Syrjästäkatsojan tarina

I
BRETTON

Kummitätini asuntona oli kaunis talo siistissä vanhassa Brettonin kaupungissa. Hänen miehensä esi-isät olivat asuneet siellä jo sukupolvien ajan, ja heidän ikivanha nimensä oli sama kuin kaupungin – Bretton of Bretton. En tiedä oliko se sattuma vai oliko joku kaukainen suvun jäsen ollut kyllin arvokas antaakseen oman nimensä kotipaikalleen.

Tyttö vuosinani kävin Brettonissa noin pari kertaa vuodessa, ja se oli minulle mieluinen matka. Pidin talosta ja varsinkin sen asujaimista. Avarat rauhalliset huoneet, hyvin sijoitetut huonekalut, suuret kirkkaat ikkunat, parvekkeelta näköala kauniille vanhanaikaiselle kadulle, jossa aina näytti olevan sunnuntai ja juhlapäivä – kaikki tämä miellytti minua.

Talossa missä asuu vain aikuisia, joutuu lapsi yleensä keskipisteeksi, ja niinpä rouva Bretton kiinnitti omalla hiljaisella tavallaan minuun paljon huomiota. Hän oli jäänyt leskeksi yhden pojan äitinä jo ennen kuin minä hänet tunsin; hänen miehensä, lääkäri, oli kuollut hänen ollessaan vielä nuori ja kaunis nainen.

Hän ei enää ollut nuori sellaisena kuin minä muistan hänet, mutta hän oli vielä kaunis, pitkä, ryhdikäs ja englannittareksi tummaverinen. Hänen tummahipiäisissä poskissaan oli aina terve väri, ja terve eloisuus loisti hänen kauniista, mustista, ystävällisistä silmistään. Ihmisten mielestä oli suuri vahinko, ettei hän ollut jättänyt hipiäänsä perinnöksi pojalleen, jonka silmät olivat siniset – vaikka jo poikaiässä hyvin läpitunkevat – ja jonka pitkän tukan väri oli sellainen, että ystävät eivät juuri halunneet sitä määritellä, paitsi kun aurinko paistoi siihen, jolloin he sanoivat sitä kultaiseksi. Hän oli kuitenkin perinyt äitinsä kasvonpiirteet, hänen hyvät hampaansa ja vartalonsa (siltä ainakin näytti, vaikka hän ei vielä ollut täysikasvuinen) ja, mikä parempi, hänen järkkymättömän terveytensä ja tasaisen mielenlaatunsa, jotka omistajalleen ovat rikkauttakin paremmat.

Syksyllä vuonna – oleskelin Brettonissa; kummitätini oli omassa persoonassaan tullut pyytämään minua luokseen sukulaisilta, joiden luona vakinainen asuntoni oli siihen aikaan. Uskon että hän silloin selvästi näki tulevat tapahtumat, joiden uhkaavasta varjosta minulla tuskin oli aavistusta, mutta jotka olivat sitä laatua, että pieninkin epäilys siihen suuntaan riitti tekemään minut epämääräisen surulliseksi, ja olin iloinen saadessani vaihtaa ympäristöä ja seuraa.

Kummitädin luona aikani vieri aina tasaisesti, ei kiihkeän nopeana, vaan kauniisti kuin vuolas virta tasangolla. Käyntini hänen luonaan muistuttivat kristityn ja toivovan oloa erään "suloisen virran rannalla, jonka varsilla oli vihreitä puita ja ihania liljaniittyjä läpi vuoden". Vaihtelun viehätystä ei siellä ollut, ei myöskään tapauksien aiheuttamaa jännitystä, mutta minä pidin rauhasta niin paljon ja välitin humusta niin vähän, että kun sitä tuli, pidin sitä melkein häiritsevänä ja toivoin että se olisi vielä pysynyt poissa.

Eräänä päivänä saapui muuan kirje, jonka sisällys ilmeisesti yllätti, vieläpä jonkin verran huolestutti rouva Brettonia. Ajattelin ensin että se oli kotoa, ja vapisin odottaen tiesi mitä tuhoisaa uutista. Minulle ei kuitenkaan ilmoitettu mitään, ja pilvi näytti haihtuvan.

Seuraavana päivänä, kun palasin pitkältä kävelyltä ja menin makuuhuoneeseeni, huomasin odottamattoman muutoksen. Paitsi omaa ranskalaista vuodettani varjoisassa sopessaan näkyi eräässä nurkassa pieni valkoisiin verhottu sänky, ja oman mahonkilipastoni vieressä näin pienen ruusupuisen lipaston. Seisoin paikallani, katsoin ja mietin.

"Mitä nämä esineet merkitsevät ja tietävät?" kysyin. Vastaus oli päivänselvä. "Rouva Bretton odottaa vierasta."

Päivällisellä sain selityksen. Minulle kerrottiin että olin kohta saava seurakseni pienen tytön, tohtori Bretton-vainajan ystävän ja kaukaisen sukulaisen tyttären. Tuo pieni tyttö, lisättiin, oli äskettäin kadottanut äitinsä, vaikka itse asiassa, kuten rouva Bretton ennen pitkää lisäsi, tappio ei ollut niin suuri kuin miltä se ensi hetkessä saattoi näyttää. Rouva Home (kuten nimi kuului olevan) oli ollut hyvin kaunis mutta kevytmielinen ja huolimaton nainen, joka ei välittänyt lapsestaan ja tuotti miehelleen pettymystä ja surua. Avioliitto oli osoittautunut niin mahdottomaksi, että viimein oli tullut ero – ero molemminpuolisesta suostumuksesta eikä oikeudenpäätöksen perusteella. Pian tämän tapauksen jälkeen nainen oli vilustunut eräissä tanssiaisissa, saanut kuumeen ja kuollut hyvin lyhyen sairauden jälkeen. Hänen miestään, joka luonnostaan oli herkkä ja tunteellinen ja jota liian äkillinen tieto asiasta oli järkyttänyt, näytti nyt olevan vaikea saada uskomaan muuta kuin että jokin liiallinen ankaruus hänen puoleltaan – kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden puute – oli jouduttanut vaimon loppua. Hän oli hautonut tätä ajatusta kunnes hänen hermonsa kärsivät siitä vakavasti; lääkärit tahtoivat itsepintaisesti häntä koettamaan parannuskeinona matkustusta, ja rouva Bretton oli tarjoutunut sillä välin pitämään huolta hänen pienestä tytöstään. "Ja minä toivon", lisäsi kummitätini lopuksi, "ettei tyttö tule äitiinsä, tuohon tyhjänpäiväiseen huitukkaan, jonka järkevä mies heikkoudessaan erehtyi ottamaan. Sillä", hän jatkoi, "herra Home on järkevä mies omalla tavallaan, vaikkei juuri käytännöllinen: hän on mieltynyt tieteisiin ja elää puolet elämäänsä laboratoriossa tehden kokeita – seikka jota hänen perhosvaimonsa ei voinut ymmärtää eikä sietää. Ja itse asiassa", tunnusti kummitätini, "en itsekään olisi siitä pitänyt."

Vastaukseksi kysymykseeni hän edelleen kertoi minulle, että hänen miesvainajallaan oli tapana sanoa Homen perineen tieteelliset taipumuksensa enoltaan, ranskalaiselta tiedemieheltä: hänen syntyperässään nimittäin näytti olleen sekä skottilaista että ranskalaista ainesta, ja hänellä eli vielä Ranskassa sukulaisia, joista usea kirjoitti nimensä eteen de ja sanoi olevansa aatelia.

Samana iltana yhdeksän tienoilla lähetettiin eräs palvelija ottamaan vastaan vaunua jossa pienen vieraamme odotettiin tulevan. Rouva Bretton ja minä istuimme kahden arkihuoneessa odotellen hänen tuloaan, John Graham Bretton oli näet käymässä erään koulutoverinsa luona, joka asui maalla. Odottaessaan kummitätini luki iltalehteä, minä ompelin. Oli sateinen ilta, pisarat pieksivät ikkunanruutuja ja tuuli vinkui vihaisesti ja levottomasti.

"Lapsi parka!" sanoi rouva Bretton aika ajoin. "Minkälaisen matkailman hän sai! Toivoisinpa että hän olisi täällä kaikella kunnialla."

Vähän ennen kymmentä ilmoitti ovikello Warrenin paluun. Tuskin oli ovi avattu kun syöksyin eteiseen; siellä oli matka-arkku ja pari käsilaukkua, niiden vieressä seisoi hoitajattarelta näyttävä ihminen, ja portaiden alapäässä oli Warren, käsivarsillaan huiveihin kiedottu käärö.

"Siinäkö lapsi on?" kysyin.

"Kyllä on, neiti."

Yritin avata huivia nähdäkseni vilahduksen kasvoista, mutta ne kääntyivät nopeasti näkyvistäni Warrenin olkapäätä kohti.

"Laskekaa minut maahan, olkaa hyvä", sanoi hento ääni kun Warren avasi arkihuoneen oven, "ja ottakaa huivi pois", jatkoi pienokainen vetäen pikkuruisella kädellään neulan pois ja vapautuen miltei halveksivan kiireellisesti kömpelöstä peitteestä. Olento joka nyt tuli näkyviin, yritti ketterästi kääriä huivin kokoon, mutta se oli aivan liian raskas ja suuri pienten käsien ja käsivarsien kannatettavaksi ja pideltäväksi. "Antakaa se Harrietille", kuului silloin määräys, "hän saa panna sen pois." Tämän sanottuaan olento kääntyi ja loi katseensa rouva Brettoniin.

"Tule tänne, pikku kulta", sanoi rouva. "Olet varmaankin viluinen ja märkä. Sinun täytyy päästä lämmittelemään tänne valkean ääreen."

Lapsi tuli nopeasti rouva Brettonin luo. Hän oli äärettömän hento, mutta siro ja hyvin muodostunut pieni olento, kevyt, hoikka ja suora. Istuessaan kummitätini avarassa sylissä hän näytti vain nukelta, ja hänen niskansa, hienoinen kuin vaha, sekä hänen silkinpehmeä kiharapäänsä lisäsivät luullakseni yhtäläisyyttä.

Rouva Bretton piti pientä herttaista pakinaa lämmittäessään lapsen käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Ensin hän kohtasi vain miettiväisen tuijotuksen, mutta sai pian hymyilyn vastaukseksi. Rouva Bretton ei ollut hyväilevä nainen; poikansakin seurassa, jota hän syvästi rakasti, oli hänen käytöksensä harvoin hempeämielistä, usein päinvastoin, mutta kun pieni vieras hymyili hänelle, hän suuteli tätä kysyen:

"Mikä on pikkuruiseni nimi?"

"Missy."

"Mutta mikä muu kuin Missy?"

"Polly, niin isä nimittää tyttiä."

"Tyytyykö Polly asumaan tädin luona?"

"Ei aina, siihen asti vain kun isä tulee kotiin. Isä on lähtenyt pois." Hän pudisti ilmeikkäästi päätään.

"Hän tulee takaisin Pollyn luo tai lähettää noutamaan Pollya."

"Ihanko varmaan? Tiedättekö että hän tulee."

"Minä luulen niin."

"Mutta Harriet luulee että hän ei tule, ei ainakaan pitkään aikaan.

Hän on sairas."

Lapsen silmät kyyneltyivät. Hän veti kätensä rouva Brettonin kädestä ja näytti haluavan pois hänen polveltaan. Rouva Bretton vastusteli ensin, mutta lapsi sanoi: "Sallikaa minun mennä. Minä voin istua tuolilla."

Hän sai liukua alas polvelta, sitten hän otti jakkaran ja kantoi sen nurkkaan, missä oli hyvin hämärää, ja sinne hän istui. Vaikka rouva Bretton olikin luonteeltaan käskevä ja tärkeissä asioissa jyrkkäkin, oli hän usein välinpitämätön pikkuasioissa. Hän antoi lapsen tehdä miten tahtoi ja sanoi minulle: "Älä ole huomaavinasi häntä nyt." Mutta minä huomasin hänet, minä pidin silmällä Pollya, joka oli painanut pienen kyynärpäänsä pieneen polveensa, pään käteensä, näin hänen vetävän neliötuuman tai parin kokoisen nenäliinan nukenhameensa taskusta, ja sitten kuulin hänen itkevän. Toiset lapset itkevät suruissaan ja vaivoissaan ääneen, kainostelematta ja hillittömästi, mutta tämä olento itki hiljaa, ja silloin tällöin vain pieni niiskutus ilmaisi hänen liikutustaan. Rouva Bretton ei kuullut sitä, eikä ollut väliäkään. Ennen pitkää kuului nurkasta ääni joka kysyi: "Voisimmeko soittaa kelloa ja pyytää Harrietia tänne?"

Minä soitin kelloa, hoitajatarta mentiin hakemaan ja hän tuli.

"Harriet, minut on pantava levolle", sanoi hänen pieni emäntänsä.

"Kysyisitkö missä minun vuoteeni on."

Harriet ilmoitti jo kysyneensä.

"Kysy nukutko sinä minun kanssani."

"En, Missy", sanoi hoitajatar, "teillä on yhteinen huone tämän nuoren neidin kanssa." Hän osoitti, minua. Missy ei noussut istuimeltaan, mutta näin hänen silmiensä etsivän minua. Parin minuutin hiljaisen tarkastelun jälkeen hän tuli esiin nurkastaan.

"Toivotan teille hyvää yötä, rouva", hän sanoi rouva Brettonille, mutta meni minun ohitseni ääneti.

"Hyvää yötä, Polly", sanoin.

"Ei tarvitse sanoa hyvää yötä, koska kerran nukumme samassa huoneessa", kuului vastaus, ja niine hyvineen hän katosi arkihuoneesta. Me kuulimme Harrietin ehdottavan että hän kantaisi tytön portaita ylös. "Ei tarvitse", oli taaskin hänen vastauksensa. – "Ei tarvitse, ei tarvitse", ja hänen pienet askelensa ponnistelivat väsyneesti portaita ylös.

Kun tuntia myöhemmin menin nukkumaan, oli hän vielä täysin hereillä. Hän oli järjestänyt tyynyt niin että ne antoivat tukea hänen pienelle ruumiilleen, joka oli istuvassa asennossa, päällekkäin asetetut kädet lepäsivät liikkumattomina lakanalla, ja koko hänen olemuksessaan oli vanhan ihmisen levollisuutta, joka oli mahdollisimman vähän lapsimaista. Olin jonkin aikaa puhumatta hänelle, mutta juuri ennen kuin sammutin kynttilän, kehotin häntä menemään makuulle.

"Vähitellen", kuului vastaus.

"Mutta sinä vilustut, Missy."

Hän otti jonkin pienen vaatekappaleen tuolilta vuoteensa vierestä ja peitti sillä olkapäänsä. Minä annoin hänen tehdä niinkuin häntä halutti. Kuuntelin pimeässä hetkisen ja huomasin että hän vielä itki – itki hillitysti, hiljaa ja varoen.

Kun heräsin päivän valjetessa, kuulin veden läiskettä. Kas vain! hän oli jo noussut ja seisoi tuolilla pesukaapin vieressä koettaen vaivoin kallistaa pesukannua (jota ei jaksanut nostaa) sen verran, että sen sisällys virtaisi soikkoon. Oli omituista katsella häntä, kun hän peseytyi ja pukeutui, tuo pieni toimelias ja äänetön olento. Ilmeisesti hän oli hyvin tottumaton itse pukeutumaan ja napit, nauhat, hakaset ja silmukat tuottivat vaikeuksia, joihin hän suhtautui niin lannistumattomasti, että sitä oli hauska katsella. Hän kääri kokoon yöpukunsa, tasoitti vuodeverhonsa kerrassaan sievästi ja vetäytyi sitten erääseen nurkkaan, jossa valkoinen uudin peitti hänet, ja kävi aivan hiljaiseksi. Minä nousin istumaan ja kurkotin päätäni nähdäkseni mitä hän puuhasi. Hän oli polvillaan, otsa painettuna käsiin, ja ymmärsin että hän rukoili.

Hänen hoitajattarensa naputti oveen. Lapsi hypähti pystyyn.

"Minä olen valmis, Harriet", hän sanoi. "Olen pukeutunut itse, mutta en tunne olevani siisti. Laita minut siistiksi."

"Minkä tähden pukeuduit itse, Missy?"

"Hys! puhu hiljaa, Harriet, ettet herätä tuota tyttöä" (hän tarkoitti minua, joka nyt makasin silmät ummessa). "Pukeuduin itse, jotta sitten osaisin kun sinä olet poissa."

"Haluatko että menen pois?"

"Kun olet ollut pahalla tuulella, olen usein halunnut sinun menevän pois, mutta en nyt. Sido vyönauhani suoraan, silitä tukkani, ole hyvä."

"Vyönauha on suorassa. Mikä kummallinen pieni otus sinä olet!"

"Se täytyy sitoa uudelleen. Ole kiltti ja sido."

"No, kas niin. Kun minä olen mennyt, sinun täytyy pyytää tuota nuorta neitiä pukemaan itsesi."

"Ei millään ehdolla."

"Miksi ei? Hän on hyvin kiltti nuori neiti. Toivon, että aiot käyttäytyä kauniisti häntä kohtaan, Missy, etkä näytä oikkujasi."

"Hän ei millään ehdolla saa pukea minua."

"Hullunkurinen pieni olento!"

"Sinä et vedä kampaa hiusteni läpi suoraan, Harriet, jakauksesta tulee vino."

"Kas, kas, sinua on vaikea tyydyttää. Kelpaako näin?"

"Oikein hyvä. Minne minä nyt menen?"

"Minä vien sinut aamiaishuoneeseen."

"Tule sitten."

He menivät ovea kohti. Hän pysähtyi.

"Voi, Harriet, olisipa tämä isän talo! Minä en tunne näitä ihmisiä."

"Ole hyvä lapsi, Missy."

"Minä olen hyvä, mutta minun tekee kipeätä tästä" – hän pani kätensä sydämelleen ja vaikeroi: "Isä, isä!"

Minä hypähdin pystyyn ja nousin hillitäkseni tätä kohtausta niin kauan kuin vielä oli mahdollista.

"Sano hyvää huomenta neidille", määräsi Harriet.

Hän sanoi "hyvää huomenta" ja lähti hoitajattaren seurassa huoneesta. Samana päivänä Harriet jätti talon toistaiseksi mennäkseen eräiden ystäviensä luo, jotka asuivat lähitienoilla.

Tullessani alakertaan tapasin Pauliinan (lapsi sanoi itseään Pollyksi, mutta hänen täydellinen nimensä oli Pauliina Mary) aamiaispöydässä, missä hän istui rouva Brettonin rinnalla. Hänen edessään oli maitolasi ja hänen toimettomana pöytäliinalla lepäävässä kädessään leipäpalanen: hän ei syönyt.

"Kuinka saamme tämän pikku ihmisen kesyyntymään", sanoi rouva Bretton minulle. "Minä en käsitä: hän ei syö mitään ja ulkomuodostaan päättäen hän ei ole nukkunut."

Minä sanoin luottavani ajan ja ystävällisyyden vaikutukseen.

"Jos hän sattuisi kiintymään talomme johonkin ihmiseen, hän asettuisi piankin, mutta ei sitä ennen", vastasi rouva Bretton.

II
PAULIINA

Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias kaikkeen mukavuuteen – vieläpä rauhalliseen elämään – kuin hän. Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen lapsenkasvoistaan. Hän näytti tulevan vanhaksi ja ylimaalliseksi. Minä, Lucy Snowe, olen vapaa kiihtyneen ja haihattelevan mielikuvituksen kirouksesta, mutta aina kun avatessani oven johonkin huoneeseen näin hänen istuvan nurkassa yksinään, pää käsien varassa, minusta tuntui että huone ei ollut asuttu, vaan että siellä kummitteli.

Ja kun kuutamoöinä herätessäni näin hänen hahmonsa valkoisena ja silmäänpistävänä, yöpuvussaan ja polvillaan vuoteellansa, rukoillen kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija – kuin mikäkin varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys – tuskin tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin, etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.

Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!" Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä voi kohdata miestä tai naista.

Mihin tuollainen jäytävä ikävä olisi voinut viedä, jos sitä olisi keskeytymättä jatkunut, sitä voi ainoastaan arvailla, sillä asiassa tapahtui äkillinen käänne.

Eräänä iltapäivänä rouva Bretton oli houkutellut hänet esiin tavallisesta nurkastaan, nostanut hänet ikkunalaudalle ja, kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin, kehoittanut häntä katselemaan ohikulkijoita ja laskemaan montako rouvasihmistä kulki katua määrätyn ajan kuluessa. Hän oli istunut välinpitämättömänä, tuskin katsoen ulos ja viitsimättä laskea ollenkaan, kun – tarkastin näet juuri hänen silmiään – huomasin niiden terissä yllättävän muutoksen. Nuo pikaistuvat, vaaralliset luonteet – herkät, kuten niitä nimitetään – tarjoavat monta omituista näytelmää niille, jotka viileämpi luonnonlaatu on turvannut heidän särmikkäiltä oikuiltaan. Tuijottava ja raskas katse alkoi tulvehtia ja väristä ja välkkyi sitten tulena; pieni synkkä otsa selkeni, alakuloiset arkisuuteen vaipuneet piirteet kirkastuivat, surullinen ilme katosi ja sen tilalle ilmestyi äkillinen kiihkeys, jännittynyt odotus.

"Se on!" kuuluivat hänen sanansa.

Kuin lintu tai nuoli tai jokin muu nopea esine hän oli jättänyt huoneen. En osaa sanoa miten hän sai ulko-oven auki, luultavasti se oli raollaan, tai kenties sattui Warren tielle ja totteli hänen käskyään, joka varmasti oli hyvin jyrkkä. Minä, joka rauhassa katselin ikkunasta, näin hänen kiitävän mustassa puvussaan, hieno pitsillä reunustettu esiliina vyöllä (rintalappuja hän ei voinut sietää), puoliväliin katua, ja kun juuri aioin kääntyä ja levollisesti ilmoittaa rouva Brettonille, että lapsi oli menettänyt järkensä ja että hänet pitäisi viipymättä ottaa kiinni, näinkin että hänet pysäytettiin ja temmattiin pois minun kylmältä silmälläpidoltani ja ohikulkijain kummastelevilta katseilta. Muuan herrasmies oli tehnyt tämän yllätyksen, ja kietoen hänet takkiinsa tuli nyt tuomaan hänet takaisin taloon josta oli nähnyt hänen pakenevan.

Minä arvelin että hän jättäisi lapsen palvelijain huostaan ja poistuisi, mutta hän tulikin sisään: viivyteltyään hetkisen alhaalla hän nousi portaita.

Hänen vastaanotostaan kävi heti selville, että hän oli rouva Brettonin tuttava. Tämä tunsi hänet, tervehti häntä ja oli kuitenkin hämillään ja ihmeissään. Hänen katseensa ja käytöksensä oli miltei moittiva, ja vastaukseksi enemmän niihin kuin hänen sanoihinsa virkkoi vieras: "En voinut auttaa sitä, hyvä rouva, huomasin mahdottomaksi lähteä maasta näkemättä sitä ennen omin silmin, kuinka hän viihtyy."

"Mutta te häiritsette hänen sopeutumistaan."

"Toivottavasti en. Ja kuinka voi isän pikku Polly?"

Tämän kysymyksen hän teki Pauliinalle asettuessaan istumaan ja sijoittaessaan hänet kauniisti lattialle eteensä.

"Kuinka voi Pollyn isä?" kuului vastaus lapsen nojautuessa hänen polveensa ja katsoessa ylös hänen kasvoihinsa.

Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman tahtonsa alle – jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.

Herra Home oli lujapiirteinen – minun pitäisi ehkä sanoa kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen, mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.

Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele Pollya."

Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi – kaiken mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa. Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.

Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet. "Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."

Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä. Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.

Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat, kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.

"Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva Brettonin väliin. Minun täytyy ojentaa hänelle teekuppi."

Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.

"Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."

Ja samoin pöydässä, kun hän pysäytti isän kupin ja tahtoi sekoittaa sokerin ja itse kaataa kerman: "Minä sain aina kotona tehdä sen sinulle, isä. Ei kukaan osannut tehdä sitä niin hyvin, et edes sinä itse."

Koko aterian ajan hän jatkoi pieniä palveluksiaan, jotka olivat melkein mielettömiä. Sokeripihdit olivat liian suuret hänen käteensä, niin että hänen täytyi käyttää molempia pidellessään niitä; hopeaisen kerma-astian, leipä- ja voilautasen paino kysyi kovin hänen riittämättömiä voimiaan ja taitoaan, mutta hän tahtoi nostaa tämän, ojentaa tuon ja särkemättä mitään hän suoriutui kaikesta onnellisesti. Suoraan sanoen pidin häntä pienenä rauhanhäiritsijänä, mutta hänen isänsä, sokea kuten kaikki vanhemmat, näytti täysin tyytyväiseltä antaessaan hänen palvella, olipa kuin olisivat tytön puuhat tuntuneet hänestä ihmeen suloisilta.

"Hän on minun lohdutukseni", ei hän voinut olla sanomatta rouva Brettonille. Tällä rouvalla oli oma "lohdutuksensa" ja aarteensa, kooltaan paljon suurempi ja sillä hetkellä poissa kotoa, ja siksipä hän ymmärsikin Homen heikkouden.

Tämä toinen "lohdutus" astui näyttämölle illan kuluessa. Tiesin että se päivä oli määrätty hänen kotiintulopäiväkseen, ja olin huomannut rouva Brettonin odottavan häntä joka tunti. Istuimme takan ympärillä teenjuonnin jälkeen, kun Graham yhtyi seuraamme, oikeastaan minun pitäisi sanoa: hajoitti sen – sillä hänen tulonsa aiheutti tietenkin hälinää, ja koska herra Graham oli nälkäinen, oli hankittava virvokkeita. Hän ja Home kohtasivat toisensa kuin vanhat tutut; pikku tyttöön hän ei aluksi kiinnittänyt mitään huomiota.

Lopetettuaan ateriansa ja vastattuaan äitinsä lukuisiin kysymyksiin Graham palasi tulen ääreen. Vastapäätä sitä paikkaa, jonne hän asettui, istui herra Home, ja hänen vieressään lapsi. Kun sanon lapsi, käytän soveltumatonta ja huonosti kuvailevaa nimitystä – sanaa joka panee ajattelemaan mitä muuta kuvaa tahansa kuin tuota totista pikku olentoa surupuvussaan, kaulassa valkoinen kaulus, joka juuri ja juuri olisi sopinut isolle nukelle – olentoa joka nyt oli kiivennyt korkealle tuolille hyllyn viereen, jolla oli hänen valkoinen, pikkuruinen ompelulippaansa, ja piti kädessään nenäliina-tilkkusta muka päärmäten sitä. Hän lävistelikin sitä uutterasti neulalla, joka hänen sormissaan näytti miltei paistinvartaalta, pisti silloin tällöin sormeensa ja merkkasi siten palttinaan rivin pienen pieniä punaisia täpliä, hätkähti joskus kun tuo vastahakoinen ase, jota hänen oli vaikea hallita, pisti tavallista syvempään, mutta pysyi koko ajan vaiteliaana, ahkerana, työhönsä vaipuneena, naisellisena.

Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja oikukas poika hän oli niihin aikoihin.

"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren naisen, jolle minua ei ole esitetty".

"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."

"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin kursailematta. Minä olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."

"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."

"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham Bretton."

Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön, laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"

"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti, tapaavani teidät terveenä."

"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa, mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja ponnistuksia – säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan – ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.

"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo, tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"

"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."

"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."

"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa äitinne luo."

"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita saatte katsella."

"Tuletteko te nyt asumaan täällä?"

"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"

"En."

"Miksi ette?"'

"Minusta olette niin kummallinen."

"Kasvoniko, hyvä neiti?"

"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."

"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" – ja hän ravisti kuin voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili – "en kuitenkaan voisi olla kummallisempi kuin teidän armonne."

"Sanotteko minua kummalliseksi?"

"Sanon, tottakin."

(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."

"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."

"Enkä istunut."

"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte vilauksen minusta."

"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."

"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että minut pian pannaan isän edelle."

Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä kunnioituksen puute olivat liikaa.

"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin, nostaisin teidät kädelläni" – hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä – "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui huoneesta.