Nigelin vaiheet

"Hyvästi, teidän arvoisuutenne", lausui emäntä hiukan kylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt kuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien: "Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä oletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin, ja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole juuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin vielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi sinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin."

5. LUKU.
Anomus esitetään paremmin

Ei ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki ratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme herättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka tämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo mies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen ulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä Whitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön tuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään katsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden satulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla, likaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen kantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä pitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin järjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä usein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön yrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät suojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat myönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja aateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin, jotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin voineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.

Edetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi George Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän edustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan kellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria. Kutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan kuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli vaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä, että hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin, ennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan kutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille, hänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana päivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen nuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.

"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön", mutisi Heriot itsekseen, ja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: "Kuules, naapuri David, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista, minkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin ja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut maksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun täytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua kahdeksan kuukautta."

Jyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää, ettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon se kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti mietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: "Ka, George, hyvä mies, mitä varten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko maailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani, ja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen armollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä kanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän ylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä tulet kovistamaan minua tänne."

Heriot nauroi ja vastasi: "Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin sangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman miehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty, syötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi sievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista nuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?"

"Glenvarlochin nuorta loordia!" kertasi vanha käsityöläinen. "Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole tavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen – hän oli minusta kaksi vuotta edellä latinakoulussa – hän on herttainen nuorukainen."

"Se oli hänen isänsä – hänen isänsä – hänen isänsä! – senkin vanha hourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin", vastasi kultaseppä. "Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi, se arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel."

"Vai poikansa!" älysi Ramsay. "Kenties hän tarvitsee kronometrin tai kellon – harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä."

"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee omilleen", arveli hänen ystävänsä. "Mutta muista lupauksesi, David, äläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä ja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka ehtoopäivällä."

"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan", vastasi David, nyt ihan valveilla. "Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen puheenparren mukaan olla myrkkyä."

"Niin", huomautti mestari George, "mutta kun huomenna ei tule sitä ruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota ei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo Malagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis varma ja pysy tarkkana, Davie."

"Kyllä pysyn – noudatan aikaa kuin kronometri", vakuutti Ramsay.

"En sinuun kuitenkaan luota", tuumi Heriot. "Kuules, Jenkin poika, käske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle mistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen parhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet Lombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä uljaan nuoren skotlantilaisen loordin."

Jenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin olisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.

"Hm!" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan mahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. "Mitä sillä tarkoitat? Toimitatko asian vai etkö, mies?"

"Tietenkin, mestari George Heriot", vastasi oppilas lakkiansa koskettaen. "Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan unohda sellaista kutsua."

"No, eipä kylläkään", sanoi mestari George. "Hän on kuuliainen tyttö kummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja kuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne saattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin sulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan oleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni mukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten ruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen."

"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla", arveli Jenkin; "älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko".

"Taikka tarpeen tullen", huomautti Tunstall, "on meillä miekkoja yhtä hyvin kuin lakikoululaisillakin".

"Hyi sentään – hyi sentään, nuori mies", paheksui porvari. "Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä mielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä."

"No niin, sir", lopetti Jenkin, "me otamme asemaamme soveltuvat aseet ja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi repiä ylös katukivet".

"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas", kiitti porvari, "ja hauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä kaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat – te olette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun, Davie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä." Ja niin sanoen hän taas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta tuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa soveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen saattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.

Lakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja pistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla oli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu suoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi kumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa, jota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä suurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: "Miten luistaa liike, Andrew?" – "Aina paremmin teidän arvoisuutenne ystävällisellä suosiolla ja kannatuksella."

"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä kärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se on tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew – ne, jotka eivät piittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen kirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla."

"Voi, sir!" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen näköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa ammattiaan; "kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan kohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!"

"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita panna käytäntöön. Ole rehellinen – ole uuttera – ole säästäväinen – niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä minulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä odotan kunnes se on valmis."

Nuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää kädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari antoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,²³ käski hänen pitää henkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi taas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin Strandia.

Temple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri tai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja hälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota myöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo alkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä, jonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja hotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat portaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat jättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta Thamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli niinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa rakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta Covent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai ainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki ympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa, joka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä hallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä näki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein avoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään hovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.

Hän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä yksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan Westminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota myöten Johnsonin sanojen mukaan "pursuaa Lontoon väestön täysi vuo". Rakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä antaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.

Viimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin suunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi muuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut Edinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin laajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.

Jaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka ikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle mestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII: n ja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten siirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti kaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas hankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista asuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä, uuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja sekavan sokkelon.

Kuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi sikäläisenä pankkiirinakin, – sillä nämä ammatit eivät vielä olleet erillään toisistaan, – oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut etuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa ja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle rakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin seuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin miehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä paashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä, napittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka ja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia ja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa. Etuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili tervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.

Sanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain katsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain peittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: "Tuonneko on asiaa?" Porvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin olisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen hiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan leveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. "Laske hänet oitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta, että kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?"

Johdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui hallitsijan työkammioon.

Se sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei ollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä oli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne olivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa tai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat näkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden sekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia, ja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien tutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja arkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä – siten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä – sekä suunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan koirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.

Kuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi, että se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä kömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui vääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä hän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen metsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla, mutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys. Päässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa haikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin suosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.

Mutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet olivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi kuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja luovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille. Hän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs monissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa mieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta luontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille suosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi näki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa häntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä valloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla kun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella; kykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne usein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka lukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien ja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei ollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia käänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli työteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä vaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian usein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan, mutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän oli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta ajattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt. Sanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä tapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän lujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään, ja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan määritelmän, jonka hänestä lausui Sully – että hän oli kristikunnan viisain hupsu.

Tämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta kuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän sai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta hänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan; mutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan Suur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin suuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri tuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun lohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen kansalaissodan.

Sellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien nimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään kaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi heti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen lailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.

"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani", alotti porvari, "minua liikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean majesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa takia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin tiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden."

"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot – vaikka, kautta sieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin kunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes oman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi."

"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee", selitti kultaseppä, "niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia säästettäisi, ja – "

"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten parissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla olisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit Charles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat haluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä tehneet."

George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen hankkinut.

"Italiasta, teidän majesteettinne", vastasi Heriot.

"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.

"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."

"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell, köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."

Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan kohokoristeisen tarjottimen – sillä sellainen se oli, ja tavattoman isokokoinen – suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi parhaiten tarkastelluksi veistoksia.

"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on, kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen esittävän Salomon tuomiota – ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."

"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä – jos alamainen saa sen verran huomauttaa – on koskaan saavuttanut".

"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen käsialaa tämä ollee, Geordie?"

"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I: lle Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."

"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies; se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! – ka, hänhän oli tappeleva hupsu, mies, – pelkkä hupsu tappelija, – laittausi pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen. Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan Fransin."

"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle", suositti Heriot.

"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas. "Mutta kuitenkin tuntuu minusta carnifex eli teloittaja tuossa heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä loitomma."

George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun etenemäsuhde.

"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana, mies?"

Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa, vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.

"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."

"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin, ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."

"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"

Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin, jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain tavallinen korko.

"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta, ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell – vie se pois ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun me matkasimme tänne etelään."

George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että "viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat johtajansa jäljessä".

"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko, "sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."

"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot. "Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"

"He ovat käyneet virmapäiksi, mies – ihan löylynlyömiksi", kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi. Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen katuretkale – rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti, että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti suistuneet päistikkaa kivitykselle."

"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä, ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen puhutteluunne".

"Tiedän kyllä olevani pater patriae", myönsi Jaakko. "Mutta voisi luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi majesteetin edessä tehtävä."

"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille", toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme parempia tapoja".

"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies, Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia tällä tavoin – varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George, tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista. Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin – ja viittaamme sinua nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."

"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena, "antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän hyväksi?"

"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi – sitä pahempi, sanon sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi, niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta, että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan. Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle, toinen toisensa jälkeen."

"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista vaateliaisuutta".

"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan hulluksi – sed semel insanivimus omnes – sinä olet vanha ja uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa etnalaisen runoilijan kanssa: non mea renidet in domo lacunar – sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme, kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"