Nigelin vaiheet

37. LUKU.
Isännän ja palvelijan hyvitys

Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa, sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti. Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia; nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan, vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.

Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma, joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut – kun nimittäin ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille tunteille – sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys) kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.

Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli bellicosissimus, nobilissimus? Hänen linnansa on todistamassa puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:

 
"'Inclusus variis famulatur spiritus astris,
et vivum certis motibus urget opus.'"
 

"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.

"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas; "ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde, onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä – mutta aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus, jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on kuvattava."

"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan mainitessa tämän pulansa.

"Hiljaa siinä – saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen. "Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte – ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme erityisesti luontuvia – suurennella sukutauluinensa niiden silmissä, joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen keikkuessa hänen selässään. Ei, ei – hän ripustaa miekkansa vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme – kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran – sukeutuu vauras kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat —

"'in nova fert animus mutatas dicere formas'.

"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden. Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären, joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona. Sic fuit, est, et erit. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."

Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun. Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta, alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:

"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George – kuningas on ollut kovin ajattelematon – ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille sievoisen summan?"

"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut, hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."

"Aivan niin, aivan niin – pitäähän meidän toki maksaa kunkin osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan alotamme, kun on rahakysymys esillä?"

"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun – ostin sen Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni tarpeessa – hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."

"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä – joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".

"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.

"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."

"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne", ilmoitti kultaseppä. "Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden morsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle."

"Kas, vai niin?" sanoi Sir Mungo. "Tietenkin osoittaakseen tunteitaan puolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen serkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se loordi Dalgarno-paran kuolema – jotkut luulevat sen herrasmiehen kärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä suvusta, jonka kanssa on verivihoissa – ja vähemmänhän se olikin Dalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen naimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin elääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai perintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä on alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin Glenvarlochin uljasta linnaa – se on menetetty ja mennyt – menetetty ja mennyt."

"Totta kyllä", myönsi George Heriot. "Me emme saa selville, mihin on joutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno on menetellyt kiinnityksen suhteen."

"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä milloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että Glenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa", puheli Sir Mungo. "Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista, säilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän serkun käsiin."

"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo", arveli George Heriot, "Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista häävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne sillä ajatuksella."

"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?" puhui Sir Mungo lähtijän jälkeen. "Kyllä tulen silloin ajoissa."

"Kuningas kutsuu vieraat", vastasi George Heriot kääntymättä takaisin.

"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!" puheli Sir Mungo itsekseen. "Jollei hän olisi lainannut minulle niitä muutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten on käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä hääkemuihin hänen uhallaankin."

Sir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä oli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti sellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka antoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa rasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin kaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla. Ensiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä äskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli poissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut kovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin luona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin ajopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti isäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista ja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän käytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin nyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias tietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä kohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.

Hääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä kamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean ulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa tavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen viimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin eteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen nöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.

"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä vaimoni palveluskuntaan?"

"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".

"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa. Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"

"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma, joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää silleen."

"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin soveltuivat sille päivälle.

Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu onnellisen parin kirkkotielle – voimallinen soitto, joka johti saattuetta – piispan toimittama vihkiminen – Pyhän Paavalin kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän parhaillaan rakensi.

Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille, että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.

"Eihän hän tahtone rahojaan?" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.

"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi olla mielihyvää teidän majesteetillenne."

"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka – katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet – pundite fores. – Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."

"Ne ovat ikivanhaa ja kunnioitettavaa sukukantaa, ne Monipennit", huomautti Sir Mungo Malagrowther; "vahinko vain, että sennimisiä on kovin vähän".

"Se perhe näyttää lisääntyvän teidän maanmiestenne keskuudessa, Sir Mungo", virkkoi master Lowestoffe, jonka loordi Glenvarloch oli kutsunut häihin, "siitä asti kun hänen majesteettinsa onnellinen valtaistuimelle nouseminen on tuonut niin monta teistä tänne".

"Oikein, sir – oikein", sanoi Sir Mungo, nyökäten ja katsoen George Heriotiin päin; "muutamat meistä ovat kostuneet siitä Englannin kansan suuresta siunauksesta".

Hänen puhuessaan lensi ovi auki, ja sisään astui loordi Glenvarlochin hämmästykseksi hänen äskeinen palvelijansa Richie Moniplies, nyt ylellisesti ja loisteliaastikin puettuna uhkeaan hopeakuteiseen vaatekertaan ja taluttaen kädestä pitkää, laihaa, kuihtunutta ja hiukan kierovartista Martha Trapboisia. Tämä oli pukeutunut pelkkään mustaan samettiin, joka oli niin kummallisena vastakohtana hänen valjuille ja ankaran kaihomielisyyden jäykistämille kasvonpiirteilleen, että kuningas huudahti hiukan ahdistuneesti: "Mitä lempoa on mies tuonutkaan tänne? Totta toisen kerran – paarivaatteessaan karanneen ruumiin!"

"Saanko anoa teidän majesteettianne olemaan hänelle armollinen?" pyysi Richie. "Hän nimittäin on tämänaamuisen työn perusteella oma aviovaimoni, mistress Martha Moniplies nimeltään."

"Älä hemmetissä, mies! Mutta hän näyttää ihmeen yrmeältä", vastasi Jaakko-kuningas. "Oletko varma siitä, ettei hän ole aikoinaan ollut hovinaisena sukulaisellamme Maria-kuningattarella, jonka muisto säilyy tulikuumana?"

"Olen varma siitä, teidän majesteettinne luvalla sanoen, että hän on tuonut mukanaan pesään viisikymmentätuhatta puntaa rahaa, ja enemmänkin, ja se on antanut minulle tilaisuuden tuottaa mukavuutta teidän majesteetillenne ja muille ihmisille."

"Sinun ei olisi tarvinnut virkkaa mitään siitä, mies", huomautti kuningas. "Me tunnemme velvollisuutemme siinä pikku asiassa, ja meitä ilahuttaa, että tämä silmäänpistävä siippasi on suonut aarteensa henkilölle, joka osaa käyttää sitä kuninkaansa ja maansa hyödyksi. Mutta millä lemmon lailla saitkaan hänet, mies?"

"Vanhaan skotlantilaiseen tapaan, armollinen valtiaani. Hän on jouseni ja keihääni valloittama", selitti Moniplies. "Oli sopimuksena, että hän menisi minun kanssani naimisiin, kun kostaisin hänen isänsä kuoleman – minä siis surmasin ja otin haltuuni."

"Hän on vanhan Trapboisin tytär, joka on ollut niin kauvan kateissa", ilmoitti Lowestoffe. "Minne hittoon saatoit piiloittaa hänet niin visusti, Richie-veikkonen?"

"Master Richard, jos suvaitsette", oikaisi Richie, "taikka master Richard Moniplies, jos sitä pidätte parempana. Mitä hänen piiloittamiseensa tulee, niin toimitin hänelle kunniallisen ja turvallisen suojan erään rehellisen maanmieheni kodista – ja salaperäisyyteen kehoitti varovaisuus, kun teidänlaisianne veitikoita oli liikkeellä, master Lowestoffe."

Richien jalomielinen vastaus herätti naurua kaikissa muissa paitsi hänen morsiamessaan, joka teki hänelle kärsimättömän eleen ja lausui tavalliseen lyhytsanaiseen ja tylyyn tapaansa: "Hiljaa – hiljaa, ole hiljaa. Tehkäämme se, jota varten tulimme." Ja hän otti esille pergamenttikääryn, jonka ojensi loordi Glenvarlochille, lausuen kovaa: "Minä otan tämän kuninkaallisen läsnäolon ja koko seurueen todistamaan, että palautan Glenvarlochin lunastetun paroonikunnan sen oikealle omistajalle niin rasittamattomana kuin se on ollut ainoallakaan hänen esi-isällänsä."

"Minä olin kiinnityksen lunastustilaisuudessa todistajana", ihmetteli Lowestoffe, "mutta vähänpä osasin aavistaa, kuka oli lunastajana".

"Ei tarvinnutkaan", virkkoi Richie; "siinä paikassa ei olisi ollut hyötyä hölpöttelystä."

"Hiljaa", käski hänen morsiamensa, "vielä kerran. Tämä paperi", hän jatkoi ojentaen toisen loordi Glenvarlochille, "on myös teidän omaisuuttanne – ottakaa se, mutta säästäkää minulta kysymys, miten se joutui minun haltuuni".

Kuningas oli kiirehtinyt loordi Glenvarlochin luo ja huudahti, kiihkeästi vilkaisten kirjoitukseen: "No, jo on hitto – se on meidän kuninkaallinen omakätinen maksumääräyksemme, joka on ollut niin kauvan hukassa! Kuinka te sen saitte, rouvaseni?"

"Se on salaisuus", vastasi Martha kylmäkiskoisesti.

"Salaisuus, jota minun kieleni ei ikinä ilmaise", lisäsi Richie päättävästi, "jollei kuningas minua käske uskollisuudenvalani velvoituksella".

"Minä käsken – minä käsken", sopersi Jaakko juoruilijan kärsimättömästä uteliaisuudesta vapisten, samalla kun Sir Mungo häijyn jännittyneenä pääsemään salaisuuden perille taivutti pitkän laihan vartalonsa eteenpäin kuin saaliin notkistamaksi ongenvavaksi, kohautti ohuet harmaat hapset korvalliseltaan ja sovitti kätensä korvan taa torveksi keräämään jokaisen ääniaallon odotetusta ilmoituksesta. Martha sillävälin rypisti kovin pahaenteisesti silmäkulmiansa Richielle, joka lannistumatta selitteli kuninkaalle, että hänen appi-vainajassaan, "joka yleensä oli ollut hyvä ja huolellinen mies, oli hiukan sellaista maailmallisuuttakin, joka toisinaan haittasi hänen elämänlatunsa mutkattomuutta; hänen teki mieli kopeloida lähimäisensä tavaroita, ja siinä hypistelyssä tarttui niistä joskus yhtä ja toista hänen näppiinsä".

"Sinun sietäisi hävetä, mies!" keskeytti Martha. "Koska teon kunnottomuus on kerrottava, tapahtukoon se ainakin lyhyeen. Niin, mylord", hän lisäsi Glenvarlochiin kääntyen, "kultakolikko ei ollutkaan ainoana syöttinä, joka houkutteli kurjan vanhuksen hiipimään kamariinne – hänen tarkoituksenaan oli alkujaan siepata tuo paperi, ja siinä hän onnistui. Se kirjurin hylkiö kävi hänen luonaan saman päivän aamuna ja kaiketi vietteli hourupäisen ukon siihen konnuuteen, toimittaakseen taaskin vastuksen teidän sukuomaisuutenne lunastamiselle. Jos sen vehkeen takana oli voimakkaampikin toimeenpanija, niin antakoon hänelle Jumala anteeksi tällä hetkellä, sillä hän on nyt siellä, missä siitä rikoksesta on vastattava!"

"Aamen!" sanoi loordi Glenvarloch, ja häntä säestivät kaikki läsnäolijat.

"Mitä isääni tulee", jatkoi mistress Moniplies, ankarat kasvonpiirteet väkisin väännähtäneinä kouristuneesti, "niin hänen rikollisuutensa ja mielettömyytensä maksoi hänen henkensä; vakaana käsityksenäni on, että se pahantekijä, joka häntä aamulla neuvoi näpistämään paperin, jätti ikkunan auki murhaajien varalle".

Jokainen oli tovin vaiti; kuningas oli ensimäinen puhumaan, määräten rikollista kirjuria heti etsittäväksi. "I lictor", hän lopetti, "colliga manus – caput obnubita – infelici suspendite arbori".

Lowestoffe mainitsi kunnioittavasti, että kirjuri oli karannut samaan aikaan kun loordi Dalgarno murhattiin ja että hänestä ei ollut kuultu sen koommin.

"Tiedusteltakoon kaikkialta", määräsi kuningas. "Ja vaihtakaamme nyt puheenainetta – nuo jutut saavat veren hyytymään eivätkä ole ollenkaan sopivia hääjuhlaan. Hymen, O Hymenee!" lisäsi hän sormiansa näpsäytellen. "Loordi Glenvarloch, mitä sanotte mistress Monipliesille, tälle herttaiselle morsiamelle, joka on tuonut teille takaisin isänperintönne hääpäivänänne?"

"Älköön hän sanoko mitään, teidän majesteettinne", huomautti Martha; "se soveltuu parhaiten hänen tunteisiinsa ja minun".

"Lunastusraha ainakin on maksettava takaisin", virkkoi Glenvarloch; "siinä en voi jäädä velkaan teille".

"Siitä puhumme tuonnempana", vastasi Martha; "minun velallisenani ette te voi olla". Ja hän sulki suunsa ikäänkuin päättäneenä olla hiiskumatta enää sanaakaan siitä asiasta.

Sir Mungo ei kuitenkaan tahtonut hellittää puheenaineesta, vaan käyttäen hyväkseen hetken vapautta sanoi Richielle: "Kummallinen juttu se oli apestasi, kelpo mies; ei tainnut morsiamesi suurestikaan kiittää sinua sen pöyhimisestä."

"Minä teen säännöksi, Sir Mungo", vastasi Richie, "aina puhua perheestäni itse mitä pahaa vain tiedän, huomattuani, että siitä tehtävästä muutoin pitävät kyllä muut huolen".

"Mutta, Richie", kiusoitteli Sir Mungo, "minusta näyttää siltä kuin tästä morsiamestasi koituisi sekä isäntä että emäntä aviolliseen kotiisi".

"Jos hän rajoittuu sanoihin, Sir Mungo", vastasi Richie, "niin kiitän taivasta siitä, että osaan olla yhtä kuuro kuin kukaan; ja jos hän äityy mojauksiin, niin on minulla kaksi kouraa hänen kurittamisekseen".

"Hyvin sanottu taaskin, Richie", kehui kuningas; "saitte kumpaisellekin korvallenne tillikan, Sir Mungo. Totisesti, rouvaseni, hupsuksi on teidän miehellänne aimo taipumus sukkeluuteen."

"On hupsuja, sire", vastasi Martha, "joilla on älyä, ja hupsuja, joilla on miehuutta – niin, ja hupsuja, jotka ovat tietorikkaita oppineita ja suuria hupsuja silti. Minä valitsin tämän miehen syystä että hän oli suojelijanani, kun jäin hyljätyksi, enkä hänen sukkeluutensa tai viisautensa tähden. Hän on totisesti kelpo mies, ja hänen sydämensä ja kätensä korvaavat sen, mitä vähän hänessä lie hupsuutta. Sitte kun jouduin tuomituksi etsimään suojelijaa läpi maailman, joka on minulle erämaa, saan kiittää Jumalaa siitä, etten ole saanut huonompaa."

"Ja se on niin järkevästi sanottu", elähtyi kuningas, "että – heikkari – yritänkin, enkö voi tehdä hänestä parempaa. Polvistuhan, Richie – joku lainatkoon minulle miekan – teidän, mr. Langstaff (sepä uljas nimi lakimiehelle!) – mutta teidän ei tarvitse sivaltaa sitä esiin tuolla tavoin, vimmatusti kuin lakikoululainen oikeudenpalvelijan lähestyessä!"

Hän otti paljastetun miekan, ja poispäin käännetyin silmin – sillä sitä näkyä ei hänen tehnyt mielensä katsella – yritti laskea sen lappeen Richien hartioihin, mutta oli vähällä survaista aseen kärjen hänen silmäänsä. Taaksepäin kavahtaen pyrki Richie seisaalle, mutta häntä piteli alallaan Lowestoffe, ja Sir Mungon ohjatessa kuninkaallista asetta annettiin ja saatiin kunniata tuottava lyönti: "Surge, carnifex – nouse, Sir Richard Moniplies, Lihalan linnan herra! Ja, hyvät herrat ja alamaiset, lähtekäämme kaikin päivällisellemme, sillä sipulikukko jäähtyy."