Paljo melua tyhjästä

Toinen kohtaus

Toinen huone Leonaton talossa

(Don Juan ja Borachio tulevat.)

DON JUAN. Se on totta; kreivi Claudio aikoo naida Leonaton tyttären.

BORACHIO. Niin on, prinssi; mutta minä voin panna mutkan hänen aikeelleen.

DON JUAN. Joka mutka, joka salpa, joka este on minulle lääkettä; olen sairas suuttumuksesta häneen, ja kaikki, mikä ehkäisee hänen taipumustaan, on minulle mieleistä. Miten voit tehdä tämän naimisen tyhjäksi?

BORACHIO. En rehellisellä tavalla, prinssi, mutta niin salakavalasti, ettei mitään epärehellisyyttä minussa huomata.

DON JUAN. Sano lyhyesti, miten.

BORACHIO. Muistaakseni kerroin teidän armollenne vuosi takaperin, että olen hyvissä väleissä Margareetan, Heron kamarineitsyen, kanssa.

DON JUAN. Muistan sen.

BORACHIO. Voin kuinka myöhään yöllä hyvänsä asettaa niin, että hän katsoo ulos neitinsä kamarin ikkunasta.

DON JUAN. Mitä henkeä on tuossa, että se voisi olla tämän naimisen surma?

BORACHIO. Tässä on ainekset; myrkyn saatte itse valmistaa. Menkää veljenne, prinssin, luo; hokekaa hokemistanne, että hän on tahrannut kunniansa, naittaessaan kuuluisan Claudion – ylistäkää tätä pilviin asti – pahamaineisen leikon kanssa, semmoisen kuin Hero.

DON JUAN. Mitä todistuksia on minulla siihen?

BORACHIO. Todistuksia kyllin, pettääksenne prinssiä, kiduttaaksenne Claudiota, kukistaaksenne Heron ja tappaaksenne Leonaton. Mitä muuta vaaditte?

DON JUAN. Teen vaikka mitä, kun vain saan heitä suututtaa.

BORACHIO. No siis, etsikää sopivaa tilaisuutta saadaksenne puhua kahdenkesken Don Pedron ja kreivi Claudion kanssa; sanokaa heille, että tiedätte Heron minua rakastavan; näyttäkää innokkaasti harrastavanne sekä prinssin että Claudion parasta, ja uskotelkaa että huolenpito veljenne kunniasta, joka on tämän naimiskaupan aikaansaanut, ja hänen ystävänsä maineesta, joka on neitseellisen ulkokultaisuuden pauloihin joutumaisillaan, on pakottanut teidät tämän ilmaisemaan. He tuskin teitä uskovat, asiaa tutkimatta; tarjoutukaa silloin hankkimaan todistuksia ja niin kouraan tuntuvia, että saavat omin silmin nähdä minut hänen kamarinsa ikkunassa ja omin korvin kuulla minun kutsuvan Margareetaa Heroksi ja Margareetan kutsuvan minua Claudioksi: ja tämä kaikki on tapahtuva hääpäivän edellisenä iltana. Minä puolestani toimitan niin, että Hero silloin on poissa, ja niin todennäköisiä todistuksia Heron uskottomuudesta on tuleva ilmi, että luulevaisuus saa varmuuden nimen, ja kaikki hääpuuhat menevät myttyyn.

DON JUAN. Toimeen ryhdyn, koitukoon siitä, vaikka kuinka paljon onnettomuutta. Tee taidolla tehtäväsi, tuhannen tukaattia saat palkaksesi.

BORACHIO. Jos vain te pysytte lujana syytteessänne, niin ei minun taitoni tule minulle häpeäksi.

DON JUAN. Menen heti ottamaan selkoa hääpäivästä.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus

Leonaton puisto

(Benedikt tulet.)

BENEDIKT. Poika!

(Hovipoika tulee.)

HOVIPOIKA. Signor!

BENEDIKT. Huoneeni ikkunalla on kirja, tuo se minulle tänne puistoon.

HOVIPOIKA. Tässä olen jo, armollinen herra.

BENEDIKT. Sen kyllä tiedän; mutta tahdon sinut täältä pois ja tänne takaisin. (Hovipoika menee.) Ihmetten ihme, että mies, vaikka näkee, kuinka narrimaisesti monet muut rakastuessaan käyttäytyvät, ja vaikka on nauranut moisille muiden tyhmille hassutuksille, itse rakastuu ja joutuu oman pilkkansa syntipukiksi! Ja semmoinen mies on Claudio. Muistan hyvin sen ajan, jolloin ei muu soitto hänelle kelvannut kuin rumpu ja torvi, ja nyt kuuntelisi hän mieluummin tamburiinia ja huilua. Muistan senkin ajan, jolloin hän saattoi jalkaisin kävellä kymmenen peninkulmaa nähdäkseen kauniin asevarustuksen, ja nyt hän saattaa maata kymmenen yötä valveilla miettimässä uuden takkinsa kuosia. Ennen hän oli suorapuheinen ja oikoinen kuin kunnon mies ja kelpo sotilas, ja nyt hän on ruvennut sanojansa seulomaan; hänen puheensa on niinkuin täyteen päntätty kestipöytä, jossa on jos jonkinlaista vierasta kaasia. Tokkopa minä koskaan voisin noin muuttua, niin kauan kuin nämä silmät on päässäni? Kukapa sen tietää? – Minä en sitä luule. En tahdo vannoa, ettei lempi voisi muuttaa minua osteriksi; mutta sen voin valallani vakuuttaa, että ensin sen täytyy minut osteriksi muuttaa, ennenkuin se voi minusta tehdä tuollaisen narrin. Toinen tyttö on kaunis, siitä en välitä; toinen on älykäs, siitä en välitä; kolmas on siveä, siitä en välitä; ei, ennenkuin kaikki viehätykset yhtyvät yhdessä tytössä, ei, yksikään tyttö minua viehätä. Rikas hänen pitää olla, se on tietty; älykäs, muuten en hänestä huoli; siveä, muuten en hänestä anna ropoakaan; kaunis, muuten en viitsi häneen katsoakaan; lempeä, muuten älköön tulko lähellenikään; jalo, muuten en häntä ota, vaikka hän olisi enkeli; sävykäs puhutella ja soitannossa taitava; hiukset saavat olla minkä väriset Jumala tahtoo.

15

Hiukset saavat olla minkä väriset Jumala tahtoo

. Kuningatar Elisabetin aikana oli tapana värjätä hiuksiaan ja pitää valetukkaa.

 Haa! prinssi ja Monsieur Amoroso! Kätkeydyn tänne lehtimajaan.

(Menee syrjään.)

(Don Pedro, Leonato ja Claudio tulevat ja heidän jäljissään Balthasar soittoniekkojen kanssa.)

DON PEDRO.

No, tahdotko nyt kuulla soitantoa?

CLAUDIO.

Oi, tahdon, prinssi. Niin on ilta tyyni,

Kuin vaieten se sulosointaan uinuis.

DON PEDRO.

Kah! Näetkös missä piilee Benedikt?

CLAUDIO.

Oo, kyllä näen; kun päättynyt on soitto,

Niin selvän siitä ketust' otamme.

DON PEDRO.

Balthasar, laula laulus vielä kerran.

BALTHASAR.

Näin halpaa ääntä älkää pakotelko

Pilaamaan toistamiseen sävelmää.

DON PEDRO.

Se taituruudenhan on tuntomerkki

Noin kursastellen peittää lahjojaan.

No, laula pois, en pitemmältä kosi.

BALTHASAR.

Kun kosinnasta puhutte, niin laulan.

Monikin rakastaja sitä kosii,

Jot' ei hän tahdo: kuitenkin hän kosii

Ja rakkautta vannoo.

DON PEDRO.

Laula nyt;

Ja kauemmin jos aiot kursastella,

Niin tee se virsin.

BALTHASAR.

Virren virikkeeksi

Viriä mulla vain on virttynyttä.

DON PEDRO.

Kas, tuopa mies se osaa virttä laittaa:

Virttynyt viri virren virikkeeksi!

(Soittoa.)

BENEDIKT (syrjässä). No,

divina musica!

 Nytkös hänen sielunsa on haltioissaan! – Eikö ole kummaa, että lampaan suolet voivat sielun kiskoa ihmisen ruumiista? – Ei, ennemmin sitten torvisoittoa!

BALTHASAR (laulaa).

Äl' itke, impi armoton,

Ei miesten vala paina;

He läikkyvät kuin laine on

Ja häälyväiset aina.

Siis ällös vaan

Sa surkokaan,

Iloitse, tanssi, leiju,

Ja heitä huolet unholaan

Ja laula: heijuu, heiju!

Pois itkulaulu iloton,

Pois synkkä suruvirsi!

Niin viekkahat ne miehet on

Kuin kevähällä kirsi.

Siis ällös vaan

Sa surkokaan,

Iloitse, tanssi, leiju,

Ja heitä huolet unholaan

Ja laula: heijuu, heiju!

DON PEDRO. Toden totta, hyvä laulu.

BALTHASAR. Ja huono laulaja, armollinen herra.

DON PEDRO. Kuinka? Ei suinkaan; laulathan hyvin kyllä hätävaraksi.

BENEDIKT (syrjässä). Jos hän olisi koira ja olisi noin ulvonut, niin olisivat hänet hirttäneet. Jumala varjelkoon, ettei hänen käheä äänensä tietäisi pahaa! Yhtä mielelläni kuuntelisin huuhkainta, ennustakoonpa sitte vaikka mitä onnettomuutta.

DON PEDRO (Claudiolle). Olette oikeassa. – Kuules, Balthasar! Toimita meille oikein oivallista soittoa; sillä huomisiltana tulee sen soittaa Hero neidin kamarin ikkunan alla.

BALTHASAR. Parastani koetan, armollinen herra.

DON PEDRO. Tee se; hyvästi! (Balthasar ja soittoniekat menevät.) Tulkaa, Leonato! Mitä vast'ikään minulle kerroitte? Ettäkö veljenne tytär Beatrice on rakastunut signor Benediktiin?

CLAUDIO. Oh! Vai niin! – (Syrjään Pedrolle.) Joutuun, joutuun, lintu istuu! – En olisi koskaan luullut, että se neiti voisi ketään miestä rakastaa.

LEONATO. En minäkään. Mutta ihmeellisintä on, että hän voi niin hurmaantua Benediktiin, jota hän, ulkonaisesta käytöksestä päättäen, aina on näyttänyt inhoavan.

BENEDIKT (itsekseen). Onko se mahdollista? Onko tuuli sillä ilmalla?

LEONATO. Tosiaankaan en tiedä mitä siitä ajatella, hyvä prinssi; mutta se, että hän voi noin silmittömiin häntä rakastaa, se on järjelle käsittämätöntä.

DON PEDRO. Kenties hän vain teeskentelee.

CLAUDIO. Niin, se on todellakin luultavaa.

LEONATO. Hyvä Jumala! Vai teeskentelee! Ei ole vielä milloinkaan teeskennelty intohimo ollut niin ilmielävän intohimon näköinen kuin tuo hänessä.

DON PEDRO. No, mitä intohimon oireita hän osoittaa?

CLAUDIO (hiljaa). Nyt syötti koukkuun! Kala käy onkeen.

LEONATO. Mitäkö oireita, prinssi? Hän istuu tuossa – (Claudiolle) onhan tyttäreni teille kertonut, kuinka.

CLAUDIO. On oikein.

DON PEDRO. Kuinka? Kuinka? Sanokaa! Te minua hämmästytätte. Olin aina luullut, että hänen sydäntään ei mitkään lemmen hyökkäykset voisi valloittaa.

LEONATO. Minä sen olisin vaikka vannonut, teidän armonne, vallankin mitä Benediktiin tulee.

BENEDIKT (syrjässä). Pitäisin tätä pilkantekona, jos tuo valkoparta ei sitä sanoisi; koiruus ei totisesti voi piillä tuollaisen arvokkaisuuden verhossa.

CLAUDIO (hiljaa). Nyt se on käynyt koukkuun. Jatkakaa, jatkakaa!

DON PEDRO. Onko hän Benediktille tunteitaan ilmaissut?

LEONATO. Ei, ja vannoo ettei koskaan sitä tekisi; ja se se häntä vaivaa.

CLAUDIO. Se on totta, ihan totta; samaa kertoi tyttärenne; "pitääkö minun", hän sanoo, "joka niin usein olen häntä pilkallisesti kohdellut, kirjoittaa hänelle, että häntä rakastan?"

LEONATO. Ja sen hän sanoo, kun parhaillaan kirjoittaa hänelle kirjettä; sillä hän nousee ainakin parikymmentä kertaa yössä ja istuu siinä sitte paitasillaan ja kirjoittaa kokonaisen arkin täyteen. – Tyttäreni on kaikki kertonut.

CLAUDIO. Kun nyt puhutte arkista, muistuu mieleeni sievä pila, jonka tyttärenne meille kertoi.

LEONATO. Oo! – ettäkö, kun hän oli sen täyteen kirjoittanut ja luki sen läpi, hän tapasi Benediktin ja Beatricen arkista? —

CLAUDIO. Niin aivan.

LEONATO. Ja sitten repii hän kirjeen tuhansiksi penninkokoisiksi palasiksi, ja toruu itseään siitä, että voi olla niin julkea ja kirjoittaa henkilölle, jonka tietää häntä siitä pilkkaavan: "arvostelen häntä", hän sanoo, "oman itseni mukaan, sillä minä häntä pilkkaisin, jos hän minulle kirjoittaisi; niin, sen tekisin, vaikka häntä rakastankin."

CLAUDIO. Ja sitten hän lankee polvilleen, itkee, huokaa, lyö rintojaan, repii hiuksiaan, rukoilee, sadattelee: "Oi, armas Benedikt! Anna, Jumala, kärsivällisyyttä!"

LEONATO. Niin hän todellakin tekee, tyttäreni on sen kertonut: ja hän on niin hurmauksen vallassa, että tyttäreni väliin pelkää, että hän epätoivossaan tekee itselleen tuhoja. Se on aivan totta.

DON PEDRO. Olisi hyvä, jos Benedikt saisi siitä tietää jonkun toisen kautta, sillä tyttö ei itse tahdo sitä ilmoittaa.

CLAUDIO. Mitä hyvää siitä? Hän vain kääntäisi asian pilkaksi ja kiusaisi tyttöpahaista vielä pahemmin.

DON PEDRO. Jos hän niin tekisi, niin olisi laupeuden työ hirttää hänet. Se on erinomaisen suloinen tyttö ja ihan epäilemättä hyvämaineinen.

CLAUDIO. Niin, ja tavattoman älykäs.

DON PEDRO. Kaikessa muussa paitse siinä, että rakastaa Benediktiä.

LEONATO. Oi, hyvä prinssi, kun äly ja veri taistelevat noin hennossa ruumiissa, niin on kymmenen todistetta yhtä vastaan siitä, että veri vie voiton. Surkuttelen häntä sitä suuremmalla syyllä, kun olen hänen setänsä ja holhoojansa.

DON PEDRO. Jospa se tyttö olisi minuun noin hassumaisesti rakastunut! Minä olisin silloin heittänyt kaikki arvelut ja ottanut hänet aviosiipakseni. Pyydän kuitenkin, puhukaa Benediktille asiasta ja kuulkaa mitä hän siihen sanoo.

LEONATO. Luuletteko, että siitä olisi hyvää?

CLAUDIO. Hero pitää varmana, että Beatrice kuolee siihen paikkaan; sillä hän sanoo, että hän tahtoo kuolla, jos Benedikt ei häntä rakasta, ja että hän ennen tahtoo kuolla kuin ilmaista rakkautensa; ja vaikkapa Benedikt häntä kosisikin, niin tahtoisi hän ennen kuolla kuin uhrata rahtuakaan tavaksi tulleesta kiistämishalustaan.

DON PEDRO. Siinä hän tekee oikein; jos hän panisi tunteensa tarjolle, niin on sangen luultavaa, että Benedikt häntä pilkkaisi; sillä miehellä on, niinkuin kaikki tiedämme, ylimielinen luonne.

CLAUDIO. Hän on muuten sangen hieno mies.

DON PEDRO. Hänellä on todellakin sangen miellyttävä ulkomuoto.

CLAUDIO. Niin, jumaliste, onkin, ja, minun nähdäkseni, hyvä äly.

DON PEDRO. Niin todellakin; hänestä väliin kirpoo säkeniä, jotka näyttävät älyn leimauksilta.

LEONATO. Ja luullakseni hän on urhoollinenkin.

DON PEDRO. Niinkuin Hektor, sen ma takaan; ja siitä päättäen, miten hän taisteluissa suoriutuu, täytyy myöntää hänet älykkääksi; sillä hän joko suurella varovaisuudella niitä karttaa tai tosikristillisellä pelolla niihin alistuu.

LEONATO. Jos hän pelkää Jumalaa, niin tulee hänen välttämättä pitää rauha; jos hän rauhan rikkoo, niin täytyy hänen pelolla ja vavistuksella ryhtyä taisteluun.

DON PEDRO. Sen hän tekeekin; sillä se mies pelkää Jumalaa, vaikka, hänen karkeasta pilastaan päättäen, kukaan ei sitä hänestä luulisi. Sittenkin surkuttelen veljenne tytärtä. Mennäänkö Benediktiä etsimään ja sanomaan hänelle, että tyttö häntä rakastaa?

CLAUDIO. Ei, hyvä prinssi, ei millään muotoa. Tytön haaveet kyllä kuolevat, kun hän saa järkeviä neuvoja.

LEONATO. Ei, se on mahdotonta; ennen hänen sydämmensä kuolee.

DON PEDRO. Kuulkaamme, mitä muuta tyttärellänne on kerrottavaa; se sillaikaa ehtii jäähtyä. Pidän paljon Benediktistä ja toivoisin, että hän kaikessa nöyryydessä tutkisi itseään, nähdäkseen kuinka perin kelvoton hän on saamaan niin kelpo naista.

LEONATO. Suvaitsetteko, prinssi hyvä? Päivällinen olisi valmis.

CLAUDIO (syrjään). Jos ei tuo mies tämän jälkeen silmittömästi hullaannu tyttöön, niin en ikinä usko todennäköisyyksiin.

DON PEDRO (hiljaa). Nyt on sama paula tytölle viritettävä, ja se tulee tyttärenne ja hänen kamarineitsyensä toimeksi. Hullunkurisuus on siinä, että kumpikin heistä on vakuutettu toisen rakkaudesta, vaikkei asiassa ole mitään perää. Sitä kohtausta tahtoisin nähdä; siitä tulee oikea pantomiimi. Nyt lähetämme Beatricen kutsumaan Benediktiä päivälliselle.

(Don Pedro, Claudio ja Leonato menevät.)

BENEDIKT (tulee esiin). Tämä ei voi olla pilantekoa; keskustelu oli vakavaa laatua. He ovat tietonsa saaneet Herolta. Näyttävät surkuttelevan neitiä, ja hänen intohimonsa näyttää olevan täydessä jänteessä. Rakastaa minua! No, siihen on vastattava. Kuulen jo, kuinka minua morkataan: sanovat että tulen kopeaksi, jos huomaan että hän minua rakastaa; sanovat edelleen, että hän ennen kuolee, kuin antaa mitään vihiä rakkaudestaan. – En ole ikinä aikonut naida; mutta kopeaksi eivät saa minua sanoa. – Onnelliset ne, jotka itse kuulevat, mistä heitä moititaan, ja sen mukaan voivat tehdä parannusta. Sanovat että neiti on kaunis: se on totuus, jonka itse voin todistaa; ja hyväntapainen: kyllä niin, sitä en voi valheeksi väittää; ja älykäs muussa, pait siinä että rakastaa minua: – no, totisesti se ei ole mikään todistus hänen älystään, mutta ei se juuri tyhmyyttäkään osoita sillä minä tulen vuorostani häneen hirveästi rakastumaan. Tosin saanen siitä kuulla moniaita ilkeitä pistosanoja ja kuluneita kokkapuheita, minä kun olen niin kauan pauhannut naimista vastaan; mutta voihan se maku muuttua. Ihminen voi nuorena pitää ruoasta, jota hän vanhana ei voi kärsiä. Niinkö ne pilkkapuheet ja harkkasanat ja mokomatkin aivojen paperikuulat voisivat miestä pelottaa mielitekojensa reitiltä? Ei, maailma on kansoitettava. Kun sanoin, että kuolisin poikamiehenä, niin en luullut eläväni siksi, että joutuisin naimisiin. – Tuossa tulee Beatrice. Kaunis tyttö kautta päivän kirkkauden! Vainuanpa jo vähän lemmen oireita hänessä.

(Beatrice tulee.)

BEATRICE. Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle.

BENEDIKT. Kaunis Beatrice, kiitän teitä vaivastanne.

BEATRICE. En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne; jos se olisi vaivalloista ollut, niin en olisi ollenkaan tullut.

BENEDIKT. Teitä siis huvittaa tämä lähetys!

BEATRICE. Niin, juuri sen verran, kuin voitte ottaa veitsen kärkeen myrkyttääksenne kyyhkysen. Teillä ei liene ruokahalua, signor! Nöyrin palvelijanne!

(Menee.)

BENEDIKT. Haa! "Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle"; – tuossa on kaksinainen ajatus. "En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne"; – siliä hän tahtoo sanoa: kaikki vaiva, minkä näen teidän puolestanne, on yhtä helppoa kuin kiittäminen. – Jos ei minun tule häntä sääli, niin olen konna; jos en häntä rakasta, niin olen juutalainen. Menen hankkimaan hänen kuvansa.

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Leonaton puisto

(Hero, Margareeta ja Ursula tulevat)

HERO.

Salihin juokse, hyvä Margareeta;

Nepaani Beatricen siellä tapaat

Puheissa Claudion ja prinssin kanssa.

Kuiskaile hälle, tääll' ett' astelemme

Minä ja Ursula ja hänest' yksin

Vain haastelemme; sano kuunnelleesi

Ja käske, että hiipii tänne lehtoon,

Miss' auringossa nousseet kuusamat

Auringon peittää, – niinkuin suosikki,

Jonk' armo nosti suureks, suuruudessaan

Pimittää nostajaansa. – Siellä piilköön

Ja puhettamme kuulkoon. Siinä toimes;

Tee hyvin tehtäväsi; mene nyt.

MARGAREETA.

Hän paikalla on täällä, sen ma lupaan.

(Menee.)

HERO.

Niin, Ursula, kun tulee Beatrice,

Niin täällä puistoss' ees taas astellen

Me Benediktist' yksin puhelkaamme.

Kun hänet mainitsen, niin kiitä häntä

Enemmän, kuin mit' ansaitseekaan miehet.

Ma sitten kerron, kuinka pikeentynyt

On Beatriceen Benedikt. Näin vuollaan

Se pikku lemmettären viekas nuoli,

Mi kuullessa jo haavoittaa. Nyt ala.

(Beatrice hiipii lehtimajaan.)

Kas, tuolla Beatrice maata myöten

Kuin hyyppä hiipii meitä kuullakseen.

URSULA.

On hauskin näky ongella, kun kala

Hopeavirtaa kulta-airoin halkoo

Ja ahnaast' ahmii petollisen syötin.

Niin mekin pyydämme nyt onkeen häntä,

Mi kurkkaa tuolla kuusanlehdossa.

Ei pelkoa, ett' osastani eksyn.

HERO.

Lähemmä, korvans' ettei hiukkaakaan

Jää viekkaan syötin makeutta vaille. —

(Lähestyvät lehtimajaa.)

Ei, Ursula, hän ylpeä on liiaks.

Ja sydän häll' on kesytön ja vauhko

Kuin villihaukan.

URSULA.

Niinkö tottakin on

Benedikt pikeentynyt Beatriceen?

HERO.

Niin sanoo prinssi ja myös sulhaseni.

URSULA.

Sen käskivätkö tytön tiedoks saattaa?

HERO.

He sitä pyysivät, mut minä neuvoin,

Ett', ystävä jos heille Benedikt,

Halunsa hänen käskisivät voittaa

Ja sit' ei Beatricen tiedoks antaa.

URSULA.

Miks niin? Se herra eikö ansaitse

Aviovuodetta niin onnen täyttä,

Kuin Beatrice suinkin laittaa voi?

HERO.

Kautt' Amorin! Hän kyllä ansaitsee

Sen kaiken, minkä miehelle voit suoda;

Mut naisen sydänt' ei lie toista luotu

Kovemmast' aineesta kuin Beatricen.

Jos silmänsä hän mihin luo, niin säihkyy

Siit' iva, ylenkatse; älyns' arvaa

Niin suureks, ett' on hänen silmissään

Muu kaikki halpaa; rakastaa ei voi hän,

Ei taipua, ei muihin mukaantua,

Vain itseään hän ihailee.

URSULA.

Niin kyllä;

Siis Benediktin rakkaudesta hänen

Ei tule tietää; pilkaks kääntäis kaikki.

HERO.

Niin, oikein. Viel' en ole nähnyt miestä

Niin viisast', ylvää, kaunista ja nuorta,

Jot' ei hän nurin kääntäis: jos on vaalas,

Niin kutsuu häntä siskokseen; jos tumma,

Niin luonto, narrin piirtäessään, ruman

On tehnyt tolpan; jos on hoikka, niin on

Kuin peitsi huonopontinen; jos lyhyt,

Kuin kömpelösti tehty paran kuva;

Jos puhelee, niin on kuin tuuliviiri,

Jos vaiti on, niin seisoo niinkuin pölkky.

Näin kaikest' esiin kääntää nurjan puolen,

Eik' anna hyveelle ja totuudelle,

Mit' ansio ja luonnollisuus vaatis.

URSULA.

Ei varmaan hyväks ole moinen moite.

HERO.

Ei, moinen tavaton ja tyly käytös,

Kuin Beatricen, ei voi hyväks olla.

Mut sano hälle se! Jos minä puhun,

Niin hengiltä mun nauraa, sielun ruumiist'

Ivaten ilkkuu, kompillaan mun tappaa.

Siis Benedikt, kuin tuhkan alla tuli,

Huokauksiin hiljaa hivukoon