Troilus ja Cressida

Näytelmän henkilöt:

PRIAMUS, Troian kuningas.

HECTOR, |

TROILUS, |

PARIS, | hänen poikansa.

DEIPHOBUS, |

HELENUS, |

AENEAS, | Troian sotapäälliköitä.

ANTENOR |

CALCHAS, troialainen pappi, joka on luopunut kreikkalaisten puolelle.

PANDARUS, Cressidan setä.

MARGARELON, Priamuksen äpäräpoika.

AGAMEMNON, kreikkalaisten ylipäällikkö.

MENELAUS, hänen veljensä.

ACHILLES, |

AJAX, |

ULYSSES, | kreikkalaisten sotapäälliköitä.

NESTOR, |

DIOMEDES, |

PATROCLUS, |

THERSITES, muotopuoli ja törkeä kreikkalainen ilveilijä.

ALEKSANDER, Cressidan palvelija.

Troiluksen palvelija, Pariin palvelija, Diomedeen palvelija.

HELENA, Menelauksen puoliso.

ANDROMACHE, Hectorin puoliso.

CASSANDRA, Priamuksen tytär, tietäjä.

CRESSIDA, Calchaan tytär.

Troialaisia ja kreikkalaisia sotureita, ja seuralaisia.

Tapaus Troiassa ja kreikkalaisten leirissä Troian edustalla.

PROLOGI

 
Tapaus Troiassa on. Vihan vimmass'
On Kreikan saarist' ylväät ruhtinaat
Ateenan lahteen laivans' ohjanneet,
Kamalan sodan virkaajia täynnä
Ja aseita. Kuuskymment'yhdeksän
Kuningaskruunun kantajaa Ateenast'
On mennyt Phrygiaan; on vannoneet he
Hävittää Troian, jonka linnass' uinuu
Helena, Menelauksen puoliso,
Ja Paris, ryöstäjänsä. Siitä sota.
Tulevat Tenedokseen, johon laivat
Syvästä ruumastansa tyhjentävät
Sotaisan lastin. Troian tantereelle
Ravakat, raittiit Kreikan miehet nostaa
Upeat telttansa. Kuus porttia
On Priamuksen kaupungissa – Chetan,
Dardanian, Thymbrian, Troian, Heliaan
Ja Antenorin – joiden vahvat pönkät
Ja kireät ja tiukat telkimet
Salpaavat Troian pojat kaupunkiinsa.
Odotus, kiihkomieltä kutkutellen
Niin Kreikan niinkuin Troian leirissä,
Jo panee kaikki vaaraan. – Prologina
Aseissa tulen,¹ en siks, että turvaan
Tekijän kynään, näyttelijän ääneen,
Vaan aineen laadun mukaan ollakseni,
Ja kerron teille vain, ett' esitys
Sivuuttaa sodan alkutapaukset
Ja keskelt' alkaa, käyden käsiks siihen,
Mik' edullisinta on näytelmälle.
Kehukaa, moittikaa: on ehto vapaa;
Hyvin tai pahoin: se on sodan tapaa.
 

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Troia. Priamuksen hovilinnan edusta.

(Troilus, aseissa, ja Pandarus tulevat.)

TROILUS.

 
Pois nämä aseet! Kutsu asepoika!
Miks Troian ulkopuolla taisteleisin,
Näin tuima kun on sota sisäinen?
Se troialainen, joll' on sydän vielä,
Sotahan menköön; Troilus sit' on vailla.
 

PANDARUS.

Tuost' eikö koskaan tule valmista?

TROILUS.

 
Luja Kreikan mies on, lujuudessa viisas,
Viisaudess' uljas, uljuudessa hurja;
Mut minä naisen kyynelt' epatompi,
Kesympi unta, tyhmää typerämpi,
Enemmän alla päin kuin tyttö yöllä,
Ja saamaton kuin kokematon laps.
 

PANDARUS.

No niin, tästä olen jo tarpeeksi sinulle puhunut; mitä minuun tulee, niin minä en siihen sen enempää kajoo enkä siitä piittaa. Joka haluaa vehnäistä kakkua, sen täytyy odottaa jauhamista.

TROILUS.

Enkö minä ole odottanut?

PANDARUS.

Niin, jauhamista; mutta täytyy myöskin odottaa seulomista.

TROILUS.

Enkö ole odottanut?

PANDARUS.

Niin, seulomista; mutta täytyy vielä odottaa taikinan nousemista.

TROILUS.

Lakkaamatta olen odottanut.

PANDARUS.

Niin nousemista; mutta siihen tulee vielä vastaaminen, leipominen, uunin lämmitys ja kypsentäminen; täytyypä vielä odottaa jäähtymistäkin, muuten poltat huulesi.

TROILUS.

 
Ei kärsiväisyys, vaikk' on jumalatar,
Vähemmän viero kärsintää kuin minä.
Priamus-kuninkaan kun pöydäss' istun,
Ja kaunis Cressida kun mieleen tulee, —
Haa, petturi! – vai tulee! – Siin' on aina.
 

PANDARUS.

No niin, hän näytti eilen illalla kauniimmalta kuin mitä koskaan hän tai kukaan muukaan nainen minusta on näyttänyt.

TROILUS.

 
Sanoa aioin vain: kun huokaus oli
Halaista, niinkuin vaaja, sydämmeni,
Niin, ettei isäni ja Hector huomais,
Ma huokauksen, – niinkuin aurinko
Selittää myrskyn – hymyn kurttuun peitin.
Mut murhe, joka teko-iloks vääntyy,
On niinkuin pila, joka tuskaks kääntyy.
 

PANDARUS.

Jos ei hänen tukkansa olisi hiukan tummempi kuin Helenan – vaan vähät siitä! – niin ei olisi näillä kahdella mitään väliä; mutta, mitä minuun tulee, niin on hän minun orpanani; en tahtoisi, niinkuin sanotaan, ylistää häntä; mutta soisin, että muuan olisi kuullut, mitä minä kuulin hänen eilen sanovan. En tahdo sisarenne Cassandran älyä halventaa, mutta —

TROILUS.

 
Oi, Pandarus! Oi, kuule, Pandarus, —
Kun sanon: "Siinä toivo meni järveen",
Niin älä kysy, kuinka monta syltä
Se syväss' on. Kun sanon: "Cressidaa
Kuin hurja lemmin", vastaat: "Hän on kaunis",
Valaen sydämmeni avohaavaan
Sen silmät, posket, tukan, käynnin, äänen;
Puheessas kättelet, oi, tuota kättä,
Min rinnall' itse valkeus on kuin muste,
Joll! oman piirtää häpeänsä; kättä,
Min hellän puristuksen rinnalla
On höyhen kova, vienoin kosketuskin
Kuin kyntömiehen koura karkea.
Noin sanot tottakin, kun minä sanon,
Hänt' että lemmin; mutta noin kun sanot,
Niin joka haavaan, jonka lempi iski,
Sa balsamin ja öljyn sijaan pistät
Sen veitsen, joka nämä haavat löi.
 

PANDARUS.

Minä sanon vain totuuden.

TROILUS.

Et, sinä et sano senkään vertaa.

PANDARUS.

Totta totisesti, minä en ryhdy koko asiaan. Olkoon hän, mikä on; jos on kaunis, niin sitä parempi hänelle; jos ei, niin on hänellä apukeinot omassa hallussaan.

TROILUS.

Hyvä Pandarus! Mitä tarkoitat, Pandarus?

PANDARUS.

Vaiva vaivan palkka! Hän ajattelee halpaa minusta, ja sinä ajattelet halpaa minusta; tulen ja menen, menen ja tulen, mutta vähän saan kiitosta vaivastani.

TROILUS.

Mitä? Oletko suuttunut, Pandarus? Ja minuunko?

PANDARUS.

Siksi että hän on minulle sukua, siksi hän ei ole yhtä kaunis kuin Helena; jos hän ei olisi sukua minulle, olisi hän yhtä kaunis perjantaisin, kuin Helena on sunnuntaisin. Mutta mitä minä siitä välitän? En, en välitä, vaikka hän olisi musta kuin murjaani; se on minusta yhtä kaikki.

TROILUS.

Minäkö sanon, että hän ei ole kaunis?

PANDARUS.

Minä siitä viisi, sanotko vai etkö sano. Hän on hölmö, kun jäi tänne isästään.² Menköön kreikkalaisten tykö; sen minä hänelle sanon, kun ensi kerran hänet näen. Mitä minuun tulee, niin minä en enää piittaa enkä välitä asiasta niin mitään.

TROILUS.

Pandarus, —

PANDARUS.

En, totta vieköön!

TROILUS.

Rakas Pandarus, —

PANDARUS.

Älä, älä puhu minulle mitään! Minun puolestani kaikki saa olla niinkuin on, ja sillä hyvä.

(Pandarus menee. Hätätorvea soitetaan.)

TROILUS.

 
Vait, julma hälytys! Vait, jylhä ääni!
Molemmin puolin ovat narreja.
Helena liekin kaunis, noin kun häntä
Punaavat joka päivä verillään.
Mua moinen seikka taisteluun ei kutsu,
Se liian halpa mun on miekalleni.
Mut Pandarus – oi, taivaat, tätä tuskaa! —
Luo Cressidan hän yksin voi mua auttaa;
Vaan hän on kosjomieheks yhtä jyrkkä
Kuin tyttö tylyn-kaino kosinnalle.
Apollo, sano, rakkaan Daphnes kautta,
Mitä Cressida on – Pandarus – ja minä.
Oi, vuode Cressidan on Intia,
Miss' uinuu hän kuin helmi; Ilionin³
Ja hänen linnansa on välill' ärjy,
Levoton meri; minä kauppias;
Ja Pandarus, tuo purjemies, mun heikko
On toivoni ja luotsini ja laivani.
 

(Sotamelskettä. Aeneas tulee.)

AENEAS.

No, Troilus, miks' et ole taistelussa?

TROILUS.

 
Siks etten ole; siinä naisen vastaus,
Kun naisekast' on olla sieltä poissa.
Mit' uutta tänään taistotantereelta?
 

AENEAS.

On Paris mennyt kotiin; haavan sai.

TROILUS.

Sen kuka hälle antoi?

AENEAS.

Menelaus.

TROILUS.

 
Siis verta vuotakoon! Ei haittaa kai,
Jos Menelauksen sarvest' iskun sai.
 

(Sotahuutoja.)

AENEAS.

Haa, kuules! Tuoll' on leikki verratoin.

TROILUS.

 
Kotona paras, "voisin" jos ois "voin".
Mut leikkiin tuonne! Menetkö sa mukaan?
 

AENEAS.

Juur' kiireesti.

TROILUS.

Siis mennään yhtä sukaan.

(Menevät.)

Toinen kohtaus

Sama paikka. Katu.

(Cressida ja Aleksander tulevat.)

CRESSIDA.

 
Ken tuosta kulki?
 

ALEKSANDER.

 
Kuningatar Hecuba
Ja Helena.
 

CRESSIDA.

 
Ja minne?
 

ALEKSANDER.

 
Itätorniin,
Jok' yli laakson kohoo, taistelua
Näkemään. Hector, jonka mielenmaltti
On vankka niinkuin hyve, suuttui tänään,
Andromachea torui, miestään löi,
Ja, niinkuin sodass' oisi kotitöissään,
Ol' aseiss' ennen päivän nousua
Ja läksi kentälle, miss' itki kukat,
Jo ennustellen urhon raivotöitä.
 

CRESSIDA.

 
Ja mikä raivon syynä?
 

ALEKSANDER.

 
Huhutaan,
Ett' ylhä mies on Kreikan armeijassa,
Sukuja Hectorille, Troian verta,
Nimeltä Ajax.
 

CRESSIDA.

 
Hyvä; entä sitten?
 

ALEKSANDER.

 
Sanotaan, ett' on miesten mies per se,
Ja seisoo omin jaloin.
 

CRESSIDA.

Niinhän joka mies tekee, jos ei ole päissään, tai sairas, tai jalkoja vailla.

ALEKSANDER.

Tämä mies, nähkääs, neiti, on omakseen riistänyt kaikenlaisten eläimien luonteen-ominaisuudet: hän on uljas kuin jalopeura, kömpelö kuin karhu, hidas kuin elefantti; mies, johon luonto on niin kasannut mielettömyyksiä, että hänessä uljuus on narrimaisuudeksi rutistunut ja narrimaisuuden höysteeksi pantu vähän älyn särvintä. Ei ole toisella ihmisellä sitä hyvettä, josta ei hänessä olisi haametta, eikä sitä pahetta, josta ei hänessä olisi pilkkua. Hän on synkkämielinen ilman syytä ja iloinen ilman aikojaan; hänellä on kaikki puolet, mutta kaikki niin nurinpuoliset, että hän on niinkuin luuvaloinen Briareus, jolla on monta kättä, eikä yhtäkään käytettävää, tai umpisokea Argus, joka on pelkkää silmää, mutta näköä vailla.

CRESSIDA.

Mutta kuinka sellainen mies, joka minua naurattaa, saattaa Hectoria suututtaa?

ALEKSANDER.

Sanotaan, että hän eilen tappelussa kävi Hectorin kimppuun ja paiskasi tämän maahan; suutuksissaan ja häpeissään siitä ei Hector ole sen perästä syönyt eikä nukkunut.

(Pandarus tulee.)

CRESSIDA.

Kuka tuossa tulee?

ALEKSANDER.

Setänne Pandarus, neiti hyvä.

CRESSIDA.

Hector on urhea mies.

ALEKSANDER.

Jommoista ei ole toista, neiti.

PANDARUS.

Mitä? Mitä?

CRESSIDA.

Hyvää huomenta, setä Pandarus.

PANDARUS.

Hyvää huomenta, orpana Cressida. Mistä te puhutte? – Huomenta, Aleksander. – Kuinka voit, orpanaiseni? Milloin olit Ilionissa?

CRESSIDA.

Tänä aamuna, setä.

PANDARUS. Mistä te puhuitte minun tullessani? Oliko Hector jo aseissa ja lähtenyt, kun tulit Ilioniin? Helena oli kai vielä makuulla, niinkö?

CRESSIDA.

Hector oli lähtenyt, mutta Helena oli makuulla.

PANDARUS.

Niin oikein; Hector oli aikaisin jalkeilla.

CRESSIDA.

Siitä me juuri puhelimme, ja hänen vihastaan.

PANDARUS.

Oliko hän vihoissaan?

CRESSIDA.

Niin tämä tässä sanoo.

PANDARUS.

Oli oikein, oli; tiedänpä vielä syynkin siihen; kyllä hän tänään hutkii ja huitoo, sen voin heille sanoa; eikä Troiluskaan anna hänelle paljoa perään; varokoot Troilusta, voin heille sanoa senkin.

CRESSIDA.

Mitä? Onko hänkin vihoissaan?

PANDARUS.

Kuka? Troilusko? Troilus on paras mies näistä kahdesta.

CRESSIDA.

Oi. Jupiter! Sehän ei ole mitään vertaamista.

PANDARUS.

Mitä? Eikö Troiluksen ja Hectorin välillä mitään vertaamista? Tunnetko miestä, jos hänet näet?

CRESSIDA.

Tunnen, jos olen ennen hänet nähnyt ja tunnen hänet.

PANDARUS.

Hyvä; Troilus on Troilus, sen sanon.

CRESSIDA.

Siis sanotte samaa mitä minäkin; sillä varmaan hän ei ole Hector.

PANDARUS.

Ei, eikä Hectorkaan ole Troilus eräässä suhteessa.

CRESSIDA.

Oikein, kumpaankin nähden; hän on oma itsensä.

PANDARUS.

Oma itsensäkö? Ah, Troilus-parka! Jospa olisi!

CRESSIDA.

Se hän on.

PANDARUS.

Silloin menen vaikka avojaloin Intiaan.

CRESSIDA.

Hän ei ole Hector.

PANDARUS.

Omako itsensä? Ei, hän ei ole oma itsensä. – Jospa olisikin oma itsensä! No niin, tuolla ylhäällä on jumalat; aika auttaa tai kaataa.

– Ah, Troilus, ah, jos minun sydämmeni olisi tuon tytön ruumiissa! – Ei, Hector ei ole parempi mies kuin Troilus.

CRESSIDA.

Pyydän anteeksi.

PANDARUS.

Hän on vanhempi.

CRESSIDA.

Anteeksi, anteeksi!

PANDARUS.

Toinen ei ole vielä siihen mittaan päässyt; toista sanot, kun se toinen pääsee siihen mittaan. Hector ei saa hänen älyään koko tänä vuonna.

CRESSIDA.

Eikä sitä tarvitsekaan, kun hänellä on omansa.

PANDARUS.

Eikä hänen ominaisuuksiaan.

CRESSIDA.

Siitä ei haittaa.

PANDARUS.

Eikä hänen kauneuttaan.

CRESSIDA.

Se ei häntä kaunistaisi; hänen omansa on parempi.

PANDARUS.

Sinä et osaa arvostella, tyttö. Itse Helenakin tässä taannoin vannoi, että Troilus, mitä ruskeaan pintaan tulee – sillä se hänellä on, se täytyy minun tunnustaa – mutta ei sentään ruskeakaan —

CRESSIDA.

Ei, vaan ruskea.

PANDARUS.

Niin totisesti, totta puhuakseni, ruskea eikä ruskea.

CRESSIDA.

Totta puhuakseni, totta eikä totta.

PANDARUS.

Hän korotti hänen ihoväriänsä yli Pariin.

CRESSIDA.

Mutta onhan Pariilla tarpeeksi väriä.

PANDARUS.

On kyllä.

CRESSIDA.

Siis Troiluksella olisi sitä liikaa. Jos hän korotti hänen väriänsä, niin on se kai heleämpää kuin tuon toisen; jos tällä on tarpeeksi väriä ja toisella vielä enemmän, niin on tämä liian tulista ylistystä sopiakseen hyvään ihoväriin. Yhtä hyvin Helenan kultainen kieli olisi voinut ylistää Troilusta hänen kuparinokkansa tähden.

PANDARUS.

Vannon luulevani, että Helena rakastaa häntä enemmän kuin Parista.

CRESSIDA.

Silloin se kreikatar totisesti on aika ilveilijä.

PANDARUS.

Olen varma, että näin on laita. Hän lähestyi häntä taannoin tuolla pyöreässä ikkunassa: – ja tiedäthän, että Troiluksella ei ole enempää kuin kolme tai neljä karvaa poskessa.

CRESSIDA.

Tosiaan, viinurinkin laskutaito jo riittäisi häthätää laskemaan ykköset yhteen.

PANDARUS.

Niin, hän on sangen nuori, ja kuitenkin hän noin vain kaapaten nostaa kolmea naulaa vaille saman verran kuin veljensä Hectorkin.

CRESSIDA.

Niinkö nuori mies, ja jo niin vanha kaappaaja?

PANDARUS.

Mutta todistaakseni sinulle, että Helena häntä rakastaa: – hän tuli ja laski valkoisen kätensä hänen halkinaiselle poskelleen, —

CRESSIDA.

Juno armahtakoon! Mistä siihen tuli halkeama?

PANDARUS.

No, tiedäthän, että siinä on kuoppa. Minusta hänen hymyilynsä kaunistaa häntä enemmän kuin ketäkään toista miestä koko Phrygiassa.

CRESSIDA.

Oo, hän hymyilee mahtavasti.

PANDARUS.

Eikö totta?

CRESSIDA.

Oo, aivan niin kuin pilvi syksyllä.

PANDARUS.

No, no, hiljaa! – Mutta näyttääkseni toteen, että Helena rakastaa Troilusta, —

CRESSIDA.

Troilus kyllä sen näyttää, jos te saatte sen toteen.

PANDARUS.

Troilusko? Hän, joka ei huoli hänestä enempää kuin minä tyhjästä munasta.

CRESSIDA.

Jos te pidätte tyhjästä munasta, niinkuin pidätte tyhjästä päästä, niin syötte kai kuoret kananpoikina.

PANDARUS.

En voi muuta kuin nauraa, kun ajattelen, kuinka hän kutitteli hänen poskeaan: – toden totta, hänellä on ihmeteltävän valkea käsi, se täytyy minun tunnustaa, —

CRESSIDA.

Kiduttamattakin.

PANDARUS.

Ja sitten hän ottaa keksiäkseen valkoista karvaa hänen poskestaan.

CRESSIDA.

Voi, vaivaista poskea! Moni ruuppa on rikkaampi.

PANDARUS.

Mutta siitäkös nauru syntyi! Kuningatar Hecuba nauroi niin, että silmät tulvivat.

CRESSIDA.

Myllynkiviä.

PANDARUS.

Ja Cassandra nauroi.

CRESSIDA.

Oli kai hillitympi tuli hänen silmäinsä padan alla. Tulvivatko hänenkin silmänsä?

PANDARUS.

Ja Hector nauroi.

CRESSIDA.

Mutta mitä sitten niin miehissä naurettiin?

PANDARUS.

He, sitä valkoista karvaa, jonka Helena keksi Troiluksen poskesta.

CRESSIDA.

Jos se olisi ollut viheriä, niin olisin minäkin nauranut.

PANDARUS.

He eivät niinkään nauraneet sitä karvaa, kuin hänen sievää vastaustaan.

CRESSIDA.

Mitä hän vastasi?

PANDARUS.

Helena sanoi: "Tässä on kaksikuudetta karvaa teidän poskessanne, ja yksi niistä on valkoinen."

CRESSIDA.

Sehän oli hänen kysymyksensä.

PANDARUS.

Niin oikein; siitä ei kysymystäkään. "Kaksikuudetta karvaa", sanoi Troilus, "ja yksi valkoinen; se valkoinen karva on isäni, ja kaikki muut hänen poikiaan." – "Jupiter!" sanoi Helena, "mikä noista karvoista on Paris, minun mieheni?" – "Se sarvipää", sanoi Troilus; "nyhtäkää se pois, ja antakaa hänelle." Ja siitä syntyi semmoinen nauru, ja Helena punastui niin, ja Paris suuttui niin, ja kaikki muut nauroivat niin, ettei ollut loppua tulla.

CRESSIDA.

Mutta nyt se tulkoon, sillä tätä on jo liian kauan kestänyt.

PANDARUS.

No niin, orpanaiseni, sanoin sinulle jotakin eilen; mieti sitä.

CRESSIDA.

Niin teenkin.

PANDARUS. Vannon, että se on totta: hän itkee sinua, niinkuin olisi huhtikuussa syntynyt.

CRESSIDA.

Ja minä kasvan hänen kyynelvesissään, niinkuin toukokuussa nokkonen.

(Peräymissoitto kuuluu.)

PANDARUS.

Kuulkaa! Palaavat taistelukentältä. Nouskaamme tuonne ylös, ja katselkaamme, kun kulkevat tästä ohi Ilioniin. Tule, orpana, rakas Cressida-orpana!

CRESSIDA.

Niinkuin tahdotte.

PANDARUS.

Tässä, tässä; tässä on erinomainen paikka; tästä me näemme mainiosti.

Sanon sinulle kaikkien nimet, sitä mukaa kuin kulkevat ohi, mutta huomaa Troilusta ennen muita.

CRESSIDA.

Älkää puhuko niin lujaa.

(Aeneas kulkee näyttämön poikitse.)

PANDARUS. Tuo on Aeneas; eikös ole muhkea mies? Hän on Troian parhaita, sen minä sanon. Mutta huomaa Troilusta; kohta saat hänet nähdä.

CRESSIDA.

Kuka se tuo on?

(Antenor kulkee ohi.)

PANDARUS.

Se on Antenor; sukkelapäinen mies, sen minä sanon, ja sangen kelpo soturi. Hän on niitä Troian parhaita älyniekkoja, ja sievä mies ulkonäöltään. – Milloin tulee Troilus? – Kohta saat nähdä Troiluksen; kun näkee minut, niin saat nähdä että nyökäyttää päätään.

CRESSIDA.

Antaako hän teille nyökkäyksen?

PANDARUS.

Saat nähdä.

CRESSIDA.

Jolla on, sille annetaan.

(Hector kulkee ohi.)

PANDARUS.

Tuo on Hector, tuo, tuo, näetkös, tuo! Siinä on miestä! – Niin, niin, Hector sinä! – Siinä, orpana, uhkea mies! – Oi, sinä uhkea Hector! – Näetkös, kuinka hän katsoo! Siinä on ryhtiä! Eikös olekin uhkea mies?

CRESSIDA.

Oi, uhkea mies!

PANDARUS.

Eikös olekin? Se tekee miehen sydämmen oikein hyvää. Katsos noita kuhmuja hänen kypärässään! Katsos tuonne, etkös näe? Katsos: tuossa! Se ei ole mikään leikin-asia. Siinä sitä on isketty! Kestäköön sen toinen, jos voi. Ne ne vasta ovat kuhmuja!

CRESSIDA.

Ovatko ne miekan lyömiä?

(Paris kulkee ohi.)

PANDARUS.

Miekanko? Minkä hyvänsä, se on hänelle yhtä; vaikka itse paholainen tulisi, hän ei siitä piittaa. Jumal'avita, oikein tekee sydämmen hyvää! – Tuolla tulee Paris; tuolla tulee Paris; katsos: tuolla, orpana! Eikös hänkin ole komea mies? Eikös olekin? – Noin vain, tuo on mainiota! – Kuka se sanoi, että hän tänään tuli haavoitettuna kotiin? Hän ei ole haavoittunut. Oi, se tekee Helenan sydämmen hyvää! Ah, kunhan nyt saisin nähdä Troiluksen! – Saat kohta nähdä Troiluksen.

CRESSIDA.

Ken se tuo on?

(Helenus kulkee ohi)

PANDARUS.

Se on Helenus. – Missä ihmeessä se Troilus viipyy? – Se on Helenus.

– Ei ole varmaankaan lähtenyt liikkeelle tänään. – Se on Helenus.

CRESSIDA.

Osaako Helenus taistella, setä?

PANDARUS.

Helenusko? Ei; – osaa; taistelee jokseenkin hyvin. – Missä ihmeessä se Troilus on? – Kuules! Etkö kuule? Kansa huutaa: Troilus! – Helenus on pappi.

CRESSIDA.

Mikä luikistelija se tuolla hiipii?

PANDARUS.

Missä? Tuollako? Se on Deiphobus. – Ei, se on Troilus. Siinä, orpana, se vasta mies on! – Hm! – Uljas Troilus, ritariston ruhtinas!

CRESSIDA.

Vaiti! Hävetkää! Vaiti!

PANDARUS.

Katsele häntä; tarkkaa häntä! – Oi, uljas Troilus! – Katsele tyystin häntä, orpana; näetkös, kuinka hänen miekkansa on hurmeessa ja kypärä enemmän rouhittu kuin Hectorin? Ja katsanto sitten, ja käynti! – Oi, ihmeteltävä nuorukainen! Ei vielä täyttänyt kolmea kolmatta. Noin vain, Troilus, noin vain! Jos minulla olisi sulotar sisarena tai jumalatar tyttärenä, niin saisi hän valita kumman tahtoo. Mikä ihmeteltävä mies! – Paris? – Paris on rojua hänen rinnallaan; lyön vetoa, että Helena, jos voisi vaihtaa, antaisi silmän väliä.

(Sotureita kulkee ohi.)

CRESSIDA.

Tuossa tulee lisää.

PANDARUS.

Aaseja, hölmöjä, moukkia! Kaunoja ja akanoita, kaunoja ja akanoita!

Lientä ruoan päälle! Troiluksen silmäin edessä voisin elää ja kuolla.

Älä noita katso, älä! Kotkat ovat menneet. Variksia ja naakkoja, variksia ja naakkoja! Olisin ennen Troiluksen tapainen mies kuin Agamemnon kaikkine kreikkalaisineen.

CRESSIDA.

Kreikkalaisten joukossa on Achilles, joka on parempi mies kuin Troilus.

PANDARUS.

Achilles? Kärrymies, juhta, oikea kameeli.

CRESSIDA.

No, no!

PANDARUS.

No, no? – Mitä, eikö sinulla ole älyä? Eikö sinulla ole silmiä? Tiedätkö, mikä mies on? Eikö sukuperä, kauneus, soma vartalo, puhelahja, miehuus, oppi, hienous, hyve, nuoruus, aulius ja niin edespäin ole se suola ja höyste, joka miehen maustaa?

CRESSIDA.

Niin, tuollaisen hakkeluksen, joka sopii höystöksi piirakkaan; mutta silloin onkin miehen höystö mennyt.

PANDARUS.

Sinä olet se nainen! Kukaan ei tiedä, mihin väistö-asentoon milloinkin turvaat.

CRESSIDA.

Selälläni turvaan ruumistani, älylläni turvaan juoniani, vaitiololla kunniaani, naamarilla kauneuttani ja teillä näitä kaikkia. Nämä ovat asentoni, ja varokeinoja mulla on tuhansittain.

PANDARUS.

Sanoppa yksikin niistä varokeinoistasi.

CRESSIDA.

Sitä varon teille sanoa, ja siinäpä se onkin paras varokeinoni. Jos en voi varoa pistolta sitä, mitä varoa tahtoisin, niin voin ainakin sen verran varoa, etten sano teille, miten piston sain, paitsi jos se niin turpoaa, ettei sitä enää voi peittää, ja silloin ovat kaikki varokeinotkin turhat.

PANDARUS.

No, sinä olet se!

(Troiluksen kantapoika tulee.)

POIKA.

Herrani, prinssi, tahtoisi heti teitä puhutella.

PANDARUS.

Missä?

POIKA.

Omassa kodissanne; siellä paraikaa riisuu aseitaan.

PANDARUS.

Sano hälle, poikaseni, että tulen.

(Kantapoika menee.)

Pelkään, että hän on haavoittunut; hyvästi, orpanaiseni!

CRESSIDA.

Hyvästi, setä!

PANDARUS.

Tulen takaisin tuossa paikassa, orpanaiseni.

CRESSIDA.

Mitä tuomaan, setäseni?

PANDARUS.

Lemmenlahjan Troilukselta.

CRESSIDA.

 
Ja sillä lahjall' aiot – parittaa. —
 

(Pandarus menee)

 
Hän valat, kyyneleet ja lahjat tarjoo,
Ja niillä toisen pyyteitä hän varjoo.
Mut Troilus mulle paljo tutump' on,
Kuin mitä näyttää peili Pandaron.
Toki emmin. Enkel' anottaiss' on nainen,
Ja sitten tyhjää: hetken ilo vainen.
Et paljon tiedä, jos et tiedä, tyttö,
Ett' yltyy halutessa lemmen syttö,
Ja että palavampi aina mies
On saamattaan, kuin saavansa jos ties.
Minulle lempi antoi ohjeen korjan:
Jos myönnät, herran saat, jos kiellät, – orjan.
Mua uskollinen lempi johdattaa,
Mut sit' ei silmistäni nähdä saa.
 

(Menee.)