Prinssi ja kerjäläispoika

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Edvard kuninkaana.

Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan meteliin Londonin sillalla – hän oli vielä ihantavampi päästyään siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti puhtaaksi.

Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.

Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi? Hyvä – arvasi Miles – hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin, osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi. Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai – huviksensa muka – kiusaisi ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä erilleen tässä elämässä.

Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen ihmisjoukon ja – telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia, mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen jäävän lyhyeksi.

Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa¹⁶ ja etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, – kyllä, mutta yhtä helposti voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.

Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa, joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen pitkän aikaa. – Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä, aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä – ei juur sitä laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.

Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.

Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä, peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille ja lainata häneltä muutaman markan ja – mutta siinäkin oli kylliksi suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.

Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta – hänen pukunsa piti siitä huolen. Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja asiansa vanhan päällikön luo – sillä itse hän ei tietysti saattanut tuumiakaan pääsyä palatsiin.

Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan – että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä puhutellakseni häntä."

Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi – niinkuin tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee ja tuijottaa häneen takaapäin – ja kun hän huomasi harrastuneen silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi —

"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."

"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"

Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä, varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."

"Hyvä – asuuko hän tuolla?"

"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."

"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan, että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"

"Varsin kernaasti, rehellinen herra."

"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä ulkona – ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."

Poika näytti pettyneeltä – "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi hän itseksensä – "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:

"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen takasin."

Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan – syvennykseen linnan muurissa, jonka sisässä oli kivipenkki – se oli suojus vahtimiehille rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet, upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.

"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni suurempi kuin heidän."

Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.

"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään ja lähetän sen kuninkaalle."

Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.

"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! – ooh, Jumala yksin tietää."

Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän kunnioittaen ja sanoi —

"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".

Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä, niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen ivallisesta kohteliaisuudestaan."

Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi, kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti hymyiltäväksi.

Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin, puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa – herttuaa kenties. Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun – sillä muutamat ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki – s'oli suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten – "Pyhä Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen valtakunnassa!"

Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen: "Mutta tämähän kaikki on totta – ihan täydellä todella onkin se totta – eikä ensinkään unta."

Taas tuijotti hän kuninkaaseen – ja ajatteli: "Onko tää unta? … vai onko hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan Tommi parka kuin minä luulin – kuka selittää mulle tään arvoituksen?"

Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!

Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs ääni huusi —

"Ylös, sinä siivoton narri! – istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"

Melu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui —

"Älkää koskeko häneen, hän on aivan oikeassa!"

Ihmisjoukko katseli hämmästyen. Kuningas jatkoi —

"Tietäkää sitten kaikki, ladyt, lordit ja herrat, että tää mies on minun uskollinen ja rakas palvelijani, Miles Hendon, joka on auttanut minua oivallisella miekallaan ja pelastanut ruhtinaansa ruumiillisesta väkivallasta, kenties kuolemasta – ja että hän sentähden on ritari, kuninkaan käden kautta. Tietäkää myöskin, että hän on tehnyt vielä suuremman palveluksen, pelastanut näet kuninkaansa julkisen ruoskinnan häpeästä, ottaen itse jalomielisesti kärsittäväkseen verilöylyn, ja että hän palkinnoksi tästä kuulumattomasta työstä on koroitettu Englannin pääriksi, Kentin kreiviksi, että hän myöskin on saava kultaa ja tiluksia, jotka vastaa tätä arvoa. Ja lisäksi vielä – se etuoikeus, jota hän vastikään on harjoittanut, on hänen, kuninkaan suosiosta; sillä me olemme määränneet, että hänen sukunsa päämiehillä olkoon oikeus istua Englannin kuninkaan läsnä-ollessa, nyt ja aina, niinkauan kuin maan kruunu pysyy. Älkää vaivatko häntä."

Kaksi henkilöä, jotka jonkun viivytyksen tähden olit saapuneet maalta vasta sinä aamuna ja tulleet tähän vastaanottosaliin vasta viisi minuuttia sitten, seisoi kuunnellen näitä sanoja ja tuijottaen milloin kuningasta, milloin linnun pelätystä valtaistuimen lähellä – jonkunmoisella tylsällä kauhistuksella. Nämä olit sir Hugh ja lady Edith. Mutta uusi kreivi ei heitä huomannut. Hän yhä huikaili hämmästyksissään kuningasta mumisten itsekseen —

"Oh, herra Jumala! Tämäkö siis on mun kerjäläispoikani? Tämäkö mun mielipuoleni? Tämäkö siis hän, jolle minä tahdoin osoittaa mitä suuruus muka on, näyttäessäni hänelle seitsemänkymmentä huonettani ja seitsemänkolmatta palveliaani? Tämäkö hän, josta minä luulin, ettei hän ikinä ollut tiennyt muista vaatteista kuin repaleista, että potkut olit hänen passinaan ja rikat hänen ruokanaan! Tämänköhän minä tuumasin ottaa ottopojaksi ja tehdä kunnon mieheksi? Oi, jospa mulla olis säkki, johon pistäisin kurjan pääni!"

Mutta sitten hänen sievät tapansa yhtäkkiä palasivat; hän pani polvilleen ja vannoi, ojentaen kuninkaalle kätensä, uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan maistansa ja arvonimistään. Sitten meni hän ylös ja astui kunnioittaen syrjään yhä kaikkein läsnäolevani katsottavana – ja monien kadehtimana myös.

Nyt huomasi kuningas sir Hugh'in ja huudahti vihastuneella äänellä ja hehkuvin silmin —

"Kiinni tuo ryöväri! hän on menettänyt varastamansa tilukset ja väärät arvonimensä. Pankaa hänet lukkojen taa, kunnes toisin määrään."

Entinen sir Hugh vietiin pois. Kuului liikettä salin toisesta päästä. Kokoutuneet väistyivät syrjään ja Tom Canty oudossa, mutta rikkaassa puvussa astui esiin näiden elävien muurien välitse, erään marsalkan johtamana. Hän polvistui kuninkaan eteen, joka sanoi —

"Olen saanut tietää mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet hallinnut valtakuntaa oikealla kuninkaan viisaudella ja armolla. Olethan löytänyt äitisi ja sisaresi jälleen? Olet – hyvä; he saavat, kun saavatkin, turvaa elinajakseen – ja sun isäsi on käyvä hirteen, jos sinä niin tahdot ja laki sen myöntää. Tietäkää myös te kaikki, jotka kuulette mun ääneni, että tästä päivästä lähtien ne, joilla on majaa ja turvaa Kristuksen Hospitaalissa ja nauttivat kuninkaan suosiota, tulevat saamaan ravintoa niin hyvin hengelleen ja sydämmelleen kuin ruumiilleen. Ja tämä poika on asuva siellä kuolemaansa asti ja oleva päällikkönä sen kunnioitetussa virkamies-kunnassa. Ja koska hän on ollut kuninkaana, niin on se myös oikeus ja kohtuus, että hänelle tulee jotain muutakin kuin tavallista kunnioitusta. Sentähden huomatkaa tarkoin tämä hänen juhlapukunsa; sillä siitä hän on tuleva tunnetuksi, eikä kenkään saa sitä jäljitellä. Ja minne ikinä hän tuleekin, niin on se puku muistuttava ihmisille, että hän aikoinaan on kuninkaan paikalla ollut, ja käsken minä kaikkia nöyrästi tervehtimään häntä ja tekemään hälle kunniaa. Hänellä on valtaistuimen suoja, hänellä on kruunu turvaksensa, hän on tuleva nimitetyksi ja kutsutuksi arvonimellä: 'Kuninkaan suosikki'."¹⁷

Onnellinen Tom Canty nousi, painoi suudelman kuninkaan kädelle ja poistui. Hän ei huomannut aikaa, vaan riensi äitinsä luo kertomaan hänelle ja Nan'ille ja Bet'ille kaikki tapahtumansa ja ilostuttamaan heitä suurilla uutisillaan.

LOPPUPÄÄTÖS

Kaikkien palkka maksetaan.

Kun käsittämättömät salaisuudet kaikki olivat selvinneet, tuli vihdoinkin päivän valoon Hugh Hendonin tunnustuksen kautta, että hänen vaimonsa ainoastaan Hugh'in käskystä oli kieltänyt ja jättänyt tunnustamatta Miles'in tuona päivänä Hendon Hall'issa – käsky, jota kannatti ja vahvisti se täydelleen uskottu vakuutus Hugh'in puolelta, että ellei lady Edith selittänyt Miles Hendonin hänelle tuntemattomaksi ja pysynyt tässä vakuutuksessaan, hän, Hugh, tappaisi vaimonsa; jonka perästä Edith oli sanonut: "ota henkeni, en pane arvoa siihen – enkä minä kiellä Miles'iä". Tähän oli Hugh vastannut tahtovansa säästää lady Edith'in, mutta murhauttaa salassa Miles'in! Se oli ratkaissut asian; vaimo parka oli antanut sanansa ja pysynyt siinä.

Hugh'ia ei kenkään syyttänyt hänen uhkauksistaan tai veljensä tilusten tai arvonimen varkaudesta, koska ei hänen vaimonsa eikä veljensä tahtoneet todistaa häntä vastaan – ja kosk'ei edellinen olisi saanutkaan sitä tehdä, vaikka olisi tahtonutkin. Hugh hylkäsi vaimonsa ja muutti mannermaalle, jossa hän pian sen jälkeen kuoli; ja hänen leskensä kanssa meni Kentin uusi kreivi naimisiin. Suuret juhlallisuudet ja tuliaiset vietettiin Hendon'in kylässä, kun vastanainut pariskunta ensimmäisen kerran tuli sen Hall'iin.

Tom Cantyn isää ei enää koskaan kuulunut, ei näkynyt.

Kuningas etsitti sen maamiehen, joka oli polttomerkitty ja myyty orjaksi, antoi raastaa hänet olosta ja elämästä ryövärijoukossa ja pani hänet ansaitsemaan leipänsä rehellisellä tavalla.

Samaten vapautti kuningas vanhan lakimiehen varkaudesta ja luovutti hänen sakkonsa. Hän laitatti hyvän kodin ja elatuksen niiden kahden baptistivaimon tyttärille, joiden hän näki palavan roviolla, ja toimitti runsaan rangaistuksen sille virkailijalle, joka oli niin ansaitsemattomasti ruoskinut Hendon'ia.

Hän pelasti hirsinuorasta sen nuorukaisen, joka oli ottanut kiinni karanneen haukan, sekä samaten vaimon, joka oli näpistänyt vaatepalasen eräältä kutojalta; mutta sitä vastoin hän myöhästyi pelastaaksensa sen miehen hengen, joka oli tappanut eläimen kuninkaallisessa puistossa.

Hän osoitti suosiota tuomarille, joka oli ollut myötätuntoinen hänelle silloin, kun häntä syytettiin porsaan varastamisesta, ja hänellä oli ilo nähdä miten tämä laupias mies yhä nousi yleisessä kunnioituksessa ja tuli arvoisaksi mieheksi.

Niin kauvan kun kuningas eli, oli se hänen riemujaan, kun hän sai kertoa seikkailuistaan aina siitä hetkestä asti, kun vahtimies ajoi hänet pois palatsin portista, siihen sydänyöhön saakka, kun hän, kätkeytyneenä kiirehtivien työmiesten joukkoon, onnistui hiipimään sisään Westminster Abbey'hin ja kätkeytymään Tunnustajan hautaholviin, missä hän nukkui niin sikeästi ja pitkään seuraavana päivänä, että hän oli jäämäisillään pois koko kruunausjuhlasta. Hän sanoi, että näiden tapausten kertominen niin useasti lähinnä tarkoitti sitä, että ne pysyisivät hänen muistissaan ja hänen kansansa siis saisi hyötyä niiden hedelmistä. Ja niin hän myös aina kertoisi niistä, niin kauvan kun hän eläisi, ja tämä pitäisi nuo surulliset tapaukset tuoreina hänen muistissaan, ja laupeuden lähde pulppuisi aina hänen sydämmestään.

Miles Hendon ja Tom Canty pysyivät kuninkaan ystävinä koko hänen lyhyen hallituksensa aikana ja surivat häntä vilpittömästi hänen kuoltuaan. Oivallinen Kent'in kreivi oli liian hienotunteinen nauttiakseen kaikissa tiloissa erityistä etuoikeuttaan; mutta hän käytti sitä kaksi kertaa ennen muuttoaan tästä maailmasta – kerran kuningatar Maryn noustessa valtaistuimelle ja kerran kuningatar Elisabethin. Eräs hänen jälkeläisensä käytti sitä Jaakko I: n noustessa samalle istuimelle. Ennenkun hänen poikansa ryhtyi sitä nauttimaan oli lähes neljännes vuosisataa mennyt umpeen ja "Kentien privilegio" melkein hälvennyt ihmisten muistista. Kun sentähden Kentin kreivi siltä ajalta ilmestyi Kaarlo I: n ja hänen hovinsa eteen ja istui alas kuninkaansa läsnä-ollessa, saadakseen sukunsa oikeuden vahvistetuksi ja ikuistetuksi, oli hämmästys ja harmi suuri! Mutta asia selvitettiin pian, ja etuoikeus vahvistettiin. Viimeinen kreivi tästä suvusta kaatui sodassa Cromwellin aikana, paljastaen miekkansa kuninkaan puolella, ja tämä oudonlainen etuoikeus loppui häneen.

Tom Canty eli hyvin vanhaksi mieheksi valkoisine, kunnianarvoisine suortuvineen ja ulkonäköineen muuten, joka kaikin puolin tarjosi kunnioitusta. Ja kunnioitusta saavutti hän koko elinaikanaan, johon vaikutti sekin, että hän aina esiintyi omituisessa puvussaan, joka muistutti ihmisiä siitä, että hän "aikoinaan oli kuninkaan valtaa harjoittanut". Missä ikinä hän näyttäytyikin, väistyi väkijoukko syrjään antaen hälle tietä ja kuiskaten toinen toiselleen: "Lakki päästä, kuninkaan suosikki tulee!" – ja niin he tervehtivät häntä ja saivat palkkioksi hänen ystävällisen hymyilynsä – ja siihen pantiinkin arvoa, sillä olipa hänen historiansa kunniakas.

Niin, kuningas Edvard VI eli ainoastaan muutamat vuodet, mutta hän eli ne kunnialla. Useasti kyllä, kun joku korkeavirkainen pappismies, joku kruunun loistava vasalli teki muistutuksia hänen lauhkeuttansa vastaan ja sanoi, että se ja se lakimääräys, jota hän aikoi lieventää, oli kyllin suopea tarkoitukseensa eikä aiheuttanut mitäkään kärsimyksiä tai sortoa, silloin käänsi nuori kuningas surumieliset, sielukkaat, suuret silmänsä, joista laupeus levisi häntä vastaan ja vastasi —

"Mitä tiedät sinä kärsimyksistä ja sorrosta? Minä ja mun kansani tiedämme, vaan sinä et."

Edvard VI: n hallitus oli erittäin lempeä näille tuimille ajoille. Nyt, kun sanomme hänelle jäähyväiset, pitäkäämme tämäkin muistissamme hänelle kiitokseksi.