Juuri tähän aikaan riippui ystävyyteni Nehljudovin kanssa enää vaan hiuskarvasta. Olin jo liian kauan arvostellut häntä ollakseni näkemättä hänessä vikoja; mutta nuoruuden alkuaikoina me rakastamme ainoastaan intohimon perustuksella, ja siksi ainoastaan täydellisiltä näyttäviä ihmisiä. Mutta heti kun intohimon usva alkaa vähitellen häipyä tai sen läpi tahtomattammekin arvostelun selvät säteet välkähtävät ja me näemme intohimomme esineen sen oikeassa valossa, ansioineen ja puutteineen, niin puutteellisuudet, odottamatta esiin tulleina, kouraantuntuvina, liioteltuina pistävät silmiimme, uutuuden viehätys ja toivo, että joku toinen ihminen saattaa silti olla täydellinen, edistävät kylmentymistämme jopa vastenmielisyyttäkin entistä intohimomme esinettä kohtaan, ja säälimättä me heitämme sen luotamme ja kiirehdimme uutta täydellisyyttä hakemaan. Ettei minun käynyt juuri samoin suhteissani Nehljudoviin, siitä saan kiittää hänen itsepintaista, pedantillista, enemmän järkiperäistä kuin sydämmellistä kiintymystänsä minuun, jota en olisi mitenkään kehdannut pettää. Paitsi sitä meitä liitti toisiimme tuo merkillinen avomielisyyden lupauksemme. Erottuamme me ikäänkuin pelkäsimme jättää toinen toisemme valtaan kaikkia noita toiselle uskottuja ja itseä hävettäviä siveys-salaisuuksia. Toiselta puolen taas tuo avomielisyyden periaatteemme, kuten molemmat näimme, ei enää pitkään aikaan tullut välillämme noudatetuksi, vaan päinvastoin häiritsi meitä ja synnytti outoja keskinäisiä suhteita välillemme.

Dmitrin luona tapasin tänä talvena melkein joka kerta hänen ylioppilastoverinsa, Bezobedovin, jonka kanssa hän luki yhdessä. Bezobedov oli pienenläntä, rokonarpinen, laiha mies, jonka kädet olivat aivan pienet ja syyläin peittämät, tavaton tukka aina kampaamatonna, vaatteet aina repaleisina; hän oli likanen, sivistymätön ja huonopäinenkin. Dmitrin välit hänen kanssaan, samoin kuin Ljubov Sergejevnankin kanssa olivat minulle käsittämättömät. Ainoa perustus, jolla hän oli saattanut valita tuon miehen kaikkien toveriensa joukosta ja tehdä sen kanssa ystävyyden liiton, saattoi olla ainoastaan se, että rumempaa ulkonäköä kuin Bezobedovilla ei ollut yhdelläkään ylioppilaalla koko yliopistossa. Mutta arvatenkin juuri siitä syystä halusi Dmitri, kaikille vastahakoon, osottaa juuri tuolle olennolle ystävyyttä. Kaikissa heidän väleissään tuntui Dmitrin ylpeä tunne: "Kas minulle on yhdentekevää mitä miehiä te olette, minulle ovat kaikki yhdenarvoiset, ja kun häntäkin rakastan, niin se merkitsee, että hänkin on hyvä."

Ihmettelin, miten hän jaksoi alituiseen pakottaa itseänsä, ja miten Bezobedov parka kesti tukalaa asemaansa. Koko tuo ystävyys oli minulle ylen vastenmielinen.

Kerran tulin Dmitrin luo viettääkseni illan yhdessä hänen äitinsä vierashuoneessa, jutellaksemme ja kuunnelluksemme Varinkan laulua tai lukua; mutta Bezobedov jo istui ylhäällä. Dmitri vastasi minulle jyrkällä äänellä, ettei voinut tulla alas, koska, kuten näin, hänellä oli vieraita.

– Ja mitä hauskuutta siellä on? lisäsi hän: – paljon parempi on kun jäämme tänne rupattelemaan.

Vaikkei minua lainkaan haluttanut viettää paria tuntia Bezobedovin seurassa, en kuitenkaan rohjennut yksin mennä vierashuoneeseen, ja harmitellen ystäväni omituisuuksille istuin äänetönnä keinutuoliin keinumaan. Hirveästi vihottelin Dmitrille ja Bezobedoville siitä, että he olivat riistäneet minulta ilon oleskella alhaalla; odotin vaan milloin Bezobedov lähtee, ja apein mielin kuuntelin heidän keskusteluaan. "Mainion suloinen vieras! Istu vaan sen kanssa!" ajattelin minä, kun lakeija toi teetä ja Dmitrin oli noin viisi kertaa pyytäminen Bezobedovia ottamaan lasia, koska ujo vieras piti velvollisuutenaan alussa kieltäytyä ja sanoa: "ottakaahan te ensin." Dmitri, ihan selvästi pakottaen itseään, huvitteli vierastaan puhelulla, johon koki kaikin tavoin ja useaan kertaan vetää myös minut osalliseksi. Minä murjotin synkkänä ja vaiteliaana.

"Älä koetakaan tehdä semmoista naamaa, ettei muka kukaan aavistaisi sinun ikävöivän", käännyin minä ajatuksissani Dmitrin puoleen, yhä vaijeten ja tasaisesti kiikkuen edestakasin keinutuolissa. Jonkinlaisella mielihyvällä minä yhä enemmän kiihdytin itsessäni mykkää vihaa ystävääni kohtaan. – "Kylläpä olet pöllö, ajattelin minä hänestä: – voisit viettää hauskasti illan omien kotolaistesi seurassa, mutta ei, siinä se istuu mokomankin elukan seurassa, ja aika vaan rientää, kohta on jo myöhäistä mennä vierashuoneeseen", – ja minä mulkoilin ystävääni puhtainta sappea. Hänen kätensä, koko asentonsa, kaulansa, ja erittäinkin niskansa ja polvensa inhottivat ja loukkasivat minua siihen määrään, että olisin suurella nautinnolla tällä hetkellä tehnyt hänelle vaikka mitä pahaa.

Vihdoin Bezobedov nousi lähteäkseen, mutta Dmitri tietysti ei voinut heti päästää noin miellyttävää vierasta: tarjosi hänelle yösijaa, johon Bezobedov onneksi ei kuitenkaan suostunut, vaan läksi.

Saatettuaan hänet Dmitri palasi ja vähän itsetyytyväisesti hymyillen ja hieroen yhteen käsiänsä, – luultavasti senkin johdosta, että oli kuin olikin pitänyt päänsä, ja myöskin sen johdosta, että oli vihdoin päässyt ikävästä, – alkoi kävellä pitkin huonetta, tuon tuostakin minuun vilkaisten. Hän inhotti minua yhäkin enemmän. "Kuinka se uskaltaa kävellä ja hymyillä!" ajattelin minä.

– Miksi vihottelet? sanoi Dmitri äkkiä, pysähtyen eteeni.

– En lainkaan vihottele, vastasin minä niinkuin aina tällaisissa tapauksissa vastataan: – minua vaan harmittaa, että sinä teeskentelet sekä minun, että Bezobedovin, että itsesikin edessä.

– Mitä joutavia! En teeskentele koskaan kenenkään edessä.

– Minä en ole unohtanut avomielisyyden lupaustamme ja puhun siis suoraan. Olen vakuutettu, sanoin minä, ettet voi sietää tuota Bezobedovia, niinkuin en minäkään, sillä hän on tyhmä ja herraties mitä, mutta sinä vaan haluat kopeilla hänen kustannuksellaan.

– En vähintäkään! Ja ensiksikin, Bezobedov on perin hyvä mies…

– Mutta minä sanon: kopeilet! Sanonpa vielä, että sinun ystävyytesi Ljubov Sergejevnaan perustuu myöskin siihen, että hän pitää sinua jumalana.

– Sanoinhan sinulle, että ei perustu.

– Mutta minä sanon, että perustuu, sillä semmoista olen itsekin kokenut, vastasin minä pidätetyn harmin kiihkeydellä ja haluten avomielisyydelläni saattaa hänet aseettomaksi: olen sanonut ja sanon vieläkin, että aina kuvailen rakastavani niitä ihmisiä, jotka puhuvat minulle miellyttävää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin huomaan, ettei oikeata ystävyyttä välillämme olekaan.

– Ei, jatkoi Dmitri, vihaisella liikkeellä oikaisten kaulustansa: kun minä rakastan, niin eivät ylistykset eikä moitteet voi tunnettani muuttaa.

– Se ei ole totta; olenhan sinulle tunnustanut, että kun isäni sanoi minua heittiöksi, niin minä jonkun aikaa vihasin häntä ja halusin hänen kuolemaansa, samoin sinäkin…

– Puhu sinä vaan omasta puolestasi. Hyvin ikävä on, jos olet sellainen…

– Päinvastoin, kiljasin minä hypähtäen keinutuolista ja raivokkaan urhoollisena katsoen häntä silmiin; tuo oli huonosti sanottu; etkös ole puhunut minulle veljestä, – enpä minä sitä sinulle muistuta, sillä se olisi epärehellistä, etkös ole puhunut… mutta kyllä minä sanon sinulle miten sinua nyt ymmärrän…

Ja haluten pistää häntä vielä enemmän kuin hän oli minua pistänyt, aloin hänelle todistaa, ettei hän rakasta ketään, ja lausuin julki kaiken sen, jossa luulin olevani oikeutettu häntä moittimaan. Olin hyvin tyytäväinen siihen, että olin kaikki sanonut, aivan unohtaen, että tämmöisen paljastuksen ainoa hyväksyttävä tarkotus saattoi olla se, että hän tunnustaisi virheensä, joista minä huomautin, mutta tuo tarkotus ei missään tapauksessa voinut toteutua tällä hetkellä, jolloin hänen mielensä oli kiihottunut. Rauhallisena ollessaan, jolloin hän todella olisi voinut tunnustaa, en olisi koskaan hänelle tätä sanonut.

Väittelymme alkoi jo muuttua riidaksi, kun Dmitri samassa vaikeni ja meni toiseen huoneeseen. Minä rupesin menemään hänen perässään ja jatkoin puhettani, mutta hän ei vastannut minulle. Tiesin, että hänen vikojensa luetteloon oli otettu myöskin pikastuminen, ja nyt hän sitä karkotteli luotaan. Minä kiroilin mielessäni kaikkia hänen luettelojaan.

Siihenpä nyt oli tuonut meidät tuo periaate: sanoa toiselle kaikki mitä tunsimme, eikä koskaan kellekään kolmannelle puhua toisistamme. Innostuen avomielisyyteemme olimme joskus tunnustaneet toisillemme häpeällisimpiäkin seikkoja, omaksi vahingoksemme sekottaen usein pelkkiä mielessä herääviä, ohimeneviä ajatuksia todellisiin pahoihin haluihin ja tuntoihin, kuten oli esimerkiksi se minkä olin äsken hänelle sanonut; silläpä nämä tunnustukset eivät liittäneet meitä lujemmin toisiimme, vaan päinvastoin kuivattivat ystävyyttämme ja edensivät meitä toisistamme. Ja nyt itserakkaus ei sallinut hänen tehdä kaikkein tyhjänpäiväisintä tunnustusta, ja riidan tulessa me käytimme hyväksemme niitä aseita, joita itse olimme ennen toisillemme antaneet ja jotka haavottivat hirmuisen kipeästi.

XLII
ÄITIPUOLI

Vaikka isä oli aikonut tulla vaimoineen Moskovaan vasta uuden vuoden jälkeen, tuli hän jo lokakuussa syksyllä, jolloin oli vielä erinomainen metsästyksen aika. Isä sanoi muuttaneensa aikeensa, koska hänen asiansa oli tuleva senatissa esille; mutta Mimmi kertoi Audotja Vasiljevnan siihen määrään ikävöineen maalla ja niin usein puhuneen Moskovasta ja tekeytyneen niin sairaaksi, että isä vihdoin oli päättänyt hänen pyyntönsä täyttää. – "Sillä hän ei ollut koskaan isää rakastanut, vaan oli ainoastaan soitellut rakkauttaan kaikkien korviin ja pyrkinyt vaan rikkaihin naimisiin", lisäsi Mimmi haaveksivalla huokauksella, ikäänkuin olisi sanonut: "toista olisi ollut, jos se mies olisi osannut panna arvoa eräille muille naisille."

Nuo eräät muut naiset tekivät kuitenkin vääryyttä Audotja Vasiljevnalle; tämän rakkaus isään, intohimoinen, uhrautumiseen alistuva rakkaus ilmeni joka hänen sanastaan, katseestaan ja liikkeestään. Mutta tämmöinen rakkaus ei häntä lainkaan estänyt, samalla kun hän toivoi pysyä yhdessä jumaloitsemansa miehen kanssa, myöskin toivomasta erikoisempaa päähinekoristetta madame Annetten makasiinista, harvinaisella, sinisellä strutsin sulalla varustettua hattua ja sinistä venetsialaista samettipukua, joka olisi taiteellisesti paljastanut hänen siron, valkean rintansa ja käsivartensa, mitkä olivat tähän saakka olleet näkymättöminä kaikille muille paitsi miehelle ja piijoille. Katinka oli tietysti äitinsä puolella, mutta meidän ja äitipuolemme välillä syntyi heti hänen tulonsa päivästä alkaen jonkinlaiset merkilliset leikkisät välit. Kohta hänen astuttuaan alas vaunuista Volodja, tehden kasvonsa totisiksi ja silmänsä sameiksi, kumarrellen ja lyöden kantapäitänsä yhteen, lähestyi hänen kättänsä ja sanoi ikäänkuin jotakuta matkien:

– Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen kättään!

– Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna vetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.

– Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin suudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä puhetta.

Jos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä ystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten rakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet jo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka teeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä todellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi – joka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun – ei se merkinnyt yhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä puutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun jäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, – tuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet tahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me emme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina teeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme, kumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina vastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla, yksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka hanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja yritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää häntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko maailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli pisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti hänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka suuresti ihmetytti minua.

Alkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi ja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä äitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta vaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt mitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei välttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa, koska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän ainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa, asettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä, että kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle mielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä piti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei niittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin täydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä kehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen tapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän kodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen vahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina niinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin varhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin erikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein aina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta näyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan, ainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain yksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä yksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen häneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä ollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän oli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä eikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli vanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin rakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta punasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä, ja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän suhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa ylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona pikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain hienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla kauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani, mitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet häntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään kotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin kapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa huoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta rypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä romaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin taas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä kurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin jälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta huoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo ymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa osottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista, joita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän oli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään huulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka eivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen miestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään kallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös oli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä itsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään; hänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei hän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa mieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan rakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä todistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon, alituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me häpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen, häpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen virheitä.

Hän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös rakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan muidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden omistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa tehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta hän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja alttiutensa voimaa.

Isä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena, joka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui halustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen kotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja tasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että hänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo todellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna "altistui" ja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän Ljubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi isää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon kadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään perhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta kotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna "uhrautui"; joskin aivan kipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti velvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka neljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan paljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja Vasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut pelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen tilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään, ettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka voitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan kiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti joka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin saattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen mustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan maailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin myöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti lukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta mitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja onnettomuutensa miettimiseen.

Näiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä tavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina, jolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla tuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä hillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy haluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.