Pannaan julistettu

V. Yö viidakossa

No niin, päätökseni ei enää ollut peruutettavissa. Tiapolo oli murskattava ennen uuden päivän valkenemista, ja minulla oli täysi työ ei ainoastaan valmisteluissa, vaan myöskin väittelemisessä. Taloni muistutti käsityöläisten keskusteluseuraa. Uma tahtoi kaikin mokomin pidättää minua menemästä yöllä tiheikköön, sillä jos sen tekisin, en muka koskaan palaisi. Tunnette hänen vakuuttelutapansa, olihan jo esimerkki kuningatar Viktoriasta ja pirusta, ja saatatte hyvin käsittää, että väsyin siihen ennen illan tuloa.

Vihdoin juolahti päähäni hyvä tuuma. Mitä hyödytti heitellä helmiäni hänelle? Kaiketi tepsisi paremmin, ajattelin, jos käyttäisin jotakin hänen omaa hakkelustaan.

– Kuulehan sitten, – sanoin. – Etsi raamattusi, niin otan sen mukaani matkalle. Siitä lähtee apua.

Hän vannoi, että raamattu ei mitään hyödyttäisi.

– Juuri teidän kanakain tietämättömyyttä, – nuhtelin. – Mene noutamaan raamattusi.

Hän toi sen, ja minä käänsin esille nimilehden, jolla arvasin löytäväni vähäisen englanninkieltä, ja niin siinä olikin. – Kas! – sanoin. – Silmäisepäs tuohon! "Lontoossa, Englannin ja Ulkomaan Bibliaseuran kustannuksella, Blackfriars", ja vuosiluku, jota en tajua, kun se on painettu noilla äksillä. [Roomalaisilla numeroilla. Suom.] Mikään piru helvetistä ei tohdi tulla lähellekään Bibliaseuraa eikä koko katua. Kah, oletpa sinä hupsu! – lisäsin. – Miten luulet tulevamme toimeen omien aitujemme kanssa kotona? Kaikki bibliaseuran ansiota!

– Luulen, että teillä ei ne olekaan, – sanoi hän. – Valkoinen mies kertoo teillä ei ole yhtä aitu.

– Kuuluu kai hyvinkin uskottavalta? – kysyin. – Miksi nämä saaret olisivat niitä täpötäynnä, eikä ainoatakaan Euroopassa?

– Niin, siellä ei kasva yhtä leipäpuu, – selitti hän.

Olisin voinut repiä tukkaani. – Kuulehan toki, eukkoseni, – sanoin, – lopeta jo, olen väsynyt lörpöttelyysi. Minä otan raamatun mukaani, se riittää minulle täydellisesti, ja olkoon tämä viimeinen sanani.

Yö oli tavattoman pimeä, päivänlaskun mukana nousseet pilvet peittivät koko taivaan; ei tähden välähdystä, ja alenevan kuun loppusyrjä ilmestyisi vasta aamutunneilla. Kylän ympäristö, johtuiko se sitten avoimissa huoneissa palavista valoista tai monien riutalla liikkuvien kalastajain soihduista, hohti kuin ilotulituksessa; mutta meri, vuoret ja metsät olivat kokonaan pimeän peitossa.

Kello lienee ollut kahdeksan lähtiessäni retkelleni sälytettynä kuin aasi. Ensiksikin oli raamattu, ihmisen pään kokoinen kirja, jonka hupsuudessani olin lupautunut ottamaan. Sitten oli pyssyni, veitsi, lyhty ja patenttisytykkeitä, kaikki tarpeellisia. Lisäksi tuli varsinaiset työkojeeni, hirvittävä paino ruutia, pari kalastuksessa käytettyä dynamiittipommia ja muutamia kappaleita hitaasti syttyvää rikkilankaa, jotka olin vetänyt ulos läkkikoteloista ja liittänyt yhteen miten parhaiten taisin; sillä sytykkeet olivat vain kauppatavaraa, ja olisi ollut mieletöntä niihin luottaa. Ylimalkaan oli minulla, kuten näette, tarpeita aimo räjähdystä varten! Menot eivät merkinneet mitään; tahdoin tehdä työni säällisesti.

Niin kauan kuin olin avoimella kentällä ja saatoin kodistani näkyvän lampun mukaan ohjata askeleeni, kävi kaikki hyvin. Mutta ehdittyäni polulle tuli niin pimeä, että en päässyt eteenpäin, vaan astuin sivulle metsään ja kiroilin siellä kuin mies, joka etsii tulitikkuja makuuhuoneessaan. Tiesin, että oli vaarallista sytyttää lyhtyni, sillä sen valo näkyisi niemekkeen kärkeen asti, ja koska kukaan ei käynyt täällä pimeän tultua, antaisi se puheenaihetta ja tulisi Casen korviin. Mutta mitä oli minun tehtävä? Täytyi joko luopua yrityksestä ja menettää arvoni Maean silmissä tai uhallakin sytyttää lyhty ja suorittaa tehtäväni niin pian kuin mahdollista.

Polulla kulkiessani kävelin rivakasti, mutta heti mustalle rannikolle tultuani oli minun juostava. Sillä vuoksi oli nousemassa korkeimmilleen, ja päästäkseni ruutiani kastelematta tyrskyn ja jyrkän vuorenseinän välitse tarvitsin kaiken nopeuteni. Nytkin ulottui ryöppy polviini asti ja olin vähällä kaatua kiveä vasten. Kaiken tämän aikaa tulinen kiireeni, meren raikas ilma ja tuore haju piti mieleni reippaana; mutta kun olin tiheikössä ja aloin kiivetä polkua, kävin tehtävään hitaammin. Metsän synnyttämän arkuuden olivat mestari Casen banjonkielet ja kuvaveistokset suureksi osaksi ravistaneet niskastani, mutta silti pidin tätä kaameana vierailuna ja arvasin, että opetuslasten täytyi käynneillään pahoin säikähtyä.

Kun lyhdyn valo sattui runkoihin, haarautuviin oksiin ja köysimäisten köynnöskasvien kiertyneihin latvoihin, muutti se koko paikan tai kaiken, mitä siitä saattoi nähdä, eräänlaiseksi sekavaksi liikkuvien varjojen leikiksi. Ne tulivat vastaan vankkoina ja nopeina kuin jättiläiset ja sitten kaikkosivat pois haihtuen hämärään; ne kohosivat pään yli kuin nuijat ja lensivät sitten lintujen lailla yön pimeyteen. Metsän kamara kiilsi lahosta puusta, muistuttaen tulitikkulaatikon kyljessä raapaisemisen jälkeen välähtävää fosforihohdetta. Isoja, kylmiä pisaroita välähteli kuin hikeä oksilta yläpuolellani. Tuuli kävi tuskin nimeksikään; vain pieni jäinen viima hengähteli maanpuolelta, kykenemättä mitään liikahduttamaan; ja harput olivat mykkiä.

Ensimäisen maantunnun sain päästyäni villipalmu-metsästä ja nähdessäni möröt muurin harjalla. Kovin kummallisilta ne näyttivät lyhdyn valossa, kasvot maalattuina, näkinkengät silminä sekä vaatteet ja hiukset riipuksissa. Toisen toisensa perästä tempasin ne kaikki alas, pinoten ne kasaan holvin katolle, jotta ne pääsisivät samaan kokkoon muun kanssa. Sitten valitsin paikan erään ison eteiskiven takana, kaivoin siihen ruutini ja kaksi räjähdyspommia ja juoksutin sytytyslankani käytävälle. Vielä jäähyväisiksi vilkaisin savuavaan päähän. Somalta se näytti.

– Hei vain! – huudahdin. – Nyt on kohtalosi määrätty.

Ensimäinen aikomukseni oli sytytettyäni heti lähteä kotiinpäin; sillä pimeys, lahonneen puun kimmeltely ja lyhdyn varjot saivat mieleni tuntumaan kolakalta. Mutta minä tiesin, missä yksi harpuista riippui; minusta olisi ollut vahinko, ellei se olisi mennyt muitten mukana; mutta samalla kertaa en voinut olla itselleni myöntämättä, että olin hirveästi väsynyt hommaani ja että mieluimmin olisin ollut kotona suljettujen ovien takana. Astuin ulos kellarista miettien puoleen ja toiseen. Meren kohinaa kuului kaukaa alapuoleltani rannalta; lähempänä ei lehtikään värähtänyt; olisin saattanut olla ainoa elävä olento tällä puolen Kap Hornin.

Ja kun siinä seisoin ajatuksissani, tuntui kuin koko metsä heräisi ja täyttyisi pienillä äänillä. Pieniä ääniä ne olivat, ei mitään vaarallista – rasahdus tuolla, pyrähdys täällä, – mutta rintaani ahdisti ja kurkkuni kävi kuivaksi kuin korppu. En minä Casea peljännyt, kuten olisi ollut järkevätä; en Casea edes ajatellutkaan; mutta minua vaivasivat kuin ankara ähky akkain lorut paholaisnaisista ja metsäsioiksi muuttuneista miehistä. Puuttui vain kynnen verta, että olisin lähtenyt juoksuun; kuitenkin hillitsin itseni, astuin ulos ja kohottaen lyhtyä kuin hullu katsahdin ympärilleni.

Kylän taholla ja polulla ei näkynyt mitään. Mutta kun käännyin sisämaahan päin, oli ihme, että en lysähtänyt maahan. Tuolla, tullen suoraan erämaasta ja paholaisviidasta … tuolla oli varmaan paholaisnainen juuri sellainen, millaisiksi olin niitä kuvitellut. Näin valon lankeevan hänen paljaille käsivarsilleen ja kirkkaihin silmiinsä, ja minä kiljahdin niin kimakasti, että luulin siihen paikkaan kuolevani.

– Ah, älä huuda ääni! – sanoi paholaisnainen kuuluvalla kuiskauksella. – Miksi sinä puhu iso ääni? Sammuta valo! Ese tulee hän.

– Kaikkivaltias Jumala, sinäkö se olet, Uma? – ihmettelin minä.

– Ioe, – myönsi hän. – Minä tulee nopea. Ese täällä pian.

– Tulitko sinä yksin? – kysyin. – Sinä ei pelkää?

– Ah, liian paljo pelkää! – kuiskasi hän, tarraten minuun kiinni. – Minä luulla kuolla.

– No, – sanoin heikosti irvistäen, – minä en naura sinulle, rouva Wiltshire, sillä itse lienen säikähtynein mies Etelämeren saarilla.

Hän kertoi minulle parilla sanalla, miksi oli tullut. Tuskin olin lähtenyt, kun Fa'avao kuului saapuneen sisälle, ja akka oli kohdannut Mustan Jackin juoksemassa minkä kinttunsa kantoivat meidän asunnoltamme Casen taloon. Uma ei pysähtynyt puhumaan, vaan riensi suoraa päätä tiheikköön minua varoittamaan. Hän oli niin lähellä kintereilläni, että lyhty opasti hänet rannikon yli, ja sen välke puissa osoitti hänelle myöhemmin suunnan vuorta ylös. Vasta kun olin päässyt huipulle tai astunut kellariin, ihmetteli hän, mihin Herran nimessä olin joutunut, ja menetti kappaleen kallista aikaa, peläten huutaa, koska Case saattoi olla hänen kintereillään, ja lankeillen tiheikössä, niin että ruumiinsa oli sinelmiä ja naarmuja täynnä. Silloin hän varmaan joutuikin liian etäälle etelää kohti, jonka seurauksena hän vihdoin ilmestyi sivultani, peloittaen minut pahemmin kuin sanavarani riittävät kuvailemaan.

No, mikä tahansa oli parempaa kuin naispaholainen, mutta hänen kertomuksensa kuulosti kylläkin vakavalta. Mustalla Jackilla ei ollut mitään asiaa talollani, ellei häntä ollut pantu sinne vartioimaan; ja minusta näytti, että typerä mainitsemiseni maalista ja ehkä joku Maean lörpöttely oli saattanut meidät ahtaalle. Selvää oli ainakin, että Uman ja minun oli jäätävä tänne yöksi; me emme uskaltaisi yrittää kotiin ennen päivän valkenemista, ja silloinkin olisi turvallisempaa kiertää vuoren kautta ja saapua kylään takalistolta, jotta emme joutuisi väijytyksiin. Yhtä selvää oli myöskin, että miina oli heti räjäytettävä, jotta Case ei ehtisi sitä ehkäisemään.

Minä astuin holvikäytävään Uman pitäessä tiukasti minusta kiinni, avasin lyhtyni ja tuikkasin tulen rikkilankaan. Sen ensimäinen pätkä hulmahti kuin paperikaistale, ja minä seisoin tyhmistyneenä katsellen sen palamista ja ajattelin, että lentäisimme ilmaan Tiapolon kanssa, mikä ei suinkaan kuulunut minun suunnitelmiini. Toinen paloi säännöllisemmin, vaikka välempään kuin olisin tahtonut; ja silloin minä sain tajuntani takaisin, laahasin Uman käytävästä, sammutin tulen ja pudotin lyhtyni, ja molemmat hapuilimme tiheikköön, jossa laskeuduimme yhdessä puun alle, kun katsoin päässeemme turvallisen loitolle.

– Eukkoseni, – virkoin, – en unohda tätä yötä. Sinä olet oikea helmi, ja siksi et tulekaan täällä toimeen paremmin.

Hän puristautui lähelleni. Juostuaan asunnostamme pelkässä hameessaan, mikä hänellä oli yllään oli hän tullut likomäräksi kasteesta ja mustan rannikon tyrskyistä, joten hän värisi vilusta sekä pimeyden ja paholaisten pelosta.

– Liian paljo pelkää, – oli kaikki, mitä hän sanoi.

Casen vuoren takempi rinne kallistuu melkein äkkijyrkkänä seuraavaan laaksoon. Olimme aivan sen reunalla, ja minä saatoin nähdä lahopuiden kimaltelevan ja kuulin meren kohinan kaukaa alhaalta. En pitänyt asemasta, joka ei jättänyt minulle peräytymistietä, mutta pelkäsin sitä vaihtaa. Sitten huomasin lyhdyn suhteen tehneeni vielä pahemman erehdyksen; minun olisi pitänyt jättää se palamaan, jotta olisin voinut pamauttaa Casea hänen astuessaan sen valoon ja ellen olisi älynnyt tehdä sitäkään, näytti järjettömältä jättää hyvä lyhty lentämään sirpaleiksi noiden vuoltujen kuvien mukana. Kapinehan kuului minulle, oli rahan arvoinen ja saattoi tulla hyvään tarpeeseen. Jos olisin voinut luottaa sytytyslankaan, olisin ehkä rientänyt sen vielä pelastamaan. Mutta ken saattoi siihen luottaa? Tiedämmehän, mitä rojua kauppatavara on. Kyllähän se kelpasi kanakoille niiden kalastusretkillä, koska heidän kuitenkin täytyy olla ripeät liikkeissään ja korkeintaan joutuvat vaaraan saada kätensä reväistyksi irti ruumiista. Mutta jokaiselle, ken tahtoi liikuskella tämänlaatuisen ruutipesän ympärillä, oli tuo sytytyslanka arvoton.

Näin ollen en voinut muuta kuin pysyä liikahtamatta, pitää haulikkoni varattuna ja odottaa räjähdystä. Mutta se oli vakavanlaista hommaa. Yön pimeys oli läpitunkematon; muuta ei voinut nähdä kuin lahonneen puun aavemaisen hohteen, jonka valossa vain sen itsensä eroitti. Ja tarkatakseni ääniä heristin korviani, kunnes luulin kuulevani rikkilangan palamisen holvin suppilossa, ja totesin, että metsässä oli haudanhiljaista. Silloin tällöin kuului pikku rasahdus; mutta oliko se etäällä vai kaukana, Caseko kolhi varpaitaan kantoihin muutaman askeleen päässä minusta vai puuko taittui kilometrien etäisyydessä, oli minulle yhtä hämärää kuin vastasyntyneelle lapselle.

Ja sitten aivan yhtäkkiä Vesuviukseni laukesi. Kauan sitä oli saanut odottaa; mutta kun se kerran pamahti, ei totisesti kukaan olisi voinut parempaa pyytää. Ensiksi kuului hitonmoinen jymähdys, tulta tuiskahti korkealle, ja metsä kävi niin valoisaksi, että olisi nähnyt lukea. Ja sitten vasta leikki alkoi. Uma ja minä olimme puolittain haudattuina multakuormallisen alle, ja hyvä että silläkin pääsimme, sillä yksi suuaukon paasista paiskautui avaruuteen, putosi parin sylen päähän olinpaikastamme, ponnahti vuorenreunan yli ja vierähti kolisten takalaaksoon. Huomasin melkoisesti laskeneeni välimatkamme väärin tai asettaneeni liian voimakkaan dynamiitti- ja ruutipanoksen, miten haluatte.

Ja nyt havaitsin tehneeni toisenkin harhaiskun. Jymy alkoi jo häipyä tärisyttäen saarta mainingeillaan, häikäisevä hohde sammui, eikä yön pimeys kuitenkaan palannut niinkuin olin odottanut. Sillä pitkin metsää oli räjähdys siroitellut hehkuvia hiiliä ja kekäleitä; niitä oli ympärilläni tantereella, muutamia oli pudonnut alas laaksoon ja toisia hehkui puiden latvoissa. Paloa en peljännyt, sillä nämä metsät ovat liian kosteita syttyäkseen. Mutta haittana oli, että koko seutu oli valaistu, tosin ei kovin kirkkaasti, mutta kuitenkin riittävästi, jotta siinä näki tähdätä; ja siroiteltujen hiilten suunta luultavasti suosi yhtä paljon Casea kuin itseäni. Tietysti tähystelin ympärilleni keksiäkseni hänen valkoisen naamansa; mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään. Umasta taasen näkyi pamaus ja leimahdukset kokonaan karkoittaneen elonkipinän.

Pelissäni oli heikko kohta. Yksi noista siunatuista kaiverretuista kuvista oli pudonnut – tukka, vaatteet ja koko ruho ilmiliekissä – tuskin neljän metrin päähän minusta. Heitin pitkän, tutkivan katseen ympärilleni; mitään Casea ei vieläkään näkynyt, ja minä päätin vapautua tuosta palavasta kekäleestä ennen hänen tuloaan, tai muutoin minut ammuttaisiin siihen kuin koira.

Ensimäinen ajatukseni oli ryömiä, mutta sitten tuumasin, että nopeus oli edullisinta, ja nousin puoliksi ylös ottaakseni harppauksen. Samassa näkyi jostakin olinpaikkani ja meren välistä leimaus, kuului laukaus, ja kiväärinkuula vinkui korvissani. Pyörähdin heti päin, suoristautuen pyssy ojossa, mutta sillä roistolla oli Winchesteri, ja ennenkuin ehdin häntä nähdäkään hänen toinen laukauksensa kaatoi minut kumoon kuin keilan. Tuntui kuin olisin lentänyt ilmassa, sitten putosin päistikkaa maahan, viruen puolisen minuuttia tolkuttomana. Senjälkeen huomasin, että käteni olivat tyhjät, – pyssyni oli kaatuessani lennähtänyt pääni yli. Sellainen tila, missä minä olin, valveuttaa miehen hyvin hereilleen. Tuskin tiesin, mihin minua oli sattunut tai olinko ollenkaan loukkautunut, mutta kasvoilleni käännähtäen yritin ryömiä asettani ottamaan. Ellette ole koettanut liikkua murskatulla koivella, ette tiedä, mitä tuska on, ja minä karjaisin kuin mullikka.

Tämä oli onnettomin ääni, minkä elämässäni olen päästänyt. Siihen asti oli Uma järkevänä naisena pysytellyt puunsa tyvellä tietäen, että hän olisi vain tiellä; mutta kuultuaan minun kiljahtavan hän juoksi esille. Winchesteri pamahti jälleen ja hän tuupertui maahan.

Olin kohoutunut ylös koipineni päivineni häntä pysäyttämään; mutta nähdessäni hänen kellahtavan kentälle laskeuduin jälleen paikalleni, olin hiljaa ja koettelin puukkoni päätä. Minä olin tähän asti hätiköinyt ja ollut hölmistyneenä. Ei enää mitään sellaista! Hän oli ampunut naistani, ja minun oli se hänelle kostettava. Makasin siinä hampaitani purren ja haudoin mahdollisuuksia. Koipeni oli murskattu, pyssyni poissa. Casella oli vielä kymmenen patruunaa Winchesterissään. Tilanne näytti toivottomalta. Mutta minä en hetkeäkään haikaillut enkä menettänyt rohkeuttani. Sen miehen oli kuoltava.

Pitkähköön aikaan ei kumpikaan meistä hievahtanut. Sitten kuulin Casen alkavan liikkua lähemmäksi pensaikossa, vaikka hyvin varovaisesti. Epäjumalan-kuva oli palanut loppuun; ainoastaan siellä täällä kyti vielä joitakuita hiiliä, ja metsä oli pääasiallisesti pimeä, joskin siinä viipyi himmeä hehku kuin rovion hiipuvassa hiilloksessa. Tässä puolihämärässä eroitin Casen pään tuijottamassa minuun ison saniaispensaan yli, ja samalla kertaa roisto näki minut ja nosti Winchesterinsä poskelleen. Odotus oli viimeinen mahdollisuuteni, mutta tuntui kuin olisi sydämeni riuhtautunut telakoiltaan. Sitten hän laukaisi. Onneksi minulle ei hänellä ollut haulipanosta, sillä luoti iski tuuman päähän minusta, ryöpyttäen multaa silmiini.

Koettakaa kuvitella, mitä on venyä tyynenä ja sallia itseään ammuttavan istualta, kuulan osuessa vain hiuksenverran harhaan. Mutta minä sen onnekseni tein. Hetkisen Case seisoi Winchesteri ojossa; sitten hän naurahti itsekseen ja astui sanajalkain takaa esille.

– Naura! – ajattelin minä. – Jos sinulla olisi etanankaan järki, niin rukoilisit!

Olin jäykkä kuin laivan touvi tai kellon vieteri, ja heti kun hän ehti ulottuvilleni tartuin häntä nilkasta, tempasin jalat hänen altaan, paiskaten hänet pitkäkseen, ja ennenkuin hän sai henkeänsä vedetyksi olin hänen päällään murskattuine koipineni kaikkineni. Hänen Winchesterinsä oli mennyt samaa tietä kuin oma haulikkoni. Nyt ei ollut hätää – nyt häntä uhmasin. Olen aina ollut vahva mies, mutta en tiennyt, mitä voima on, ennenkuin pääsin käsiksi Caseen. Hän menetti harkintakykynsä ja tolkkunsa kaatua rymistessään ja nosti molemmat kätensä ylös kuin säikähtynyt nainen, joten sain ne kummankin kaapatuiksi vasempaani. Tämä havahdutti hänet, ja hän upotti hampaansa kyynäsvarteeni kuin kärppä. Siitä minä viisi. Koipeani kivisti niin, että enemmällä ei ollut väliä, ja vetäen veitseni minä työnsin sen häneen.

– No, – sanoin, – nyt olet kourissani; viimeinen hetkesi on tullut, ja oli jo aikakin! Miltäs terä tuntuu? Tästä saat Underhillin puolesta! Ja tuo on Adamsista! Ja nyt tulee Uman edestä, ja se ajaa konnansielusi ulos ruumiistasi!

Näin sanoen annoin hänelle kylmää terästä koko voimallani. Hänen ruumiinsa nytkähteli allani kuin vieterisohva; hän päästi kauhean, pitkän voihkauksen ja sitten virui hiljaa.

– Jokohan olet kuollut? Toivon sitä! – ajattelin, sillä päätäni huimasi. Mutta minä en tahtonut antautua vaaraan; hänen oma esimerkkinsä oli liian lähellä silmieni edessä. Siis koetin vetää veitsen haavasta antaakseni hänelle uuden piston. Muistan, miten veri purskahti käsilleni kuumana kuin tee; ja sitten minä pyörryin, ja pääni putosi miehen suulle.

Kun jälleen tulin tajuihini, oli pilkkosen pimeä; hiilet olivat hiipuneet; ei ollut muuta nähtävänä kuin lahopuiden hohde, enkä tietänyt, missä olin, miksi tunsin sellaista tuskaa tai mistä olin niin kastunut. Sitten palasi muistini, ja ensi huoleni oli antaa hänelle taasen puukosta puolisen tusinaa iskua kahvaan asti. Kaiketi henki jo oli hänestä paennut, mutta ei se häntä vahingoittanut ja teki minulle hyvää.

– Panisin vetoa, että nyt olet kuollut, – mumisin, ja kutsuin sitten Umaa.

Kun mitään vastausta ei kuulunut, aloin ryömiä häntä hapuilemaan, loukkasin murskatun jalkani ja menin jälleen tainnuksiin.

Toistamiseen toinnuttuani näin, että ilma oli seestynyt, sillä vain muutamia puuvillan-valkoisia pilvenhattaroita leijaili taivaalla. Kuu oli noussut – tropiikkien kuu. Kotimaamme kuutamo muuttaa metsän mustaksi, mutta tämä loppukuun viime sakarakin väritti puut vihreiksi kuin päivänvalo. Yölinnut (tai pikemmin ne olivat aikaisia aamulintuja) elpyivät visertelemään pitkiä, laskevia satakielten soittoa muistuttavia säveliään. Ja minä saatoin nähdä kuolleen miehen, jonka päällä vielä puolittain lepäsin, katselevan suoraan taivasta kohti avoimilla silmillään – ne eivät olleet vaaleammat kuin hänen eläessään. Ja hiukan tuonnempana virui Uma kyljelleen kaatuneena.

Laahasin itseni hänen luoksensa niin hyvin kuin kykenin, ja sinne päästyäni huomasin hänen olevan aivan valveilla itkien ja nyyhkyttäen itsekseen hiljaa kuin hyönteinen. Hän näkyi aitujen tähden pelkäävän parkua ääneensä. Mitään isompaa vammaa hän ei ollut saanut, mutta oli aivan suunniltaan säikähtynyt. Hän oli tullut tajuihinsa jo kauan sitten ja huutanut minulle, mutta kun ei kuullut vastausta, oli hän päätellyt, että molemmat olimme kuolleet, ja oli maannut paikallaan siitä asti, tohtimatta liikahduttaa sormeakaan. Luoti oli kyntänyt hänen olkapäätänsä, ja hän oli menettänyt melkolailla verta; mutta pian sidoin haavan niin hyvin kuin paitani liepeellä ja kaulahuivillani voin, nostin hänen päänsä terveelle polvelleni, tukien selkääni puunrunkoa vasten, ja jäin aamua odottamaan.

Umasta ei ollut hyötyä eikä huvia, hän vain riippui minussa kiinni, vapisi ja itki. En luule, että kukaan on koskaan ollut pahemmin säikähtyneenä, ja tehdäkseni hänelle oikeutta, hän oli viettänytkin vaiherikkaan yön. Minulla taasen oli kivistystä ja hyvä kuumeen alku, mutta hiljaa istuessani tuntui kevyemmältä. Ja joka kerta, kun vilkaisin Caseen, olisin tahtonut laulaa ja viheltää. Puhukaa ruuasta ja juomasta! Nähdä tuo mies siinä makaamassa kuolleena kuin suolattu silli riitti minulle veroksi.

Yölinnut herkesivät tuokion perästä laulamasta; sitten rupesi valo vaihtumaan, idän kulma kävi oranssinväriseksi, koko metsä alkoi väristä sävelistä kuin soittolaatikko, ja täysi päivä oli tullut.

En odottanut Maeaa vielä pitkään aikaan; ja mielestäni olikin mahdollista, että hän perääntyisi koko tuumasta eikä saapuisi ollenkaan. Sitä enemmän mielissäni olin, kun tunnin verta päivän valkenemisen jälkeen kuulin näreiden räiskyvän ja joukon kanakoja naurulla ja laululla pitävän rohkeuttaan yllä. Uma nousi istualleen aivan reippaana heti ensi sanan kuullessaan; ja pian näin seurueen, Maea etunenässä ja aurinkohattuinen eurooppalainen hänen takanaan, pujottautuvan esiin polulta. Se valkoihoinen oli herra Tarleton, joka eilen iltamyöhällä oli saapunut Falesan kylään, jätettyään aluksensa ja käveltyään viimeisen välin lyhty kädessä.

He hautasivat Casen kunnian kentälle samaan koloon, missä hän oli pitänyt tuota savuavaa päätä. Odotin toimituksen loppuun; ja herra Tarleton rukoili, mikä minusta oli hupsuttelua, mutta myöntää täytyy, että hän antoi hyvin heikon kuvan vainajan mahdollisuuksista, ja hänellä näkyi olevan omat ajatuksensa helvetistä. Minulla oli sen johdosta hänen kanssaan sananvaihtoa jälkeenpäin: lausuin hänelle, että hän oli vilpistellyt velvollisuudessaan ja että hänen olisi pitänyt miehen lailla nousta suoraan ilmoittamaan kanakoille Casen joutuneen kadotukseen, joka olikin hänelle oikein; mutta en koskaan saanut häntä katselemaan asiaa minun silmilläni.

Sitten tekivät he minulle paarit riu'uista ja kantoivat minut asemalle. Herra Tarleton asetti sääriluuni paikoilleen, laittaen siihen oikean lähetyssaarnaajan-siteen, jonka vuoksi vielä tänä päivänä onnun. Sen tehtyään otti hän minulta, Umalta ja Maealta todistuksen ja kirjoitti kaiken puhtaaksi, antaen meidän piirtää nimimerkkimme alle. Senjälkeen lähetti hän noutamaan päälliköt ja vei heidät isä Randallin asuntoon takavarikoimaan Casen paperit.

Mitään muuta he eivät löytäneet kuin palasen monina vuosina pidettyä päiväkirjaa, jossa puhuttiin vain kopran hinnasta, varastetuista kananpojista ja muusta sellaisesta, sekä liikekirjat ja alussa mainitsemani testamentin, jotka molemmat osoittivat koko hökötyksen (varaston, hyllyjen, astiain) kuuluvan samoattarelle. Minä sen häneltä ostin melko korkeasta summasta, sillä hänellä oli aika hoppu niistä päästä ja palata kotiinsa. Randall ja neekeri taasen saivat pötkiä, he pääsivät jonkinlaiselle kauppa-asemalle Pape-malulun puolessa; mutta heidän asiansa menestyivät perin huonosti, sillä eihän kummallakaan heistä ollut sellaiseen kykyä. He elelivät enimmäkseen kalalla, ja sentähden se Randall kuolikin. Näkyy olleen oiva parvi eräänä päivänä, ja isä meni niitä pyydystämään dynamiitilla. Joko sytyslanka paloi liian nopeasti tai isä oli päissään tai kumpaakin, mutta pommi räjähti (tavallisuuden mukaan) ennenkuin hän heitti – ja missä oli isän käsi?

No, eihän siinä sen vaarallisempaa; pohjoisemmat saaret vilisevät täällä käsipuolia miehiä, sellaisia kuin tapaamme "Tuhannen ja yhden yön" saduissa. Mutta joko Randall oli liian vanha tai joi liian paljon, siunatuksi lopuksi hän siitä kuolla kupsahti. Varsin pian senjälkeen neekeri häädettiin saarelta, kun oli varastanut valkoihoisilta, ja lähti länteen, missä löysi ihmisiä omaa väriään, mikäli hän siitä piti, ja ne hänen värisensä miehet ottivat ja söivät hänet jossakin juhlatilaisuudessa, ja toivon vain, että hän heille maistui!

Täten jäin yksikseni voitonriemuuni Falesalle. Ja kun kuunari saapui, täytin sen ja vielä annoin puolen huoneen korkuisen kansilastin. Täytyy myöntää, että herra Tarleton menetteli reilusti meitä kohtaan; mutta hän kosti häijynlaisesti.

– No, herra Wiltshire, – sanoi hän, – olen sovittanut teidät kaikkien kanssa täällä. Vaikeata se ei ollutkaan, nyt kun Case on poissa; mutta minä tein sen ja menin vielä takuuseen siitä, että menettelette rehellisesti alkuasukkaita kohtaan. Minun täytyy pyytää teitä pitämään sanani.

Pidinhän minä sen. Usein tuotti vaakani minulle kiusaa, mutta minä järkeilin tähän tapaan: meillä kaikilla on hiukan omituiset vaa'at, ja alkuasukkaat tietävät sen ja kastelevat kopransa samassa suhteessa, niin että kaikki käy oikein. Mutta totta on, että se kiusasi minua, ja vaikka menestyin Falesalla, olin senvuoksi melkein iloinen, kun liikkeemme siirsi minut toiselle asemalle, missä en ollut mihinkään sitoutunut ja saatoin katsella vaakaani rehellisellä naamalla.

Mitä eukkooni tulee, tunnette hänet yhtä hyvin kuin minä itsekin. Hänellä on vain yksi vika. Ellei pidä häntä silmällä, lahjoittaisi hän pois puodin katonkin. No, se näkyy olevan kanakoille luontaista. Hänestä on tullut voimakas, roteva nainen, joka voisi nostaa lontoolaisen poliisikonstaapelin hartioilleen. Mutta sekin on luontaista kanakoille, eikä ole pienintäkään epäilystä, että hän on ensiluokkainen vaimo.

Herra Tarleton on aikansa palveltuaan mennyt kotiin. Hän oli paras lähetyssaarnaaja, mitä olen tavannut, ja nyt hän kuulemma on kirkkoherrana jossakin Somersetin puolessa. Ja se on hänelle parasta; siellä ei ole kanakoja hänen vaivoinaan.

Entä ravintolani? Siitä ei puhettakaan, tuskin sellaista koskaan perustan. Luullakseni olen nyt kiinni täällä. En tahdo jättää tenaviani, nähkääs, ja – turha on sitä kieltää – täällä he voivat paremmin kuin valkoisten maassa, vaikka Ben vei vanhimman Aucklandiin [Kaupunki Uudessa Seelannissa. Suom.], missä häntä koulutetaan parhaiden mukana. Mutta enimmin päänvaivaa tuottavat minulle tytöt. Ne ovat tietenkin puolirotua; sen tiedän yhtä hyvin kuin tekin, eikä kukaan halveksi sekarotuisia enemmän kuin minä; mutta ne ovat minun, ja jokseenkin kaikkeni. En voi tyytyä ajatukseen, että he yhtyisivät kanakoihin, ja mistäpä heille valkoisia miehiä löydän?