Sydämmen-asiain kanssa olin tänä talvena hyvinkin paljon tekemisissä. Olin näet kolmeen kertaan rakastunut. Kerran olin kovasti rakastunut erääseen hyvin täyteläiseen naiseen, joka minun läsnä ollessani ratsasti Freitagin manesissa, ja jonka tähden minä joka tiistai ja perjantai, eli niinä päivinä, joina hän ratsasti, ilmestyin manesiin häntä katsomaan, mutta joka kerta minä kovasti pelkäsin, ettei hän vaan huomaisi minua ja asetuin senvuoksi aina hyvin kauas hänestä, nopeasti pakenin sitä paikkaa, mistä hänen oli kulkeminen, ja huolimattomasti käännyin pois, kun hän sattui katsahtamaan minuun päin. Tästä syystä en edes tullut tarkemmin nähneeksi hänen kasvojaan, enkä tähän päivään asti tiedä, oliko hän todella kaunis vai ei.

Dubkov, joka oli sen naisen kanssa tuttu, tapasi minut kerran manesissa piiloutuneena lakeijain ja turkkien taakse, joita nämä pitelivät, ja saatuaan Dmitriltä kuulla tilani, tahtoi esittää minut tuolle amatsoonille, – josta niin pelästyin, että suinpäin hyökkäsin manesista ulos, ja pelosta, että hän oli sille jo maininnut minusta, en uskaltanut enää pistää jalkaani manesiin, en edes tulla lakeijoihin asti.

Kun rakastuin tuntemattomiin ja erittäinkin naimisissa oleviin naisiin, jouduin vielä tuhat kertaa pahemman ujouden alaiseksi kuin se, joka oli minut vallannut Sonitshkan edessä. Minä pelkäsin enin kaikesta maailmassa, että rakkauteni esine saisi tietää rakkaudestani tai edes olemassaolostanikin. Minusta näytti, että jos hän vaan olisi saanut tietää siitä tunteesta, joka minulla häntä kohtaan oli, niin se olisi ollut hänelle semmoinen loukkaus, jota hän ei olisi voinut koskaan anteeksi antaa. Ja kylläpä olikin asian laita semmoinen, että jos tuo amatsooni olisi päässyt perille, millä silmillä minä häntä lakeijain takaa katselin, ja kuinka minä kuvailin ryöstäväni hänet ja vieväni maalle, ehkä hänen loukkaantumisensa olisi ollutkin oikeutettu. Mutta selvästi en voinut käsittää, että tuntemalla minut hän ei vielä tarvinnut tuntea ajatuksiani, ja että ei siis olisi ollut mitään häpeällistä tutustua hänen kanssaan.

Toisen kerran rakastuin Sonitshkaan, kun tapasin hänet sisareni luona. Toinen rakkauteni häneen oli jo kauan sitten haihtunut, mutta minä rakastuin vielä uuden kerran häneen sen johdosta, että Ljubotshka antoi minulle vihkosen runoja, jotka Sonitshka oli jäljentänyt ja jossa vihossa Lermontovin "Demooni" oli muutamissa synkän rakkauden kohdissa alleviivotettu punasella läkillä ja kukkia sivujen väliin pistetty. Muistin, kuinka Volodja oli suudellut viime vuonna neitosensa kukkaroa. Minä koetin tehdä samaa, ja todellakin, kun ollessani illalla yksin huoneessani aloin haaveksien katsella kukkaa ja viedä sitä huulilleni, niin tulin jonkinlaiselle miellyttävälle itkupäälle ja olin uudestaan rakastunut, eli oikeastaan semmoista muutamien päivien kuluessa kuvailin.

Kolmannen kerran vihdoin rakastuin tänä talvena erääseen neitoseen, johon Volodjakin oli rakastunut ja joka kävi meillä. Tässä neitosessa muistaakseni ei ollut yhtään mitään kaunista, ainakaan ei sitä kaunista, joka tavallisesti oli mieleeni. Hän oli erään moskovalaisen etevän ja oppineen naisen tytär, pieni, laiha, päässä pitkät, englantilaiset kutrit ja profiili läpikuultava. Kaikki sanoivat, että tämä neiti on vielä äitiänsäkin oppineempi ja etevämpi; mutta tätä asiaa en minä voinut arvostella, sillä tuntien jonkinlaista jumaloivaa pelkoa hänen järkensä ja oppinsa edessä, olin ainoastaan yhden kerran puhunut hänen kanssansa ja silloinkin sanomattomalla vavistuksella. Mutta Volodjan ihastus – ja hän ihastusta osottaessaan ei milloinkaan välittänyt ympäristöstä – tarttui minuun semmoisella voimalla, että kiihkeästi rakastuin neitiin. Kun aavistin, että Volodja pahastuu, jos saa tietää, että "kaksi velimiestä oli rakastunut yhteen ja samaan neitiin", en puhunut hänelle mitään rakkaudestani. Minulle tuotti tässä tunteessa juuri se ajatus tyydytystä, että rakkautemme oli siihen määrään puhdas, ettemme riitaantuneet keskenämme vaikka sen esineenä oli sama ihana olento, vaan olimme kumpikin valmiit uhraantumaan toistemme hyväksi, jos se tulisi välttämättömäksi. Vaikka tosin mitä uhraantumiseen tuli, ei Volodja tainnut olla siihen niinkään valmis, sillä hän oli rakastunut niin kiihkeästi, että oli aikonut antaa korvalle ja vaatia kaksintaisteluun erästä todellista diplomaattia, jonka oli määrä mennä tuon neidin kanssa naimisiin. Mutta minun oli hyvin mieluista uhrata tunteeni, ehkä siksi, ettei se paljon vaivaa maksanut, koska olin ainoastaan yhden kerran antautunut hienoon keskusteluun tämän neidin kanssa klassillisen musiikin arvosta, ja rakkauteni kaikista ponnistuksista huolimatta haihtui seuraavalla viikolla.

XXXVIII
TANSSIAISISSA

Huvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua ylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja tanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa kanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka kykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille piireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta avomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin kenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja kuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja näyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri sen pakon vuoksi tekeydyinkin.

Mutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän itse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt ensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni minun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti kummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että halu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä oli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään luonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi pelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun välttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin panna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin omituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille. Tukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän loitompata.

– Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja silitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.

Mutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla essensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin hatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon rumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä leväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi ulkomuotoni näyttää joltakin.

Volodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus, ja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää katsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja surullisena.

Kornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun ruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut juuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen johdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon jouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan. Minä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.

Valssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko perheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en tanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla aivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä aloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua, jota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin oli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, – oli kiihottanut hermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan puheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen miesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää, että piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään mahdollisuutta lopettaa.

Tuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar hämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä kriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän puheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan itseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa. Huomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen ilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin, hän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi luotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin tästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja että minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan ja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin. Lähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli suorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja iloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta, jolle olin huutanut: "suu kiinni!" päivällisillä Jahrin ravintolassa. Dubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä Volodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan väreen: – "No mitä, Volodja, tokko olet väsynyt?" Mutta Volodja katsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: – "etpä sinä puhu tuolla lailla, kun olemme kahden kesken", ja sanaakaan sanomatta lähti luotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen seuraansa.

"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!" ajattelin minä.

Minulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä seisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois lähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota ylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku kurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: "comme c'est gracieux!"

XXXIX
JUOMINGIT

Vaikka Dmitrin vaikutuksen alaisena en vielä ollutkaan antautunut tavallisiin ylioppilashuvituksiin, joita sanottiin vifteiksi, tulin jo tänä talvena kerran tilaisuuteen ottamaan osaa siihen iloon, mutta siitä ei jäänyt minulle aivan mieluista muistoa. Näin se oli.

Vuoden alussa, kerran luennolla, paroni Z., pitkä, vaaleaverinen, sangen totisen näköinen, säännöllisen kasvoinen nuori mies kutsui meidät kaikki luokseen viettämään toveri-iltamaa. "Meidät kaikki" merkitsi enemmän tai vähemmän comme il faut vaatimuksia täyttäviä toveruksia, joiden joukkoon tietysti eivät kuuluneet Grappit, ei Semjonovit, ei Operovit, eivätkä nuo muut puolivillaiset herrat. Volodja hymähti ylenkatseellisesti, kun sai kuulla minun lähtevän ensikurssilaisten viftiin: mutta minä puolestani odotin harvinaista ja suurta huvia tästä minulle vielä tuntemattomasta ajanvietosta, ja määräaikana, täsmälleen kello kahdeksan, saavuin paroni Z: n luo.

Paroni Z. otti vastaan vieraita valkosessa liivissä, takin napit auki, pienenlaisen rakennuksen valaistussa salissa ja vierashuoneessa. Hänen vanhempansa olivat luovuttaneet juhlaa varten koko illaksi päähuoneet. Käytävässä näkyi uteliaiden palvelustyttöjen hameita ja päitä ja ruokasalissa vilahti jokin rouva, jonka otaksuin itse paronittareksi. Vieraita oli noin parikymmentä henkeä, kaikki ylioppilaita, paitsi herra Frostia, joka oli tullut yhdessä Iivinien kanssa, ja muuatta pitkää, punatukkaista siviliherraa, joka oli kemujen johtajana ja esitettiin kaikille paronin sukulaisena ja entisenä tarttolaisena ylioppilaana. Liian kirkas valaistus ja tavallinen virallinen huoneiden järjestys vaikuttivat alussa niin kylmentävästi koko nuorisoon, että kaikki pysyttelivät seinämillä, lukuunottamatta muutamia uskalikkoja ja tarttolaista ylioppilasta, joka jo oli avannut liivinsä napit ja näytti olevan läsnä yhtaikaa jokaisessa huoneessa ja joka huoneen joka nurkassa, ja tuntui täyttävän koko huoneen soinukkaalla, miellyttävällä, milloinkaan vaikenemattomalla tenorillaan. Toverit sitä vastoin olivat enimmäkseen vaiti ja sävyisästi keskustelivat professoreista, tieteistä, tutkinnoista tai yleensä totisista ja mieltä kiinnittävistä asioista. Kaikki erotuksetta tirkistelivät tuon tuostakin ruokasalin ovelle päin, ja salaamisesta huolimatta oli kaikkien kasvoilla kysymys: "eiköhän jo olisi aika alkaakin." Minustakin näytti, että oli jo aika alkaa, ja odotin tätä alkuamaltittomalla innolla.

Teenjuonnin jälkeen, jota lakeijat kantoivat vieraiden eteen ympäri huonetta, kysyi tarttolainen ylioppilas Frostilta venäjäksi:

– Osaatko laittaa boolia, Frost?

– O ja! vastasi Frost saksaksi, mutta tarttolainen kysyi häneltä taas venäjäksi.

– Ryhdyppä siis laittamaan (he sinuttelivat toisiaan entisinä Tarton ylioppilaina), ja Frost rupesi pitkin askelin kulkemaan vierashuoneesta ruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen, ja pian ilmestyi pöydälle suuri soppavati, jonka päällä kolmen ristikkäin asetetun ylioppilasmiekan varassa seisoi kymmenen naulan painoinen sokeritoppa. Paroni Z. kulki tällä välin herkeämättä vieraan luota vieraan luo, jotka olivat kokoontuneet vierashuoneeseen katsomaan soppavatia, ja liikkumattomin, totisin kasvoin puhui kaikille melkein yhtä ja samaa: "hyvät herrat, juokaamme yleinen veljenmalja, eihän meidän kurssillamme muuten synny mitään toveruutta. Avatkaa toki takkinne, tai riisukaa ne kokonaan, niinkuin hän tuolla." Tarttolainen ylioppilas oli todellakin riisunut takkinsa ja käärinyt hihansa valkosia kyynäspäitä ylemmäksi, sekä seisten tanakasti hajareisin paraikaa sytytteli soppavatiin kaadettua rommia.

– Hyvät herrat, sammuttakaa kynttilät! huusi tarttolainen äkkiä niin tarmokkaan äänekkäästi, ettei olisi voinut kuulua kovemmalta, jos olisimme kaikki suu auki yhtaikaa kiljuneet. Mutta me katselimme äänettöminä soppavatia ja tarttolaisen valkoista paitaa, ja tunsimme ratkaisevan juhlahetken tulleen.

– Löschen sie die Lichter aus, Frost! huusi tarttolainen uudelleen, tällä kertaa saksaksi, koska taisi olla ylen innoissaan. Frost ja me muut rupesimme sammuttamaan kynttilöitä. Huoneeseen tuli pimeä, ainoastaan valkoset hihat ja kädet, jotka kannattivat miekkain päällä olevaa sokeritopanpäätä, olivat sinertävän liekin valaisemat. Äänekäs tarttolaisen tenori ei ollut enää yksinäinen, sillä huoneen kaikissa nurkissa oli alettu puhua ja nauraa. Monet riisuivat takkinsa (erittäinkin ne, joilla oli hienot ja moitteettoman puhtaat paidat), minä tein samoin, ja ymmärsin, että nyt se oli alkanut. Vaikka mitään erikoisen hauskaa ei vielä ollut, olin kuitenkin lujasti vakuutettu siitä, että kyllä siitä hyvä tulee jahka vaan juomme lasillisen tuota juomaa.

Juoma kypsyi. Tarttolainen ylioppilas kaateli sitä laseihin, ja kaatelipa paljon syrjäänkin, sekä huusi: "no nyt, hyvät herrat, alkakaamme." Kun olimme jokainen ottaneet käsiimme täyteen kaadetut tahmeat lasit, virittivät ylioppilas ja Frost saksalaisen laulun, jossa usein toistettiin huudahdusta juhhei! me aloimme kaikki epätasaisesti laulaa mukana, kilistelimme laseja, jotain huusimme, ylistimme juomaa, jota joimme käsi kierrettynä toverin käden ympäri, tai ilman tätä temppua. Nyt ei ollut enää mitään odotettavaa, vifti oli täydessä menossa. Olin juonut jo kokonaisen lasin, minulle kaadettiin toinen, ohimoissani jyskytteli, ympärilläni kuului huutoja ja naurua, mutta ei sittenkään tuntunut hauskalta, olinpa päinvastoin vakuutettu siitä, että minun ja muiden oli ikävä, vaan että pidimme jostakin syystä tarpeellisena teeskennellä, että oli hyvin hauskaa. Teeskennellä ei tarvinnut ainoastaan tarttolainen ylioppilas: hänen kasvonsa kävivät yhä punasemmiksi ja hänen äänensä oli yhä kuuluvampi, hän täytteli kaikille tyhjät lasit ja kaateli yhä enemmän pöydälle, joka oli tullut joka paikasta imeläksi ja tahmeaksi. En muista enää, mitkä asiat seurasivat toisiansa, muistan ainoastaan, että minä tänä iltana hirveästi rakastin tarttolaista ylioppilasta ja Frostia, opin ulkoa saksalaisen laulun, ja suutelin heitä molempia imeliin huuliin; muistan myöskin, että samana iltana vihasin tarttolaista ylioppilasta ja aijoin paiskata häntä vastaan tuolin, mutta pidätin itseni; muistan, että paitsi tuota kaikkien ruumiinjäsenten tottelemattomuutta, jota olin kokenut myöskin noissa päivällisissä Jahrin ravintolassa, minun särki ja pyörrytti niin päätäni, että kovasti pelkäsin heti kuolevani; muistan vielä, että me jostakin syystä istuimme kaikki lattialle ja käsiämme huitoen ja laulaen kansanlaulua Volgasta matkimme soutamista, ja että minä silloin ajattelin sitä aivan tarpeettomaksi tempuksi; muistan edelleen että minä permannolla maaten painin mustalaispainia, nyrjäytin jollekin kaulanikaman ja ajattelin, että tuota ei olisi tapahtunut, ellei hän olisi ollut humalassa; muistan, että syötiin illallista ja juotiin vielä jotakin toista juomaa, – että minä kävin pihalla virkistymässä, – että päähäni tuntui kylmältä, – että lähtiessä oli hirveän pimeä, että vaunujeni astinlauta oli tullut viettäväksi ja liukkaaksi, eikä Kuismasta voinut pidellä, koska hän oli tullut heikoksi ja heilui kuin ruoko; mutta myös muistan erittäinkin, että tänä iltana kaiken aikaa tiesin menetteleväni hyvin tyhmästi, kun teeskentelin iloa ja olin muka rakastavinani juomista ja olevinani aivan selvä, ja myöskin lakkaamatta tunsin muidenkin menettelevän hyvin tyhmästi, kun teeskentelivät samaa. Minusta näytti, että jokaisen oli samoin epämieluista olla kuin minunkin, mutta kun jokainen luuli yksin tuntevansa tätä epämiellyttäväisyyttä, niin jokainen myöskin piti velvollisuutenaan teeskennellä iloa ollakseen häiritsemättä yleistä iloa: tämän ohella pidin, ihmeellistä kyllä, velvollisuutenani teeskennellä yksistään siitäkin syystä, että soppavatiin oli ajettu kolme pullollista samppanjaa, à kymmenen ruplaa, ja kymmenen pullollista rommia à neljä ruplaa, mikä teki yhteensä seitsemänkymmentä ruplaa, illallista laskematta. Olin aivan varma, että asian laita oli tämmöinen. Senpä vuoksi minua seuraavan päivän luennolla suuresti kummastutti, kun toverini, jotka olivat illalla olleet paroni Z: n luona, eivät lainkaan hävenneet muistella mitä olivat siellä suoritelleet, vaan päinvastoin kertoivat illan tapahtumista tahallaan niin ääneen, että muut ylioppilaat saattoivat kuulla. He kehuivat juominkeja suuremmoisiksi, sanoivat että tarttolaiset ovat niissä asioissa mestareja, ja että paronin luona oli juotu neljäkymmentä pullollista rommia kahteenkymmeneen mieheen, joista miehistä monet olivat jääneet pöytien alle. En voinut käsittää, minkä vuoksi he tätä kertoivat ja laskettelivat lisäksi vielä valeitakin.

XL
YSTÄVYYS NEHLJUDOVIEN PERHEEN KANSSA

Tänä talvena tapasin hyvin usein sekä Dmitriä itseään, joka kävi tuon tuostakin meillä, että myös koko heidän perhettään, johon olin alkanut kiintyä.

Nehljudovilaiset – äiti, täti ja tytär – viettivät kaiket illat kotona ja ruhtinatar rakasti, että iltasin hänen luokseen kokoontui nuorisoa, semmoisia miehiä, jotka pystyivät – kuten hän sanoi – viettämään koko illan ilman kortteja ja tansseja. Mutta arvatenkin oli tämmöisiä miehiä harvassa, koskapa minä, joka kävin heidän luonaan melkein joka ilta, harvoin tapasin siellä vieraita. Olin läheltä tutustunut tämän perheen jäseniin, heidän erilaisiin tunnelmiinsa, olin jo päässyt heidän keskinäisten suhteittensakin perille, tottunut heidän huoneihinsa ja huonekaluihin, ja kun ei ketään vieraita ollut, tunsin itseni peräti vapaaksi, lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jäin kahden kesken Varinkan seuraan. Minusta yhä näytti, että hän, ollen rumanpuoleinen neiti, olisi kovin halunnut, että olisin häneen rakastunut. Mutta jo tämäkin tukaluus alkoi mennä ohitse. Hän osotti kyllin selvään hänelle olevan yhdentekevää puhuiko hän minun, vai veljensä, vai Ljubov Sergejevnan kanssa, niin että vihdoin totuin katsomaan häneen luonnollisesti, niinkuin tavalliseen ihmiseen, joka ei mitenkään häpeä osottaa sitä iloa, minkä hänen seuransa hänelle tuottaa. Tuttavuutemme kestäessä hän kaiken aikaa esiintyi minun silmissäni – päivin: milloin hyvin rumana, milloin rumanpuoleisena neitinä, mutta hänen suhteensa en kertaakaan kysellyt itseltäni, olenko rakastunut vai en. Joskus kyllä puhelin välittömästi hänen itsensä kanssa, mutta useimmiten kuitenkin puhelin hänen kanssaan kääntyen Ljubov Sergejevnan tai Dmitrin puoleen, ja tämä jälkimäinen puhelutapa minua erittäin miellytti. Minulle tuotti suurta tyydytystä jutella hänen läsnä ollessaan, kuulla hänen laulavan ja yleensä tietää hänen olemisestaan samassa huoneessakin, jossa itse olin; mutta ajatus siitä, millaiseksi suhteeni Varinkaan vastaisuudessa muodostuu, ja entinen aikomukseni uhrautua ystäväni hyväksi, jos tämä rakastuu sisareeni, tuli enää harvoin mieleeni. Jos tämmöiset ajatukset juolahtivatkin päähäni, niin tuntien tyytyväisyyttä nykyisyyteen tahtomattanikin karkotin tulevaisuuden ajatukset.

Tästä läheisestä tutustumisesta huolimatta pidin välttämättömänä velvollisuutenani peittää Nehljudovien koko joukkokunnalta ja erittäinkin Varinkalta varsinaisia tunteitani ja mielihalujani, koetinpa päinvastoin osottaa itseäni ihan toiseksi nuoreksi mieheksi kuin oli se, mikä todellisuudessa olin, jopa semmoiseksi joutumista todellisuudessa ei olisi voinut ollakaan. Koetin näyttäytyä tuliseksi, innostuvaksi, huudahtelin ihastuksesta, tein innokkaita kädenliikkeitä, kun jokin minua muka hirveästi miellytti, samalla kun koetin näyttäytyä välinpitämättömäksi jokaiseen todella kummallisempaan asiaan, jonka näin tai josta minulle kerrottiin: koetin esiintyä ilkeänä ivaajana, jolla ei ole mitään pyhää, ja samalla myös hienona havaintojen tekijänä: koetin esiintyä loogillisena kaikissa teoissani, tarkkana ja täsmällisenä elämässä, ja samalla kuitenkin kaikkea aineellista halveksivana. Voin rohkeasti väittää olleeni todellisuudessa paljoa parempi kuin se outo olento, jota koetin itsestäni saada; mutta sittenkin, semmoisenakin miksi tekeydyin, kiintyivät Nehljudovit minuun, eivätkä onnekseni näyttäneet uskovan valheolentooni. Ljubov Sergejevna oli ainoa, joka piti minua mitä suurimpana egoistina, jumalattomana pilkkaajana, eikä tuntunut rakastavan minua. Hän kinaili usein kanssani, suuttui ja hämmästytti minua katkonaisilla, kaikkea yhteyttä vailla olevilla lauseillaan. Mutta Dmitri pysyi häneen yhä entisissä kummallisissa, enemmän kuin ystävällisissä suhteissa eikä sanonut kenenkään ymmärtävän Ljubov Sergejevnaa, joka muka teki hänelle hyvin paljon hyvää. Ja tämä heidän keskinäinen ystävyytensä yhä entiseen tapaan katkeroitti koko perhettä.

Varinka, jutellessaan kerran kanssani tästä kaikille meille käsittämättömästä liitosta, selitti sen näin:

– Dmitri on itserakas. Hän on liian ylpeä, ja niin viisas kuin onkin, pitää hyvin paljon ylistyksestä ja ihailusta, tahtoo aina olla ensimäinen, mutta täti kaikessa viattomuudessaan on hänen ihailijansa eikä ole kyllin hienotunteinen peittääkseen tätä ihailuaan, joten tulee imarrelleeksi Dmitriä, ei kyllä teeskennellysti vaan aivan tosissaan.

Tämä väite painui mieleeni, ja kun myöhemmin sitä seuloin, en voinut olla ajattelematta, kuinka viisas Varinka sentään oli, jonka johdosta mielihyvällä enensin hänelle arvonantoani. Tämmöisiä arvon-enennyksiä havaitun järkevyyden ja muiden siveellisten ansioiden perustuksella tein kyllä mielihyvällä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ankaralla punnitsemisella, enkä koskaan päästänyt itseäni innostumaan ja nostamaan arvonantoani huippuunsa. Niinpä kun Sofia Ivanoviin, joka saattoi väsymättä hänestä puhua, minulle kertoi miten Varinka neljä vuotta sitten lapsena maalla oli kerran luvatta antanut kaikki vaatteensa ja kenkänsä talonpoikaislapsille, niin että vaatteita piti sitten hakea takasin, en minä heti pitänyt tätä tapausta arvon-enennystä ansaitsevana, vaan mielessäni ivasin häntä tuommoisen epäkäytännöllisen katsantotavan johdosta.

Kun Nehljudoveilla oli vieraita, joskus muiden muassa myös Volodja ja Dubkov, vetäysin minä tyytyväisenä ja kotolaisen rauhallisella tunteella viimeiselle taka-alalle, en puhellut, vaan ainoastaan kuuntelin mitä muut puhuivat. Ja kaikki mitä muut puhuivat, näytti minusta niin uskomattoman typerältä, että hengessäni ihmettelin, kuinka niin viisas, loogillinen nainen kuin ruhtinatar ja koko hänen perheensä, saattoi kuunnella semmoisia loruja, vieläpä vastata niihin. Jos olisin silloin huomannut verrata näitä loruja, joita muut puhuivat, siihen mitä puhuin itse, kun ei heitä ollut, en varmaankaan olisi ihmetellyt. Vielä vähemmin olisin ihmetellyt, jos olisin päässyt käsittämään, että meidän omat kotolaiset – Audotja Vasiljevna, Ljubotshka ja Katinka – olivat juuri samallaisia naisia kuin kaikki muut, ei ollenkaan ala-arvoisempia, ja olisin muistanut, kuinka Dubkov, Katinka ja Audotja saattoivat pitkinä iltoina jutella keskenään iloisesti hymyillen; kuinka Dubkov melkein joka kerta ja milloin minkin tekosyyn nojalla alkoi tuntehikkaasti deklamoida: "Au bouquet de la vie, infortuné convive…" tai kohtia "Demoonista", ja yleensä millä innolla ja mitä tyhmyyksiä he puhuivat monta tuntia peräkkäin.

Tietysti vieraiden läsnäollessa Varinka tuli minua vähemmin huomanneeksi kuin ollessani kahden kesken, ja silloin ei luettu ääneen eikä soiteltu, joka muuten oli niin hauskaa. Seurustellessaan vieraiden kanssa hän menetti minusta nähden parhaimman puolensa – tuon rauhallisen järkevyytensä ja luonnollisuutensa. Muistan miten hänen keskustelunsa teatterista ja ilmasta veljeni Volodjan kanssa minua oudostuttivat. Tiesin Volodjan välttävän ja halveksivan banaalisuutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa, samoin Varinkakin aina nauroi teeskenneltyä mielenkiintoa "ilma" – keskusteluissa y.m., – mutta miksi he yhteen tultuaan molemmat alituiseen puhuivat mitä joutavinta roskaa, ja ikäänkuin häpesivät toistensa puolesta? Joka kerta tämmöisten keskustelujen jälkeen minä itsekseni vihottelin Varinkalle, seuraavana päivänä laskin pilaa eilisistä vieraista, mutta olon Nehljudovien perhepiirissä tunsin vielä hauskemmaksi.

Miten olikaan, aloin tuntea huvittavammaksi seurustella Dmitrin kanssa hänen äitinsä vierashuoneessa, kuin kahden kesken Dmitrin kanssa.