Pannaan julistettu

II. Panna

Tulin kuistille aamusella juuri ennen auringon nousua. Asuntoni oli viimeinen itäänpäin; metsäinen ja kallioinen niemeke sen takana kätki päivännousun. Lännen puolella virtasi vuolas, vilpoinen joki; taampana oli kylän kookospalmuilla, leipäpuilla ja majoilla täplitetty vihreä kenttä. Toisissa asunnoissa oli luukut vielä ikkunoissa, toisissa oli ne jo avattu: näin moskiittoverkot vielä pingoitettuina, ja niiden lävitse häämöitti vastaheränneiden istuvien ihmisten varjoja; toisia taas oli harppailemassa äänettöminä pitkin nurmikkoa, käärittyinä monivärisiin yöpukuihinsa kuin beduiinit raamatun kuvissa. Oli haudanhiljaista, juhlallista ja viileätä, ja aamunkoiton valo hohti laguunilla kuin tuli.

Mutta se, mikä minua kiusasi, oli lähempänä. Tusinan verta nuoria miehiä ja lapsia oli asettunut kaareen taloni sivulle: puro eroitti heidät, toiset olivat sen tämänpuoleisella, toiset tuonpuoleisella rannalla ja yksi veden keskeltä kohoavalla paadella; ja kaikki istuivat he ääneti raiteihinsa käärittyinä, tuijottaen minuun ja huoneisiini suoraan kuin lintukoirat. Minusta tuntui se omituiselta ulos mennessäni. Kun uituani tulin takaisin ja näin heidät kaikki siellä ja vielä pari kolme lisäksikin, tuntui se vielä omituisemmalta. Mitä ihmettä heillä oli asunnossani töllisteltävää, ajattelin ja astuin sisälle.

Mutta noiden mulkoilijain läsnäolo vaivasi minua yhä, jonka vuoksi menin pian ulos jälleen. Aurinko oli nyt noussut, mutta yhä kätkettynä metsäniemekkeen taakse. Noin neljännestunti oli kulunut. Ihmisjoukko oli suuresti lisääntynyt, reunustaen pitkältä joen takemman rannan. Siinä oli kolmisenkymmentä täysikasvuista ja lapsia kaksin verroin, toiset seisten, toiset istuen kyykyllään maassa, ja kaikki töllistellen asuntoani.

Olin nähnyt talon eräässä Etelämeren kylässä noin piiritettynä, mutta silloin kaupustelija sisällä rusikoi vaimoaan, joka parkui täyttä kurkkua. Täällä ei ollut mitään merkillistä: uuni oli sytytetty, savu nousi ilmoille kristittyyn tapaan, kaikki oli mallikelpoista ja moitteetonta. Tosin oli saapunut muukalainen, mutta heillä oli ollut tilaisuus nähdä tuo muukalainen eilen ja he suhtautuivat asiaan aivan tyynesti. Mikä heitä nyt vaivasi? Nojasin käsivarteni kaidepuuta vasten ja tuijotin takaisin. Ne eivät edes vilkuttaneet silmiään! Silloin tällöin saatoin huomata lasten supattavan, mutta ne haastelivat niin matalalla äänellä, ettei edes puheen suhinaa kantaunut korviini. Muut muistuttivat veistokuvia, tuijottaessaan minuun mykkinä ja surullisina kirkkailla silmillään; ja mieleeni juolahti, että asema näyttäisi jokseenkin samallaiselta, jos seisoisin hirsipuun lavalla ja nuo hyvät ihmiset olisivat saapuneet teloitustani katsomaan.

Tunsin itsessäni syntyvän pelkoa ja aloin varoa näyttämästä säikähtyneeltä, sillä se ei mitenkään käynyt päinsä. Nousin ylös muka suoristautuakseni, astuin alas kuistin portaita ja kävelin joelle päin. Syntyi lyhyt sorina väkijoukossa, sellainen, jota kuulee teatterissa esiripun kohotessa, ja muutamat etumaisista siirrähtivät taaksepäin. Näin tytön laskevan toisen kätensä nuoren miehen olalle ja toisella viittaavan ylöspäin; samalla sanoi hän jotakin saaren kielellä läähättävin äänin. Kolme pientä poikaa istui polun vieressä, jota minun oli kuljettava kolmen jalan päässä heistä. Raiteihinsa kääriytyneinä, ajeltuine päineen, solmittuine hiustupsuineen ja omituisine kasvoineen näyttivät he uuninreunan kuvioilta. Siinä he istuivat vakavina kuin tuomarit. Tulin päätähavin nyrkki pystyssä, viiden solmuvälin nopeudella kuin mies, jolla on tositarkoitus; ja luulin näkeväni jonkinlaisen irvistyksen ja väännähdyksen noissa kolmissa kasvoissa. Sitten yksi hypähti ylös (hän oli etäisinnä) ja juoksi äitinsä turviin. Molemmat muut koettivat seurata perässä, mutta töyttäsivät yhteen, kierähtivät ulvoen tantereelle, pujoittuivat ilki alastomina raideistaan, ja hetkisen kaikki kolme luikkivat henkensä edestä, vinkuen kuin porsaat. Kanakat [eräiden Polyneesian saariryhmien alkuasukasten nimitys. Suom.], jotka eivät edes hautajaisissa olisi jättäneet leikinaihetta käyttämättä, nauroivat ja päästivät kurkuistaan koiran haukahdusta muistuttavan äänen.

Sanotaan, että ihmistä peloittaa yksinään oleminen. Mutta niin ei ole laita. Pimeässä tai tiheässä viidakossa peloittaa häntä se, että ei voi varmasti tietää, vaikka kokonainen liuta hiipisi hänen kintereillään. Kaikkein enin peloittaa häntä väkijoukon keskellä, kun ei aavista, mitä tuolla joukolla lienee mielessä. Naurun vaietessa minäkin pysähdyin. Pojat eivät vielä olleet ehtineet pois, he kirmasivat yhä yhtäälle, kun minä jo olin kääntänyt keulani ja suuntasin toiselle taholle. Kuin hupsu olin laukannut ulos, kuin hupsu riensin jälleen takaisin. Se oli epäilemättä mitä hullunkurisinta nähdä, ja ällistyksekseni kukaan ei tällä kertaa nauranut. Vain eräs vanha vaimo päästi hurskaanlaisen voihkauksen, niinkuin kuulee lahkolaisten äännähtelevän kappeleissaan saarnan aikana.

– En koskaan ole nähnyt sellaisia kanakan hupsuja kuin nämä sinun heimolaisesi, – virkoin kerran Umalle, katsahtaen ikkunasta noihin ulkona töllisteleviin.

– Ei tiedä, – vastasi Uma eräänlaisella inhoavalla sävyllä, johon hän kykeni.

Siinä oli kaikki, mitä puhuimme asiasta, sillä minä olin nolona, ja Uma piti seikkaa niin luonnollisena, että minä aivan häpesin.

Kaiken päivää, toisia tullen, toisia mennen, nuo hupsut istuskelivat milloin suuremmissa milloin pienemmissä parvissa asuntoni läntisellä sivulla ja joen toisella puolella, odotellen näytelmää, mitä se sitten olikaan – kaiketi tulta taivaasta tuhoamaan minut kimpsuineni kampsuineni. Mutta illan tullen he aito saarelaisina olivat väsyneet hommaansa ja menneet tiehensä, pannen sensijaan toimeen tanssit kylän isossa tuvassa, jossa kuulin heidän laulavan ja paukuttavan käsiään noin kello kymmeneen illalla; ja seuraavana päivänä he näkyivät unohtaneen, että minua oli olemassakaan. Jos tuli olisi iskenyt taivaasta tai maa avautunut ja niellyt minut, ketään ei olisi ollut sitä huvia näkemässä tai vahingosta viisastumassa, tai miten sitä tahtoo nimittää. Mutta sain kokea, että he eivät olleet unohtaneetkaan, vaan pitivät minua silmällä nähdäkseen joitakin erinomaisia ilmiöitä.

Näinä kahtena päivänä oli minulla täysi työ järjestäessäni kauppatavaroitani ja Vigoursilta jäänyttä varastoa. Tämä oli puuha, joka sai minut perin alakuloiseksi ja pidätti juuri muuta ajattelemasta. Ben oli tuonut varastoa viime matkalla (tiesin voivani luottaa Beniin), mutta ilmeisesti oli sitä joku sillävälin liikutellut. Huomasin menettäneeni hyvinkin puolen vuoden palkan ja voitto-osuuden verran, ja sadattelin itseäni päivät pitkät, kun olin ollut sellainen typerä aasi ja istunut naukkaamassa Casen kanssa, sensijaan että olisin pitänyt huolta omista asioistani ja varannut tavaraa.

Mutta turhaa on itkeä kaatunutta maitokehloa. Tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin järjestellä jätteet ja uudet tavarani, jotka itse olin valinnut, käydä ympäri taloa pyydystelemässä rottia ja torakoita ja laittaa puotini oikeaan sydneyläiseen malliin. Somalta sen sainkin näyttämään; ja kun kolmantena aamuna sytytettyäni piippuni seisoin ovella, katsahdin sisään ja sitten kääntyen loin silmäni vuorella huojuviin kookospalmuihin sekä asetin kopratynnyrit valmiiksi, niin silmäillessäni kylän nurmikolla käveleviä saarelaiskeikareita ja laskiessani, montako karttuunimetriä nuo ihmiset tarvitsisivat mekkoihinsa ja hameisiinsa, tunsin olevani oikeassa paikassa varallisuutta kootakseni ja sitten palatakseni kotiin avaamaan ravintolan.

Siinä sitä istuin kuistilla mitä hurmaavin maisema edessäni, päiväpaisteen lämmössä, odotellen hauskaa kaupantekoa, joka saisi veren voimakkaasti kiertämään kuin merikylpy. Ja kaikki tämä oli kuitenkin haihtunut mielestäni, ja minä uneksin Englannista, tuosta, puhuttakoon mitä puhutaan, viheliäisestä, kylmästä, liejuisesta maankolkasta, jonka päivän valossa tuskin näkee lukea, ja kuvittelin, miltä oluttupani näyttäisi suuren, puistokäytävän tapaisen valtatien reunassa viheriään puuhun ripustettuine kyltteineen.

Tämä aamusta; mutta päivä kului, eikä ainoatakaan sielua tullut lähelleni, ja mikäli tunsin alkuasukasten tapoja muilta saarilta, näytti tämä minusta omituiselta. Ihmiset olivat hiukan nauraneet liikettämme ja sen komeita kauppa-asemia, varsinkin tätä Falesan asemaa. Kaikki piirin kopra ei korvaisi sitä viidessäkymmenessä vuodessa, olin kuullut heidän sanovan, arvellen heidän kuitenkin liioittelevan. Mutta kun päivä kului, eikä kaupanteosta näkynyt merkkiäkään, alkoi mieleni masentua; ja kello kolmen tienoissa iltapäivällä minä läksin kävelylle reipastuakseni. Ruohikolla näin valkoisen miehen tulevan kauhtanaan puettuna, josta samoinkuin hänen kasvoistaan tunsin hänet papiksi. Hän näytti hyväluontoiselta vanhukselta, ollen jo hiukan harmaantunut ja niin likainen, että hänellä olisi voinut kirjoittaa paperiarkille.

– Hyvää päivää, sir, – sanoin minä.

Hän vastasi innokkaasti alkuasukasten kielellä.

– Ettekö ollenkaan puhu englanninkieltä? – kysyin.

– Ranskaa, – selitti hän.

– Oh, olen pahoillani, – virkoin, – mutta silloin en tule tolkkuun.

Hän yritti hetkisen ranskaksi ja sitten taas kanakaksi, jolla hän näkyi luulevan tulevansa paremmin ymmärretyksi. Sain selville, että hän ei tullut luokseni ainoastaan aikaa tappamaan, vaan että hänellä oli jotakin ilmoitettavaa, ja kuuntelin sitä tarkkaavammin. Eroitin nimet Adams, Case ja Randall, useimmiten Randallin, ja sanan "myrkky" tai jotakin sentapaista; erittäin usein kuulin hänen mainitsevan jotakin alkuasukasten sanaa. Menin kotiin, toistellen sitä itsekseni.

– Mitä fusi-oki merkitsee? – kysyin Umalta, lausuen sanan parhaani mukaan.

– Tehdä kuoliaaksi, – sanoi hän.

– Vai niin, vai sitä se onkin! – huudahdin. – Oletko koskaan kuullut, että Case olisi myrkyttänyt Johnnie Adamsin?

– Jokainen tietää se, – sanoi Uma halveksien. – Antoi hänelle valkoinen hiekka … paha hiekka. Hänellä vielä pullo. Jos hän antaa sinulle viinaa, sinä ei juoko se viina.

Olin kuullut jokseenkin samallaisia juttuja muilla saarilla, ja sama valkoinen jauhe esiintyi niissä aina, joten en siitä suuresti välittänyt. Kuitenkin menin Randallin asunnolle nähdäkseni, saisinko jotakin selvyyttä, ja tapasin Casen portailla pyssyä puhdistamassa.

– Onko täällä runsaasti metsänriistaa? – sanoin.

– Aikalailla, – vastasi hän. – Viidakko vilisee kaikenlaisia lintuja. Olisipa kopraa yhtä viljalti, – sanoi hän viekkaasti, kuten minusta tuntui, – mutta täällä ei näy saavan mitään toimeen.

Olipa siinä Musta Jack puodissa ostajaa palvelemassa.

– Tuo osoittaa sentään kaupankäyntiä, – sanoin.

– Ensimäinen myyntimme kolmeen viikkoon, – vastasi hän.

– Älähän, – epäilin puolestani. – Kolmeenko viikkoon? No, no.

– Ellet usko minua, – huudahti hän hiukan kiihtyneenä, – voit mennä kopra-suojaan katsomaan. Vielä tällä siunatulla hetkellä on se puoliksi tyhjä.

– Siitä en paljoakaan hyötyisi, tiedäthän, – virkoin. – Olisihan se eilen saattanut olla aivan tyhjä.

– Niinpä kyllä, – myönsi hän naurahtaen.

– Sivumennen sanoen, mitä se pappi on miehiään? – kysäisin. – Näyttää jokseenkin ystävälliseltä.

Tässä kohden Case räjähti äänekkääseen nauruun. – Ah, – sanoi hän, – nyt näen mikä sinua vaivaa! Galuchet on ollut kimpussasi.

"Isä Kalossiksi" häntä tavallisesti mainittiin, mutta Case aina lausua lipsautti nimen ranskalaiseen malliin, jonka vuoksi sitä suuremmalla syyllä otaksuimme hänen olevan jokapäiväisten ihmisten yläpuolella.

– Kyllä olen hänet tavannut, – sanoin. – Huomasin, että hän ei ajatellut suuria sinun kapteeni Randallistasi.

– Eipä tosiaan! – myönsi Case. – Adams-poloisesta se jupakka johtui. Hänen viimeisenä päivänään, kun hän makasi kuoleman kielissä, sattui nuori Buncombe tänne. Oletko nähnyt Buncombea?

Vastasin kieltävästi.

– Hän on sellainen neropatti, se Buncombe! – nauroi Case. – No niin, Buncombe sai päähänsä, että kun ei ollut muita pappismiehiä lähettyvillä kuin kanaka-pastoreita, olisi meidän kutsuttava isä Galuchet kuulemaan vanhuksen ripin ja antamaan sakramentin. Minulle se oli samantekevää, kuten voit arvata; mutta sanoin, että nähdäkseni oli kysyttävä Adamsin omaa mieltä. Hän höpisi yhä kastellusta koprastaan ja muuta hassutusta. "Kuulkaahan", sanoin, "olette kovin sairas. Tahtoisitteko, että Kalossi tulisi tänne?" Hän kohousi kyynäspäänsä varaan. "Tuokaa pappi", sanoi hän, "tuokaa pappi; älkääkä jättäkö minua kuolemaan kuin koira!" Hän puhui jokseenkin hurjasti ja kiihkeästi, mutta kylläkin järkevästi. Sitä vastaanhan ei ollut mitään sanottavaa, ja siis lähetimme kysymään Galuchet'lta, tahtoiko hän tulla. Tietysti hän tahtoi, sen arvaa. Jo ajatuskin sai hänet hypähtämään likaisessa paidassaan. Mutta hän ei ollut ottanut isää laskelmiinsa. Hän on piintynyt baptisti, isä on; eikä paavilaisten ole tänne tulemista. Ja hän meni sulkemaan oven. Buncombe haukkui häntä tekopyhäksi, ja minä luulin, että hän saisi kohtauksen. "Tekopyhä!" huudahti hän. "Minäkö tekopyhä? Pitääkö kuulla sellaista mokomalta apinalta?" Ja hän hyökkäsi Buncombea kohti, joten minun täytyi tulla väliin. Ja siinä keskellä touhusi Adams, joka taaskin oli käynyt kaistapääksi, hokien koprastaan kuin huimahullu. Huvinäytelmäksi se oli mainiota, ja minä olin läkähtyä naurusta, mutta silloin Adams yht'äkkiä kohosi istualleen, löi käsillään rintaansa ja matkasi manalan pimeille tuville. Hänellä oli kova kuolema, niin oli John Adamsilla, – lopetti Case, käyden äkkiä vakavaksi.

– Ja mihin pappi joutui? – kysyin minä.

– Pappiko? – sanoi Case. – Oh, hän paukutteli ovea ulkopuolelta, huuteli alkuasukkaita murtamaan sen ja piipitti, että hän tahtoi pelastaa sielun ja muuta sellaista. Hän oli tavattomasti kuohuksissaan, se pappi. Mutta mitäpä sille mahtoi? Johnin ankkuriköysi oli katkennut, John oli poistunut näiltä markkinoilta, eikä siinä nyt enää sakramenteista apua lähtenyt. Pian ilmoitettiin Randallille, että pappi oli rukoilemassa Johnnyn haudalla. Isä oli aika hutikassa, sieppasi nuijan ja kiirehti suoraan paikalle. Siellä oli Kalossi polvillaan ja joukko alkuasukkaita katselemassa. Ei olisi luullut isän niin paljoa välittävän muusta kuin väkijuomista; mutta hän ja pappi kinastelivat siinä kaksi tuntia, sättien toisiaan alkuasukasten kielellä, ja joka kerta, kun Kalossi yritti polvistua, isä tähtäsi häntä nuijallaan. Moista lystiä ei ollut Falesalla ennen nähty. Jupakka loppui siihen, että kapteeni Randall kellahti maahan jonkin kohtauksen johdosta, ja pappi pääsi kuin pääsikin voitolle. Mutta hän oli vihaisin pappi, mistä koskaan on kuultu, ja valitti päälliköille loukkauksesta, kuten hän sitä nimitti. Siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä päällikkömme täällä ovat protestantteja; ja kun hän oli rettelöinyt aamukoulun rummusta, antoivat he mielellään hänelle näpsäyksen. Nyt hän vannoo, että Randall antoi Adamsille myrkkyä tai jotakin sellaista, ja tavatessaan nuo kaksi miestä irvistelevät toisilleen kuin paviaanit.

Hän kertoi tämän mahdollisimman luonnollisesti ja ikäänkuin siitä huvitettuna, vaikka se nyt näin kauan jälkeenpäin ajatellessani tuntuu minusta ellottavalta jutulta. Kuitenkaan ei Case koskaan tekeytynytkään pehmeäksi, vaan ainoastaan reiluksi, sydämelliseksi ja kaikin tavoin miehekkääksi; ja totta puhuen sai hän minut kokonaan ymmälle.

Menin kotiin ja kysyin Umalta, oliko hän poopi, jota sanaa olin huomannut alkuasukasten käyttävän katolisista.

– E le ai! – huudahti hän. Uma käytti aina omaa kieltään, milloin hän tahtoi tavallista jyrkemmin kieltää, ja mahtavammalta se tosiaan kuuluukin. – Poopi ei hyvä, – lisäsi hän.

Sitten kyselin häneltä Adamsista ja papista, ja hän kertoi minulle jokseenkin saman jutun omalla tavallaan. Näin en asiasta paljoa viisastunut, mutta yleensä olin taipuvainen otaksumaan, että sakramentin aiheuttama jupakka oli asian pohjana ja myrkytys vain lorua.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jolloin ei mitään ostajia ollut odotettavissa. Uma kysyi minulta aamusella, menisinkö "rukoilemaan". Sanoin hänelle, että en ollut niissä aikeissakaan, ja hän pysyi itsekin kotona sen enempää puhumatta. Minusta tämä oli omituista alkuasukkaassa, alkuasukas-naisessa, ja naisessa, jolla oli uudet vaatteet näyteltävinä. Mutta kun se erinomaisesti soveltui minulle, en ollut sitä huomaavinani. Kummallisinta oli, että sittenkin olin vähällä tulla menneeksi kirkkoon, ja sitä seikkaa en hevillä unhoita. Olin pistäytynyt kävelylle ja kuulin virren kajahtavan. Tiedätte, miltä se tuntuu. Kun kuulee ihmisten laulavan, se ikäänkuin vetää puoleensa; ja ennen pitkää olin kirkon vieressä. Se oli pieni, pitkä, matala korallista kyhätty rakennus, joka molemmista päistään pyörentyi valaanpyytäjä-veneen tapaan; sen päällä oli iso alkuasukasmallinen katto, ikkunat olivat lasitta ja oviaukot ovitta. Pistin pääni ikkunasta ja näin jotakin niin uutta (sillä muilla saarilla kävi toimitus toiseen malliin), että pysähdyin katselemaan. Seurakunta istui matoilla lattialla, naiset toisella puolella, miehet toisella, kaikki koreimmissa pukimissaan. Naisilla oli ihan hameet ja hatut, miehillä valkoiset nutut ja paidat. Virsi oli laulettu loppuun; pastori, iso, harteva kanaka, oli saarnastuolissa, pauhaten kuin henkensä edestä. Tavasta, jolla hän heilutti kättään, käytti äänivarojaan, veti esiin todisteita ja vetosi kuulijoihinsa, huomasin hänet voimamieheksi ammatissaan.

Mutta äkkiä hän katsahti ylös, kohdaten silmäni, ja vakuutan teille, että hän horjahti saarnastuolissaan; hänen silmänsä pullistuivat päästä, hänen kätensä kohosi osoittamaan minua ikäänkuin vastoin hänen tahtoaan, ja saarna pysähtyi siihen.

Sitä ei ole hauska tunnustaa, mutta tieheni minä pötkin; ja jos saisin samallaisen järkytyksen, niin livistäisin huomennakin. Nähdä tuon lavertelevan kanakan lysähtävän kokoon vain minut huomatessaankin sai minut tuntemaan kuin olisi pohja pudonnut maailmasta.

Menin suoraa päätä kotiin, jäin sinne, enkä puhunut mitään. Saattaisi otaksua, että olisin kertonut Umalle, mutta se oli vastoin järjestelmääni. Saattaisi luulla, että olisin mennyt kysymään Casen mielipidettä; mutta toden teolla häpesin puhua sellaisesta asiasta, peläten, että jokainen nauraa rapsauttaisi minulle vasten kasvoja. Siksi pidin suuni kiinni ja ajattelin sitä enemmän; ja mitä enemmän ajattelin, sitä vähemmin asia minua miellytti.

Maanantai-iltana selvisi päässäni ajatus, että minua kohtaan varmaan oli julistettu tabu. Uusi kauppapuoti oli kaksi päivää ollut avattuna kylässä, ja tuntui aivan uskomattomalta, ettei ainoakaan mies tai nainen tullut sitä katsomaan.

– Uma, – sanoin, – luulen, että minulla on tabu.

– Luulen niin, – virkkoi hän.

Mietiskelin hetkisen, utelisinko häneltä enempää; mutta ei ole viisasta antaa alkuasukasten luulotellakaan, että heiltä kysytään neuvoa, ja senvuoksi läksin Casen luo. Oli pimeä, ja tapansa mukaan istuskeli hän yksinään portailla poltellen.

– Case, – aloitin, – on tapahtunut merkillistä. Minut on tabuoitu.

– Oh, loruja! – vastasi hän, – se ei ole tapana näillä saarilla.

– Olkoon tai ei, – sanoin. – Se oli tapana siellä, mistä tänne tulin. Vakuutan tietäväni, millaista se on; ja väitän sinulle varmasti, että olen joutunut tabun alaiseksi.

– No, – kysyi hän, – mitä olet sitten tehnyt?

– Senpä juuri tahtoisin saada selville, – vastasin minä.

– Oh, niin ei voi olla laitasi, – virkkoi hän; – se ei ole mahdollista. Mutta kuulehan, mitä teen. Rauhoitu sinä vain, niin menen hankkimaan asiasta varmuuden. Valssaahan sisälle juttelemaan isän kanssa.

– Kiitoksia paljon, – sanoin, – mutta jään mieluummin tänne kuistille. Teidän asuntonne on niin ummehtunut.

– Minä kutsun sitten isän tänne, – sanoi hän.

– Ystäväiseni, – estelin minä, – jätä se mieluummin tekemättä. Minä tosiaankaan en pidä herra Randallista.

Case nauroi, otti lyhdyn puodista ja läksi kylään. Noin neljännestunnin kuluttua tuli hän takaisin, näyttäen hyvin vakavalta.

– Tjaa, – sanoi hän, paiskaten lyhdyn kuistin portaille, – sitä en olisi koskaan uskonut. Kuinkahan pitkälle näiden kanakain hävyttömyys vielä meneekään? Näkyvät lopen menettäneen kaiken kunnioituksen valkoisia kohtaan! Pitäisi saada tänne sotalaiva … saksalainen, jos mahdollista; ne pojat osaavat käsitellä kanakoja.

– Siis minä olen tabun alainen? – huudahdin.

– Jotakin sinne päin, – sanoi hän. – Ja se on pahinta siitä lajista, mitä olen vielä kuullut. Mutta minä seison lujana puolestasi, Wiltshire, kanssasi yhtenä miehenä. Pistäydy tänne huomenaamulla yhdeksän tienoissa, niin menemme tiedustamaan asiaa päälliköiltä. Ne pelkäävät minua tai ainakin ovat ennen peljänneet; mutta he ovat nykyisin niin korskeita, etten tiedä, mitä ajatella. Ymmärrä minua, Wiltshire; en pidä tätä sinun riitanasi, – jatkoi hän hyvin päättäväisenä, – vaan minusta koskee asia meitä kaikkia, se koskee valkoista miestä, ja minä taistelen sen puolesta kynsin hampain, – tässä käteni.

– Saitko syytä selville? – kysyin.

– En vielä, – virkkoi Case. – Mutta kyllä heidät huomenna taltutamme.

Yleensä olin varsin mielissäni hänen käytöksestään ja melkein vielä enemmän seuraavana päivänä, kun tapasimme toisemme mennäksemme päälliköiden puheille ja näin hänet niin jäykkänä ja päättäväisenä. Päälliköt odottelivat meitä eräässä isoista, soikeista suojistaan, jonka jo pitkän matkan päästä osoitti meille räystäitten alla tungeskeleva väkijoukko, ainakin sata henkilöä, miehiä, naisia ja lapsia. Monet miehistä olivat matkalla työhönsä, ja heillä oli vihreät seppeleet, joka sai minut ajattelemaan vapunpäivää kotona. Tämä joukko avautui suristen, kun me kaksi astuimme sisään, ja osoitti äkillistä vihaista kiihtymystä.

Sisällä oli viisi päällikköä; neljä mahtavannäköistä, komeata miestä, viides vanha ja kumarainen. He istuivat matoilla valkoisissa mekoissaan ja nutuissaan, viuhkat käsissä kuin hienoilla naisilla, ja kahdella nuorimmalla oli katolisia kunniarahoja rinnassa, joka antoi minulle miettimisen aihetta. Meille oli varattu paikat istumamatoilla huoneen etupuolella vastapäätä näitä suurmiehiä. Keskusta oli tyhjä; väkijoukko sorisi aivan selkämme takana ja kuroitteli kaulojaan, toiset tyrkkien toisiaan, paremmin nähdäkseen, ja heidän varjonsa hypähtelivät edessämme lattian puhtoisilla laakakivillä. Hiukkasen verran häiriinnyin tuosta rahvaan kiihtymyksestä, mutta päälliköiden tyyni, kohtelias sävy rauhoitti minua, sitä enemmän, kun heidän puhemiehensä ryhtyi pitämään pitkää puhetta matalalla äänellä, toisinaan heiluttaen kättään Casea, toisinaan minua kohti, ja välistä lyöden rystöillään mattoon. Ainakin oli selvää, että päälliköt eivät osoittaneet mitään suuttumuksen merkkejä.

– Mitä hän nyt haasteli? – kysyin, kun päällikkö oli lopettanut.

– Oh, sitäpä vain, että heistä oli hauskaa sinut nähdä ja että he sanoistasi ymmärtävät haluavasi tehdä jonkun valituksen, joten sinun on puhuttava suusi puhtaaksi, niin he kyllä järjestävät asian.

– Veipä sen lausuminen aika pitkän ajan, – huomautin.

– Pyh, loput oli imartelua ja kohteliaisuuslauseita ja kaikellaista puuta heinää, – selitti Case. – Tiedäthän, millaisia kanakat ovat.

– No, minulta he eivät saa kuulla runsaastikaan kohteliaisuuksia, – sanoin minä. – Kerrot heille, kuka olen. Minä olen eurooppalainen, Suur-Britannian alamainen ja kotimaassani niin mahtava päällikkö, että sillä ei ole määrääkään; minä olen tullut tänne tekemään heille hyvää ja sivistämään heitä; ja tuskin olen saanut liikkeeni järjestettyä, kun he ryhtyvät julistamaan minut pannaan, joten kukaan ei uskalla lähestyä taloani! Sano heille, etten aio rikkoa lakeja; ja jos he tahtovat lahjaa, teen mikä kohtuullista on. En moiti ketään siitä, että katsoo eteensä, saat heille sanoa, sillä se on ihmisluonteen mukaista; mutta jos he luulevat voivansa minun suhteeni noudattaa omia kanakalaisia meininkejään, niin pian näkevät erehtyneensä. Ja sano heille suoraan, että kysyn syytä tähän valkoisen miehen ja Britannian alamaisen osaksi tulleeseen kohteluun.

Sellainen oli puheeni. Minä tiedän, miten on kanakoja käsiteltävä: kun opettaa heille järkeä ja menettelee heitä kohtaan reilusti, niin (sen tunnustuksen heille annan) he aina taipuvat. Niillä ei ole mitään oikeata hallitusta tai todellista lakia, se on ajettava heidän päähänsä; ja jos heillä sellaisia olisikin, kylläpä olisi kaunista, jos niitä sovitettaisiin valkoihoisiin. Tuntuisi perin omituiselta, jos saapuisimme niin pitkien matkojen takaa emmekä saisi tehdä mitä tahdomme. Pelkkä ajatuskin siitä on aina paisuttanut sisuani, ja minä laadin puheeni varsin mahtipontiseksi. Sitten Case käänsi sen tai pikemmin oli kääntävinään, jonka jälkeen ensimäinen päällikkö vastasi, sitten toinen ja sitten kolmas, kaikki samaan tyyliin, keveästi ja kohteliaasti, mutta vakavalla pohjasävyllä. Kerran tehtiin Caselle kysymys, ja hän vastasi siihen, jolloin kaikki, päälliköt kuten rahvaskin, nauroivat ja katsahtivat minuun. Kaikkein viimeksi kumarainen vanhus ja ensimäiseksi puhunut iso nuori päällikkö panivat Casen jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi. Toisinaan huomasin Casen koettavan livistää ja he ahdistivat häntä kuin ajokoirat. Hiki valui hänen kasvojaan pitkin, joka ei ollut minulle mitään hauskaa nähtävää, ja muutamista hänen vastauksistaan väkijoukko voihki ja mukisi, niin että teki pahaa kuunnella. Oli hirveän kiusallista, etten ymmärtänyt alkuasukkaiden kieltä, sillä (kuten nyt uskon) he kyselivät Caselta naimisestani, ja hänellä täytyi olla tukala työ selviytyä asiasta. Mutta yksinään jätettynä olisi Casella ollut älyä vaikka johtaa parlamenttia.

– No, siinäkö kaikki? – kysyin, kun tuli pysähdys.

– Tule, – sanoi hän, kuivaten kasvojaan; – kerron sinulle ulkona.

– Tarkoitatko, että he eivät poista tabua? – huudahdin minä.

– Se on jotakin omituista, – sanoi hän. – Kerron sinulle ulkona.

Parasta, että tulet pois.

– Minä en siedä sitä heiltä, – huudahdin. – En ole niitä miehiä. Et ole näkevä, että väistän mokomaa kanaka-parvea.

– Olisi parasta, että niin tekisit, – sanoi Case.

Hän vilkaisi minuun varoittava ilme silmissään; nuo viisi päällikköä katsahtivat minuun varsin kohteliaasti, mutta hiukan terävästi; ja ihmiset katselivat minua, kurkottelivat ja tyrkkivät toisiaan. Muistin taloani vaanineen lauman, muistin, miten pastori oli hypähtänyt saarnastuolissaan vain minut nähdessäänkin; ja koko juttu tuntui minusta niin omituiselta, että nousin seuraamaan Casea. Väkijoukko avautui jälleen, päästäen meidät lävitseen, mutta siirtyi meistä loitommalle kuin tullessamme, lapset sen liepeillä juoksivat ja vinkuivat, ja kun me kaksi valkoista miestä kävelimme pois, seisoivat kaikki meitä töllistelemässä.

– Ja, – kysyin minä, – mitä tämä kaikki nyt merkitsee?

– Toden totta en voi sitä oikein itsekään käsittää. Sinä olet heille vastenmielinen, – sanoi Case.

– Julistaa mies pannaan, siksi että on heille vastenmielinen! – kivahdin minä. – En ole koskaan kuullut moista.

– Se on jotakin pahempaa, näetkös, – selitti Case. – Sinusta ei ole tehty tabua … sanoinhan, että niin ei voinut olla. Ihmiset eivät tule lähellesi, Wiltshire, ja siinä sitä ollaan.

– Eivät tule lähelleni? Mitä sillä tarkoitat? Miksi he eivät tule lähelleni? – ihmettelin.

Case epäröitsi. – Näkyvät peljästyneen, – virkkoi hän matalalla äänellä.

Minä pysähdyin äkkiä. – Peljästyneen? – toistin. – Oletko tullut hulluksi, Case? Mistä he ovat peljästyneet?

– Kunpa sen tietäisin, – vastasi Case, pudistaen päätänsä. – Kaiketi jotakin heidän hassua taikauskoaan. Sitä minä en tajua, – sanoi hän. – Muistuttaa Vigoursin jupakkaa.

– Tahtoisin tietää, mitä sillä tarkoitat, ja vaivaan sinua sen kertomaan, – virkoin.

– No, näetkös, Vigours livisti ja jätti kaikki sikseen, – sanoi hän. – Siinä oli jotakin taikauskoa … en koskaan päässyt asiasta selvyyteen; mutta pahalta se alkoi lopulta näyttää.

– Minä olen kuullut siitä toisenlaisen kertomuksen, – huomautin, – ja parasta on, että sen sinulle mainitsen. Kuulin hänen pötkineen tiehensä sinun tähtesi.

– Oh, kyllä kai häntä hävetti kertoa totuutta, – sanoi Case, – epäilemättä piti hän sitä typeränä. Ja totta onkin, että touhusin hänet täältä. "Mitä sinä tekisit, vanha veikko?" kysyi hän. "Laputa", neuvoin minä, "äläkä sitä kahdesti tuumi". Olin perin iloinen nähdessäni hänen lähtevän tiehensä. Ei ole minun tapaistani kääntää selkääni miehelle hädässä, mutta kylässä syntyi niin paljon häiriötä, että en tiennyt, mihin se vielä johtaisi. Olin hupsu, kun seurustelin niin paljon Vigoursin kanssa. Tänään he siitä minulle huomauttelivat. Etkö kuullut, miten Maea (se nuori päällikkö, se iso mies) tuon tuostakin lausui "Vika"? Häntä he sillä tarkoittivat. Eivät ne vain näy sitä unohtavan.

– Tuo kaikki on hyvin puhuttu, – sanoin, – mutta siitä ei selviä minulle, missä syy on; sillä et kerro minulle, mitä he pelkäävät … mitä he tarkoittavat.