Viimevuotiset ystävämme

2.
ENSIMMÄISET HÄÄT

Kuistin vaaleanpunaiset köynnösruusut heräsivät aikaisin seuraavana aamuna iloiten täysin siemauksin kirkkaasta auringonpaisteesta ja pilvettömästä taivaasta. Niiden punertavat terälehdet loistivat, kun tuuli niitä keinutteli, ja ne kuiskailivat toinen toisilleen mitä olivat nähneet. Toiset kurkistivat ruokasaliin, jonne hääpöytä oli katettu, toiset kiipesivät korkealle yläkertaan ulottuakseen hymyilemään siskoksille, jotka pukivat morsianta, toiset taas toivottivat tervetuloa kaikille niille, jotka kulkivat edestakaisin puutarhassa, kuistilla tai käytävässä, ja kaikki, alkaen upeimmasta, täysin puhjenneesta kukasta aina vaaleimpaan pikku nuppuseen saakka, uhrasivat parhaimman loistonsa ja suloisimman tuoksunsa lempeälle emännälleen, joka oli niitä hoitanut ja rakastanut.

Meg ei halunnut silkkiä, pitsejä eikä oranssinkukkia.

– En halua tänään näyttää vieraalta ja jäykältä, hän selitti. En välitä hienoista, muodikkaista häistä, sillä toivon ympärilleni vain ne, jotka ovat minulle rakkaita, ja heille haluan olla oma itseni.

Hän oli ommellut omin käsin morsiuspukunsa. Siskot kampasivat hänen kauniin tukkansa, ja hänen ainoana koristeenaan oli kimppu kieloja, jotka olivat Johnin mielikukkia.

– Sinä olet tosiaan meidän oma rakas Megimme, mutta niin suloisen näköinen, että tahtoisin rutistaa sinua, ellei pukusi rypistyisi, huudahti Amy katsellen häntä ihastuksissaan, kun kaikki oli valmista.

– Silloin olen tyytyväinen. Saatte suudella ja syleillä minua, koska sellaisia ryppyjä juuri tahdonkin pukuuni tänään, sanoi Meg ja sulki syliinsä siskot, jotka itkien ja nauraen rutistivat häntä tuntien samalla, että uusi rakkaus ei ollut tukahduttanut vanhaa.

– Nyt menen sitomaan Johnin solmion ja sitten olen hetken isän kanssa kirjastossa, sanoi Meg lopulta kiiruhtaen suorittamaan pientä palveluaan. Sen jälkeen hän seuraili äitinsä kannoilla, koska vaistosi, että hymyilevästä ilmeestään huolimatta äiti sisimmässään oli surullinen, kun ensimmäinen lintu lensi pesästä.

Kolmen nuoremman sisaren viimeistellessä asuaan meillä on hyvä tilaisuus tarkastella minkälaisia muutoksia ystäviemme ulkomuodossa on tapahtunut kuluneiden kolmen vuoden aikana.

Jon kulmikkuus on paljon vähentynyt. Hän on oppinut liikkumaan luontevasti, joskaan ei sulavasti. Hänen lyhyt kihara tukkansa on kasvanut ja kiertää nyt pukevasti paksuna palmikkona hänen päätään. Tummahipiäisillä poskilla on raikas väri, katse lempeä, ja tänä päivänä hänen terävältä kieleltään pääsee vain ystävällisiä sanoja.

Beth on hoikka ja kalpea ja entistä hiljaisempi; hänen kauniit, lempeät silmänsä ovat tavallista suuremmat, ja niitä katsellessa tulee surulliseksi, vaikka niiden ilme ei itse asiassa ole lainkaan surullinen. Tuska on jättänyt noille nuorille kasvoille liikuttavan varjonsa. Mutta Beth valittaa harvoin, hän vakuuttaa aina toiveikkaasti tulevansa pian paremmaksi.

Amya ei suotta sanota perheen kukkaseksi, sillä jo kuusitoistavuotiaana hän on vartaloltaan ja käytökseltään kuin täysikasvuinen nainen. Vaikka hän ei olekaan kaunotar, hänessä on selittämätöntä naisellista viehkeyttä. Sen huomaa koko hänen olemuksestaan, käsien liikkeistä, hameen hulmahduksesta, pään keikahduksesta. Se on itsetiedotonta mutta sopusointuista ja viehättää monia yhtä paljon kuin itse kauneus. Nenä tuotti yhä huolta Amylle, sillä siitä ei milloinkaan tullut kreikkalaista, samoin liian iso suu ja voimakas leuka. Nämä harmittavat viat antoivat kuitenkin luonteikkuutta hänen kasvoilleen, vaikkei hän itse sitä tiennytkään iloitessaan vain harvinaisen heleästä ihostaan, kirkkaan sinisistä silmistään ja tuuheista, kullankeltaisista kiharoistaan.

Kaikki kolme olivat pukeutuneet ohuihin hopeanharmaisiin pukuihin, parhaisiin kesäpukuihinsa. Hiuksissa ja rintapielessä heillä oli vaaleanpunaisia ruusuja, ja he näyttivät raikkailta ja onnellisilta tytöiltä, niin kuin olivatkin.

Hääjuhlat olivat vailla kaikkia muodollisuuksia, koska ne tahdottiin mahdollisimman luonnollisiksi ja kodikkaiksi. Niinpä Marchin täti saavuttuaan kauhistuikin, kun morsian juoksi toivottamaan hänet tervetulleeksi ja saattoi sisälle häätaloon, jossa sulhanen kiinnitti juuri paikoilleen maahan pudonnutta köynnöstä ja perheen isä pappisarvostaan huolimatta asteli juhlallisen näköisenä yläkertaan viinipullo kummassakin kainalossaan.

– Onpas tämä laitaa! huudahti vanha rouva järjestellessään kahisevan silkkipukunsa laskoksia ja istuutuessaan kunniapaikalle, joka oli järjestetty häntä varten. – Sinunhan olisi pitänyt pysytellä näkymättömissä viime hetkeen asti, lapsi kulta.

– Ei minussa ole mitään katsomista eikä kukaan sitä paitsi tule tuijottamaan minua eikä arvostelemaan pukuani eikä laskemaan mitä hääateria on maksanut. Olen liian onnellinen välittääkseni, mitä ihmiset puhuvat tai ajattelevat, niinpä vietänkin omat hääni aivan niin kuin minusta itsestäni on hauskinta. John, rakkaani, tässä on vasarasi, ja samassa Meg jo oli auttamassa "tuota miestä" hänen kerrassaan sopimattomassa puuhassaan.

John ei edes kiittänyt, mutta kumartuessaan ottamaan tuota epäromanttista työkalua hän suuteli pikku morsiantaan oven takana luoden häneen sellaisen katseen, että Marchin tädin oli nopeasti pakko ottaa nenäliinansa ja pyyhkiä vanhoja, tuikeita silmiään, jotka olivat äkkiä kostuneet.

Samassa kuului rysähdys ja huutoja, joita seurasi Laurien sydämellinen nauru ja hieman sopimaton huudahdus:

– Voi, Zeus Amon! Jo tönäisi taas hääkakkua! Seurauksena oli yleinen hälinä, joka vaivoin ehti asettua, ennen kuin serkkujoukko saapui ja "seurue astui sisään", kuten Bethin oli tapana sanoa lapsena.

– Älä anna tuon nuoren jättiläisen tulla lähelleni; hän on paljon kiusallisempi kuin hyttyset, kuiskasi vanha rouva Amylle, kun huone alkoi täyttyä ja Laurien tumma pää kohosi toisten yläpuolelle.

– Hän on luvannut olla tänään oikein kiltti, ja hän osaa olla kerrassaan viehättävä, jos vain haluaa, vastasi Amy ja hiipi varoittamaan Herkulesta lohikäärmeestä, mistä oli seurauksena, että vanha rouva oli hukkua Laurien huomaavaisuuteen.

Ilman morsiussaattuettakin häly hiljeni heti, kun pastori March ja nuori pari asettuivat lehväholvin alle. Äiti ja siskot seisoivat lähinnä morsiusparia, aivan kuin he olisivat vielä halunneet pidättää Megin luonaan. Isän ääni petti useammin kuin kerran, mutta se tuntui tekevän toimituksen vain kauniimmaksi ja juhlallisemmaksi. Sulhasen käsi vapisi silminnähtävästi eikä kukaan kuullut hänen vastaustaan, mutta Meg katsoi suoraan puolisonsa silmiin sanoessaan: "Tahdon", ja hänen äänensä ja katseensa oli niin hellän luottavainen, että ilo täytti äidin sydämen ja Marchin täti nyyhkytti kuuluvasti.

Jo ei itkenyt, vaikka hänen toisin ajoin oli sangen vaikea pidättää kyyneliään. Hänen onnistui hillitä itsensä, koska hän tiesi Laurien herkeämättä katselevan tummissa vekkulinsilmissään samalla kertaa hilpeä ja liikuttunut ilme. Beth nojasi päänsä äidin olkapäähän, mutta Amy seisoi suorana kuin kuvapatsas auringonsäteiden leikkiessä kauniisti hänen otsallaan ja kukissa, jotka koristivat hänen kiharoitaan.

Samalla hetkellä kun vihkimistoimitus oli päättynyt, Meg huudahti välittömästi vastoin totuttuja tapoja:

– Ensimmäinen suukko äidille! ja kääntyi suutelemaan häntä hellästi.

Seuraavan neljännestunnin ajan Meg hehkui kuin ruusu, sillä onnittelijat olivat hukuttaa hänet syleilyihin alkaen herra Laurencesta aina vanhaan Hannaan, joka ihmeelliseen päähineeseen sonnustautuneena sulki Megin syliinsä ja sanoi itkun ja naurun sekaisella äänellä: – Jumala siunatkoon sinua, kultaseni! Kakkukin säilyi ehjänä ja kaikki on ihan taivaallista!

Häävieraat hajaantuivat ja jokainen sanoi jotakin sukkelaa tai ainakin yritti, ja kaikilla oli nauru herkässä, niin kuin vain silloin kun mieli on keveä. Häälahjoja ei ollut näytteillä, sillä ne oli jo viety nuoren parin kotiin; taidokasta hääateriaa ei myöskään tarjottu, mutta sen sijaan runsaasti leivonnaisia, pientä haukattavaa ja hedelmiä, kaikki kukkasin somistettuna. Herra Laurence ja Marchin täti kohottivat vähän kulmiaan ja iskivät silmää toisilleen, kun kolme Hebeä kantoi vieraille ainoina nektareina vain vettä, limonaatia ja kahvia. He eivät kuitenkaan sanoneet mitään, mutta Laurie, joka itsepintaisesti halusi palvella morsianta, oli tosiaan hämmästynyt ilmestyessään hänen eteensä täyteen ahdettu tarjotin käsissään.

– Onko Jo särkenyt vahingossa kaikki viinipullot? hän kuiskasi. – Ei kai se sentään harhanäky ollut, kun tänä aamuna näin vielä täällä muutaman pullon.

– Ei, et sinä erehtynyt. Isoisäsi lahjoitti ystävällisesti meille parasta viiniään, ja Marchin tätikin lähetti muutaman pullon, mutta isä varasi ensin niistä vähän Bethille ja lähetti loput sotilaiden toipilaskodin tarpeiksi. Sinähän tiedät että hänen mielestään viiniä pitäisi käyttää vain lääkkeeksi, ja äiti sanoo, ettei hän eivätkä hänen tyttärensä ikinä tarjoile viiniä tämän katon alla kenellekään nuorelle miehelle.

Meg puhui tosissaan ja odotti, että Laurie olisi joko rypistänyt otsaansa tai purskahtanut nauruun. Mutta tämä ei tehnyt kumpaakaan, vaan vilkaistuaan Megiin sanoi kiihkeään tapaansa:

– Se on oikeata puhetta! Olen nähnyt siitä koituvan niin paljon vahinkoa, että toivoisin toistenkin naisten ajattelevan samalla tavoin.

– Et kai sentään puhu omasta kokemuksestasi! Megin äänessä oli huolestunut sävy.

– En, siitä annan kunniasanani. Mutta älä sentään usko liian hyvää minusta, minulla ei näes ole kiusausta juuri siihen syntiin. Koska olen elänyt maassa, jossa viini on yhtä yleistä kuin vesi ja melkein yhtä vaaratonta, en välitä siitä lainkaan; mutta kun sievä tyttölapsi tarjoaa viiniä, on vaikea kieltäytyä, senhän kai ymmärrät.

– Mutta sinun pitäisi kieltäytyä, vaikkei itsesi, niin ainakin toisten vuoksi. Laurie, lupaa se nyt minulle, niin voin sitä suuremmalla syyllä sanoa tätä päivää elämäni onnellisimmaksi.

Näin äkillinen vakava pyyntö sai nuoren miehen hetkeksi epäröimään, sillä pilkkaa on usein paljon vaikeampi kestää kuin kieltäytymistä. Meg tiesi, että jos Laurie antaisi lupauksen, hän myös pitäisi sen maksoi mitä maksoi. Sanaa sanomatta hän katsoi vain Laurieen onnesta säteilevin kasvoin ja hänen hymynsä tuntui sanovan: – Tänään ei kukaan henno kieltää minulta mitään. Eikä Laurie tietenkään voinut; hymyillen hän ojensi kätensä Megille ja sanoi sydämellisesti:

– Minä lupaan, rouva Brooke!

– Kiitoksia oikein paljon.

– Ja minä juon maljan päätöksellesi ja toivotan sille pitkää ikää, Teddy, huudahti Jo läikäyttäen Laurien päälle limonaatia, kun heilautti iloisesti lasiaan ja kilisti hänen kanssaan.

Tarjoilun jälkeen vieraat hajaantuivat kaksittain ja kolmittain kävelemään puutarhaan ja nauttimaan auringonpaisteesta. Megin ja Johnin seisoessa sattumalta keskellä nurmikenttää Laurie sai päähänpiston, joka kruunasi nämä epätavalliset häät.

– Kaikki naineet ottakoot toisiaan kädestä ja tanssikoot nuoren parin ympärillä, kuten Saksassa on tapana, me poikamiehet ja vanhatpiiat kierrämme pareittain piirin ulkopuolella! Laurie huudahti kävellen Amyn rinnalla, ja hän oli niin tartuttavan iloinen ja innostunut, että kaikki seurasivat mukisematta heidän esimerkkiään. Pastori ja rouva March, Carrolin täti ja setä aloittivat, ja muut yhtyivät innolla piiriin; vieläpä Sallie Moffatkin hetken epäröityään heitti laahustimen käsivarrelleen ja veti Nedin mukanaan. Mutta hilpeän tunnelman kruunasivat herra Laurence ja Marchin täti, sillä komean vanhan herran kävellessä juhlallisesti vanhan rouvan luo tämä pisti heti kepin kainaloonsa ja kiiruhti sisäpiiriin morsiusparin ympärille, sillä aikaa kun nuori väki leijaili puutarhassa kuin perhoset juhannuspäivänä.

Vasta kun kaikki olivat lopen uupuneita, tanssi taukosi ja vieraat alkoivat hankkia lähtöä.

– Toivotan sinulle sydämestäni kaikkea hyvää, kultaseni, vaikka pelkään, että vielä saat surujakin kokea, sanoi Marchin täti Megille ja lisäsi sitten sulhaselle, joka oli tullut saattamaan häntä vaunuihin: – Olette saanut aarteen, nuori mies, näyttäkää että olette sen arvoinen.

– En ole aikoihin ollut näin hauskoissa häissä, Ned. En käsitä mistä se johtuu, siellähän ei ollut ensinkään niin kuin häissä yleensä, huomautti rouva Moffat miehelleen heidän ajaessaan kotiin.

– Laurie poikaseni, jos sinä joskus haluat astua saman askelen ja otat jonkun noista pikku tytöistä kumppaniksesi, olen täysin tyytyväinen, sanoi herra Laurence istuutuessaan nojatuoliinsa aamupäivän juhlinnan jälkeen.

– Yritän tehdä parhaani, jotta toivomuksesi toteutuisi, vastasi Laurie harvinaisen kuuliaisesti irrottaen samalla varovaisesti kukkasen, jonka Jo oli kiinnittänyt hänen napinläpeensä.

Nuorikon uusi koti ei ollut kaukana, ja ainoan häämatkansa Meg suoritti entisestä kodista sinne Johnin rinnalla kävellen. Kun hän tuli huoneestaan kyyhkysenharmaassa puvussaan ja olkihatussa, joka oli valkoisilla nauhoilla sidottu leuan alle, kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen ja hyvästelivät niin kuin hän olisi ollut lähdössä pitkälle matkalle.

– Äiti kulta, älä vain luule että menetät minut tai että rakastan sinua sen vuoksi vähemmän, että rakastan Johnia niin kovasti, Meg sanoi takertuen äitiinsä. – Sinua, isä, tulen joka päivä katsomaan ja minä toivon, että saan säilyttää vanhan paikkani teidän kaikkien sydämessä, vaikka olenkin naimisissa. Beth voi olla paljon minun luonani ja toisetkin tytöt pistäytyvät varmaan joskus nauramassa minun talouspuuhilleni. Kiitos teille kaikille tästä ihanasta päivästä. Hyvästi, hyvästi!

He seurasivat Megiä hellin, rakastavin katsein ja onnea toivottaen, kun hän lähti kotoaan Johnin käsivarteen nojaten kädet täynnä kukkia ja kesäkuun auringon valaistessa hänen onnellisia kasvojaan.

3.
TAITEELLISIA YRITYKSIÄ

Ihmisten yleensä ja eritoten nuorten kunnianhimoisten miesten ja naisten on usein vaikea oppia erottamaan neroa ja tavallista lahjakkuutta toisistaan. Niinpä Amynkin täytyi kestää monet surut, ennen kuin hän oppi tämän eron. Luullen innostustaan taiteelliseksi innoitukseksi hän nuorekkaan rohkeasti yritti milloin mitäkin taiteen haaraa. Hän hylkäsi muovailusaven pitkiksi ajoiksi ja keskittyi hienoihin tussipiirroksiin onnistuen niissä niin hyvin, että hänen näppäristä tekeleistään koitui sekä hyötyä että huvia. Mutta silmien rasittuminen pakotti hänet pian luopumaan tussitöistä ja yrittämään rohkeasti polttopiirustusta.

Niin kauan kuin tätä intoa riitti, perhe eli ainaisessa tulipalon pelossa, sillä talon täytti niihin aikoihin alituisesti palaneen puun haju, ullakolta tuprahteli usein levottomuutta herättäviä savupilviä, hehkuvia poltinrautoja oli pitkin ja poikin, eikä Hanna milloinkaan uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin oli tulipalon pelosta varannut vuoteensa viereen vesisangon ja hälytyskellon.

Poltettuaan pahasti sormenpäänsä Amy vaihtoi tulen öljyyn ja alkoi vähentymättömällä innolla harjoittaa öljymaalausta. Eräältä taiteilijaystävältään hän sai käytettyjä siveltimiä, paletteja ja värejä; ja siitä alkoi töhriminen. Tuloksena oli paimentauluja ja merimaisemia, joiden vertaisia ei milloinkaan ollut nähty maalla eikä merellä. Hänen nautakarjansa oli sillä tavoin muhkeata että se olisi varmasti saanut palkinnon maatalousnäyttelyssä, ja tottuneinkin merimies olisi hänen laivojensa kallistumaa katsellessaan tullut merikipeäksi, jollei tapa, jolla kaikkia laivanrakennus- ja takilointisääntöjä oli rikottu, olisi saanut katselijaa vääntelehtimään naurusta heti ensi silmäyksellä.

Seuraavana oli vuorossa hiilipiirustus. Perheenjäsenten kuvat riippuivat seinällä rivissä ja kaikki näyttivät niin hurjilta ja nokisilta kuin heidät olisi manattu esiin hiilisäiliöstä. Liitepiirroksina he onnistuivat paremmin, sillä he olivat näköisiään.

Amyn tukkaa, Jon nenää, Megin suuta ja Laurien silmiä kehuttiin hyviksi. Sen jälkeen savi ja kipsi pääsivät taas armoihin, ja Amyn ystävistään tekemät aavemaiset luonnokset kummittelivat talon nurkissa tai keikahtelivat komeron hyllyiltä ihmisten päähän. Hän houkutteli lapsia malleikseen, kunnes heidän sekavat kuvauksensa Amy-neidin salaperäisistä puuhista hankkivat hänelle jonkinlaisen syöjättären maineen. Mutta tämäkin ilo loppui pian, kun sattui ikävä onnettomuus, joka jäähdytti hänen intonsa.

Kerran kun malleista oli puutetta, Amy ryhtyi ottamaan kipsivalosta sievästä jalastaan. Mutta pian hälytti hirveä kolina, kirkuna ja hyppiminen koko perheen paikalle. Nuori, innokas taiteilijanalku hyppeli hurjasti lattialla toinen jalka juuttuneena kipsipyttyyn, jonka sisältö oli kovettunut odottamattoman äkkiä. Suurin ponnistuksin eikä aivan vaaratta hänet saatiin vapautetuksi. Jo nauroi niin tikahtuakseen kaivaessaan jalkaa irti, että veitsi luiskahti liian syvälle, viilsi haavan Amy-poloisen jalkaan ja jätti ainakin yhden pysyvän muiston hänen taiteellisista yrityksistään.

Amy rauhoittui, mutta sitten hänessä heräsi halu piirtää luontoa ja hän rupesi etsimään maalauksellisia aiheita ulkoa, metsistä, niityiltä ja joelta. Hän vilustui ehtimiseen istuessaan kosteassa ruohikossa piirtämässä jotain "ihastuttavaa asetelmaa", kiveä, yksinäistä sientä, katkennutta tulikukkaa tai "taivaallisen ihanaa pilvirykelmää", joka piirrettynä näytti mainiolta höyhenpatjalta.

Jos nerous on ikuista kärsivällisyyttä, kuten Michelangelo vakuuttaa, Amylla ainakin oli tämä jumalainen ominaisuus, sillä huolimatta kaikista epäonnistumisista ja masentavista kokemuksista hän uskoi lujasti että vielä kerran saisi aikaan sellaista, jota voisi sanoa "tosi taiteeksi".

Mutta samalla hän ahkeroi myös toisenlaisten asioiden parissa, sillä hän oli päättänyt kehittää itsestään miellyttävän ja hienosti sivistyneen naisen, siinäkin tapauksessa, ettei hänestä koskaan tulisi suurta taiteilijaa. Tässä hän onnistuikin paremmin, sillä hän kuului niihin onnellisiin, joita kaikki rakastavat, jotka saavat ystäviä minne tulevatkin ja suhtautuvat elämään niin myönteisesti ja keveästi, että vähempiosaiset helposti uskovat heidän syntyneen suosiollisten tähtien merkeissä. Kaikki pitivät Amysta, sillä monien avujensa lisäksi hän oli myös tahdikas. Hän tiesi vaistomaisesti, mikä oli sopivaa ja miellytti ihmisiä, hän löysi aina oikeat sanat, toimi tilanteen mukaisesti ja hallitsi itsensä niin täysin, että sisarilla oli tapana sanoa: "Jos Amy joutuisi hoviin, hän tietäisi pilkulleen miten siellä on käyttäydyttävä, vaikkei häntä olisi etukäteen neuvottukaan."

Hänellä oli eräs heikkous: hän halusi liikkua "hienoimmissa piireissä", vaikkei oikein itsekään tiennyt, mikä tuo hienoin oli. Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, seuraelämän taidot ja hienot tavat olivat hänen mielestään eniten tavoittelemisen arvoisia, ja hän liittyikin aina mielellään henkilöihin, joilla oli nämä edut puolellaan erehtyen usein pitämään epäaitoa aitona ja ihailemaan sellaista, mikä ei itse asiassa ollut ihailun arvoista.

– Äiti, minulla olisi sinulle muuan pyyntö, sanoi Amy tullessaan eräänä päivänä hyvin tärkeän näköisenä sisään.

– No mikä, tyttöseni, vastasi äiti, jonka silmissä tuo hieno nuori neiti yhä pysyi lapsena.

– Meidän piirustustuntimme loppuvat ensi viikolla, ja ennen kuin tytöt hajaantuvat kesäksi, haluaisin jonakin päivänä kutsua heidät tänne. Heidän tekisi kovasti mieli nähdä joki, piirtää vanhaa siltaa ja tehdä samanlaisia luonnoksia kuin minäkin. He ovat olleet minulle hyvin kilttejä ja olen siitä kiitollinen, sillä vaikka he ovat rikkaita ja tietävät että minä olen köyhä, he ovat pitäneet minua samanarvoisena.

– Miksi eivät olisi pitäneet? Rouva March esitti kysymyksensä tavalla, jota tytöt sanoivat hänen Maria Teresia – tyylikseen.

– Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset karsinoidaan yleensä varallisuutensa mukaan. Älä yhtään pörhennä höyheniäsi kuin herttainen, pieni kanaemo, jonka poikasia koreat pikkulinnut nokkivat; tiedäthän että rumasta ankanpojasta tuli lopulta joutsen, sanoi Amy hymyillen, sillä hänen toiveikasta ja valoisaa mielenlaatuaan ei katkeruus sumentanut.

Rouva March naurahti ja kysyi äidinylpeyttään peitellen:

– Mitä sinä sitten olet suunnitellut, joutseneni?

– Haluaisin kutsua tytöt meille ensi viikolla lounaalle, viedä heidät ajelulle katsomaan niitä paikkoja, joita he toivovat näkevänsä, antaa heidän soudella joella ja ehkä vielä järjestää pienen taiteellisen juhlan heidän kunniakseen.

– Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä, jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.

– Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka minun täytyykin itse ansaita elatukseni.

– Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.

– Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään tulevan.

– Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan heitä tänne.

– Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra Laurencen suuret vaunut.

– Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.

– Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken itse.

– Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.

– Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui itsepäisyydeksi.

Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.

– Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä päätättekin autan teitä parhaani mukaan.

– Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti kertomaan suunnitelman siskoilleen.

Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.

– Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi, jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri traagisimmassa kohdassa.

– Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi, kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys tämänkaltaisista asioista. – Tytöt pitävät minusta ja minä pidän heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.

Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi. Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja joutavana hommana.

Kutsukirjeet lähetettiin, ja melkein kaikkiin tuli myöntävä vastaus. Juhlapäiväksi oli määrätty seuraava maanantai. Hanna oli huonolla tuulella, koska viikon työt menivät sekaisin, ja ennusti kaiken käyvän hullusti, kun "ei saanut pestä ja silittää oikeana päivänä". Järjestelyt tietysti kärsivät, kun keittiökoneiston tärkein ratas rupesi näin jarruttamaan.

Ensimmäiseksi epäonnistuivat Hannan laitokset: kananpoika oli sitkeätä, kieli liian suolaista eikä suklaa vaahdonnut kylliksi. Leivokset ja jäätelö maksoivat enemmän kuin Amy oli arvioinut, samoin vaunut. Lisäksi tulivat vielä monet pikkumenot, jotka aluksi olivat näyttäneet mitättömiltä, mutta joiden yhteissumma nousi pelottavan suureksi. Beth kylmettyi ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen. Megillä oli yhtenään vieraita, jotka veivät hänen aikansa, ja Jo oli toisissa maailmoissa, teki vahinkoja tavallista enemmän ja pani Amyn kärsivällisyyden kovalle koetukselle.

– Ilman äidin apua en olisi milloinkaan selviytynyt, selitti Amy kiitollisena jälkeenpäin, kun toiset olivat jo täysin unohtaneet tuon 'vuoden hullunkurisimman pilan'.

Oli päätetty, että jos maanantaiksi sattuisi ruma sää, neidit tulisivat vasta tiistaina, ja se oli miltei liikaa Jon ja Hannan kestokyvylle. Maanantaiaamuna vallitsi epävakainen sää, joka itse asiassa on kiusallisempi kuin yhtämittainen sade. Väliin pisaroi, väliin paistoi aurinko, väliin tuuli, eikä sää vakiintunut ennen kuin oli liian myöhäistä ratkaista asiaa suuntaan tai toiseen.

Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen. Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo järjesti sinne tänne.

Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat myöten.

Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen kutsujensa vetonaula.

Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.

– Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa kuin leivokset vanhenivat.

– En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.

– Siinä tapauksessa saa kana kelvata, salaatissa ei sen sitkeydestä ole haittaa, ehdotti rouva March.

– Hanna jätti sen hetkeksi keittiön pöydälle ja kissanpojat pääsivät sen kimppuun. Olen hirveän pahoillani, Amy, sanoi Beth joka oli lämmin kissojen suojelija.

– Silloin täytyy saada hummeria, sillä kieli ei yksinään riitä, sanoi Amy päättävästi.

– Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo jalomielisenä marttyyrina.

– Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy, jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.

Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin, ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.

Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö. Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa, ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta. Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.

Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja – voi kauhistus! – hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra Tudorin silmien edessä.

– Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.

– Ei, ei – antakaa olla, se – se on minun, sopersi Amy posket melkein yhtä punaisina kuin hummeri.

– Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.