Vanhuudesta

7. "Mutta muisti heikkenee." Luulenpa sen kyllä, ellet harjoita sitä tahi myöskin, jos olet hitaanlainen luonnostasi. Themistokles oli oppinut kaikkien kansalaisten nimet. Luuletteko sitten hänellä vanhemmaksi tultuaan olleen tapana Aristeidesta Lysimakhoksena tervehtiä. Minä puolestani en tunne vain nykyään elossa olevia henkilöitä, vaan myöskin heidän isänsä ja isoisänsä enkä pelkää ihmisten puheen mukaan kadottavani muistiani lukiessani hautakirjoituksia. Juuri niitä lukemalla palautan vainajat mieleeni. Tosiaankaan en ole kuullut yhdenkään vanhuksen unohtaneen, mihin hän on kaivanut aarteensa. He muistavat kaiken sen, mikä heillä on huolena, nimittäin säädetyt määräpäivät, velallisensa ja velkojansa. Entäpä edelleen? Mitäpä arvelette lainoppineista, ylimmäisistä papeista, augureista ja filosofeista? Kuinka paljon he muistavatkaan vanhuksina! Hengen voimat säilyvät vanhoilla, jos vain intoa ja uutteruutta kestää, niin hyvin etevillä, kunniavirkoja saavuttaneilla henkilöillä kuin myös yksityisillä ja rauhallisilla eläjillä.

Sophokles kirjoitteli murhenäytelmiä aina korkeimpaan ikään saakka. Kun hän kirjailijatoimensa takia näytti laiminlyövän taloutensa hoidon, haastoivat hänen omat poikansa hänet oikeuteen, jotta tuomarit erottaisivat hänet muka tylsämielisenä talouden toimista. Niinhän meidänkin tapamme mukaan omaisuudestaan välinpitämättömiä isiä kielletään sitä hoitamasta. Silloin kerrotaan vanhuksen lukeneen tuomareille parhaillaan tekeillä olevan kappaleen, minkä hän vast'ikään oli sepittänyt, nimittäin "Kolonolaisen Oidipuksen", sekä sitten kysyneen heiltä, tuntuiko tämä runoteos tylsämielisen sepittämältä. Kun hän oli lukenut sen julki, vapautettiin hänet syytöksestä tuomarien päätöksen mukaan. Onko siis vanhuus pakottanut hänet tahi Homeroksen, Hesiodoksen, Simonideen, Stesikhoroksen tahi ennen mainitsemani Isokrateen ja Gorgiaan tahi filosofien johtajat Pythagoraan, Demokritoksen, Platonin ja Ksenokrateen tahi stoalaisen Diogeneen, jonka itse olette nähneet Roomassa, onko siis vanhuus pakottanut kaikki nämä miehet herkeämään harrastuksistaan? Eikö kaikilla tieteellinen harrastus kestänyt yhtä kauan kuin heidän elämänsä?

Jättääkseni nämä jalot harrastukset sikseen saatan lisäksi nimittää roomalaisia maamiehiä, naapureitani ja tuttaviani sabinilaisalueelta, joiden poissa ollessa tuskin koskaan toimitetaan mitään tärkeämpää maanviljelystyötä kylvön, elonleikkuun ja sen korjuun aikana. Kumminkin tämä on vähemmän ihmeteltävää semmoisiin töihin nähden. Eihän kukaan ole niin vanha, ettei hän toivo jaksavansa elää vielä vuotta. Mutta nuo samat miehet näkevät vaivaa sellaisestakin, mikä heidän tietämänsä mukaan ei ollenkaan hyödytä heitä.

"Puit' uuden hän polven noin hyödyksi kylvää", niinkuin Statiuksemme sanoo "Nuoruudentoverit" (Synephebi) näytelmässään. Ja empimättä maanviljelijä, olipa hän kuinka vanha hyvänsä, vastaa sille, joka kysyy, kenenkä hyväksi hän istuttaa: "Kuolemattomien jumalien hyväksi, jotka ovat tahtoneet, että niin hyvin vastaanottaisin tämän esi-isiltäni kuin myöskin jättäisin sen jälkeläisilleni."

8. Parempi on tämä Caecilius Statiuksen lausunto ukosta, joka huolehtii tulevasta sukupolvesta, kuin saman runoilijan seuraavat sanat:

 
"Jumal'aut', jos, vanhuus, muut' et vammaa tuonekaan,
niin kylliks yks on tää Sun kumppanis:
saa nähdä paljon moista, mit' ei mieli tee."
 

Ja ehkäpä paljon sellaista, jota haluaa! Useinhan nuoruus kohtaa sellaista, jota ei halua. Mutta vielä, nurjempi on seuraava Caecilius Statiuksen lausunto:

"Sen kurjimmaksi katson vaivaks vanhuuden, olevansa että tietää vaivaks toisellen."

Hauskuudeksi pikemmin kuin vaivaksi. Samoinkuin viisaat vanhukset iloitsevat lahjakkaista nuorukaisista ja siten nuorison kunnioittamien ja rakastamien henkilöiden vanhuus tulee keveämmäksi, samoin nuorukaisetkin nauttivat vanhusten jaloihin pyrintöihin johtavista opetuksista. Tiedänpä varmaan, että olen teille samassa määrässä hauskuudeksi kuin te minulle. Mutta huomaatte, ettei vanhuus ole veltto eikä saamaton, vaan se päinvastoin on toimelias sekä aina hommaa ja puuhaa jotakin, tietysti sen mukaan kuin jokaisen harrastus on ollut hänen edellisenä elinaikanaan. Entäpä ne vanhukset, jotka oppivat vielä jotakin lisää? Niinhän näemme Solonin kerskaillen väittävän säkeissään, että hän vanhenee oppiessaan joka päivä jotain lisää. Niinhän minäkin olen tehnyt, kun vanhana miehenä olen tutkinut Kreikan kirjallisuutta. Siihen ryhdyin niin innokkaasti, kuin olisin halunnut sammuttaa pitkällisen janon, tutustuakseni juuri näihin asioihin, joita nyt käytän esimerkkeinä, kuten huomaatte. Ja kuultuani, että Sokrates oli tehnyt näin soitantoon nähden, olisin puolestani tahtonut tehdä samoin – opettelivathan vanhan ajan ihmiset soitantoakin. Joka tapauksessa olen pannut vaivaa kirjallisuuteen.

9. Enkä ainakaan nyt kaipaa nuoruuden voimia – tämähän oli toinen kohta vanhuuden haitoista puhuttaessa —, en kaipaa niitä suuremmassa määrässä, kuin nuorukaisena ollessani kaipasin härän tai norsun voimia. Kunkin tulee käyttää sitä, mitä on tarjona, ja voimiensa mukaan tehdä kaikki se, minkä tekee. Mikä lausunto näet voi olla halveksittavampi kuin krotonilaisen Milonin. Kun hän vanhuksena näki taistelijain harjoittelevan kilparadalla, katseli hän, niin kerrotaan, käsivarsiaan sekä huudahti kyynelet silmissä: "Nämäpä ovat jo kuolleita!" Tosiaankaan eivät ne siinä määrässä kuin sinä, lavertelija, itse. Ethän sinä koskaan tullut kuuluisaksi itsesi takia, vaan kylkiesi ja käsivarsiesi vuoksi. Sellaista ei puhunut Sextus Aelius eikä Tiberius Coruncanius monta vuotta aikaisemmin eikä Publius Crassus aivan äskettäin. Nämä säätivät lakeja kansalaisilleen, ja heidän tietonsa pysyivät aina heidän viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Puhuja vain veltostuu vanhuudesta, pelkään minä. Hänen toimintansa ei ole yksistään henkistä työtä, vaan se on myöskin rinnan ja ruumiinvoimien. Yleensä raikastuu, kumma kyllä, vanhalla iällä äänen sointuisuus, jota minä puolestani tähän asti en vielä ole menettänyt – ja te näette minun vuoteni. Siitä huolimatta on vanhuksen tyyni ja hiljainen puhe miellyttävä, ja kaunopuheisen vanhuksen sävyisä ja lempeä esitys herättää itsestään tarkkaavaisuutta. Ellet itse voi aikaansaada sitä, saatat silti antaa opetuksia jollekin Scipiolle ja Laeliukselle. Mikähän on miellyttävämpää kuin opinhaluisen nuorison ympäröimä vanhus?

Vai mitä, emmekö jätä edes niinkään paljon voimia vanhukselle, että hän voisi opettaa ja neuvoa nuorukaisia sekä ohjata heitä velvollisuuksien kaikinpuoliseen täyttämiseen? Mikä saattaa olla mainiompaa kuin tämä toimi? Ainakin minusta näyttivät Gnaeus ja Publius Scipio sekä molemmat isoisäsi Lucius Aemilius ja Publius Africanus onnellisilta ylhäisten nuorukaisten seurassa. Yleensä on pidettävä kaikkia jalojen tieteiden opettajia onnellisina, vaikka heidän ruumiinvoimansa olisivatkin vanhentuneet ja vähentyneet. Ruumiinvoimien väheneminen johtuu kumminkin useammin nuoruuden hairahduksista kuin vanhuuden puutteellisuuksista. Sillä irstas ja hekkumallinen nuoruus jättää vanhuudelle heikontuneen ruumiin. Ainakin väittää Kyros siinä Ksenophonin kirjassa olevassa puheessa, jonka hän hyvin vanhana piti kuolinvuoteellaan, ettei hän koskaan huomannut tulleensa vanhuudessaan heikommaksi, kuin hän oli ollut nuoruudessaan. Muistan lapsuudestani, että Lucius Metellus, joka tultuaan ylimmäiseksi papiksi 4 vuotta sen jälkeen, kuin oli ollut toistamiseen konsulina, hoiti tätä papintointa 22 vuotta, oli niin hyvissä voimissa loppuiällään, ettei ollenkaan kaivannut nuoruuttaan. Eihän ole ensinkään tarpeellista minun puhua itsestäni, vaikka niin onkin ukkojen tapana ja suodaan iällemme.

10. Huomaatteko, miten Nestor Homeroksen runoissa hyvin usein puhuu kiittäen omista ansioistaan. Hän näet eli jo kolmannen miespolven aikana, eikä hänen suinkaan tarvinnut pelätä, että hän puhellessaan tosiasioita itsestään näyttäisi kerskujalta tahi lavertelijalta. Sillä, kuten Homeros sanoo, hänen kieleltään valui puhe mettä makeampana, eikä hän tarvinnut mitään ruumiinvoimia siihen miellyttävyyteen. Tuo kuuluisa Kreikan johtaja Agamemnon ei koskaan kuitenkaan toivo, että hänellä olisi kymmenen Ajaksin vertaista, vaan kyllä kymmenen Nestorin vertaista miestä; jos sellaista tulisi hänen osalleen, on hän varma Troian pikaisesta kukistumisesta.

Palaan kumminkin jälleen itseeni. Käyn 84. vuotta ja soisin voivani kerskata samasta kuin Kyroskin. Vaikka en enää ole samoissa voimissa kuin ollessani sotamiehenä ja kvestorina puunilaissodassa tahi ollessani Hispaniassa konsulina tahi neljää vuotta myöhemmin taistellessani sotatribuunina Thermopylai'n luona Manius Glabrion konsulivuotena, kumminkin saatan sanoa sen, ettei ikä ole kokonaan heikontanut eikä nujertanut minua, kuten itse näettekin. Eipä senaatin kokouksen tahi forumin puhelavan, eipä ystävien eikä turvattien tahi kestitoverien tarvitse kaivata voimiani. Enhän koskaan ole hyväksynyt tuota vanhaa kiitettyä sananlaskua, mikä kehoittaa tulemaan aikaisin vanhaksi, jos haluttaa olla kauan vanhana. Mieluummin tosiaan tahtoisin olla vähemmän aikaa vanhuksena kuin tulla vanhukseksi, ennenkuin oikeastaan olen semmoinen. Siksi ei tähän asti ole kääntynyt puoleeni kukaan, jota varten minulla ei olisi ollut aikaa. Mutta minulla on, niin sanotaan, vähemmän voimia kuin kummallakaan teistä. Eihän teilläkään ole centurio Titus Pontiuksen voimia; onko hän silti teitä etevämpi? Käytettäköön voimia vain kohtuudella, ponnistakoon kukin sen verran, kuin voi; silloin hän todellakaan ei suuresti kaipaa voimia. Kerrotaan Milonin kulkeneen Olympiassa kilparadan päästä toiseen kantaen härkää hartioillaan. Tahtoisitko nyt, että sinulle annettaisiin moiset ruumiinvoimat mieluummin kuin Pythagoraan hengenvoimat? Sanalla sanoen, käytettäköön tuota hyvää niin kauan, kuin sitä on olemassa: älköön sitä kaivattako, kun sitä ei enää ole. Eihän nuorukaisten sovi kaivata lapsuudenikäänsä eikä iässä jonkun verran edistyneempien nuoruuttaan. Elämällä on määrätty kulkunsa ja luonnolla vain yksi, sekin yksinkertainen, tie. Kullekin ikäkaudelle on määrätty sen oma luontainen kehitys, joten lasten heikkoudessa, nuorukaisten tuimuudessa, tasaantuneen iän vakavuudessa sekä vanhuuden kypsyydessä on jotain luonnonmukaista, jota aikanaan on nautittava.

Luulen sinun, Scipio, saaneen kuulla, mitä isoisäsi kestiystävä Masinissa tekee vielä tähän aikaan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä. Aloitettuaan matkansa jalkaisin ei hän ollenkaan nouse hevosen selkään; aloitettuaan sen ratsain ei hän astu alas hevosen selästä; ei mikään rankkasade eikä mikään pakkanen saa häntä olemaan pää peitettynä; hänellä on ylen sitkeä ruumis, ja siksipä hän täyttää hallitsijan kaikki velvollisuudet ja tehtävät. Niinmuodoin saattaa harjoitus ja kohtuus vielä vanhoilla päivillä säilyttää osan aikaisemmasta voimakkuudesta.

11. Vanhuudella muka ei ole voimia! Eihän vanhuudelta vaaditakaan voimia. Sentähden onkin ikäluokkamme sekä lakien että perinnäistapojen nojalla vapautettu sellaisista toimista, joita ei voida suorittaa ilman ruumiinvoimia. Saatikka sitten, että meidät pakotettaisiin siihen, mitä emme voi, ei meitä pakoteta edes siihen, minkä voimme. Onhan monta niin raihnaista vanhusta, etteivät jaksa toimittaa mitään virkatehtävää tahi yleensä elämäntehtävää. Mutta tämä ei ole mikään vanhuudelle ominainen vika, vaan on se terveydentilasta riippuvainen. Kuinka heikko olikaan Publius Africanuksen poika, joka sinut otti pojakseen: kuinka arka tahi olematon olikaan hänen terveytensä! Ellei asianlaita olisi ollut näin, olisi hänestä tullut valtiolle toinen loistava valo, sillä hänellä oli runsaammin sivistystä yhtyneenä isän mielenylevyyteen. Mikä ihme on siis, jos vanhukset joskus ovat voimattomia, kun eivät nuorukaisetkaan voi välttää sitä?

On välttämätöntä vastustaa vanhuutta, Scipio ja Laelius, ja korvata sen puutteita huolellisesti. On taisteltava vanhuutta vastaan niinkuin tautia vastaan; on pidettävä huolta terveydestä sekä harjoitettava kohtuullisia ruumiinliikkeitä, käyttäen vain niin paljon ruokaa ja juomaa, että voimat virkistyvät siitä eivätkä herpaannu. Mutta pidettäköön huolta paitsi ruumiista vielä paljoa enemmän hengestä ja mielestä! Sillä nämäkin kuluvat loppuun vanhuudesta, ellei ikäänkuin valeta öljyä lamppuun. Ruumis rasittuu väsyttävistä harjoituksista, mutta mieli tulee keveämmäksi harjoittelemisesta. Niillä näet, joita Caecilius Statius nimittää "huvinäytelmän typeriksi ukoiksi", tarkoittaa hän herkkäuskoisia, huonomuistisia ja tylsistyneitä vanhuksia. Nämä viat eivät yleensä ole ominaisia vanhuudelle, vaan yksin toimettomalle, veltostuneelle ja uneliaalle vanhuudelle. Samoinkuin vallattomuutta ja himokkuutta tavataan enemmän nuorukaisissa kuin vanhuksissa, mutta ei silti kaikissa nuorukaisissa, vaan ainoastaan epävakaisissa, samoin tuotakin vanhain hupsuutta, jota nimitetään höperyydeksi, tavataan kevytmielisissä vanhuksissa eikä suinkaan kaikissa. Tuo vanha ja lisäksi sokea Appius hallitsi neljää vankkaa poikaansa, viittä tytärtään, suurta huonekuntaansa ynnä lukuisia turvattejaan. Hänen mielensä näet oli jännitetty jousen lailla eikä hän velttona vaipunut vanhuuden valtaan. Hänellä oli sekä arvonantoa että valtaa omaistensa keskuudessa; hänen orjansa pelkäsivät häntä, hänen lapsensa kunnioittivat häntä, kaikki pitivät häntä rakkaana; siinä kodissa vasta vallitsivat esi-isäin tavat ja kuri. Ainoastaan sikäli on vanhus arvossa pidetty, kuin hän pitää puoliaan, pysyy kiinni oikeudessaan eikä antaudu kenenkään valtaan sekä on omaistensa herra aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sillä samoinkuin minua miellyttää sellainen nuorukainen, jossa on jotain ukkomaista, samoin minua miellyttää sellainen vanhus, jossa on jotain nuorukaisen tapaista; se joka pyrkii tällaiseksi, saattaa olla ruumiiltaan vanhus, mutta mieleltään ei milloinkaan.

Minulla on tekeillä "Muinaishistoriani" 7. kirja; kokoelen kaikki muinaisuuden muistotiedot; parast'aikaa juuri viimeistelen niitä puheita, joita olen pitänyt kaikissa merkillisissä oikeusasioissa esiintyessäni puolustajana; käsittelen augurien ja ylimmäisten pappien oikeutta sekä kansalaisoikeutta; harrastan suuresti myös Kreikan kirjallisuutta ja harjoittaakseni muistiani pythagoralaisten tapaan palautan joka ilta mieleeni, mitä sinä päivänä olen sanonut, kuullut tahi toimittanut. Tämä on henkeni harjoitus, tämä on sieluni kilvoittelu, enkä suuresti kaipaa ruumiinvoimia hikoillessani ja vaivaantuessani näissä toimissa. Olen ystävieni apuna oikeuden edessä, käyn usein senaatin kokouksissa ja esitän siellä omasta aloitteestani asioita, joita kauan olen paljon miettinyt, sekä puolustan niitä henkeni, enkä ruumiini voimilla. Ellen kykenisi tätä kaikkea suorittamaan, olisin iloinen lepotuolissani ajatellessani juuri sitä, mitä en enää voisi aikaansaada. Se, joka elää tällaisissa harrastuksissa ja hommissa, ei huomaa, milloinka vanhuus hänet yllättää. Niinmuodoin ikä huomaamatta hiljalleen vaihtuu vanhaksi eikä murru äkkiä, vaan sammuu ajanpitkään.

12. Sitten seuraa kolmas moitelause vanhuutta vastaan, nimittäin, että siltä, kuten sanotaan, puuttuu aistillisia nautintoja. Oi, miten ihanaa onkaan tämän iän tehtävä, jos se näet poistaa meistä juuri sen, mikä on moitittavin puoli nuoruudessa. Kuulkaa, hyvät nuorukaiset, mainion tarentolaisen Arkhytaan muinaista esitystä, mikä kerrottiin minulle ollessani nuorukaisena Tarentumissa Qvintus Maximuksen seurassa. Hän väitti, että aistillinen nautinto on turmiollisin pahe, minkä luonto on jättänyt ihmisille, ja että himot sitä haluten kiihottuvat hurjaan ja hillittömään hekkumoimiseen. Tästä johtuvat isänmaankavallukset, vallankumoukset ynnä salaiset neuvottelut vihollisten kanssa. Sanalla sanoen, ei ole mitään rikosta eikä yleensä mitään pahaatekoa, jonka harjoittamiseen nautinnonhimo ei yllyttäisi; yksinpä irstaisuus ja aviorikokset sekä kaikki sellaiset häpeätyöt saavat yllykettä vain aistillisen nautinnon viettelyksistä. Koska ei luonto eikä mikään jumala ole antanut ihmiselle mitään, joka olisi järkeä jalompi, niin ei mikään ole tälle jumalalliselle armolahjalle niin haitallista kuin aistillinen nautinto. Himon hallitessa ei kohtuudella ole mitään olopaikkaa eikä hyve missään tapauksessa voi saada mitään jalansijaa nautinnon valtakunnassa. Jotta tätä voitaisiin ymmärtää paremmin, kehoitti hän kuvittelemaan jotakuta henkilöä, joka olisi siihen määrään aistillisen nautinnon villitsemä, kuin yleensä voidaan ajatella. Hän arveli jokaisen empimättä uskovan, että tämä ei voisi suorittaa mitään henkistä työtä eikä saada mitään aikaan järjellään ja ajattelullaan, niin kauan kuin hän täten riehuisi. Siksipä ei ole mitään niin inhottavaa ja niin turmiollista, kuin aistillinen nautinto on, koska se kokonaan sammuttaa järjen valon ollessaan liian suuri ja pitkällinen.