–Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi. Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.

–En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen, posket leimahtaen.

–Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.

–En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle laske!

–Mutta minnekäs sinä sen panet?

–Lähden täältä, kotiini vien.

–Ei ne päästä—eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.

–Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa nähdä, tulkoon tänne.

–Kovin olet sydämikkö.

–Niin olen.

Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen, aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan, häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa, milloin ilmisissä.

Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on meidän poika?»

Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä kainaloista lauteiden laidalla… Sinä olet Shemeikan, mustasilmä, solakka, sorjasääri … et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos … etkä tarvitse olla!

Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.

XII

Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut, ei luukkua raottanut.

Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn lattialle.—»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet vatteet!»—huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin, temmaten syliinsä Marjan.—»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi, 'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule! Sukaise päällesi puhtaat!—Nyt syövät miehet, sitten panevat levolle—illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin—kuninkaan poika! Joudu, pian!»

Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat, ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.

Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli, koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Huomenna ne jo lähtevät … eivät tule takaisin ennenkuin kesällä… Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta riittää … joka tuota kuulla jaksanee.

Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos, nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin olen—entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa … tässä olen … tunnetko vielä?

Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan. Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun, josta näki tupaan.

Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen, kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa! Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»

Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse, häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.

Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.

Anja huomasi hänet siinä.

–Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!

–En minä!

Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan. Vaan Anja ei hellittänyt.

–Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.

–Kun minä en tahdo … anna minun olla!

–Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.

–Täällä on Marja!

–Anja, anna minun olla.

–Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.

–Täällä, täällä!

Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan, mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja karkasi ulos.

Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.

Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen. Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä, millaisena Shemeikka hänet.

Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla, ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.

Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin, ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.

Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa mennä, täällä käymättä.

Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin huomenaamuna ennen lähtöään.

Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään. Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä. Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat jäätä myöten pois.

Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.

Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla äiti … on äiti … tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien, puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa puristaen.

Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää ilmettä kuin ennen.

–Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään sitten pois.

–Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi, toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut sanomaan jotakin.

–Ne menivät … se meni nyt…

Marja ei vastannut.

–Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt, halvalla oli saanut … saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää kalasaunallesi jätä!»

–Mitä te siitä minulle kerrotte … mitä se minuun kuuluu?

–No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?

–Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta olisi saanut.

–Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!

Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä puhua:

–En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet», sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa sievä poika», sanoin.—»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»—niin sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on sinua siellä itkenyt»…

–Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.

–»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin

–En ikinä minä sille…!

–Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.

–Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.

–Pois—minne?

–Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!

–Ja minne sinä menisit?

–Sinne, mistä tulin!

–Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle sen kera nääntymään?

–Vaikka nääntyisimmekin.

–Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena mennäkseen.—Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.

–Poika on minun.

–Poika on Shemeikan.

–Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.

–Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin. Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!

Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.

Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.

–Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku. »Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»

–Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle, mieleisempi kuin kukaan heistä … vaikka onhan Anjakin…

–Elkäähän nyt, hyvä emäntä … enhän minä… Heiltä oli molemmilta päässyt itku.

Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut itkemään.

–Ka, lapsi … elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven takaa.

Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen samassa kiinni.

–Juha!

Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään… Se oli ollut tuossa, oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä tullut sisään… Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.

Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat sanoneet: emme suinkaan tiedä … ei täällä vain ole ketään näkynyt… Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi, mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.

Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja…

Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.

–Se on täällä … se on se!

–Tiedän, mitä se tahtoo?

–Mistä sinä tiedät? Näitkö?

–Näin, näin … mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?

–Emmehän toki … me arvattiin heti…

–Vaan jos muualla ilmaisevat?

–Ei ne—emäntä pani jo sanan kylään.

–Nyt se tulee!

Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei näkynyt uskaltavan laskea.

–Se lähtee jo, kuiskasi Anja.

–Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun … ja että minut on väkisin viety…

–Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.

He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan. On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin. Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen…

Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.

–Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?

–Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin … minä lähden…

Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä vanha emäntä, sulkien tien.

XIII

—Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa takaa.

Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä, vastasi säpsähtäen:

–Enhän minä sitä päly.

–Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin mielellään meni.

–Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha säyseästi.

– … niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.

Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen toivonsa.

–Eipä saata tulla … eihän se.

Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:

–Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut…

–Niin mitä?

–Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.

–Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.

Kyllä lähden käskemättäkin, jos se kerran tulee.

Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä tulekaan … missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa tehtyään.

Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa, aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana. Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu, ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla, hän avasi oven ja sanoi piialle:

–Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.

Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:

–Isäntä, minä en usko—minä en sitä usko…

–Ettäkö milloinkaan tulee?

–Ei, vaan että meni mielellään.

–Sanoithan itse nähneesi?

–En nähnyt … en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin…

–Mitä sinä sitten oikein näit?

–Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut ääneen.

–Vaan eikös ollut uhannut äidille?

–En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti pois … tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui viereen … sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.—

Tyttö intoutui yhä enemmän:

–Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut mielellään menneen, joka en ole—kun olen itkenyt kuollakseni!

–Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.

–Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.

Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken, suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan, milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden kuluttua, kunhan tulee. Koska häntä odotan eikä hän ole mielestäni mennyt, niin juuri sentähden tulee, jos vain elossa lienee… Ja että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.

… Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?

Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan… Lehto on kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran? Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen—niin olisihan raateistani jotakin. Vaan samapa tuokin.

Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä ärtynyt—

Mutta mitä ne lehmät siellä?

Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen, täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen. Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.

Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa suoraan.

Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut, lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!

Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:

–Tästä et tule!

Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin. Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:

–Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?

Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja sammaltaen Marjalle:

–Kä-käy sisään—käyhän sisään…

Marja on noussut ja pakenee tupaan.

Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että—ei, hänen täytyy ensin sanoa Marjalle, että ei pidä…

Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä, helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää … tietäähän sen, minkä tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.

–Jos teette tai sanotte Marjalle mitään…! huutaa hän aitan ovelta.

–Minä sanoin jo!

–Teidän on heti huomenna lähdettävä.

–Minä lähden jo tänä iltana!

–Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?

–Minä saatan.

–Le-le-lehmilläkin on…

Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.

Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan, kääntämättä päätään Juhan tullessa.

–Saat olla huoletta … ei se sinulle enää mitään … se lähtee jo…

–Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti

–Se lähtee jo.

Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta repaleet.

Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?

Kaisa syöksähti samassa sisään:

–Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!—Voi, kuinka ovat teitä pahasti pidelleet!

Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:

–Mene toimittamaan syömistä!

Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.

–Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.

–Menisin mieluummin levolle.

–Levolle … kyllä, kyllä … mutta minkätähden se ei tuo sitä voita … eikä maitoa…?

Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.

–Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.

–Elkää sitä, lypsetään tuoretta … missä on rainta?

–Se meni rikki. Viehän se voi … minä lypsän … vaikka tu-tuoppiin.

–Se on piimässä.

–Minä menen pesemään … viehän sinä se voi…

Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja hyppäsi aidan yli tarhaan.

–Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät ryöstäytyivät kotiin päin … enkähän minä arvannut, että ne emännän jälestä … luulin heidän syöpäläisten käsissä … ai, minä jätin mansikkatuohisen…

–Minnekä sinä sen jätit?

–Tuonnepa portaille…

–Minä vien sen…

Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan Huutonientä kohti.

Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra, mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.

–Kaisa tuopi kohta maitoa—tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.

–Elähän nyt turhaan itseäsi…

Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.

Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.—Se pitää kesyttää ja hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan hautomaan ja hieromaan.

Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa. Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.

–Se pyysi päästä lepäämään—oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.

–Söikö se?

–Söi se vähän.

–Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me—että minä olen uskonut hänen menneen mielellään.

–Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että aittansa olisi entisellään.

Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään, koska kerran palasi!

–Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin—kuinka saatoin minä hänestä semmoista uskoa?

Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi vedet ja lähti heittämään verkkoja.

Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy, miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo … tai ei mitään.