä itkeä."

"Sen tein, sen tein. Eikäpähän se liene ollut ensikerran. Ja sitten – "

"Sitten alkoi rouva Harper itkeä, ja sanoi, että Joe oli juuri samanlainen, ja hän katui sitä, että oli pieksänyt Joe'a kermasta, jonka itse oli heittänyt ulos – "

"Tom, Henki oli sinun ylitsesi! Sinä ennustit – sitä juuri sinä teit!

Kaikkiakin! Jatka, Tom."

"Sitten sanoi Sid – "

"Muistaakseni en sanonut mitään", sanoi Sid.

"Sanoit kyllä Sid;" sanoi Mary.

"Pitäkää suunne, ja antakaa Tom'in jatkaa! Mitä sanoi hän, Tom?"

"Hän sanoi – minä luulen hän sanoi, toivovansa minulla olevan paremman siellä, jossa olin, vaan jos olisin ollut vähän parempi välistä – "

"Niin, kuuletteko nyt? Ne olivat hänen omat sanansa."

"Ja sinä toruit häntä hyväisesti siitä."

"Niin, varmaan! Enkeli on ollut mukanasi. Enkeli on varmaan ollut mukanasi, jossakin!"

"Ja rouva Harper kertoi, kuinka Joe säikäytti häntä eräällä paukulla, ja sinä kerroit kissasta ja Kivunkuolettajasta – ."

"Niin totta kun minä elän!"

"Ja sitten puhuitte te yhtä ja toista haraamisesta joessa, ja että hautaiset olivat pidettävät Pyhänä ja sitten syleili ja itki vanha rouva Harper, ja niin läksi hän pois."

"Aivan niin se tapahtui! Aivan niin se tapahtui, niin totta kuin minä istun tällä paikalla. Tom sinä et olisi voinut tarkemmin kertoa sitä, jos olisit nähnytkin! Ja sitten, mitä? Jatka, Tom."

"Sitten oli minusta, kuin olisit rukoillut edestäni – ja minä voin nähdä sinut ja kuulla joka sanan kuin sanoit. Ja sinä menit nukkumaan, ja minä olin niin ikävissäni, että otin erään sykomori-tuohen kappaleen ja kirjoitin sille, 'me emme ole kuolleet – me olemme vaan merirosvoina', ja panin sen pöydälle kynttilän viereen! ja sinä näytit niin hyvältä nukkuessasi, että minusta oli kuin olisin mennyt ja kuukistaunut ylitsesi ja suudellut sinua huulille."

"Teitkö sen, Tom, teitkö? Ainoastaan sentähden annan minä sinulle juuri kaikki anteeksi." Ja hän syleili poikaa voimakkaimmalla syleilyllänsä, joka vaikutti, että poika tunsi itsensä kaikkein suuremmaksi rakkariksi koko maailmassa.

"Se oli kauniisti tehty, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin – unta", sanoi Sid itsekseen, juuri niin kovalla äänellä, että se kuului.

"Ole ääneti, Sid! Se, jonka tekee unessa, on juuri se, jonka tekisi valveellakin. Tässä on yksi suuri kulta-omena, jonka olin kätkenyt sinulle, Tom, jos vielä kerran löytyisit – mene nyt kouluun. Minä kiitän Jumalaa, meidän kaikkein Isää, että sain sinut takaisin, joka on pitkämielinen ja laupias kaikille niille, jotka uskovat Hänen päällensä ja pitävät hänen käskynsä; vaikka Taivas tietköön, minä en ole ansainnut sitä, vaan jos ainoastaan ansion-alaiset saisivat osan Hänen siunauksestansa ja Hänen auttavaisesta kädestänsä, joka taluttaa meidät ohdakkeisten paikkain läpi, niin ei moni kuunaan hymyileisi täällä maan päällä, tai menisi Hänen lepoonsa, kun tuo pitkä yö tulee. Menkäät nyt Sid, Mary ja Tom – joutukaat – te olette estäneet minua jo kyllin kauan."

Lapset läksivät kouluun, ja vanha rouva meni Joe Harper'in äidin luokse kukistamaan hänen realismiansa eli asianlaisuuttansa Tom'in merkillisellä unella. Sid oli kovin viisas sanomaan ajatustansa, joka hänellä oli mielessään kotoa lähteissään, ja joka oli:

"Ei, älä koetakaan – unta, niin pitkää kuin tämä, ilman erhetyksittä!"

Mikä uros Tom'ista nyt oli tullut! Hänen käyntinsä ei ollut enää tanssiva ja laukkaava, hän liikkui nyt kerskuvalla arvokkuudella, niinkuin merirosvo ainakin, joka tiesi että kaikki katselevat häntä. Ja niin se olikin; hän ei koetellutkaan olla niin kuin ei olisi nähnyt silmäyksiä ja kuullut muistutuksia, hänen sivukäydessänsä, sillä ne olivat ruokaa ja juomaa hänelle. Poikia, pienempiä kuin hän, seurasi häntä pareittain kintuilla, ylpeillen siitä, että saivat näyttäytyä hänen seurassansa. Hän kulki edellä, ikäänkuin rummunlyöjä juhlasaaton edellä, tai elehvantti, joka kuljettaa menaseria kaupunkiin. Hänen kokoisensa pojat eivät olleet tietävinänsä hänen poissa olostansa, vaan kateus kalvoi heitä kumminkin. He olisivat antaneet vaikka mitä, jos olisivat saaneet hänen mustanpuhuvan, päivettyneen hipiönsä ja loistavan maineensa; ja hän taas puolestaan ei olisi myönyt niitä, vaikka olisi saanut cirkuksen.

Koulussa tekivät lapset hänestä ja Joesta niin suuren asian, ja ilmoittivat silmäyksillään niin suurta ihmettelemistä, ett'ei kestänyt kauan, ennenkuin ystävyksistä tuli kärsimättömät "solventajat." He alkoivat nälkäisille kuulioille kertoa vehkeistään – vaan he eivät tehneetkään muuta kuin alkoivat; sillä tätä seikkaa, johon aineet hankittiin heidän kuvitusvoimastansa, ei voinut toivoa niin pian loppuvaksi. Ja viimein, kun he ottivat esim. piippunsa, ja kuleksivat ympäriinsä, iloisesti löyhyttäen, oli kunnian kukkula saavutettu.

Tom luuli nyt hyvin voivansa olla Becky Thatcher'in suosiotta. Kunniaa oli kyllin. Hän eläisi kunnialla. Nyt kun hän oli tehnyt itsensä kuuluisaksi, ei hän toivonut muuta kuin ehkä "sopia hänen kanssansa." Hyvä, tulkoon hän vaan – hän saisi nähdä, että hän voi olla yhtä välinpitämätöin, kuin joku toinenkin. Nyt tuli hän. Tom ei ollut näkevinänsä häntä. Hän kääntäysi pois, yhdistyi erääsen poika- ja tyttö-parveen ja alkoi puhella heidän kanssansa. Kohta huomasi hän tytön juoksentelevan hehkuvin kasvoin ja tanssivin silmin edestakaisin kartanolla, hän oli ajelevinansa koulukumppaniansa ja päästi aina kimakan naurun kuin sai jonkun kiini, vaan poika huomasi, että hän sai aina kiini vankinsa hänen likisyydessään ja että hän näissä tilaisuuksissa heitti suloisen silmäyksen häneen. Tämä kutkutti kaikkea sitä ilkeää ylpeyttä, joka löytyi hänessä; ja siihen sijaan että olisi koettanut voittaa tytön suosiota, "kiihoitti" se häntä vaan aina enemmin näyttämään tietämättömyyttänsä hänen läsnä olostansa. Kohta lopetti tyttö leikkinsä, ja kuleksi epäilevänä edestakaisin, huokasi yhden tai parikin kertaa, ja heitti salaisen, toivonalaisen silmäyksen Tom'iin. Sitten huomasi hän sen, että Tom nyt enemmin puheli Amy Lawrence'n kanssa kuin muiden. Hän tunsi samalla katkeran kivun ja tuli sekä alakuloiseksi, että rauhattomaksi. Hän koetti mennä pois, vaan jalkansa olivat petolliset ja veivät hänet aina seurueesen. Hän sanoi eräälle tytölle, joka seisoi miltei kiinni Tom'in kyynäspäässä – teeskennellyllä ilolla:

"No, Mary Austin! Sinä kelvotoin tyttö, miks'et ollut pyhäkoulussa?"

"Olinhan minä siellä – etkös nähnyt minua?"

"En, todellakaan! Olitko sinä siellä? Missä sinä istuit?"

"Minä istuin neiti Peter'in luokassa, jossa aina tavallisesti istun.

Kyllä minä sinut näin."

"Näitkö? Oh, sepä oli kumma, etten minä sinua huomannut. Minun piti puhella kanssasi huviretkestä."

"Ooh, sepä oli hauskaa. Kuka sen pitää?"

"Äitini pitää sen minua varten?"

"Oh, niin hyvä! Toivon että hän kutsuu minutkin."

"Luonnollisesti. Huvimatka on minua varten. Kaikki ne pääsee mukaan, jotka minä tahdon, ja minä tahdon sinut."

"Se on oikein erinomaista! Milloin se tulee tapahtumaan?"

"Kohta kyllä. Ehkä luvan alussa."

"Ajatteles, kuinka hauska meillä tulee olemaan! Kutsutko sinä kaikki pojat ja tytöt?"

"Jok'ikisen, joka on – tai tahtoo olla ystäväni," ja hän heitti pienen salaisen silmäyksen Tom'iin, joka aina edelleen puheli Amy Lawrence'n kanssa tuosta kauheasta myrkystä saarella, ja siitä kuinka salama pilstoi suuren sykomorin "pilstaksi" juuri silloin kuin hän ei ollut etenpänä kuin "kolmen jalan päässä siitä."

"Pääsenkö minä mukaan?" sanoi Gracie Miller.

"Pääset."

"Ja minä?" sanoi Sally Rogers.

"Pääset."

"Ja minä kanssa?" sanoi Susy Harper. "Ja Joe?"

"Pääsette."

Ja niin edespäin, kunnes koko joukko oli pyytänyt tulla kutsutuksi, paitsi Amy. Sitten meni Tom tyynesti tiehensä, ottaen Amy'n mukaansa. Becky'n huulet vapisivat, ja kyynelet tulivat hänelle silmiin; hän salasi nämä merkit teeskennellyllä ilolla ja jatkoi puhettaan edelleen, vaan nyt ei huvimatka enää innostuttanut, eikä muukaan. Hän vetäysi pois seurasta, niin pian kuin mahdollista, meni piiloon ja "itki ulos," niinkuin naiset sanovat. Sitten istua mökötti hän, loukatulla itserakkaudella, kunnes kellon ääni kuului. Silloin hyppäsi hän ylös, kostosta välkkyvillä silmillä, puisti suoraksi rutistuneen hameensa, ja sanoi tietävänsä, mitä hänen oli tehtävä.

Lukutuntien välillä jatkoi Tom, riemuten itsetyytyväisyydestä, liehakoimistansa Amy'n edessä. Ja hän kulki ympäriinsä etsien Becky'a, tällä tavoin kiusataksensa häntä. Viimein löysi hän tytön, vaan silloin laskeusi yhtäkkiä elävä-hopea hänessä. Tyttö istui tuttavasti Alfred Templen kanssa pienoisella penkillä kouluhuoneen takana, katsellen erästä kuvakirjaa; ja he istuivat pää päässä niin kiintyneenä tähän työhön, ett'eivät näyttäneet tietävän mistään muusta koko maailmassa. Mustasukkaisuus lensi, polttaen Tom'in hermojen läpi. Hän alkoi vihata itseänsä siitä kuin ei ollut käyttänyt sitä tilaisuutta sovintoon, jonka Becky oli tarjonnut. Hän kutsui itseänsä tyhmeliiniksi, ja antoi itsellensä kaikki ne pahat nimet, jotka löysi. Hän oli valmis itkemään vihasta. Amy lörpötteli yhä edelleen iloisesti, sillä hänen sydämensä riemuitsi, vaan Tom'in kieli oli menettänyt liikunta-voimansa. Hän ei kuullut, mitä Amy sanoi, ja kuin tyttö odotti vastausta, niin ei hän voinut muuta kuin typerästi myöntää, joka ei puoleksikan soveltunut kappaleesen. Askeleensa veivät hänet aina uudelleen kouluhuoneen taakse, katselemaan tuota harmillista näkyä. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Ja se pani hänet aivan raivoon kun näki, niinkuin hän oli näkevinänsä, ett'ei Becky Thatcher edes kertaakan näyttänyt epäilevänkään, että hän vielä olisi elävitten joukossa. Vaan se, joka näki, se oli juuri Becky se; ja hän tiesi myöskin voittavansa riidan, ja oli iloinen siitä, kun näki Tom'in kärsivän yhtä paljon kuin itse oli kärsinyt. Amy'n onnellinen lörpötys kävi kärsimättömäksi. Tom sanoi olevan itsellään asioita, jotka olisi hoidettavat, asioita jotka pitäisi toimittaa, aika kului. Vaan turhaan – tyttö vaan lörpötteli edelleen. Tom ajatteli "Siunattu sirkkunen, enkö minä kuunaan pääse sinusta?" Viimein täytyi hänen lähteä toimittamaan noita asioita; tyttö aikoi teeskentelemättömästi "pitää varuilla" kuin koulu loppui.

"Mikä toinen poika hyvänsä!" ajatteli Tom hammasta purren. "Mikä poika hyvänsä koko tässä kauppalassa, paitsi tuota lurjusta Saint-Louis'ta, joka luulee pukeutuvansa niin hienosti ja on olevinansa hienoa väkeä! Olkoon menneeksi! Minä löylytin sinut paikalla kuin näit tämän kaupungin, sinä lurjus, ja sen teen vielä kerran! Odotahan kunnes saan sinut käsiini. Minä juuri tahdon – "

Ja hän kertoi selkäänanto-temput kuvitellun pojan päälle – hosuen, potkien ja lyöden ilmaa. "Vai niin, sinä teet sen, mitä sanot? Sinä ulvot, tarpeeksi, mitä? Olkoon tämä siis sinulle opiksi ja kuritukseksi!"

Näin loppui tämä kuviteltu rangaistus hänen tyytyväisyydeksensä.

Tom pakeni kotia puolipäivä tunniksi. Hänen omatuntonsa ei enää kestänyt Amy'n kiitollista onnea, eikä hänen mustasukkaisuutensa voinut kärsiä toista onnettomuutta. Becky alkoi taas katsella kuvia Alfred'in kanssa, vaan kun minuutit kuluivat, eikä Tom'ia näkynytkään tulevaksi kärsimään, alkoi hänen ilonsa pilveytyä, ja hänen intonsa laimeni, totisuus ja hajamielisyys seurasi ja viimeksi synkkä-mielisyys. Pari tai kolme kertaa pörhisti hän korviansa, kun kuuli askeleita; vaan se oli turha toivo; Tom'ia ei tullut. Viimein tuli hän aivan onnettomaksi ja katui, kun oli antanut mennä niin kauaksi. Kun Alfred parka näki kadottavansa tytön, syytä siihen tietämättä, ja hän huusi vähän väliin: "Oh, tässä on pulska tässä! Katsos tätä!" menetti Becky viimein kärsivällisyytensä ja sanoi: "Voi, anna minun olla! Minä en ole heistä millänikään!" purskahti itkuun, nousi ylös ja meni tiehensä.

Alfred kulki hänen vierellänsä ja koetti lohduttaa häntä, vaan hän sanoi:

"Etkö sinä voi mennä matkojasi ja antaa minun olla rauhassa. Minä en kärsi sinua!"

Poika seisottui, ja alkoi ihmetellä, mitä hän olisi voinut tehdä hänelle – sillä hän oli sanonut, että he katseleisivat kuvia koko puolipäivä-luvan – vaan tyttö kulki edelleen itkien. Sitten meni Alfred, miettien, tyhjään koulu-huoneesen. Hän oli kukistettu ja suutuksissaan. Hän arvasi kohta totuuden – tyttö oli vaan pitänyt häntä välikappaleena, harmittaaksensa Tom'ia. Kun tämä ajatus sai hänen päähänsä, ei se suinkaan vähentänyt hänen vihaansa Tom'ia kohden. Hän toivoi voivansa saattaa jollakin tavalla Tom'ille mieliharmia ilman että itse joutuisi kovin pahasti kiini. Hänen silmänsä sattuivat Tom'in lukukirjaan. Tässä oli tilaisuus. Hän selasi esiin ehtoo-puolisen läksyn ja kaatoi läkkiä sille sivulle. Becky, joka samassa silmänräpäyksessä katsoi hänen takanansa olevasta ikkunasta sisään, näki kolttosen ja meni tiehensä Alfred'in huomaamatta. Hän läksi nyt kulkemaan kotia päin, tarkoituksessa tavata Tom'ia, ja kertoa hänelle asian. Tom olisi tästä kiitollinen ja heidän riitaisuutensa niinmuodoin sovitettu. Vaan ennenkuin oli puolivälissäkään kotitiellä, muutti hän päätöksensä. Ajatus, kuinka Tom oli kohdellut häntä silloin kuin hän puhui huviretkestä, tuli tulen polttavana hänen päällensä ja täytti hänet häpeällä. Hän päätti annattaa Tom'ille selkään turmellusta lukukirjasta, ja vieläpä päälliseksi lahjoittaa hänelle ikuisen vihansa ja ylenkatseensa.

KAHDESKYMMENES LUKU

Tom tuli kotia huonolla tuulella, ja ensimäiset sanat, jotka tätinsä sanoi hänelle näyttivät sen, että hän oli tuonut surunsa huonoille markkinoille:

"Tom, minun mieleni tekee suomustamaan sinut aivan elävänä."

"Hyvä täti, mitä minä olen tehnyt?"

"Oh, kyllä sinä olet tehnyt tarpeeksi. Tässä juoksen minä Serena Harper'in luo, ikäänkuin muu vanha hanhi, luullen hänet saavani uskomaan kaikkea turhaa puhettasi tuosta unesta, vaan, oletkos kuullut kummempia, hän on saanut kuulla Joe'lta, että sinä olet ollut täällä ja kuullut kaikki, mitä silloin yöllä puhuttiin. Tom, minä en voi kuunaan käsittää, mikä mies semmoisesta pojasta tulee, joka voipi tehdä noin. Minua suututtaa jokseenkin kovasti ajatellessani sitä, että sinä voit antaa minun mennä Serena Harper'in luo, heidän naurettavaksensa, sanaakan minulle sanomatta."

Tämä oli uusi puoli asiasta. Sukkeluutensa aamuisilla oli hänestä vaan hauskaa pilantekoa. Nyt oli se suoraa kelvottomuutta. Hän seisoi alla päin, eikä tiennyt tässä silmänräpäyksessä mitä hänen piti sanoman; sitten sanoi hän:

"Hyvä täti soisinpa, ett'en olisi tehnyt sitä – vaan minä en tullut ajatelleeksi."

"Voi, hyvä lapsi, sinä et ajattele koskaan. Sinä et ajattele koskaan muuta kuin omaa etuasi. Sinä kyllä voit ajatella sen, yöllä tulla Jackson'in saarelta nauramaan meidän surullemme, ja sinä voit ajatella tuon unen minun kanssani ilveilläksesi; vaan sinä et voi koskaan ajatella sitä, että sinulla pitäisi olla sääliväisyyttä meidän kanssamme ja huojentaa surujamme."

"Hyvä täti, minä tiedän, että se oli pahasti tehty, vaan minun tarkoitukseni ei ollut se. Ei todellakin. Ja paitsi sitä niin en minä tullut nauramaan surullenne tuona yönä."

"Mitäs vasten sinä tulit?"

"Aikeeni oli ilmoittaa se, että me olimme tallella, emmekä hukkuneet, jotta te saisitte olla rauhassa."

"Tom, Tom, minä olisin kiitollisin luontokappale koko maailmassa, jos minä voisin uskoa sen, että sinulla kerrankaan on ollut niin hyvä ajatus, vaan sinä tiedät, että sinulla ei ollut sitä – ja minä tiedän sen kanssa, Tom."

"Vaan se on oikein, oikein totta, hyvä täti – olkoon ett'en kuunaan voi liikauttaa jäsentänikään, ell'ei se ole totta!"

"Voi, Tom, älä valehtele – älä tee sitä. Se tekee vaan asiasi tuhatta hullummaksi."

"Se ei ole valhetta, täti kulta; se on pelkkää totta. Minä tahdoin estää sinua suremalta – ainoastaan sen tähden tulin minä."

"Minä antaisin mitä hyvänsä jos minä vaan voisin uskoa sinua – se vastaisi hyvän joukon synnistäsi, Tom. Olisimpa melkein iloissani siitä, että karkasit ja teit niin pahoin. Vaan siinä ei ole järkeä; sillä miks'et olisi ilmoittanut siitä minulle, lapsi?"

"Sentähden, kun sinä rupesit puhumaan hautaisista, hyvä täti, minulle juuri silloin pölähti tuo ajatus mieleen, että me tulisimme ja piiloutuisimme kirkkoon hautaispäivänämme, ja kuinkahan sitte lienee ollutkin, niin ei ollut minulla sydäntä turmella tätä ajatusta. Sentähden pistin tuohi-kappaleen taskuuni ja olin hiljaa."

"Minkä tuohi-kappaleen."

"Tuohi-kappaleen, jolle olin kirjoittanut, että me olimme menneet merirosvoiksi. Toivoisimpa nyt, että olisit herännyt silloin kuin suutelin sinua – teenpä sen, todellakin."

Nuo kovat kureet tätin muodossa muuttuivat lempeämmiksi, äkillinen hellyys ilmautui hänen silmissänsä.

"Suutelitko sinä minua, Tom?"

"Sen tein."

"Oletko varma siitä?"

"Aivan varma, hyvä täti, – niin varma kuin nyt olen tässä."

"Miksi sinä suutelit minua, Tom?"

"Sentähden kun pidin sinusta. Sinä huokailit unissasi ja tuo säälitti minua."

Sanat kaikuivat todelta. Vanha rouva ei voinut salata vähäistä vavistusta äänessään, kun sanoi: "Suutele minua vielä kerran, Tom – ja jouduttaudu kouluun, äläkä vaivaa minua enää."

Poika oli tuskin ennättänyt mennä, kuin täti jo jouduttautui vaatekaappiin ja kaivoi esiin riekaleet siitä nutusta joka oli ollut Tom'in päällä kun oli merirosvona. Sitten viivähti hän, pitäen sitä kädessään, ja sanoi itsekseen:

"En, en minä uskalla. Poika-parka – luulen hän valehteli; vaan se on niin kaunis, siunattu valhe, niin täynnä lohdutusta. Minä toivon, että Jumala – ja minä tiedän, että Jumala antaa hänelle tämän anteeksi, sillä se ei osottanut mitään muuta kuin sydämen hyvyyttä kuin hän kertoi tästä minulle. Vaan minä en tahdo ottaa selkoa siitä, jos se oli valhe tai ei. Minä en tahdo katsoa."

Hän ripusti takin paikoillensa ja viipyi hetkisen miettien sen vieressä. Kaksi kertaa ojensi hän kätensä uudelleen ottaaksensa nuttua, ja kaksi kertaa heitti hän sen tekemättä. Vielä kerran uskalsi hän tehdä sen, vaan vahvisti itseänsä nyt tällä ajatuksella: "Se on hyvää tarkoittava valhe – se on hyvää tarkoittava valhe – minä en tahdo surra siitä." Niin tarkasteli hän nutun taskut. Silmänräpäystä myöhemmin luki hän Tom'in tuohi-kappaletta juoksevien kyynelten läpi ja sanoi:

"Minä voisin nyt antaa pojalle anteeksi, jos olisi tehnyt miljoonittainkin syntiä."