Viimevuotiset ystävämme

– Niin, ensimmäinen rakkaus on paras, ja sinä saat olla tyytyväinen, sillä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Teddy oli vasta poika ja unohti kohta pikku ihastuksensa, sanoi Jo innokkaana korjaamaan professorin erehdyksen.

– Hyvä! Niinpä olen onnellinen ja uskon, että annat minulle koko rakkautesi. Olen odottanut niin kauan, että minusta on tullut itsekäs, kuten pian saat huomata, pikku professorinrouva.

– Minä pidän siitä, huudahti Jo ihastuneena uuteen nimeensä. – Mutta kerro nyt mikä sinut sitten toi tänne juuri kun eniten tarvitsin sinua?

– Tämä, sanoi professori ja kaivoi liivintaskustaan pienen, rypistyneen paperinpalan.

Jo levitti sen ja joutui hämilleen, sillä paperissa oli hänen kirjoittamansa runo. Hän oli joskus lähettänyt sen erääseen sanomalehteen, joka maksoi hyvän hinnan runoista.

– Kuinka tämä voi tuoda sinut tänne? kysyi Jo ihmetellen mitä professori tarkoitti.

– Löysin sen sattumalta. Tunsin nimet ja tekijän nimikirjaimet ja löysin siitä erään pienen säkeen, joka tuntui kutsuvan minua. Lue se, niin huomaat. Minä pidän huolen, ettet astu vesilätäkköihin.

Jo totteli ja silmäili nopeasti rivit, joille hän oli antanut nimen:

ULLAKOLLA

Lipasta neljä vierekkäin on vuotten pölyt kansillaan. Ne täytti neljä tyttöstä aarteillaan lapsuusvuosinaan.

 
Näät nimen joka kannessa
sä pojan käden piirtämän.
Ja lippaat kertoo tarinaa
vaiheista parven hilpeän.
 
 
"Meg" ensi lippaan nimi on.
Siell' sievästi on tallella
muistoja elon rauhaisan,
häähuntu, lapsen kihara.
 

Vaan vanhat lelut lippaan tään sai pikku Meg jo omakseen. Ja nuoren äidin onni on nyt antaa hoivaa perheelleen.

"Jo" nimi toisen, naarmuisen. Päättömäin nukkein joukossa on haaveet, muistot mieluiset tallella päiväkirjassa. On runot keskeneräiset ja mietteet varhain vanhenneen. Hän rakkautta odottaa lohduksi yksinäisyyteen.

Oi Beth, viel' kädet surevat sun lippaas kannen puhdistaa ja muistot perheen enkelin nyt pikku arkkuun tallettaa: tuon myssyn viimeks käytetyn ja pyhäinkuvan rakkahan. Virsien laulamiesi kuulemme vielä kaikuvan.

Ritarin kilpeen "Amy" on piirretty viime kantehen. Hiusnauhat, viuhkat vaalenneet, kukkaset, kirjeet poikien ja tanssikengät kuluneet iloista kertoo nuoruuden. Prinsessa sai jo ritarin ja löysi toden rakkauden.

Lipasta neljä vierekkäin, on vuotten pölyt kansillaan. On neljä naista oppineet jo rakastamaan, toimimaan. Yks heistä ennen mennyt on, vaan rakkaimmaksi aina jää. Suo Isä, valos siunata sisarten muiden elämää.

J.M

– Tämä on hirveän huono runo, mutta se kuvaa tunteitani kerran kun olin hyvin yksinäinen ja itkin pitkät itkut ullakolla. Mieleeni ei juolahtanut, että tämä runo voisi juoruta, sanoi Jo ja repi paperinpalan, jota professori oli säilyttänyt kauan kalliina aarteenaan.

– Antaa sen mennä, se on tehnyt tehtävänsä ja minä saan uuden, kun luen sen ruskean kirjan, jossa sinun salaisuutesi ovat, sanoi herra Bhaer hymyillen katsellessaan miten paperinpalat lentelivät tuulessa. – Niin, hän lisäsi vakavana, luin sen ja ajattelin: hänellä on suruja, hän on yksin ja rakkaus voisi lohduttaa häntä. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat syvät. Enkö menisi sanomaan hänelle: "Tässä on sydämeni, jos se vain kelpaa vastalahjaksi siitä mitä pyydän, niin ota se omaksesi."

– Ja sitten tulit ja sait nähdä, että se olikin mitä kallein aarre, jota juuri kaipasin, kuiskasi Jo.

– Aluksi en rohjennut uskoa sitä, vaikka otitkin minut niin herttaisesti vastaan. Mutta kohta aloin toivoa ja silloin tuumin: "Aion saada hänet vaikka henki menisi", ja niin minä aionkin, huudahti herra Bhaer nyökäten päättäväisesti ikään kuin heitä ympäröivä tiheä sumu olisi ollut varustus, joka hänen oli voitettava.

Jon mielestä se kuulosti suurenmoiselta ja hän päätti tulla ritarinsa arvoiseksi, vaikka tämä ei tullutkaan loistavissa varustuksissa ja uljaalla ratsulla häntä noutamaan.

– Miksi viivyit niin kauan? kysyi Jo samassa, sillä hänestä oli niin hauskaa tehdä luottamuksellisia kysymyksiä ja saada niihin miellyttäviä vastauksia, että ei voinut pysyä vaiti.

– Se ei ollut helppoa, mutta enhän hennonut viedä sinua onnellisesta kodistasi, ennen kuin minulla oli tiedossa sinulle toinen koti. Kuinka olisin voinut pyytää sinua luopumaan niin paljosta vanhan miehen vuoksi, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vähän oppia.

– Minä olen iloinen köyhyydestäsi. En voisi sietää rikasta miestä, sanoi Jo päättäväisesti ja lisäsi sitten hiljemmin: – Älä pelkää köyhyyttä. Olen kyllin kauan ollut sen tuttavana, pelkoni on haihtunut, ja teen mielelläni työtä niiden hyväksi, joita rakastan. Äläkä liioin sano itseäsi vanhaksi. Nelikymmenvuotiaana mies on parhaassa iässään. Rakastaisin sinua sitä paitsi vaikka olisit seitsemänkymmenen.

Sanat liikuttivat professoria siinä määrin, että hän olisi mielellään kaivanut nenäliinan esille. Mutta koska se ei käynyt päinsä, Jo kuivasi hänen silmänsä omaan nenäliinaansa ja sanoi sitten nauraen ottaessaan pari kääröä professorin käsistä:

– Olen ehkä karskiluontoinen, mutta nyt ainakin käyttäydyn asianmukaisesti, sillä naisen varsinaisena tehtävänähän pidetään kyynelten kuivaamista ja taakkojen huojentamista. Friedrich, minä tahdon kantaa osani taakasta ja tehdä työtä kotimme hyväksi. Sinun on suostuttava siihen, muuten en lähde minnekään, hän lisäsi päättäväisesti, kun professori yritti ottaa takaisin käärönsä.

– Saapa nähdä. Jaksatko odottaa kauan, Jo? Minun täytyy matkustaa täältä tekemään yksin työtäni; minun täytyy ensin auttaa poikiani, koska en sinunkaan tähtesi voi rikkoa Minnalle antamaani lupausta. Voitko antaa anteeksi ja jäädä onnellisena odottamaan?

– Voin, tiedän voivani. Mehän rakastamme toisiamme ja silloin kaikki vastukset tuntuvat mitättömiltä. Minullakin on omat velvollisuuteni ja työni. En voisi nauttia onnestani, jos löisin ne laimin vaikka sinun tähtesi. Meillä ei siis ole syytä pitää kiirettä. Sinä teet työsi lännessä, minä täällä, ja molemmat toivomme iloisina parasta ja jätämme tulevaisuuden Jumalan huomaan.

– Voi, sinä annat minulle toivoa ja rohkeutta eikä minulla ole antaa vastalahjaksi muuta kuin tyhjät kädet ja sydän täynnä rakkautta, huudahti professori lumoutuneena.

Jo ei voinut oppia käyttäytymään säädyllisesti. Professorin lausuessa sanat he seisoivat portailla ja Jo pani kätensä professorin käsiin ja kuiskasi hellästi:

– Nyt ne eivät ole tyhjät. Sitten hän suuteli Friedrichiään sateensuojan alla.

Se oli kauheaa, mutta Jo olisi tehnyt sen vaikka pensasaidalla istuvat harmaavarpuset olisivat olleet ihmisiä. Hän oli tosiaan kovin rakastunut ja unohti sillä hetkellä kaiken muun paitsi oman onnensa. Vaikka kaikki tapahtui yksinkertaisesti ja välittömästi, heidän elämänsä suurin hetki oli se, jona Jo vei rakastettunsa pimeästä, myrskystä ja yksinäisyydestä heitä odottavan kodin valoon, lämpöön ja rauhaan ja sulki oven jälkeensä.

24.
SADONKORJUU

Vuoden ajan Jo ja hänen professorinsa tekivät työtä, odottivat, toivoivat ja rakastivat, tapasivat silloin tällöin, ja kirjoittivat toisilleen niin suunnattoman pitkiä kirjeitä, että Laurie väitti paperin hinnan kohonneen sen vuoksi. Toinen vuosi alkoi melko synkästi, sillä tulevaisuudennäkymät eivät olleet yhtään parantuneet ja lisäksi Marchin täti kuoli odottamatta. Mutta kun raskain suru oli hälvennyt – kaikki näet olivat kiintyneet vanhaan tätiin, vaikka hänellä olikin terävä kieli – huomattiin, että oli syytä iloonkin, sillä hän oli jättänyt Plumfieldin perinnöksi Jolle, mikä teki kaikenlaisten hauskojen suunnitelmien toteuttamisen mahdolliseksi.

– Se on vanha, hieno kartano ja tuottaa sievoisen summan, sinähän tietysti myyt sen, sanoi Laurie, kun asiaa pohdittiin pari viikkoa myöhemmin.

– Ei, en myy, vastasi Jo taputellen lihavaa villakoiraa, jonka hän oli ottanut huostaansa kunnioituksesta sen entistä emäntää kohtaan.

– Et kai aio asettua sinne asumaan.

– Aionpa niinkin.

– Mutta tyttö kulta, talohan on valtava ja sen kunnossapitoon menee äärettömästi rahaa. Puutarhassakin tarvitaan pari kolme miestä, eikä maanviljelys taida kuulua herra Bhaerin alaan.

– Hän yrittää ainakin, jos minä pyydän.

– Ja sitten luulet teidän elävän maatilanne tuotteilla. No tehän olisitte kyllä kuin paratiisissa, mutta saatpa nähdä, että joudutte tekemään toivottoman paljon työtä.

– Se laiho, jota kasvatamme on erityisen satoisaa, nauroi Jo.

– Mitä sitten kasvatatte, hyvä rouva?

– Poikia. Haluan perustaa koulun pikku pojille – hauskan hyvän, kodikkaan koulun, jossa minä hoivaisin heitä ja Fritz olisi opettajana.

– Tuo on ihan sinun tapaistasi, Jo! Eikö olekin? huudahti Laurie ja katsahti muuhun perheeseen, jota Jon ilmoitus näytti hämmästyttävän yhtä paljon.

– Minä pidän siitä, ilmoitti rouva March päättäväisesti.

– Niin minäkin, lisäsi hänen miehensä, joka näki tässä tilaisuuden soveltaa Sokrateen kasvatustapaa nykyajan nuorisoon.

– Siitä on Jolle suunnattomasti huolta, huomautti Meg silitellen poikansa päätä ja ajatellen että tässä ainokaisessa oli hänelle ihan tarpeeksi huolehtimista.

– Jo kyllä pystyy siihen ja hänelle se on ilo. Se on loistava ajatus. Kerro meille kaikki perin pohjin, huudahti herra Laurence, joka olisi tahtonut jollakin tavoin auttaa nuorta paria, mutta tiesi heidän kieltäytyvän hänen avustaan.

– Arvasinhan, että te pidätte minun puoltani, sir. Amykin pitää – näen sen hänen silmistään, vaikka hän varovaiseen tapaansa ensin miettii ja antaa vasta sitten lausuntonsa. No niin, hyvät ihmiset, jatkoi Jo vakavana, ottakaa huomioon, että tämä ei ole mikään uusi päähänpisto, vaan vanha suunnitelmani. Ennen kuin Fritz tuli, ajattelin usein, että kun olen ansainnut vähän rahaa eikä minua enää tarvita kotona, minä vuokraan suuren talon, ja kerään sinne muutamia köyhiä, kodittomia poikia, rupean heille äidiksi ja teen heidän elämänsä hauskaksi. Monet joutuvat huonoille teille, kun he eivät saa apua silloin kun tarvitsevat. Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin heidän hyväkseen. Luulen tietäväni heidän tarpeensa ja ymmärtäväni heidän huolensa ja olisin niin onnellinen saadessani olla heille äitinä.

Rouva March ojensi kätensä Jolle, joka tarttui siihen hymyillen kyynelet silmissä. Sitten hän jatkoi entiseen innokkaaseen tapaansa.

– Kerroin kerran suunnitelmani Fritzille. Hän innostui siihen heti ja lupasi yrittää, kunhan rikastuisimme. Voi sitä poikakultaa! Sitähän hän on tehnyt koko ikänsä – auttanut köyhiä poikia, ei rikastunut. Rikasta hänestä ei koskaan tulekaan, raha ei ehdi pesiä hänen taskuihinsa. Mutta vanhan, rakkaan tätini ansiosta, joka rakasti minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut, minä olen nyt rikas tai ainakin tunnen olevani ja voimme hyvin tulla toimeen Plumfieldissä, jos koulu alkaa menestyä. Paikka on juuri omiaan pojille: talo on suuri ja huonekalut yksinkertaiset ja vahvat. Sinne mahtuu kymmenittäin poikia ja piha on erinomainen. He voisivat auttaa puutarhatyössä, sehän on terveellistä. Fritz saa sitten kasvattaa ja opettaa heitä mielensä mukaan ja isä auttaa häntä. Minä taas äidin avustamana ruokin, hoidan, hellin ja torun heitä. Olen aina halunnut paljon lapsia. Nyt voin täyttää taloni noilla pienillä kullanmuruilla ja nauttia pojista mielin määrin. Ajatelkaa miten ylellistä! Plumfield on minun ja suuri poikalauma saa jakaa sen minun kanssani!

Jo huitoi innoissaan ja huokaili ihastuneena, koko perhe puhkesi äänekkääseen nauruun ja herra Laurencen luultiin jo saavan hengenahdistusta.

– Minun mielestäni tässä ei ole mitään nauramista, sanoi Jo vakavana saatuaan vihdoin äänensä kuuluviin. – Onhan ihan luonnollista, että minun professorini perustaa koulun ja että minä asetun asumaan omalle maatilalleni.

– Hänhän alkaa jo ylvästellä, sanoi Laurie, joka yhä piti asiaa mainiona pilana. – Mutta saanko kysyä miten aiotte rahoittaa laitoksenne? Jos kaikki oppilaat ovat pieniä resupekkoja, rouva Bhaer, niin teidän laihonne on tuskin aineellisesti ainakaan kovin satoisaa.

– No Teddy, älä yritä kaataa kylmää vettä niskaani. Tietysti otan myös rikkaita oppilaita, ehkäpä aluksi vain niitä. Sitten kun olen päässyt alkuun, otan pari resupekkaa piristämään joukkoa. Rikkaiden lapset tarvitsevat usein hellyyttä ja huolenpitoa siinä kuin köyhienkin. Olen nähnyt, että pienet lapsiparat jätetään palvelijoiden armoille tai ujoja lapsia kiusataan ihan julmasti. Jotkut ovat jääneet orvoiksi ja toisista tulee ilkeitä siksi, että heitä kohdellaan huonosti eikä heistä välitetä. Parhaimmillakin on sitä paitsi vasikkaikänsä, ja juuri silloin he tarvitsevat mahdollisimman paljon ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Tavallisesti heille nauretaan, heitä hätistellään tieltä ja heidän odotetaan yhdellä iskulla muuttuvan suloisista lapsista hienoiksi nuorukaisiksi. Lapsiparat ovat urheita, he eivät yleensä valita, mutta he kärsivät siitä. Olen itse kokenut samantapaista ja tiedän miltä se tuntuu. Minusta tuollaiset karhunpojat ovat erityisen kiinnostavia, ja tahtoisin osoittaa huomaavani heidän rehellisen, hyväntahtoisen mielensä, vaikka heillä onkin kömpelöt kädet ja jalat ja pörröinen tukka. Minulla on kokemustakin, sillä olenhan kasvattanut erään pojan niin hyvin, että hänestä on tullut omaisten ylpeys ja kunnia, eikö totta?

– Voin todistaa, että olet koettanut kasvattaa minua, sanoi Laurie.

– Ja olen onnistunut paremmin kuin uskalsin toivoakaan, sillä sinusta on tullut viisas ja vakaa liikemies, joka käyttää rahansa hyvin ja panee säästöön köyhien siunaukset eikä kultakasoja. Etkä sinä kuitenkaan ole pelkkä liikemies. Sinä harrastat kauniita ja hyviä asioita, nautit itse ja jaat ilosi ystäviesi kanssa kuten ennenkin. Minä olen ylpeä sinusta, Teddy, sillä sinä edistyt vuosi vuodelta. Kaikki ovat sen huomanneet, vaikka et tahdo siitä puhuttavan. Niin, ja kun minulla on parveni ympärilläni, silloin osoitan sinua ja sanon heille: "Tuossa on esikuva teille, pojat."

Laurie-parka ei oikein tiennyt minne katsoa, sillä vaikka hän olikin aikuinen mies, häntä alkoi ujostuttaa, kun kaikkien katseet kääntyivät häneen.

– Kuulehan Jo, tuo on jo liikaa, hän alkoi poikamaiseen tapaansa. – Te kaikki olette tehneet niin paljon minun hyväkseni, etten voi ikinä kylliksi kiittää teitä, voin vain tehdä parhaani ettette pettyisi toiveissanne. Viime aikoina sinä, Jo, et juuri ole minusta huolehtinut, mutta jos kumminkin olen edistynyt, niin voit kiittää siitä näitä kahta. Laurie laski toisen kätensä isoisän hopeanharmaalle päälaelle ja toisen Amyn kultaisille kiharoille.

– Minun mielestäni perhe on maailman ihanin asia, huudahti Jo, joka sattui olemaan aivan erityisen vilkkaalla tuulella. – Kun saan oman perheen, toivon että siitä tulee yhtä onnellinen kuin niistä kolmesta, joita rakastan eniten. Jospa vain John ja minun Fritzini olisivat täällä, niin meillä olisi taivas maan päällä, hän lisäsi vähän tyynemmin. Kun hän paneutui levolle onnellisen perheneuvottelujen, toiveiden ja suunnitelmien illan jälkeen, hänen sydämensä oli niin täynnä onnea, että hänen täytyi tyynnyttää sitä polvistumalla huoneessaan olevan pienen tyhjän vuoteen ääreen ja muistelemalla hellästi Bethiä.

Koko vuosi oli erikoinen, sillä asiat kehittyivät nopeasti ja mukavasti: ennen kuin Jo oikein tajusikaan kuinka kaikki kävi, hän oli naimisissa ja Plumfieldin emäntänä. Pian hänen ympärilleen ilmestyi kuuden seitsemän pojan perhe, joka menestyi hyvin. Herra Laurence löysi tuon tuostakin jonkun hätää kärsivän lapsen ja pyysi Bhaerejä säälimään tätä luvaten kernaasti maksaa hiukan tämän elatuksesta. Näin viekas vanha herra sai kierretyksi Jon ylpeyden ja hankki hänelle juuri sellaisia poikia, joista tämä eniten piti.

Aluksi oli tietysti paljon vastoinkäymisiä, ja Jo erehtyi usein surkeasti. Mutta viisas professori osasi tyynnyttää myrskyt ja lopuksi he saivat vallattomimmankin viikarin voitetuksi puolelleen. Miten onnellinen Jo olikaan poikalaumastaan ja miten Marchin tätiparka olisikaan vaikeroinut nähdessään Tomien, Dickien ja Harryjen juoksentelevan siistin ja juhlallisen Plumfieldin pyhillä alueilla. Se oli kyllä tavallaan oikein ja kohtuullista, sillä eläessään vanha rouva oli ollut seutukunnan poikien kauhu.

Mutta nyt maanpakolaiset saivat vapaasti nauttia kielletyistä hedelmistä, he potkivat epäpyhine kenkineen hiekoitettuja käytäviä kenenkään torumatta ja pelasivat krikettiä avaralla niityllä, jossa vihainen sarvipää lehmä oli ennen antanut uskaliaille pojille kyytiä. Plumfieldistä tuli poikien paratiisi, ja Laurie ehdotti sen nimeksi "Bhaergarten" (Karhutarha) osoittaen siten kunnioitusta sen isännälle ja viitaten samalla sen muihin asukkeihin.

Koulusta ei tullut kovin suosittua, eikä professori ansainnut sillä omaisuutta itselleen. Se oli juuri sellainen kuin Jo oli halunnut sen olevan: onnellinen koti pojille, jotka olivat opetuksen, huolenpidon ja rakkauden tarpeessa.

Suuren talon joka huoneessa oli pian asukkaita, puutarhan joka palstalla omistaja ja navetassa oli oikein eläintarha, sillä lapset saivat pitää lemmikkieläimiä. Kolmesti päivässä Jo hymyili pitkän ruokapöydän päässä toiseen päähän Fritzilleen ja molemmilta puolilta iloiset nuoret kasvot kääntyivät luottavaisina ja kiitollisina äiti Bhaerin puoleen. Jolla oli nyt poikia tarpeeksi asti, mutta hän ei väsynyt heihin, vaikka pojat eivät suinkaan olleet enkeleitä, vaan tuottivat sekä professorille että hänen vaimolleen paljon huolta ja surua. Koska Jo uskoi, että ilkeimmän, nenäkkäimmän ja ärsyttävimmänkin pikku viikarin sydämessä oli jotakin hyvää, hän osasi kohdella heitä kärsivällisesti ja taitavasti. Ajan mittaan hän saavutti menestystäkin, sillä yksikään poika ei viitsinyt kauan kiukutella isä Bhaerille, joka säteili niin hyville kuin pahoillekin, ja äiti Bhaerille, joka antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.

Jo piti suuressa arvossa poikien ystävyyttä. Hän kuunteli katumuksen nyyhkytyksiä ja kuiskauksia, kun oli tehty jotakin pahaa; hän otti säilytettäväkseen heidän hullunkurisia tai liikuttavia salaisuuksiaan; hän innostui, toivoi ja teki suunnitelmia heidän kanssaan; ja hän tunsi eniten hellyyttä niitä kohtaan, joille oli sattunut vastoinkäymisiä.

Joukkoon mahtui typeriä poikia ja ujoja poikia, sairaalloisia poikia ja meluavia poikia. Joku änkytti, toinen sammalsi ja olipa joukossa iloinen musta poikakin, joka ei ollut päässyt mihinkään muuhun kouluun. Bhaergarteniin hän oli tervetullut, vaikka jotkut ennustivat sen tietävän perikatoa koululle.

Niin, Jo oli onnellinen huolimatta ankarasta työstä, monista huolista ja alituisesta melusta. Hän piti paljon työstään ja iloitsi poikiensa suosiosta enemmän kuin koko maailman kiitoksesta, sillä nyt hän kertoi tarinoitaan vain pienelle, innokkaalle ihailijajoukolleen. Hänen onneaan lisäämään ilmestyi vuosien kuluessa vielä kaksi omaa poikaa. Ensimmäinen sai nimekseen Rob isoisän mukaan, toinen oli Teddy, huoleton poju, joka näkyi perineen sekä isän aurinkoisuuden että äidin vilkkauden. Isoäidin ja tätien oli mahdoton käsittää miten lapset pysyivät hengissä siinä poikavilinässä. Mutta he kukoistivat kuin voikukat kevätnurmella ja hoitajat olivat helliä ja huolehtivaisia, vaikka vähän kovakouraisia.

Plumfieldissä pidettiin usein lupapäiviä, ja hauskimpia oli jokavuotinen omenankorjuupäivä, jolloin Marchin, Laurencen, Brooken ja Bhaerin perheet yhteisvoimin korjasivat sadon. Jon oltua jo viisi vuotta naimisissa vietettiin kerran tällaista hedelmäjuhlaa.

Oli lämmin lokakuun päivä, ilma oli raikas, se teki mielet iloisiksi ja pani veren kiertämään vilkkaasti suonissa. Vanha hedelmätarha komeili juhlapuvussaan: kultasade ja asterit reunustivat sammaleisia muureja; heinäsirkat hyppelivät ruohikossa ja sirittivät kuin keijukaisten viuluniekat juhlan kunniaksi, oravat kokosivat touhuissaan talvivarastoja, linnut livertelivät jäähyväislauluja leppäkujanteessa, ja joka puu nuokkui valmiina pudottamaan ryöpyn keltaisia tai punaisia omenoita heti ensi ravistelusta. Koko talo oli liikkeellä. Kaikki nauroivat ja laulelivat. Kiipeiltiin puihin ja kupsahdeltiin maahan. Kaikki julistivat että näin hienoa korjuusäätä ja hauskaa korjuujoukkoa ei ennen ollut nähty, ja nauttivat päivän pikku iloista, niin kuin ei maailmassa huolia ja murheita olisikaan.

Pastori March vaelteli rauhallisesti ympäriinsä lainaillen tilaisuuteen sopivia säkeitä ja nauttien mehevistä omenista. Professori kulki pitkin vihreitä holvikäytäviä kuin tukeva germaanisoturi seiväs peitsenään ja pojat kantoivat tikapuita hänen kintereillään ja näyttivät taitotemppuja puihin kiipeillen. Laurie vietti aikansa pienten lasten parissa: ajelutti pientä tyttöstään hedelmäkorissa, näytti Daisylle linnunpesiä ja piti huolta, ettei seikkailunhaluinen Rob taittanut niskaansa. Rouva March ja Meg istuivat omenakasojen ääressä lajitellen yhä kasvavaa varastoa, kun taas kauniin äidillisen ilmeen saanut Amy piirsi luonnoksia eri seurueista ja piti seuraa kalpealle pojalle, joka istui häntä ihailemassa kainalosauvat vieressään.

Jo oli sinä päivänä omimmillaan, hän puuhasi milloin missäkin helmat vyötäisille käärittyinä, hattu milloin missäkin keikkuen ja kainalossaan kuopus, joka oli valmiina yhtymään aina uuteen hauskuuteen.

Pikku Teddy oli haavoittumaton, hän ei koskaan loukannut itseään eikä Jo ollut lainkaan huolissaan, kun pojat heilauttivat hänet puun oksalle tai juoksuttivat häntä selässään ympäri puutarhaa tai kun hänen myöntyväinen isänsä antoi hänen syödä happamia omenia. Tällä oli näet sellainen käsitys, että lapsen vatsa sulattaa mitä hyvänsä alkaen hapankaalista aina nappeihin, ja pieniin nahkakenkiin saakka. Jo tiesi, että pikku Ted ilmestyisi aikanaan terveenä ja punaposkisena, likaisena ja iloisena ja otti tämän aina avosylin vastaan, sillä hän rakasti lapsiaan hellästi.

Kello neljältä pidettiin lepohetki. Korit tyhjennettiin ja omenanpoimijat esittelivät toisilleen työssä saatuja naarmuja ja mustelmia. Sitten Jo ja Meg apunaan osasto 'isot pojat' kattoivat päivällisen nurmikolle, ja se oli koko päivän kohokohta. Silloin maa kirjaimellisesti vuoti hunajaa ja maitoa, sillä poikien ei tarvinnut istua pöydän ääressä, vaan he saivat nauttia herkuista miten halusivat, ja pojista tämä vapaus maistui kaikkein parhaalta. Jotkut urheilivat juomalla maitoa seisoessaan päällään, muutamat höystivät pukkihyppyjä haukkaamalla piirakkaa välillä. Nurmikolle oli kylvetty pikkuleipiä ja puiden oksilla kyyköttivät maukkaat omenamunkit kuin uudenlajiset linnut. Pikku tytöt pitivät omia teekutsujaan, ja Ted tepasteli maistelemassa tarjouksia mielensä mukaan.

Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, ehdotti professori heidän juhlissaan perinteelliseksi käyneen maljan.

– Marchin tädin malja, siunattu hänen muistonsa! Kunnon professori lausui sanat lämpimästi, sillä hän ei milloinkaan unohtanut, että sai paljosta kiittää vanhaa rouvaa. Hän oli opettanut pojatkin pitämään arvossa tämän muistoa, ja nämä joivat maljan vakavina.

– Sitten isoäidin kuusikymmenvuotispäivälle! Kolminkertainen eläköönhuuto!

Sen maljan professori ehdotti innostuneena, eikä eläköön-huudoista ollut lainkaan tulla loppua. Sitten juotiin kaikkien muidenkin malja alkaen koulun suojelijasta, herra Laurencesta, hämmentyneeseen marsuun, joka oli eksynyt omilta alueiltaan etsimään nuorta isäntäänsä.

Tämän jälkeen Demi vanhimpana lapsenlapsena toi päivän sankarittarelle lahjat, joita oli niin paljon, että ne lykättiin kottikärryissä juhlapaikalle. Joukossa oli monta lystikästä lahjaa, mutta niiden viatkin olivat isoäidin silmissä koristuksia, sillä lapset olivat ne omin käsin valmistaneet. Rouva Marchin mielestä Daisyn ahkerien sormien päärmäämät nenäliinat olivat parempia kuin mitkään koruompelut, ja Demin kenkärasia oli hänestä tekninen taidonnäyte, vaikka kansi ei oikein ottanut sulkeutuakseen. Robin jakkara keikkui eripituisilla jaloillaan, mutta isoäiti selitti keinunnan vain rauhoittavan. Amyn pikku tytön lahjoittama kirja oli kallis aarre, ja sen kaunein sivu oli se, johon oli horjahtelevin lapsenkirjaimin kirjoitettu: "Rakkaalle isoäidille pikku Bethiltä."

Tämän ohjelmanumeron aikana pojat olivat salaperäisellä tavalla kadonneet. Rouva March oli yrittänyt kiittää lapsukaisiaan, mutta purskahtanut itkuun, ja Teddy kuivaili hänen kyyneliään esiliinaansa. Samassa professori alkoi laulaa. Hänen yläpuoleltaan yhtyi ääni toisensa jälkeen lauluun, ja kohta kaikui puusta toiseen Jon sepittämä pieni laulu, jonka Laurie oli säveltänyt ja professori opettanut pojille, jotka nyt helein äänin esittivät sen päivän sankarittarelle. Tämä oli aivan uusi keksintö ja se onnistui erinomaisesti. Rouva March ei ollut toipua hämmästyksestään, hän halusi välttämättä kiittää kaikkia kädestä pitäen.

Sen jälkeen pojat hajaantuivat leikkimään ja jättivät rouva Marchin tyttärineen juhlapuun juurelle.

– Minun ei varmasti enää milloinkaan tarvitse sanoa itseäni Jorukaksi, koska hartain toiveeni on toteutunut näin hienosti, virkkoi rouva Bhaer vetäen Teddyn pikku nyrkin maitokannusta, jossa tämä oli innoissaan kirnunnut.

– Ja kuitenkin on elämäsi aivan toisenlaista kuin ennen kuvittelit.

Muistatko meidän tuulentupiamme? kysyi Amy ja hymyili nähdessään

Laurien ja Johnin pelaavan krikettiä poikien kanssa.

– Voi noita poikia! Tuntuu hyvältä nähdä heidän unohtavan kerrankin liikeasiansa ja pitävän hauskaa, vastasi Jo, joka jo suhtautui äidillisesti koko miessukuun. – Niin, muistanhan minä, mutta elämä, josta silloin haaveilin, tuntuu nyt itsekkäältä ja köyhältä. Toivon kyllä vieläkin, että kerran voisin kirjoittaa hyvän kirjan, mutta sillä ei ole kiirettä, ja tällaiset kokemukset ja näkymät ovat varmaan hyväksi sillekin.

Jo viittasi kädellään kentällä pelaaviin poikiin, sitten isäänsä ja professoriin, jotka kulkivat edestakaisin syventyneinä mieluisaan keskusteluun, ja lopuksi äitiinsä, kun tämä istui tyttäriensä ympäröimänä lastenlapset sylissään ja jalkojensa juuressa ikään kuin kaikki olisivat saaneet avun ja ilon noista kasvoista, jotka heidän silmissään eivät lainkaan vanhenneet.

– Minun unelmani on tarkimmin toteutunut, sanoi Meg. Tietysti toivoin hienojakin asioita, mutta sydämessäni tunsin, että olisin tyytyväinen, jos saisin omakseni pienen kodin, Johnin ja muutamia tällaisia lapsia. Ne kaikki minulla nyt on ja tunnen itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Meg laski kätensä ison poikansa päälaelle hellä ja tyytyväinen ilme kasvoillaan.

– Minun pilvilinnani on aivan erilainen kuin suunnittelin, mutta en silti vaihtaisi sitä mihinkään. En kuitenkaan kokonaan luovu taiteellisista harrastuksistani enkä tyydy pelkästään auttamaan toisia eteenpäin taiteen tiellä. Olen alkanut muovailla lapsen muotokuvaa ja Laurie sanoo, että se on paras työ, jonka milloinkaan olen tehnyt. Minäkin luulen niin ja aion hakkauttaa sen marmoriin, jotta minulla on jäljellä ainakin pienen enkelini kuva, vaikka minun olisi hänestä itsestään luovuttava.

Amyn puhuessa suuri kyynel vierähti hänen sylissään nukkuvan lapsen kullankeltaisille kiharoille. Pieni, heikko olento oli hänelle kaikki kaikessa ja menettämisen pelko varjosti Amyn aurinkoista elämää. Mutta yhteinen suru liitti lapsen isän ja äidin entistä lujemmin toisiinsa. Amyn luonne muuttui hellemmäksi, syvemmäksi ja lempeämmäksi ja Laurie vakaammaksi, voimakkaammaksi ja totisemmaksi. Molemmat oppivat, ettei kauneus, nuoruus tai rikkaus, ei edes rakkauskaan pysty torjumaan tuskia ja murheita, sillä onnellisimmankin ihmisen elämässä on synkkiä ja myrskyisiä päiviä.

– Kyllä hän vahvistuu, kultaseni. Älä menetä toivoasi, vaan pysy iloisena, sanoi rouva March, kun helläsydäminen Daisy kumartui hänen polveltaan painaakseen ruusuisen poskensa pienen serkkunsa kalpeata poskea vasten.

– En varmaankaan niin kauan kuin sinä olet rohkaisemassa minua ja Laurie kantaa suurimman osan taakastani, Amy vastasi lämpimästi. – Hän ei milloinkaan näytä minulle levottomuuttaan, vaan on aina niin herttainen ja kärsivällinen minua kohtaan, huolehtii niin hellästi Bethistä ja tukee ja lohduttaa minua niin hyvin, etten osaa häntä kylliksi rakastaa. Niinpä voin surustani huolimatta sanoa olevani onnellinen, niin kuin Megkin.

– Minun ei tarvitse sitä sanoakaan, sillä jokainen näkee, että olen saanut osakseni paljon suuremman onnen kuin olisin ansainnut, puuttui puheeseen Jo vilkaisten miehestään pulleisiin poikiinsa, jotka peuhasivat nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. Fritz on alkanut harmaantua ja lihoa. Minä olen pian laiha kuin varjo ja olen jo kolmenkymmenen. Meistä ei koskaan tule rikkaita ja Plumfield voi milloin hyvänsä syttyä palamaan, sillä parantumaton Tommy Bangs polttaa itsepintaisesti kallioimarresikareitaan sängyssä, vaikka on jo kolmesti sytyttänyt vaatteensa tuleen. Mutta huolimatta näistä epäromanttisista tosiseikoista ei minulla ole mitään valittamista enkä milloinkaan elämässäni ole ollut näin iloinen.

– Niin, Jo, luulenpa, että saat korjata runsaan sadon, sanoi rouva

March ajaen pois heinäsirkan, joka oli säikyttänyt Teddyn.

– Sitä ei voi verratakaan sinun satoosi, äiti. Tässä näet sen, emmekä koskaan voi sinua kylliksi kiittää kärsivällisestä kylvämisestä ja korjaamisesta, huudahti Jo taas innostuksen vallassa.

– Toivottavasti vehnää on vuosi vuodelta enemmän ja ohdakkeita vähemmän, sanoi Amy hiljaa.

– Sinulla on paljon kuhilaita, pikku äiti kulta, mutta tiedän, että sinun sydämessäsi on tilaa kaikille, lisäsi Meg hellästi.

Liikuttuneena rouva March levitti käsivartensa ikään kuin hän olisi tahtonut kerätä lapsensa ja lastenlapsensa syliinsä ja sanoi ääni tulvillaan äidillistä rakkautta ja nöyryyttä ja kiitollisuutta:

– Rakkaat tytöt, miten kauan elänettekin, en koskaan voi toivoa teille tämän suurempaa onnea!