Vanhuudesta

Tästä oli Arkhytas puhunut samnilaiselle Gaius Pontiukselle, siis sen miehen isälle, joka Caudiumin taistelussa voitti konsulit Spurius Postumiuksen ja Titus Veturiuksen. Siten kestiystävämme tarentolainen Nearkhos, joka oli pysynyt ystävyydessä roomalaisten kanssa, kertoi meille kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä. Tuon keskustelun aikana oli läsnä ollut ateenalainen Platon, jonka huomaan saapuneen Tarentumiin Lucius Camilluksen ja Appius Claudiuksen konsulivuotena.

Mitä tarkoittaa nyt tämä kaikki? Tietenkin sitä, että ymmärtäisitte meidän olevan suuressa kiitollisuuden velassa vanhuudelle, joka estää meitä haluamasta sitä, mitä ei sovi, jollemme me järjellisten syiden ja viisauden avulla kykene luopumaan aistillisista nautinnoista. Aistillisuus näet estää järkevää ajattelemista, se on järjen vihollinen ja niin sanoakseni sokaisee sielun silmät eikä ole missään yhteydessä hyveen kanssa. Vastenmielisesti kyllä poistin senaatista kunnon Titus Flamininuksen veljen, Lucius Flamininuksen 7 vuotta sen jälkeen, kuin hän oli ollut konsulina, mutta olin sitä mieltä, että irstaisuus oli leimattava häpeällä. Sillä ollessaan konsulina Galliassa suostui hän kemuissa kevytmielisen naisen rukouksista mestauttamaan erään niistä, jotka olivat vankeudessa hengenrikoksista tuomittuina. Hän pääsi rangaistuksesta veljensä Tituksen ollessa censorina juuri lähinnä ennen minua; me taas, minä ja Flaccus, emme voineet mitenkään hyväksyä niin törkeätä ja niin rikollista vallattomuutta, joka yhdisti henkilökohtaisen häpeän ja valtionviran häväistyksen.

13. Olen usein kuullut vanhoilta ihmisiltä, jotka vuorostaan sanoivat kuulleensa lapsuudessaan sen vanhuksilta, että Gaius Fabriciuksen oli tapana ihmetellä sitä, että hän ollessaan Pyrrhoksen luona lähettiläänä oli tessalialaiselta Kineaalta saanut tietää Ateenassa elävän erään miehen, joka väitti itseään viisaaksi, sekä tämän esittävän, että on arvioitava hekkumallisuuden mukaan kaikkia tekojamme. Kun Manius Curius ja Tiberius Coruncanius kuulivat tämän Fabriciukselta, olivat he toivoneet, että samnilaiset ja itse Pyrrhoskin saataisiin tuohon uskoon, jotta heidät saatettaisiin voittaa sitä helpommin, kun he olivat antautuneet lihallisten nautintojen valtaan. Manius Curius oli elänyt läheisessä ystävyydessä Publius Deciuksen kanssa joka ollessaan neljättä kertaa konsulina viittä vuotta ennen Curiuksen konsulikautta oli uhrannut henkensä valtion puolesta; Fabriciuskin oli hänet tuntenut ja niinikään Coruncanius. Sekä oman elämänsä että varsinkin vastamainitun Deciuksen teon perusteella päättelivät nämä miehet, että todellakin on jotakin itsessään kaunista ja jaloa, jota oman itsensä takia etsitään, ja jota kaikki kunnon ihmiset ajavat takaa hyläten ja halveksien hekkumallisuutta.

Miksi siis näin paljon sanoja aistillisuudesta? Siksi, että ei ole mitään syytä moitteeseen vanhuutta vastaan, vaan päinvastoin on aihetta suurimpaan kiitokseen, koska se ei suuresti kaipaa minkäänlaisia aistillisia nautintoja.

"Vanhuudelta puuttuvat syömingit, runsaasti katetut pöydät ynnä lukuisat maljat." Sentähden se myös on vapaa juopumuksesta, vatsanvaivoista ja unettomuudesta. Jos todellakin on tehtävä jokin myönnytys hekkumallisuudelle, koska emme helposti vastusta sen viettelyksiä – sattuvasti nimittää Platon hekkumaa paheen syötiksi, tietenkin, koska ihmisiä sillä pyydystetään samoinkuin kaloja koukulla —, niin vanhuus kumminkin saattaa olla mieltynyt kohtuullisiin pitoihin, vaikka hän pysyykin poissa ylellisistä kemuista. Näin usein lapsuudessani Gaius Duelliuksen, Marcuksen pojan, joka ensimmäisenä oli voittanut puunilaiset meritaistelussa, vanhana miehenä palaavan kotiin ilta-ateriasta. Hän nautti tulisoihdusta ja huilunsoittajasta, jotka hän yksityismiehenäkin oli ottanut käyttääkseen ilman mitään ennakkotapausta; niin suuren vapauden soi hänelle hänen maineensa.

Mutta miksikä minä puhun muista? Tahdon jo palata itseeni. Ensiksi minulla aina on ollut seurusveljiä. Seurusveljestöthän perustettiin ollessani kvestorina, kun idalaisen suuren jumal'emon palvelu tuotiin tänne. Olin siis seurusveljieni mukana aterioilla, jotka ylipäätään olivat kohtuullisia. Tosin minussa paloi jonkinmoinen nuoruudentuli, mutta iän kasvaessa kävi kaikki päivä päivältä lauhkeammaksi. Arvioin kemujen tuottamaa hupia pikemmin ystävieni seurustelun ja keskustelun kuin ruumiillisen nautinnon perusteella. Sattuvasti esi-isämme sanoivat ystävien aterialla-oloa yhteiseloksi, koska se tuo mukanaan elämänyhteyttä, paremmin kuin kreikkalaiset, jotka sitä nimittävät väliin yhteisjuomiseksi, väliin yhteissyömiseksi, joten he näkyvät panevan enimmän arvoa siihen, mikä siinä on vähäpätöisintä.

14. Keskustelun tuottaman hauskuuden takia huvittavat minua myös aikaisin alkavat pidot niin hyvin ikätoverieni kanssa, joita vain aniharvoja on enää jäljellä, kuin myös teidän ikäistenne ja teidän kanssanne. Olen suuresti kiitollinen vanhuudelleni, joka on lisännyt minussa halua keskustelemiseen, mutta poistanut minusta syömisen ja juomisen himot. Jos nämäkin miellyttävät jotakuta – jottei näyttäisi siltä, kuin olisin tykkänään julistanut sodan nautintoa vastaan, jota onkin ehkä sallittu luonnostaan jokin määrä —, niin käsitän kyllä, ettei vanhuudelta puutu halua noihinkaan nautintoihin. Minua miellyttää todellakin esi-isien säätämä esimiehyys juomingeissa ja se keskustelu, jota esi-isien tapaan ylläpidetään pikarien ääressä ylimmästä pöytävieraasta alkaen, sekä nuo pienet pikarit, joista nautitaan pisaroittain, kuten Ksenophonin "Vieraspidoissa" sanotaan; lisäksi minua miellyttää viileys kesällä sekä päinvastoin päivänpaiste tahi takkavalkea talvella. Näistä huvituksista nautinkin tavallisesti tilallani sabiinien maassa. Täytän joka päivä pöytäni kutsumalla naapurini luokseni, ja jatkamme sitten pitoja monenlaisella keskustelulla niin myöhään yöhön, kuin vain on mahdollista.

"Mutta aistillisten nautintojen houkutus ei ole enää niin suuri vanhuksissa." Kyllä, mutta ei myöskään niiden tarve. Se taas on helppoa, jota ei kaivata. Kun joku kysyi iän heikontamalta Sophokleelta, vieläkö hän oli taipuva rakkaussuhteisiin, vastasi hän sattuvasti: "Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut aivankuin raakaa ja hurjaa isäntää." Niille näet, jotka haluavat tällaisia nautintoja, on kenties kiusallista ja vaikeata olla ilman näitä, mutta niille taas, jotka ovat saaneet niistä tarpeekseen ja kylläkseen, on lihallisen nautinnon puute suloisempaa kuin itse nauttiminen. Se ei tunne puutetta, joka ei kaipaa mitään. Väitän siis, että tuo kaipaamattomuus on jotakin ihanampaa.

Mutta jos nuori ikä mieluummin nauttii juuri noista huvituksista, niin se ensiksi nauttii vain vähäarvoisista asioista, kuten sanoin, ja toiseksi se nauttii sellaisista, joita ei kokonaan puutu vanhuudeltakaan, vaikka niitä sillä ei ole runsaasti saatavina. Kuten ensimmäisen rivin katsoja nauttii suuremmassa määrässä Ambivius Turpiosta, joskohta viimeisenkin rivin katsoja nauttii hänestä, niin nuoruus ehkä nauttii katsellessaan huvituksia läheltä enemmän; mutta myöskin vanhuus nauttii niistä senverran, kuin on kylliksi, joskin se katselee niitä kaukaa.

Kuinka suuriarvoista onkaan, että henki on oma itsensä ja, kuten sanotaan, elää itsekseen ikäänkuin oltuaan aikansa hekkuman, kunnianhimon, kilvoittelun, vihamielisyyden ja kaikkien himojen palveluksessa. Jos sillä vielä on tieteellinen harrastus ja opiskelu ravintonaan, niin ei ole mitään ihanampaa kuin virkatoimista vapaa vanhuus.

Näimme, Scipio, kuinka isäsi likeinen ystävä Gaius Galus puuhasi mitatakseen melkeinpä taivaan ja maan. Kuinka usein yllättikään hänet päivänvalo, kun hän oli yöllä alkanut piirtää jotakin, ja kuinka usein taas yö, kun hän oli aloittanut työnsä aamulla! Kuinka suuresti häntä ilahuttikaan jo kauan edeltäpäin ilmoittaa meille auringon ja kuun pimennyksistä!

Miten on sitten vähempiarvoisten, mutta kuitenkin älyä vaativien tointen laita? Kuinka iloitsikaan Naevius "Puunilaissodastaan", kuinka Plautus "Äkämyksestään" (Truculentus) ja "Valehtelijastaan" (Pseudolus)! Näin Livius Andronicuksenkin vanhuksena. Kun hän Centon ja Tuditanuksen konsuliaikana kuusi vuotta ennen syntymääni oli esittänyt näytelmäkappaleen, eli hän vielä hamaan nuoruuteeni saakka. Mitä puhunkaan Publius Licinius Crassuksen toiminnasta pappis- ja kansalaisoikeuden alalla tahi tämän Publius Scipion toiminnasta, joka valittiin ylimmäiseksi papiksi muutamia päiviä takaperin? Ja lisäksi olemmekin nähneet kaikkien mainitsemieni henkilöiden vanhoilla päivillään palavasti harrastavan näitä toimia. Tosiaankin, kuinka suurella innolla näimmekään Marcus Cetheguksen, jota Ennius syystä nimitti "kaunopuheisuuden ytimeksi", vielä vanhuksena harjoittelevan itseään puhetaidossa! Minkälaiset ateriain tahi näytelmäin tahi irstaisuuksien tuottamat huvitukset ovat sitten verrattavat juuri noihin? Nämä ovat nyt tieteellisiä harrastuksia, jotka lisääntyvät älykkäissä ja tosisivistyneissä henkilöissä samassa määrässä kuin ikäkin, joten on suuriarvoinen Solonin eräässä ennenmainitussa säkeessä lausuma ajatus, että hän vanhenee päivä päivältä oppiessaan lisää; ja varmaan tämä on kaikkein suurin hengennautinto.

15. Tulen nyt maanviljelijäin huvituksiin, joista minä puolestani olen sanomattomasti mielissäni. Niitä ei mikään ikä estä, ja ne näyttävät minusta lähinnä olevan sopusoinnussa viisaan elämännautinnon kanssa. Sillä he ovat ikäänkuin kauppasuhteissa maan kanssa, joka ei milloinkaan pyri näistä erilleen eikä milloinkaan korotta anna takaisin sitä, minkä se on saanut, vaan sen lisäksi joskus pienehkön voiton, useimmiten sentään suurehkon. Sittenkään ei minua ilahuta pelkästään sato, vaan myöskin itse maan luomisvoima.

Kun maa on ottanut vastaan kylvetyn siemenen pehmennettyyn ja muokattuun helmaansa, niin se ensin pitää sitä luonaan pimeään kätkettynä (tästä multaaminen, joka tämän toimittaa, on saanut nimensä). Sitten se lämmitettyään siementä kuumalla likistyksellään painaa sen auki sekä houkuttelee siitä esiin viheriöivän oraan, joka vähitellen varttuu juurihapsiensa nojassa ja sitten solmuisen korren kannattamana sulkeutuu tuppeen tavallaan täysikäiseksi tullessaan. Kun kasvi on tupestaan puhjennut, tekee se tähkänmuotoisen hedelmän sekä suojelee itseään pikkulintujen nokilta vihneaidallaan.

Mitä tarvitsee minun mainitakaan viiniköynnösten syntyä, istuttamista ja kasvamista! En voi siitä tuntea kylläkseni ihastusta, sanon sen, jotta oppisitte tuntemaan minun ikäni virkistyksen ja huvituksen. En puhu tuosta kaikkia maan tuotteita synnyttävästä voimasta, joka aivan vähäisestä viikunan idusta tahi viinirypäleen sydämestä tahi muiden maanhedelmien ja kasvien ylen pienistä siemenistä luo mahtavia runkoja ja oksia. Eivätkö istukkaat, pistokkaat, haaravesat, aaluvat ja juurukkaat herätä ihastusta ja ihmettelemistä kenessä hyvänsä? Viiniköynnös taas, joka luonnostaan on taipuva kaatumiseen ja lankee maahan, ellei sitä tueta, tarttuu kumminkin noustakseen pystyyn karhillaan, ikäänkuin käsillä, kaikkeen, mistä se saa kiinni. Kun se moninaisissa mutkissa ja kiemuroissa luikertelee sinne tänne, niin taitava maanviljelijä pitää sitä kurissa silpoillen sitä veitsellään, jottei se pääse taajenemaan liikaoksineen eikä levenemään ylenmäärin joka taholle. Sitten kevään tullessa ilmestyy jäljelle jääneissä köynnöksissä oksien niveliin niin sanottu silmu, josta viinirypäle nousee ja tulee näkyviin. Varttuessaan maan nesteestä ja auringon lämmöstä se aluksi on kovin katkera maultaan, mutta kypsyttyään se tulee makeaksi ja lehvien suojassa sekä saapi kohtuullista lämpöä että välttää liiallista päivänpaistetta. Mikä saattaa olla sitä maultaan mieluisempaa ja näöltään kauniimpaa?

Kuten jo ennen sanoin, niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys: tukipylväitten rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, köynnösten sitominen ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja toisten jättäminen koskematta. Miksi otankaan puheeksi maan erilaisen kastelemisen, ojittamisen ja kuokkimisen, joista maa tulee paljon hedelmällisemmäksi? Mitä sanonkaan lannoittamisen hyödyllisyydestä? Siitä olen puhunut maanviljelyksestä kirjoittamassani kirjassa. Siitä ei Hesiodos, niin oppinut kuin olikin, ole lausunut sanaakaan kirjoittaessaan maanviljelyksestä. Mutta Homeros, joka luullakseni eli monta vuosisataa aikaisemmin, antaa Laërteen muokata maata sekä lannoittaa sitä lievittääkseen poikansa takia tuntemaansa ikävää. Maalaiselämä on huvittava niin hyvin viljalaihojen, niittyjen, viinimäkien ja puuistutusten takia kuin myös vihannes- ja hedelmäpuutarhojen sekä eläinlaidunten, mehiläisparvien ynnä kaikenlaisten kukkien runsauden takia. Mutta ei yksin kylväminen ole hauskaa, vaan myös oksastaminen, mikä on maanviljelyksen älykkäin keksintö.

16. Voisin edelleen mainita montakin maalaiselämän hauskuutusta, mutta huomaan senkin, minkä olen sanonut, käyneen liian pitkäveteiseksi. Suokaa toki minulle se anteeksi, sillä toisella puolen on maanviljelyksen harrastus viehättänyt minua, toiselta puolen taas vanhuus on luonnostaan jotensakin puhelias, myönnän sen, jottei näyttäisi siltä, kuin tahtoisin vapauttaa sen kaikista vioista. Sentähden Manius Curius voitettuaan samnilaiset, sabiinit ja Pyrrhoksen vietti ikänsä loppuosan tällaisessa elämässä. Katsellessani hänen maatilaansa, se näet ei ole kaukana luotani, en saata kylliksi ihailla itse miehen kohtuullisuutta tahi toiselta puolen noitten aikojen ankaraa tapaa. Kun Curius kerran istui lietensä ääressä toivat samnilaiset suuren määrän kultaa hänelle, mutta saivat häneltä tarjoukseensa epäävän vastauksen. Kuten hän virkkoi, ei hänen mielestään kullan omistaminen ollut kunniakasta, vaan niitten hallitseminen, jotka omistivat kultaa. Eiköhän sellainen mieliala tekisi vanhuutta suloiseksi?

Palaan taas maanviljelijöihin, jotten jättäisi itseäni. Maalla elivät siihen aikaan senaattorit (vanhukset nimittäin), koskapa Lucius Qvinctius Cincinnatukselle hänen kyntäessään ilmoitettiin hänen valitsemisestaan diktaattoriksi. Tämän diktaattorin käskystä ratsuväenpäällikkö Gaius Servilius Ahala yllätti ja tappoi kuninkaanvaltaa tavoittelevan Spurius Maeliuksen. Maakartanostaan kutsuttiin senaatin kokoukseen sekä Curius että muut vanhukset (siitä ne, jotka kutsuivat heidät, saivat kulkijain nimen). Surkuteltavako on näiden miesten vanhuus ollut, he kun huvittelivat itseään maan viljelemisellä?

Ainakin minun mielestäni tuskin mikään elämä lienee onnellisempaa niin hyvin toimialan puolesta, koska maanviljelys yleensä on koko ihmissuvulle terveellistä, kuin myös mainitsemani hauskuutuksen ja kaikenlaisten ihmisten ravintoon ja jumalienkin palvelukseen kuuluvien tuotteiden runsauden ja yltäkylläisyyden takia; saatamme siis, koska muutamat sitä haluavat, vihdoin sopia nautinnonkin kanssa. Sillä kelvollisen ja uutteran isännän viini- ja öljykellari sekä ruoka-aitta ovat aina täysinäisiä, ja koko hänen talonsa uhkuu runsautta. Siellä on yllinkyllin porsaita, vohlia, karitsoja, kanoja, maitoa, juustoa ja hunajaa. Puutarhaa taas maalaiset itse nimittävät toiseksi sianreidekseen. Ja vielä hauskemmiksi tekevät linnustaminen ja muu metsästäminen tämän elämän joutohetkien huvituksina. Mitä tarvitseekaan minun enempää puhua niittyjen vihannuudesta, puitten riveistä tahi viini- ja öljymäkien kauneudesta?

Lyhyeen sanottuna: ei saata olla mitään hyödyltään parempaa eikä näöltään somempaa kuin hyvin viljelty maatila. Puhumattakaan siitä, että vanhuus estäisi nauttimasta tästä, niin se vielä päinvastoin lisäksi kehoittaa ja houkuttelee siihen. Sillä missä saattaa tämä ikäkausi paremmin lämmitellä auringonpaisteessa tahi takkavalkean ääressä, tahi toiselta puolen enemmän terveyden mukaisesti löytää viileyttä varjossa tahi veden partaalla. Pitäkööt siis nuoret itseänsä varten aseet, hevoset, keihäät, nuijat ja pallot; pitäkööt vielä uima- ja juoksuharjoitukset; jättäkööt meille vanhoille monista leikeistään nopat ja peliarvat ja niistäkin vain sen, minkä tahtovat, koska vanhuus voi olla onnellinen ilman niitäkin.

17. Monessa suhteessa ovat Ksenophonin kirjat perin hyödyllisiä. Tehkää hyvin ja lukekaa niitä ahkerasti, kuten kyllä teette. Kuinka runsassanaisesi hän kiittääkään maanviljelystä kirjassaan taloudenhoidosta, jonka nimi on Oikonomikos! Ja jotta huomaisitte, ettei hänestä mikään ollut niin hallitsijan arvoista kuin maanviljelystoimi, niin kuulkaa, miten Sokrates tässä kirjassa keskustelee Kritobuloksen kanssa. Nerostaan ja hallitsijamaineestaan tunnettu persialainen ruhtinas Kyros nuorempi oli näet, kertoi hän, kun erinomaisen ansiokas lakedaimonilainen Lysandros oli tullut hänen luokseen Sardes-kaupunkiin tuoden mukanaan lahjoja liittolaisilta, ollut muutoinkin tälle ystävällinen ja kohtelias sekä lisäksi näyttänyt hänelle aidatun ja huolellisesti istutetun puiston. Kun Lysandros ihmetellessään puiden solakkuutta ja roomalaisen viitosen muotoon istutettuja rivejä, muokattua ja puhdistettua maata sekä kukista lehahtavia suloisia tuoksuja oli sanonut ihailevansa tätä kaikkea suunnitelleen ja järjestelleen miehen huolellisuutta ja taitavuutta, niin Kyros oli vastannut: "Minäpä itse olen kaiken tuon suunnitellut, minun tekemäni ovat rivit, ja minun on järjestely, minä itse olen useat noista puista omin käsin istuttanut." Silloin oli Lysandros huudahtanut katsellen hänen purppuravaatteitaan, sorjaa vartaloaan ja kullalla ynnä kalliilla kivillä runsaasti koristettua persialaispukuaan: "Syystä sinua, Kyros, mainitaan onnelliseksi, koska sinun ansioihisi vielä on liittynyt ulkonainen onni."