Viimevuotiset ystävämme

13.
BETHIN SALAISUUS

Kun Jo keväällä palasi kotiin, hän järkyttyi huomatessaan Bethissä tapahtuneen muutoksen. Kukaan ei puhunut siitä eikä näyttänyt tajuavan sitä, sillä muutos oli tapahtunut vähitellen. Mutta Jo, jonka katse oli poissaolon aikana terävöitynyt, huomasi sen heti, ja kun hän näki sisarensa kasvot, raskas paino laskeutui hänen sydämelleen.

Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni. Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti pelkonsa.

Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken. Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.

He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä, sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth itse puhuisi.

Jo hämmästeli – ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti, aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.

Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta. Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.

– Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta en ole voinut.

Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.

– Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.

– Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.

– Niin, silloin lakkasin toivomasta, vaikka en tahtonut sitä myöntää. Koetin pitää sitä sairaalloisena kuvitelmana enkä tahtonut tehdä ketään levottomaksi. Mutta kun näin, miten terveitä ja vahvoja te kaikki olitte ja miten te suunnittelitte kaikenlaista hauskaa, silloin tuntui vaikealta, ettei minusta tulisikaan samanlaista kuin te. Se oli kurjaa, Jo.

– Voi Beth, mikset kertonut minulle, että olisin saanut auttaa ja lohduttaa sinua? Kuinka saatoit salata sen minulta ja kantaa taakkasi aivan yksin?

Jon ääneen sisältyi hellää soimausta, ja hänen sydäntään ahdisti, kun hän ajatteli taistelua, jonka Beth oli saanut hiljaisuudessa käydä, ennen kuin hän saattoi jättää jäähyväiset terveydelle, rakkaudelle ja elämälle ja ottaa ristin ilomielin kantaakseen.

– Ehkä se oli väärin, mutta tarkoitukseni oli tehdä oikein. En ollut itsekään varma, kukaan ei puhunut siitä mitään ja minä toivoin, että olin erehtynyt. Olisi ollut itsekästä pelotella teitä, kun äiti oli huolissaan Megin vuoksi, Amy kaukana poissa, ja sinä ja Laurie olitte niin onnellisia – ainakin minä luulin niin.

– Ja minä luulin sinun rakastavan häntä ja lähdin pois, kun en itse voinut rakastaa, huudahti Jo iloisena, kun vihdoin sai kertoa totuuden.

Beth näytti hämmästyvän ajatusta niin, että Jon täytyi surustaan huolimatta hymyillä. Sitten hän lisäsi hellästi:

– Sinä et siis rakastanut häntä, kultaseni? Minä pelkäsin sitä ja kuvittelin, että sydänparkasi oli täynnä rakkaussuruja koko ajan poissa ollessani.

– Mutta Jo, miten minä olisin voinut rakastua häneen, kun hän piti sinusta? kysyi Beth viattomasti. – Minä pidän hänestä paljon, hän on hyvä minulle. Mutta koskaan hän ei voisi olla minulle muu kuin veli. Toivon että hänestä kerran tuleekin veljeni.

– Ei ainakaan minun ansiostani, virkkoi Jo päättäväisesti. Amy on enää jäljellä, ja he sopisivatkin hyvin yhteen. Mutta tällä hetkellä en välitä niistä asioista vähääkään. En välitä kenestäkään muusta kuin sinusta, Beth. Sinun täytyy parantua.

– Voi kuinka hartaasti haluaisinkin tulla terveeksi! Minä koetan parhaani, mutta joka päivä tunnen heikontuvani ja tunnen yhä varmemmin, etten koskaan toivu. Tämä on kuin vuoroveden vaihtuminen. Se tapahtuu hitaasti, mutta kukaan ei voi sitä estää.

– Se täytyy estää. Sinun aikasi ei vielä saa loppua, sinähän olet vasta yhdeksäntoista. Sinä et saa kuolla. Minä teen jotakin, rukoilen ja taistelen sitä vastaan. Minä pidän sinut luonani, vaikka mikä olisi, meidän täytyy löytää keinoja, vielä ei voi olla liian myöhäistä, Jumala ei voi olla niin julma, että ryöstäisi sinut minulta, huudahti Jo uhmaavasti, sillä hänen mielensä ei ollut suinkaan yhtä nöyrän alistuva kuin Bethin.

Yksinkertaiset, vilpittömät ihmiset eivät paljon puhu uskostaan. Se näyttäytyy pikemmin teoissa kuin sanoissa ja sillä on voimakkaampi vaikutus kuin saarnoilla ja selityksillä. Beth ei osannut selittää uskoaan, joka antoi hänelle voimaa ja rohkeutta luopua elämästä ja iloisena odottaa kuolemaa.

Luottavaisena kuin lapsi hän jätti kaikki kysymykset ja turvautui Isään Jumalaan ja Luonto-äitiin varmana siitä, että nämä yksin voivat parhaiten vahvistaa ja opettaa sekä sielua että ruumista niin tätä kuin tulevaakin elämää varten. Hän ei nuhdellut Jota tekohurskaasti, vaan rakasti sisartaan entistä enemmän tämän kiihkeän kiintymyksen vuoksi. Beth ei voinut sanoa: Kuolen mielelläni, – sillä hänestä oli ihanaa elää. Hän saattoi vain huokaista: Koetan tyytyä, ja piti tiukasti kiinni Josta, kun katkera suru ensi kertaa valtasi heidät kummankin.

Jonkin ajan kuluttua Beth rauhoittui ja sanoi:

– Kerrotko kotona kun palaamme?

– Luulen että he näkevät sen kertomattakin, huokasi Jo, sillä hänestä tuntui että Beth huononi päivä päivältä.

– Ei se ole varmaa. Olen kuullut, että usein ne, jotka rakastavat eniten, ovat sokeimpia sellaisissa asioissa. Jos he eivät huomaa, niin kerro sinä heille minun puolestani. En halua salata heiltä mitään ja on parasta valmistaa heitä. Megillä on John ja pienokaiset lohdutuksenaan, mutta sinun täytyy tukea isää ja äitiä, tuethan Jo?

– Tuen jos pystyn. Mutta Beth, minä en anna vielä periksi. Minä tahdon uskoa, että se onkin pelkkää kuvittelua, ja saada sinutkin ajattelemaan niin, sanoi Jo koettaen puhua iloisesti.

Beth makasi hetken ajatuksissaan, sitten hän sanoi rauhalliseen tapaansa:

– En osaa oikein ilmaista ajatuksiani, enkä yrittäisikään selittää niitä muille kuin sinulle, Jo. Tahtoisin vain sanoa, että tuntuu kuin minun elämäni olisi alusta alkaen tarkoitettu lyhyeksi. En ole sellainen kuin te toiset. En koskaan ole suunnitellut, mitä tekisin aikuisena. En milloinkaan ole ajatellut meneväni naimisiin niin kuin te. En oikein ole osannut kuvitella itseäni muuna kuin pienenä, tyhmänä Bethinä, joka häärää kotona ja on hyödyksi vain siellä. En ole koskaan halunnut lähteä kotoa, ja nytkin minusta on vaikeinta erota teistä. En pelkää yhtään, mutta minusta tuntuu, että minulla on taivaassakin koti-ikävä.

Jo ei voinut vastata; vähään aikaan ei kuulunutkaan kuin tuulen humina ja laineitten loiskuntaa. Valkosiipinen lokki lensi ohi, ja auringon säteet leikittelivät sen hopeanhohteisessa rinnassa. Beth seurasi sitä silmillään, kunnes se katosi näkyvistä ja hänen katseensa kävi surulliseksi.

Pieni harmaa rantasipi sipsutti rantaa pitkin piipittäen hiljaa kuin olisi iloinnut merestä ja auringosta. Se tuli aivan lähelle Bethiä, tirkisteli häntä ystävällisesti toisella silmällään ja kävi kodikkaasti hänen viereensä kivelle märkiä höyheniään sukimaan. Beth hymyili tyytyväisenä, kun lintu näytti pyrkivän hänen ystäväkseen ja oli muistuttamassa, että hän vielä sai nauttia ihanasta maailmasta.

– Lintu pieni! Katso, miten se on kesy. Minä pidän näistä linnuista enemmän kuin lokeista. Ne eivät ole yhtä uljaita ja kauniita, mutta sen sijaan onnellisen ja luottavaisen näköisiä pikku olentoja. Viime kesänä sanoin näitä omiksi linnuikseni ja äidinkin mielestä ne muistuttivat minua. Ne ovat ahkeria, vaatimattomia olentoja, jotka aina pysyttelevät rannikolla ja sirkuttavat omaa tyytyväistä lauluaan. Sinä olet kuin lokki, uljas ja voimakas, sinä rakastat myrskyä ja tuulta, lennät kauas merelle etkä kaipaa ketään toveria. Meg on kyyhkynen ja Amy kuin leivonen, josta hän kirjoittaa; yrittää korkealle pilviin, mutta palaa aina takaisin omaan pesäänsä. Amy kulta! Hän on kovin kunnianhimoinen, mutta hänellä on hyvä ja hellä sydän. Lensi hän miten korkealle hyvänsä, kotiaan hän ei unohda. Toivon että vielä näen hänet, mutta hän tuntuu olevan tavattoman kaukana.

– Hän tulee keväällä ja silloin voit ottaa hänet iloisena vastaan. Minä aion saada sinut terveeksi ja punaposkiseksi siihen mennessä, sanoi Jo, ja hänestä tuntui että Bethissä puhetapa oli muuttunut eniten. Tämä ilmaisi nyt ajatuksensa välittömästi ja vaivattomasti, aivan toisin kuin entinen ujo Beth.

– Jo kulta, ei kannata enää toivoa. Mutta ei surra vaan ollaan iloisia, niin kauan kuin saamme olla yhdessä. Meillä on hauskaa keskenämme, sillä minulla ei ole kovia tuskia ja uskon, että kaikki käy helposti, kun sinä olet tukenani.

Jo kumartui suutelemaan sisarensa rauhallisia kasvoja ja tuolla suudelmalla hän lupautui sieluineen ruumiineen palvelemaan Bethiä.

Jo oli oikeassa. Heidän palatessaan kotiin ei tarvittu enää sanoja, sillä isä ja äiti näkivät nyt selvästi sen, miltä he olivat viimeiseen asti toivoneet säästyvänsä. Matkasta väsyneenä Beth meni heti vuoteeseen sanottuaan olevansa iloinen, kun pääsi taas kotiin. Kun Jo tuli alakertaan, hän näki että oli turha kertoa Bethin salaisuutta. Isä nojasi uunin reunukseen eikä kääntynyt hänen tullessaan, mutta äiti ojensi kätensä kuin apua anoen, ja Jo meni ääneti lohduttamaan häntä.

14.
UUSIA VAIKUTELMIA

Kello kolmen aikaan iltapäivällä koko Nizzan hienosto oli kävelemässä Promenade des Anglais'lla, joka oli ihastuttava kävelypaikka. Palmut, kukkaistutukset ja trooppiset pensaat reunustivat sitä. Toisella puolen aaltoili meri ja toisella puolen oli ajotie, jonka varrella oli huviloita ja hotelleja, kun taas kauempana näkyi appelsiinipuiden peittämiä kukkuloita. Siellä oli monien kansallisuuksien edustajia, siellä puhuttiin monia eri kieliä ja käytettiin monenlaisia pukuja.

Aurinkoisina päivinä näkymä oli iloinen ja värikäs kuin karnevaalien aikaan; tiellä vilisi englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia, venäläisiä, juutalaisia ja amerikkalaisia. He ajelivat, istuskelivat tai maleksivat vaihtaen uutisia tai arvostellen viimeksi saapunutta kuuluisuutta. Ajoneuvojen kuosikin vaihteli; erityisesti kiintyi huomio mataliin korivaunuihin, joissa naiset ajelivat ohjaten omin käsin vilkasta poniparia. Kirkkaanvärinen verkko esti heidän avaria hameenhelmojaan laahaamasta maata, ja takapukilla istui pieni hevospoika.

Joulupäivänä asteli kävelytietä pitkin kookas nuori mies kädet selän takana ja kasvoilla hajamielinen ilme. Hän näytti piirteiltään italialaiselta, oli pukeutunut englantilaisittain, mutta käyttäytyi amerikkalaisen huolettomasti. Moni nainen kääntyi katsomaan häntä ihastuneena, ja moni keikari kohautti olkapäitään ja kadehti hänen komeata vartaloaan. Kävelytiellä olisi voinut mielin määrin ihailla kauniita kasvoja, mutta nuorukainen ei kiinnittänyt niihin huomiota, katsoi vain joskus tarkemmin jotakuta vaaleatukkaista tyttöä tai sinipukuista naista. Hän saapui juuri tien päähän ja pysähtyi hetkeksi tuumimaan, menisikö puistoon kuuntelemaan musiikkia vai jatkaisiko matkaa pitkin rannikkoa vuorille päin. Samassa kuului nopeaa kavioiden kapsetta, joka sai nuoren miehen katsahtamaan ylös. Joku nainen ajoi yksin korivaunuissa. Hän oli nuori, vaalea ja sinipukuinen. Hetken nuorukainen tuijotti häntä, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, hän heilautti poikamaisesti hattuaan ja juoksi tytön luo.

– Voi Laurie, sinäkö siinä todella olet? Luulin ettet tulisikaan! huudahti Amy, päästi ohjakset ja ojensi molemmat kätensä Laurielle – suureksi kauhuksi eräälle ranskalaiselle äidille, joka kiiruhti tyttärensä askeleita, jotta noiden hupsujen englantilaisten vapaa käytös ei turmelisi tämän viattomuutta.

– Jouduin vähän viipymään matkalla, mutta lupasin tulla jouluksi teidän luoksenne ja tässä olen.

– Miten isoisäsi voi? Milloin sinä tulit? Missä sinä asut?

– Oikein hyvin – eilen illalla – Chauvain-hotellissa. Kävin tapaamassa teitä, mutta olitte kaikki ulkona.

– Minulla on niin paljon puhuttavaa, etten tiedä mistä alkaisin! Nouse vaunuihin, niin saamme jutella rauhassa. Olen ajelulla ja kaipasinkin juuri seuraa. Flo valmistautuu iltaa varten.

– Onko teillä illalla tanssiaiset?

– Hotellissa on joulukutsut. Siellä asuu paljon amerikkalaisia, jotka juhlivat päivän kunniaksi. Sinä tulet tietysti myös. Täti ihastuu siitä kovin.

– Kiitos. Mihin me nyt ajamme? kysyi Laurie nojautuen taapäin ja ristien käsivartensa rinnalleen. Se miellytti Amya, joka ajoi mieluummin itse, varsinkin kun hänellä oli pieni piiska ja siniset ohjakset, jotka näyttivät hauskoilta ponien valkoista selkää vasten.

– Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä käynyt siellä koskaan?

– Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme sinne taas.

– Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.

– Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa, jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja kaikki sujuu loistavasti.

– Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.

– Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.

– Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja

kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut.

Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla

Pyhän Johanneksen kirkkoon.

Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.

Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä. Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.

– Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon parantunut matkan aikana.

– Ajattelen, että mademoiselle on käyttänyt hyvin aikansa ja tulos on kerrassaan viehättävä, vastasi Laurie vieden käden sydämelleen ja kumartaen ihastuneen näköisenä.

Amy punastui mielihyvästä. Kohteliaisuus ei kuitenkaan oikein tyydyttänyt häntä, kun hän muisti, miten Laurie ennen kotona jossakin juhlatilaisuudessa oli tarkastellut häntä joka puolelta ja ylistänyt häntä 'äärettömän sieväksi', hymyillyt sydämellisesti ja taputtanut häntä hyväksyvästi päälaelle. Hän ei pitänyt tästä uudesta äänensävystä, Laurie oli ilmeisesti vilpitön, mutta kuulosti eleestä huolimatta välinpitämättömältä.

– Jos hänestä tulee tuollainen mies, hän olisi saanut mieluummin jäädä pikkupojaksi, mietti Amy joka tunsi omituista pettymystä ja mielipahaa, vaikka koetti näyttää iloiselta.

Postissa oli pari kallisarvoista kirjettä kotoa, ja annettuaan ohjakset Laurielle Amy luki ne onnellisena heidän ajaessaan varjoisaa katua vihreiden pensasaitojen lomitse, missä ruusut kukkivat kauniisti kuin kesäkuussa.

– Äiti kirjoittaa, että Beth on hyvin heikkona. Tuntuu usein siltä, että minun pitäisi lähteä kotiin, mutta he kehottavat aina minua jäämään, ja niin minä olen jäänyt, sillä en enää toiste saa näin hyvää tilaisuutta, sanoi Amy surullisena vähän matkaa luettuaan.

– Minusta olet oikeassa siinä, tyttöseni. Kotonaolostasi ei olisi mitään hyötyä, ja heistä on päin vastoin hauska tietää, että voit hyvin ja olet täällä onnellinen ja iloinen.

Laurie siirtyi puhuessaan hiukan lähemmäksi Amya ja oli taas enemmän entisensä kaltainen. Hänen katseensa, käytöksensä ja herttaisesti lausuttu "tyttöseni" haihduttivat Amya vaivanneen pelon ja vakuuttivat hänelle, että sattuipa sitten mitä harmeja hyvänsä, hän ei ollut yksin vieraassa maassa. Samassa hän jo nauroi ja näytti Laurielle piirrosta, jossa Jo oli kuvattu kirjailijan asussaan. Hatun rusetti törrötti pystyssä ja suun kohdalta lähtivät sanat: "Innoituksen tuli palaa."

Laurie hymyili, otti paperin ja kätki sen povitaskuunsa, 'jottei tuuli veisi sitä'. Sitten hän kuunteli kiinnostuneena, kun Amy luki ääneen Jon eloisan kirjeen.

– Tästä tulee hauska joulu. Aamulla sain lahjoja, sitten tulit sinä ja kirjeet kotoa ja illalla on vielä kutsut, virkkoi Amy, kun he nousivat vaunuista vanhan linnan raunioiden luona ja kesyt riikinkukot astelivat parvena heitä vastaan odottaen ruoka-annostaan.

Kun Amy nauraen sirotteli muurilta leivänmurusia koreille linnuille, Laurie tarkasteli uteliaana tyttöä samoin kuin tämä äsken häntä, nähdäkseen mitä muutoksia aika ja ulkomaanmatka olivat saaneet aikaan. Hän ei havainnut mitään oudoksuttavaa tai ikävää; Amy oli yhtä pirteä ja suloinen kuin ennenkin, ehkä vähän asenteellinen puheessaan ja käytöksessään, mutta olemukseltaan erittäin hienostunut ja tyylikäs.

Amy oli aina ollut kehittynyt ikäisekseen, ja nyt hänen esiintymisessään ja keskustelussaan ilmeni kypsyyttä, joka sai hänet näyttämään enemmän maailmannaiselta kuin hän olikaan. Mutta silloin tällöin pilkahti esiin entinen tuittupää, ja suloisen ulkokuoren alta näkyi Amyn lujatahtoinen, vilpitön olemus turmeltumattomana.

Laurie ei varmaankaan tiedostanut kaikkea näkemäänsä, mutta joka tapauksessa hän ilahtui ja kiinnostui huomioistaan. Hänen mieleensä jäi kuva iloisesta tytöstä, jonka puku oli auringossa pehmeän sininen, iho raikas ja hiukset kullanhohtoiset. Tyttö oli kauniin maiseman keskipiste.

Heidän tullessaan kukkulan huipulle kivitasanteelle Amy heilautti kättään ikään kuin toivottaen Laurien tervetulleeksi lempipaikalleen ja puheli osoittaen milloin mihinkin suuntaan:

– Muistathan tuomiokirkon ja Corson, nuo kalastajat jotka vetävät verkkojaan lahdella ja tuon kauniin tien, joka johtaa Villa Francaan? Tuo pieni pilkku taivaanrannalla kuuluu olevan Korsika.

– Muistanhan minä, eipä täällä ole paljon mikään muuttunut, vastasi

Laurie laimeasti.

– Mitähän Jo antaisi, jos saisi nähdä tuon pilkun! sanoi Amy, joka oli ihastuksissaan ja yritti saada Laurienkin innostumaan.

– Niin, sanoi Laurie vain, mutta kääntyi kuitenkin tähyilemään saarta.

– Katso sitä hänenkin puolestaan ja kerro sitten mitä olet toimittanut viime tapaamisen jälkeen, sanoi Amy ja istuutui kuuntelemaan.

Mutta kertomus suli vähiin. Vaikka Laurie tuli hänen luokseen ja vastasi auliisti kysymyksiin, ei Amy saanut selville muuta kuin että hän oli kierrellyt mannermaata ja käynyt Kreikassa. Tunnin kuluttua he ajoivat kotiin. Laurie kävi tervehtimässä rouva Carrolia ja lupasi palata illalla.

Amy koristautui erityisen huolellisesti siksi illaksi. Aika ja pitkä ero olivat saaneet muutoksia aikaan molemmissa nuorissa. Amy oli nähnyt vanhan ystävänsä uudessa valossa. Tämä ei ollut enää 'meidän poika', vaan komea, miellyttävä mies, jonka suosioon hän tietysti halusi päästä. Amy tunsi vahvat puolensa ja hänellä oli makua ja taitoa tuoda ne kauniisti esiin.

Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.

– Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle solmulle niskaan.

– Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa, kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.

Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.

– Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen, sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä kummassakin kädessään.

Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa, ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.

– Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.

– Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.

– Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut kultasepän ikkunassa.

– Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. – Jos olisin tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan, vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.

– Kiitos. Ei se ole läheskään niin kaunis kuin pitäisi, mutta sinä kaunistat sitä, lisäsi Laurie, kun Amy kiinnitti hopearenkaan ranteeseensa.

– Älä viitsi puhua tuolla tavoin.

– Luulin sinun pitävän sellaisesta.

– En sinun suustasi. Se ei kuulosta luontevalta, minä pidän entisestä suorapuheisuudestasi.

– Se on hauskaa, vastasi Laurie helpottuneena. Sitten hän napitti Amyn hansikkaat ja kysyi, oliko hänen solmukkeensa suorassa, aivan niin kuin kotona, kun he menivät yhdessä juhliin.

Pitkään ruokasaliin kokoontui seurue, jollaisen voi nähdä vain Euroopassa. Vieraanvaraiset amerikkalaiset olivat kutsuneet kaikki Nizzan-tuttavansa, ja kun heillä ei ollut ennakkoluuloja arvonimiä kohtaan, he olivat kutsuneet muutamia ylhäisyyksiä lisäämään joulutanssiaisten loistoa.

Muuan venäläinen ruhtinas kunnioitti vähän aikaa seuraa läsnäolollaan ja suvaitsi keskustella erään rehevän rouvan kanssa, jolla oli yllään mustaa samettia ja helminauha leuan alla. Paroni Rotschildin yksityissihteeri, isonenäinen juutalainen, jolla oli ahtaat kengät, hymyili ystävällisesti jokaiselle ikään kuin hänen herransa nimi olisi loihtinut hänellekin loistavan sädekehän. Eräs muhkea ranskalainen, joka sanoi tuntevansa keisarin, oli tullut tyydyttämään tanssinhaluaan, ja lady de Jones, englantilainen perheenäiti, oli tuonut seurueen koristukseksi koko pienen kahdeksanhenkisen perheensä. Tietysti näkyi joukossa nopsakäyntisiä, äänekkäitä amerikkalaistyttöjä, upeita, typerännäköisiä englantilaisneitosia, muutamia eloisia ranskattaria sekä koko joukko matkustelevia nuorukaisia, jotka huvittelivat sydämensä pohjasta. Eri kansallisuuksia edustavat äidit koristivat seinänvierustoja ja hymyilivät suopeasti niille, jotka tanssittivat heidän tyttäriään.

Jokainen nuori tyttö voi mielessään kuvitella, miltä Amysta tuntui astua Laurien käsivarteen nojaten 'näyttämölle'. Hän tiesi olevansa hauskannäköinen, hän rakasti tanssia ja tunsi olevansa kuin kotonaan tanssilattialla. Hän nautti ihanasta voimantunteesta, jonka nuori tyttö kokee löytäessään uuden valtakunnan, jota saa hallita kauneuden, nuoruuden ja naisellisuuden valtikalla. Hän sääli Davisin mitättömän näköisiä kömpelöitä tyttöjä, joiden seurana oli vain ruma isä ja kolme vielä rumempaa tätiä, ja ohimennessään Amy nyökkäsi heille erityisen ystävällisesti. Samalla hän soi heille tilaisuuden ihailla pukuaan ja komeaa kavaljeeriaan.

Orkesterin virittäessä ensimmäiset sävelet Amyn posket alkoivat hehkua, silmät säihkyivät ja jalka naputti kärsimättömästi tahtia. Hän tanssi hyvin ja tahtoi näyttää sen Laurielle; siksi onkin helppo kuvitella Amyn järkytystä, kun Laurie aivan innottomasti kysyi:

– Viitsitkö tanssia?

– Kai nyt tanssiaisissa viitsitään.

Tytön hämmästynyt katse ja nopea vastaus saivat Laurien korjaamaan erehdyksensä mitä pikimmin.

– Tarkoitin tätä ensimmäistä tanssia. Saanko kunnian?

– Sitten minun täytyy perua yksi kreivin varaama. Hän tanssii taivaallisesti; mutta kyllä hän antaa anteeksi kun kuulee, että sinä olet vanha ystävä, vastasi Amy toivoen, että komea nimi tekisi vaikutuksen ja osoittaisi Laurielle, ettei hänen kanssaan sopinut leikkiä.

– Sievä poika se puolalainen, mutta kovin lyhyt viemään tanssiin

tytärtä jumalten, niin jumalaisen sorjaa, ihanaa,

kuului Laurien lohdullinen vastaus.

He joutuivat englantilaisten joukkoon, ja Amyn täytyi astella arvokkaasti kotiljongia, vaikka olisikin juuri nyt halunnut tanssia tarantellan tahdissa. Laurie luovutti hänet sitten 'sievälle pojalle', meni täyttämään velvollisuutensa Flota kohtaan eikä tullut pyytäneeksi Amylta enemmän tansseja.

Anteeksiantamaton huolimattomuus sai ansaitun rangaistuksensa, kun Amy heti lupasi muille kaikki tanssit ennen illallista, joskin hän aikoi armahtaa Laurieta, jos tämä osoittaisi katumuksen merkkejä. Hän näytti ujon tyytyväisenä tanssikorttiaan, kun Laurie maleksi – ei suinkaan rynnännyt – pyytämään Amya seuraavaan tanssiin, riemukkaaseen puolalaismasurkkaan. Laurien kohtelias pahoittelu ei Amysta ollut oikein vakuuttava, ja hypähdellessään kreivin rinnalla masurkan tahdissa hän näki Laurien ilmeisen helpottuneena istuutuvan Carrolin tädin viereen.

Se oli anteeksiantamatonta. Pitkään aikaan Amy ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, vaihtoi enintään sanan tai pari tullessaan tätinsä luo levähtämään tai hakemaan nuppineulaa. Hänen suuttumuksellaan oli kuitenkin hyvä vaikutus, sillä hän kätki sen hymyn taa ja näytti aivan erityisen iloiselta ja säteilevältä. Laurie katseli häntä mielellään, sillä tyttö ei riehunut eikä liioin laahustanut, vaan tanssi vilkkaasti ja sirosti.

Laurie alkoikin tarkastaa häntä uudella tavalla, ja ennen kuin ilta oli kulunut puoleenkaan, hän oli päätynyt siihen, että pikku Amysta oli kehittymässä ihastuttava nainen.

Juhlista tuli iloiset, sillä pian olivat kaikki kotiutuneet ja jouluilo sai kaikkien kasvot säteilemään, tunnelman hilpeäksi ja jalat kevyiksi. Viulut, torvet, rummut, piano – muusikot tuntuivat soittavan aivan ilokseen. Kaikki kynnelle kykenevät olivat tanssilattialla, ja ne jotka eivät kyenneet, ihailivat hyvillä mielin toisia. Ilma oli sakeanaan Daviseja, ja Jonesin lapset loikkivat joukossa kuin nuoret kirahvit. Kultasihteeri kiiti meteorin lailla ympäri huonetta tulisen ranskattaren kanssa, jonka vaaleanpunainen laahus oli kuin mattona lattialla. Germaaniylhäisyys löysi illallispöydän, söi onnellisena kaikkea, mitä ruokalista tarjosi ja kauhistutti tarjoilijoita ruokahalullaan. Mutta keisarin ystävä oli aina tanssimassa osasipa sitten tai ei.