Tom Sawyer

"Sinä – mitä sinä teit?"

"Seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä."

Sanoja ei voinut väärin käsittää.

"Tuomas Sawyer, tämä on kummallisin tunnustus kun kuunaan olen kuullut: vitsa ei ole kyllin rankaisemaan tätä rikosta. Heitä pois nuttusi."

Opettajan käsi työskenteli kunnes uupui, ja vitsa-tukku nähtävästi väheni. Nyt seurasi käsky:

"Lurjus, mene nyt istumaan tyttöjen joukkoon! Ja olkoon se sinulle varoitukseksi."

Hykätys, joka kuului ympäri huonetta, näytti painavan pojan mieltä, vaan todellinen syy oli siihen hänen ujo rakkautensa tuohon tuntemattomaan ihailtavaansa, ja se ääretön ilo, jonka hän tunsi siitä, että pääsi istumaan tytön viereen. Hän istausi honkasen penkin toiseen päähän ja tyttö muuttausi hänestä ulommaksi viskaten niskojansa. Puukkiloimisia, merkkejä ja kuiskutuksia kuului ympäri huonetta, vaan Tom istui tyynenä kyynäsvarsin edessään olevaa matalaa kirjoituspöytää vasten, ja näytti lukevan kirjaansa. Vähitellen kääntyi huomio hänestä pois, ja tavallinen koulusurina täytti taas tukahuttavan koulu-ilman. Poika alkoi salaisesti katsella tyttöä. Tyttö havaitsi sen, näytti närkästyneeltä, ja käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä. Kun hän varovasti katsoi taaksensa, näki hän muutaman persikan edessään. Hän työnsi sen pois; Tom pani sen hiljaa paikalleen. Hän työnsi sen uudestaan pois, vaan ei niin vihaisesti. Tom pani sen taas samalle paikalle; nyt antoi hän sen olla siinä. Tom piirsi harakan varpailla rihveli-taulullensa, "ole niin hyvä ja ota se – minulla on useampia." Tyttö luki kirjoituksen, vaani ei antanut minkäänlaista vastausta. Nyt alkoi poika piirtää jotakin taulullensa, piilottaen työtänsä vasemmalla kädellään. Ensiksi ei tyttö ollut näkevinänsä koko hänen työtänsä; vaan hänen inhimillinen uteliaisuutensa alkoi kohta vähitellen tulla esiin. Poika vaan piirsi, eikä ollut tietävinänsäkään. Tyttö koetti katsoa, vaan Tom ei ollut näkevinänsä. Viimein antoi tyttö myöten ja kuiskasi epäillen:

"Annas minun katsoa sitä." Tom näytti osittain erään surkean huoneen karikatyrin, jonka piipusta nousi korkki-ruuvin muotoinen savu-patsas. Nyt kiintyi tyttökin työhön, ja unhotti kaiken muun. Kun työ oli valmis, katseli hän sitä hetkisen, ja sanoi kuiskaten:

"Se on hyvä – piirräs nyt ukko."

Taideniekka asetti huoneen eteen miehen, joka oli kun masto-puu. Hän olisi hyvin taitanut astua huoneen yli, vaan tyttö ei ollut kova arvostelija, hän tyytyi kummitukseen ja kuiskasi:

"Se on kaunis mies – piirräs nyt minut tuohon."

Tom piirsi tunti-lasin, jonka päällä oli täysikuu, oljet jalkoina ja käsinä, oikeassa kädessä mahdoton auringon varjo. Tyttö sanoi:

"Tuo on hyvin kaunista – jospa minäkin osaisin piirtää."

"Se on aivan helppo," kuiskasi Tom. "Kyllä minä opetan sinua."

"Opetatko? Milloin?"

"Päivällisaikana. Menetkö sinä syömään päivällistä kotiisi?"

"Voin minä jäädä tännekin, jos niin tahdot."

"Hyvä – se on päätetty. Mikä sinun on nimesi?"

"Becky Thatcher. Entäs sinun? Ah, tiedänhän minä sen. Tuomas Sawyer."

"Niin kutsutaan minua kun minä saan selkääni. Silloin kun olen sievä on minun nimeni Tom. Etkös tahtoisi kutsua minua Tom'iksi, sano?"

"Tahdon."

Nyt alkoi Tom kirjoittaa jotakin taululle, piilottaen sanoja tytöltä.

Vaan tällä kertaa ei tyttö ollut ynseä. Hän pyysi nähdä. Tom sanoi:

"Oh, ei se ole mitään."

"Kyllä se on jotakin."

"Eikä ole; etkä sinä ole milläsikään, jos näetkin sen."

"Olen kyllä, olenpa varmaan, ole nyt hyvä ja näytä minulle."

"Sinä kielit."

"En kieli – en varmaan, en toden todella kielikkään."

"Sinä et puhu vähääkän tästä kellenkään? Et koko elinaikanasi?"

"En sano siitä kuunaan kellenkään mitään. Näytä nyt minulle."

"Et sinä ole kumminkaan milläsikään!"

"Koska sinä käyttäyt minua vastaan noin, niin minä katson väkise, Tom" – ja tyttö pani pienen kätensä Tom'in kädelle, ja siitä syntyi pieni kahakka. Tom oli tekevinänsä vastarintaa, vaan antoi kätensä siirtyä vähitellen syrjään, kunnes sanat tulivat näkyviin: "Minä rakastan sinua."

"Oo, sinä kelvoton!"

Ja hän läjäytti aika lailla Tomia sormille, vaan punastui ja näytti kumminkin hyvin tyytyväiseltä.

Tällä ratkaisevalla silmän räpäyksellä tunsi poika verkallisen, näpistävän tunteen korvassansa johon oli yhdistetty nostava liike. Näin talutettiin häntä ympäri huonetta, koko koulun kikattaissa, ja asetettiin omalle paikallensa. Sitten seisoi opettaja joitakuita kauheita silmänräpäyksiä kuukistuneena hänen ylitsensä, ja muuttausi viimein takaisin valta istuimellensa, sanaakan sanomatta. Vaan vaikka Tomin korva suhisi, oli hänen sydämensä kumminkin täytetty ilolla.

Kun lapset olivat taasen asettuneet, koetteli Tom kunnolla tarttua työhön, vaan hänen sisällinen mielialansa oli kovin kiihoitettu. Vuorollansa luki hän sisältä ja hötelöitsi sitten tavallaan maatieteellisissä tutkinnoissa, muuttaen järvet vuoriksi, vuoret joiksi ja joet mannermaaksi, kunnes tästä sekasotkusta tuli loppu; sitten otti hän osaa tavaukseen ja teki pukkia yksinkertaisimmissakin sanoissa, kunnes hänet muutettiin alimaiselle penkille ja hänen täytyi antaa takaisin se tina medalji, jota hän useampia viikkoja oli kerskujen kantanut.

SEITSEMÄS LUKU

Kuta innokkaammin Tom koetti kiinittää kaiken huomionsa kirjaan, sitä huikentelevaisemmiksi tulivat hänen ajatuksensa, niin että hän viimein huoaten ja haukotellen heitti koetuksensa. Hänestä tuntui, niinkuin päivällislupaa ei tulisikaan. Ilma oli hyvin tukahuttava. Lehti ei värähtänyt puussa. Tämä päivä oli uneliaisin kaikista uneliaista päivistä. Tuo viidenkolmatta lukevan lapsen nukkuttava surina tuuditteli sielua uneen, aivan kuin mehiläisten lumoava surina. Kaukana loistavassa auringon valossa nosti Cardiff Hill pehmeitä viheriäisiä kupeitansa välkkyvän kuumepeitteen läpi, jota kaukaisuus purpuroitsi. Ainoastaan muutamia lintuja liiteli ilmassa liikutellen verkallensa siipiänsä, mitään muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä, paitsi joitakuita lehmiä, ja nekin makasivat.

Tomin sydän halusi vapautta, tai jotakin hauskuttavaa työtä, lyhentääksensä pitkiä tuntia. Hänen kätensä vaelsi taskuun, ja muotonsa kirkastui kiitollisuuden tunteesta, joka oli rukous, vaikk'ei tyttö tuota tiennyt. Nallitoosa tuli salaisesti esiin. Hän päästi puukkiaisen vapauteen, ja pani sen pöydälle. Luontokappale hehkui ehkä myöskin kiitollisuudesta, joka vastasi rukousta tässä silmänräpäyksessä, vaan se oli liika aikaista, sillä, kun hän kiitollisena valmistausi lähtemään tiehensä, käänsi Tom neulalla hänet syrjään, ja pakoitti hänet ottamaan toisen tien.

Tom'in "paras" ystävä istui hänen vieressänsä kärsien samoin kuin Tom oli kärsinyt, ja kiintyi nyt hetken kuluttaa kovin tähän hauskutukseen. Tämä paras ystävä oli Joe Harper. Nämä pojat olivat viikon ajalla paraat ystävät, vaan pyhinä tappelivat he vihollisina. Joe otti nuppi-neulan nuttunsa käänteestä ja alkoi auttaa vangin opetuksessa. Työ alkoi hauskuttaa enemmin ja enemmin. Viimein sanoi Tom, että he olivat toistensa tiellä, ja ett'ei kumpikaan niinmuodoin voinut täydellisesti nauttia iloa. Hän asetti rihveli-taulunsa pöydälle ja jakoi sen pinnan kahteen yhtä suureen osaan.

"Nyt," sanoi hän, "niin kauan kuin se on sinun puolellas, niin voit sinä jalotella sitä, ja minä annan sen olla rauhassa; vaan jos sinä päästän sen pakenemaan minun puolelleni, niin sinä et saa koskea siihen, niin kaukaan aikaan kuin minä voin pidättää sen tällä puolen rajaa.

"Hyvä, käy päälle – pane käymään."

Nyt pääsi puukkiainen Tom'in puolelta, ja meni yli päivän-tasaajan. Joe vehtasi nyt aikansa sen kanssa, vaan kohta pääsi se häneltä karkuun ja tuli taas Tom'in puolelle. Sillä ajalla kuin toinen vaivasi puukkiaista, muusta väliä pitämättä, niin seurasi toinen hänen edesottamistansa yhtä suurella innolla. He istuivat päät nojattuna toisiansa vastaan, kumartuneena rihveli-taulun yli, eivätkä tienneet ympärillään olevasta maailmasta mitään. Viimein näytti onni kääntyvän Joen puoleen. Puukkiainen koetti yhtä, toista ja kaikkia keinoja, vaan kerta toisensa perään, juuri kun hänellä oli niin sanoaksemme voitto käsissä, ja Tom'in sormia kutkutti saadaksensa alottaa, ajoi Joen nuppineula sen sukkelasti takaisin ja piti omistus oikeuden. Viimein ei Tom tainnut enämmin kärsiä. Viehätys oli kovin suuri. Hän ojensi kätensä ja otti osaa neuloinensa leikkiin. Joe suuttui samassa tästä. Hän sanoi:

"Tom anna sen olla."

"Minä vaan vähän kiihoitan sitä."

"Ei, se ei ole oikein; anna sen olla rauhassa."

"Oh mitä vielä, en minä paljon sitä kiihoita."

"Anna sen olla, sanon minä."

"Enkä anna."

"Vaan sinun pitää – se on minun puolellani viivaa."

"Kuules, Joe Harper, kenen on puukkiainen?"

"Siitä en ole millänikään kenen puukkiainen on, – se on minun puolellani viivaa ja sinä et koske sitä."

"Ohoo, ole huoleti siitä, kyllähän minä sitä kosken. Se on minun puukkiaiseni; ja minä teen, lempo vieköön, sen kanssa mitä tahdon!"

Kauhea läjäys tuntui Tom'in selässä ja samallainen Joenkin; ja noin kahden minuutin ajan kohosi pöly kummankin nutusta ja koko koulu nautti tuota: Pojat olivat innostuneet kovin työhönsä havaitaksensa tuota hiljaisuutta, joka oli valloittanut koulun vähää ennen, kuin opettaja hiipien varpaillansa huoneen läpi oli asettaunut heidän viereensä. Hän oli katsellut suurimman osan heidän näytöksestään, ennenkuin hän tuli osalliseksi siihen. Kun koulu loppui edeltä puolen päivän, lensi Tom Becky Thatcherin luokse ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Pane hattu päähäsi, ja ole menevinäsi kotia; ja kun tulet nurkkaukseen, niin eriä muista ja tule metsätietä takaisin tänne. Minä menen toista tietä ja teen samalla tavalla toisille."

Niin läksivät he kumpikin kulkemaan pois koulusta. Vähän ajan kuluttua tapasivat he toisensa metsätiellä, ja kun tulivat takaisin kouluun, oli se nyt kokonaan heidän hoteillaan. He istuvat vieretysten rihveli-taulu edessä, Tom antoi rihvelin Becky'lle ja kuletti hänen kättänsä taululla, näin muodustaen uuden ihmeteltävän rakennuksen. Kun heidän taideintonsa masentui, alkoivat he puhella. Tom oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän sanoi:

"Pidätkö sinä rotista?"

"En, minä en kärsi niitä!"

"Niin en minäkään – elävistä rotista. Vaan minä tarkoitin kuolleita rottia, joita saattaa nauhasta pyörittää ympäri päätään."

"En, minä en pidä rotista missään tapauksessa. Mistä minä pidän, on paukahtavaa karutsia (kumia)."

"Oh, sen minä uskon! Kunpa minullakin olisi vähän sitä."

"Pidätkös siitä? Minulla on. Sinä saat pureksia sitä vähän aikaa, vaan sinun pitää antaa se takaisin minulle."

Tuo oli hyvin herttaista; niin pureksivat he sitä vuorotellen, potkien penkkiä iloissaan.

"Oletko koskaan nähnyt cirkusta?" sanoi Tom.

"Olen, ja isäni vie minut vielä sinne, jos olen sievä."

"Minä olen ollut siellä kolme tai neljä kertaa – ooh, useita kertoja. Kirkko ei ole mitään cirkusta vastaan. Cirkuksessa tekevät he jotakin koko ajan. Kun minä tulen suureksi, niin rupean minä "kujeiliaksi" cirkukseen.

"Oh, rupeatko. Sepä on hauskaa. Heillä on niin koreita pilkkuja päällään."

"Niin, se on varma se. Ja he ansaitsevat ko'ottain rahoja – melkein dollarin päivässä, sanoo Ben Rogers. Sanos, Becky, oletko sinä koskaan ollut kihloissa?"

"Mitä se on?"

"Oo, kihloissa oleminen on sama, kuin naimiseen meneminen."

"Niinkö."

"Tahtoisitko sinä tulla kihlatuksi."

"Ehkä. En tiedä. Mitä se on jota – ?"

"Jota? Oh, siinä ei ole mitään. Sinä vaan sanot jollekulle pojalle, ett'et sinä kuunaan huoli muista kuin hänestä, et kuunaan, et kuunaan, ja sitte suutelette te toisianne, niin siinä on kaikki."

"Suudella? Miksi suudellaan?"

"Sentähden, näet sä, että – kaikki ihmiset tekevät niin."

"Kaikkiko ihmiset?"

"Niin, kaikki ne jotka rakastavat toisiansa. Muistatkos mitä minä kirjoitin rihveli-taululle?"

"Muistan."

"Mitä se oli?"

"Sitäpä en sano sinulle."

"Sanonko minä sen sinulle?

"S-a-no, vaan vasta."

"Ei, mutta nyt."

"Ei nyt – huomenna."

"Oo, nyt rakas Becky. Minä kuiskasen sen, minä kuiskasen sen hyvin hiljaa korvaasi."

Kun Becky epäili, niin otti Tom hänen äänettömyytensä myönnytykseksi, ja laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja kuiskutti sanat niin hiljaa kuin mahdollista, huulet melkein korvassa kiini. Sitten lisäsi hän:

"Kuiskuta sinä nyt minun korvaani – aivan omalla tavalla."

Tyttö empi hetkisen, sitten sanoi hän:

"Käännä pois silmäsi, niin ett'et nää minua; sitten teen sen. Vaan sinä et saa kuuna päivänä sanoa siitä kellenkään – kuuletkos sen Tom? Ethän tee sitä – sanos Tom?"

"En milloinkaan, en milloinkaan, minä vakuutan sen. Nyt, Becky."

Hän käänsi pois kasvonsa. Tyttö kuukistui ujosti pojan yli, ja likenti huulensa niin likelle hänen korvaansa, että viehkeä hengityksensä heilutteli pojan kiehkuroita ja kuiskutti:

"Minä – rakastan – sinua."

Tämän sanottua lensi hän tiehensä, penkkien ja pöytien yli, Tom jälessänsä, kunnes hän viimein pakeni yhteen nurkkaan, peittäen kasvonsa pienellä valkoisella esiliinallansa. Tom syleili häntä ja sanoi:

"Kaikki on nyt tehty, Becky – paitsi suutelo. Älä pelkää sitä – se ei ole mitään. Ole nyt sievä Becky."

Hän veti pois hänen käsiänsä ja esiliinaansa.

Vähitellen antoi tyttö perään, ja antoi kätensä laskeutua; hänen kasvonsa, aivan tulipunaiset vastarinnasta, tulivat näkyviin ja antautuivat. Tom suuteli noita punaisia huulia ja sanoi:

"Nyt on kaikki tehty, Becky. Tästä-lähin, ymmärrätkös, et sinä saa milloinkaan rakastaa muita kuin minua, etkä mennä muitten kanssa naimisiin kuin minun, et kuuna päivänä. Tahdotkos sen?"

"Minä en tahdo rakastaa muita kuin sinua, Tom, enkä kuunaan ota miehekseni muita kuin sinut, vaan et sinäkään saa mennä naimisiin muiden kanssa kuin minun."

"Se on tietty. Luonnollisesti. Se on osa siitä. Ja aina, kun sinä tulet kouluun eli menet koulusta kotia, täytyy sinun kulkea minun kanssani, kun ei kukaan näe sitä – ja sinä valitset minut ja minä sinut lasten-tanssissa, sillä niin kihlatut aina tekevät."

"Sepä on hupaista. Minä en ole tuosta ennen tiennyt mitään."

"O, se on hyvin hauskaa! Kuin minä ja Amy Lawrence – ."

Nuo kummastuneet silmäykset ilmoittivat Tom'ille erhetyksensä, hän äimistyi ja jäi äänettömäksi.

"Oo, Tom! Sinä et olekaan siis ensikertaa kihloissa!"

Lapsi alkoi itkeä. Tom sanoi:

"Älä itke, Becky. En minä ole hänestä enää millänikään."

"Kyllä sinä olet, Tom – sinä tiedät että sinä olet."

Tom koetteli laskea kätensä tytön kaulalle, vaan hän puukkasi sen pois, kääntyi seinään päin, eikä lakannut itkemästä. Tom koetteli uudelleen, lohdutuksen sanoja huulillansa, vaan samalla seurauksella. Silloin loukkautui hänen ylpeytensä, hän jätti hänet ja meni ulos. Hän seisoi vähän-aikaa ulkona, rauhatonna ja suutuksissaan, vähän väliin silmäellen ovea, toivossa että tyttö katuisi ja tulisi etsimään häntä. Vaan hän ei tullutkaan. Tom alkoi tulla rauhattomaksi, ja peljätä, että hänellä oli vääryys puolellansa. Hänen täytyi kamppailla kova riita rinnassansa, ennenkuin hän taisi suostua myönnytyksiin, vaan hän rohkasi luontonsa, ja meni sisään. Tyttö seisoi vielä nurkassa, itkeä tihuttaen, kääntyneenä nurkkaan päin. Tom'in sydän syytti häntä itseänsä. Hän meni hänen luoksensa ja jäi seisomaan, tietämättä mitä oikeastaan oli tehtävä. Viimein sanoi hän, epäillen:

"Becky, minä – minä en pidä muista kuin sinusta."

Ei vastausta – vaan tyrskymisiä.

"Becky," viehkeydellä.

Kovempia tyrskytyksiä.

Tom otti esiin kalleimman kalunsa, erään messinki napin vanhasta pesän-pellistä, kuletti sitä tytön ympärillä niin, että hän taisi nähdä sen ja sanoi:

"Etkös olisi niin hyvä, Becky, ja ottaisi tätä?"

Tyttö viskasi sen lattialle. Tom läksi nyt pois koulukartanosta, ja kulki yli kukkuloiden, kauas, kauas – eikä tullut tänään enää kouluun. Becky alkoi jo kumminkin epäillä. Hän juoksi ovelle vaan Tom'ia ei näkynyt. Hän juoksi leikki-kentälle; häntä ei näkynyt sielläkän. Nyt huusi hän.

"Tom! Tule takaisin, Tom!"

Hän kuunteli tarkasti, vaan ei kuulunut vastausta. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin hiljaisuus ja yksinäisyys. Niin istuutui hän uudelleen itkemään, soimaten itseänsä; muut koulu-lapset alkoivat nyt tulla vähitellen, ja hänen täytyi kätkeä surunsa ja asettaa sydämensä, ja kantaa pitkän, ikävän ja vaivaloisen ilta-rupeaman surut ja murheet, joista hän ei tainnut puhua kellenkään, sillä kaikki olivat hänelle vielä oudot ja tuntemattomat.

KAHDEKSAS LUKU

Tom hiipi sinne tänne sivuteitä, kunnes hän tuli takasin tulevien koulu-lasten näkyvistä ja jatkoi tietään vihoissaan. Hän kulki pari eli kolme kertaa pienen sivu-joen yli, lapsellisessa uskossa, että veden ylikäyminen muka eksyttäisi jälestä ajajat jäliltä. Puolta tuntia myöhemmin katosi hän Douglaan lesken kartanon taakse Cardiff Hillin kukkulalle, ja koulu kartanoa tuskin enää näkyi laaksosta hänen takanansa. Hän meni erääsen tiheään metsään, kulki raivaamatonta tietä sen keskelle, ja istausi sammalille, muutaman tuuhean tammen alle. Ei niin tuulen väräystä tuntunut ilmassa, ja tuo tukahuttava puoli-päivän kuumuus oli saanut linnutkin vaikenemaan; luonto oli ikäänkuin unen horroksissa, jota ei häirinnyt muu, kuin erään tikan välistä kaukaa kuuluva nakutus, ja tuntui tekevän tämän hiljaisuuden vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi. Pojan mieli oli kovin synkkä; hänen tunteensa olivat yhteydessä luonnon kanssa. Hän istui kauan, kyynäspäät nojattuna polville ja leuka kämmenissä, arvellen. Onnellisinkin elämä tuntui hänestä kuormalta, ja hän kadehti puoleksi Jimmy Hodgessia, joka nykyään oli kuollut. Se olisi niin rauhallista, tuntui se hänestä, maata maan mustassa mullassa, ja uneksia ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuulen puita tuuvitellessa ja lännen liehakoidessa haudan kukkasia, eikä kuunaan, kuunaan enää murehtia mistään. Jos hänellä vaan olisi puhdas pyhäkoulu-omatunto, niin muuttaisi hän mielellään tästä maailman melusta ja vaivasta.

Vaan mitä oli tuon tytön suhteen tehtävä? Ei niin mitään. Hänellä oli ollut parhaat tarkoitukset häntä kohtaan, ja tyttö oli kohdellut häntä kuin koiraa – aivan kuin koiraa. Kerran oli tyttö katuva sen, vaan – ehkä vasta silloin kuin se oli jo myöhäistä. Ah, jos hän vaan voisi kuolla lyhemmäksi aikaa!

Vaan nuoruuden kimmoava sydän ei pysy kauan pakoitetussa muodossa. Niin alkoi Tom'inkin mieli vähitellen kääntyä tämän maailman menoihin. Ajatteles, jos hän kääntäisi selkänsä kotiseudullensa, juuri nyt, ja häviäisi tuntemattomalla tavalla? Ajatteles, jos hän karkaisi – kauas, kauas meren takaisille tuntemattomille maille – eikä tulisi konsaan sieltä takaisin! Millähän mielellä tyttö silloin olisi? Ajatus, ruveta cirkuskujeiliaksi astui taas hänen mieleensä, vaan tämä ajatus nosti nyt inhoa hänen sydämessänsä; sillä kevytmielisyys, pila ja kirjavat trikoot, olivat loukkaavat, kun ne tunkeutuivat romantiikin korkeissa sumuisissa ilmoissa liikkuvaan sieluun. Ei, hän tahtoi ruveta sotamieheksi, ja tulla takaisin pitkien vuosien kuluttua, arpisena ja kuuluisana. Ei, vielä paremmin, hän tahtoi mennä Indianien kanssa metsästämään puhveli-härkiä, ja kuleksia ryöstöretkillä vuoristossa ja noilla raivaamattomilla, suurilla lakeuksilla tuolla kaukana Lännessä, ja kaukaisessa tulevaisuudessa tulla takaisin, suurena päälikkönä, koristettuna höyhenillä ja kauheasti maalattuna, ja eräänä uneliaana kesä-aamuna ryyätä Pyhä-kouluun, kauhistavalla sotahuudolla, ja saattaa kaikkien entisten kumppaniensa silmät sammuttamattomasta kateudesta säihkymään. Hän tahtoi ruveta meri-rosvoksi! Nyt tiesi hän miksi rupeaisi! Nyt hymyili tulevaisuus selvästi hänelle ja hehkui himmentämättömällä valolla. Kuinka hänen nimensä kaikuisi ympäri maailmaa ja kauhistuttaisi kaikki kansat. Kuinka ihanasti hän kyntäisi meren läikkyviä aaltoja, tuolla matalalla, pitkällä ja mustalla kilpalaivallansa, "Myrskyn neito" jonka perässä häilyi kauhua nostava lippu! Ja, kuinka hän, koska maineensa oli kohonnut korkeimmalleen, yht'äkkiä ilmestyisi tuohon vanhaan kauppalaan, ja, ruunisena ja päivettyneenä, astuisi kirkkoon, musta samettinuttu päällänsä, leveät housut ja pitkävartiset saappaat jalassa, karmosiinipunainen vyö vyöllä, johon oli pistetty kymmenittäin pistoolia ja josta riippui hänen pahantekoihinsa ruostunut sapelinsa, musta leveä reunainen, höyhenillä koristettu huopa-hattu päässänsä, ja musta lippunsa, jossa näkyi irvistävä pääkallon kuva, jonka alla oli ristissä kaksi sääriluuta, ja kuinka hän silloin ilolla kuulisi ympärillänsä kuiskettavan: "Se on Tom Sawyer, Merirosvo! Musta Kostaja Hispanian mereltä!"

Niin, se oli päätetty; hänen elämänsä rata oli määrätty. Hänen oli karkaaminen kotoansa ja astuminen sille. Hänen piti lähteä jo huomisaamuna. Sentähden piti hänen alkaa valmistautua. Hän päätti koota kaikki varansa. Hän meni erään lahoneen hirren luokse ja alkoi kaivaa Barlow-veitsellänsä sen latvan alusta. Vähän aikaa kaivettuansa, tuli puuta vastaan, joka komisi ontolta. Hän pani kätensä sen päälle ja lausui vakavalla äänellä seuraavat loihtu-sanat:

"Mitä tässä ei ole, niin tulkoon Mitä tässä on, niin jääköön paikallensa!"

Sitten kaaputti hän mullan pois ja paljasti erään honkaisen laatikon. Hän nosti sen ylös, ja sen alta tuli esiin pieni, sievä aarre aitta, lauta seinillä ja pohjalla. Siinä oli muuan marmoripallo. Tom'in hämmästys oli ääretön! Hän kuopi korvansa tausta aivan äimistyneen näköisenä ja sanoi:

"Tämmöistäpä en ole nähnyt kuuna kullan valkeana!"

Niin heitti hän suutuksissaan pois marmoripallon, – ja vaipui ajatuksiin. Tosi oli, että hän pettyi uskossansa, jota hän ja kumppaninsa olivat pitäneet aivan epäilemättömänä. Jos marmoripallon hautasi ja teki samalla joitakuita taika-temppuja, jättäisi haudan rauhaan neljäksitoista päiväksi, ja sen ajan kuluttua avaisi sen äsken lausutulla lauseella, niin nähtäisiin, että kaikki ne marmori-pallot, jotka on kadottanut aikojen kuluessa, tällä ajalla olisivat kokoutuneet sinne, jo olisivat olleet hyvinkin eroitetut. Mutta nyt oli koko koetus mennyt mitättömiin. Koko hänen uskonsa perustus kukistettiin. Hän oli usein kuullut puhuttavan tämän asian lykästymisestä, vaan ei milloinkaan siitä, että se olisi mennyt mitättömiin. Hän ei tullut ajattelemaan sitä, että hän itse jo oli ennen useita kertoja koetellut, vaan että hän aina oli unhottanut piilopaikan. Hetkisen aikaa mietti hän tätä asiaa, ja tuli siihen päätökseen, että joku kelvoton noita-akka oli sekaunut asiaan ja rikkonut velhouksen. Tästä päätti hän ottaa selvän ja alkoi etsiä kunnes löysi pienen hiekka pälven, jossa oli vähäinen rattimainen kuoppa. Hän heittäysi alas, asetti suunsa niin likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:

"Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!

Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"

Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.

"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt tämän. Tiesinhän minä sen."

Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:

"Veli, mene veljeäsi etsimään!"

Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi, kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle, toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa – seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:

"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni puhallan."

Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna kuin Tom'kin. Tom huusi:

"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun luvattani?"

"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, – joka – "

"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.

"Minä, hyvä! Minä olen Robin Hood, jonka kelvoton raatosi kohta saapi tietää."

"Sinä olet siis todellakin tuo mainio lain rikkoja? Minä olen aivan onnellinen saadessani kamppailla sinun kanssasi tämän ihanan metsän omistusoikeudesta. Vedä miekkasi!"

He vetivät miekkansa, viskasivat pois muut aseensa, asettuivat miekkailuasemaan, jalat vastakkain, ja alkoivat todellisen, varovan taistelun "kaksi lyöntiä ylös ja kaksi alas." Vähän ajan perästä sanoi Tom:

"Koska sinulla on terä vastaani, niin lyö päälle."

Niin, "ottelivat he yhä kiivaammin" puhkaen ja hiestyneenä työstänsä.

Kohta huusi Tom:

"Kaadu, Kaadu. Miks'et sinä kaadu."

"Sitä en tee! Miks'et itse kaadu? Sinä ole tappiolla."

"Oh, se kuuluu asiaan. Minä en voi kaatua. Se ei ole niin kirjassa.

Kirjassa on: Niin tappoi hän lyöden takaa, Guy of Gruisborni-raukan!

Sinun täytyy kääntyä ja antaa minun pistää selkääsi."

Mitä kerran kirjassa oli sitä ei voinut kiertää; siis kääntäysi Joe, antoi pistää itseänsä, ja kaatui.

"Nyt," sanoi Joe, nousten ylös, "täytyy sinun antaa tappaa itsesi: Se on oikeus."

"Vaan enhän minä voi sitä tehdä, kuin se ole kirjassa niin."

"Vai niin, vaan se on hävyttömästi sinulta. Hyvä että tiedät sen."

"No, jos sinä nyt niin tahdot, Joe, niin ole sinä munkki Tuck'ina, tai myllärinpoika Much'ina ja lyö minut kuoliaaksi nuijallasi, tai minä rupean Nottinghamin Sheriffiksi, ja sinä saat olla Robin Hoodina vähän aikaa ja tappaa minut."

Tämä ehdotus oli tyydyttävä ja tapaukset esiteltiin.

Vähän ajan kuluttua otti Tom taas Robin Hoodin roolin esitelläksensä, ja sai vuodattaa kaiken voimansa haavoistansa, joita eräs kelvoton ja kavala nunna hoiti. Viimein kuletti Joe, kuvaten suurta rosvojoukkoa, hänet pois ja pani jousen hänen heikontuneihin käsiinsä, jolloin Tom sanoi: "Johon tämä nuoli putoaa, siinä makaa Robin Hood-raukka haudattuna viheriäisen puun alla." Hän ampui nuolen, lankesi maahan ja olisi kuollut, vaan sattui kaatumaan muutaman viholaisen päälle, ja hyppäsi ylös kovin nopeasti ollakseen kuollut.

Pojat pukivat päällensä, kätkivät sota-aseensa, ja läksivät kulkemaan, surien sitä ett'ei löytynyt maanpakolaisia, ja aprikoiden sitä, mitä tuo niin suuresti ylistetty sivistys oli saanut heidän sijaansa. He sanoivat tahtovansa olla paljoa mieluukkaammin yhden vuoden rosvoina Sherwoodin metsässä, kuin ikänsä Yhdys-Valtain presidenttinä.