Juha

VII

Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten, koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä. Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.

Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa, josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut täynnä vierasta, hyytynyttä verta.

Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?

Silloin hän muisti sen.

Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta minkä tähden?

Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.

Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.

Mutta sehän ei ollut valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli. Sehän on poissa … koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni ja sekosi. Jos se oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan, valkea kuin jänis.—»Kaisa, elähän—en minä mitään!» lohdutteli Juha hänen jälkeensä.

Tyttö tuli takaisin.

–Säikähdin niin—menisitte toki, isäntä, aittaanne maata—kun olette ihan märkä ja ryvettynyt.

Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.

Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet. Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut eikä kenellekään muulle.

Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että kivekset kalahtivat.

… Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten. Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että kehtasi Marja vielä mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella… He ovat nuoria ja kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen, joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!

Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.

Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt—valehteli. Olisi sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun salaa—varkain.

Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.

Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.

Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella. Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt, niin menköön.—Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.

Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta hän antoi äidin olla omissa toimissaan.

Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.

–Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää sen enemmän kaivatakaan.

–Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.

–Eihän tuo ole ennenkään puhunut.

–Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja päivällä haastelee itsekseen.

–Mitä se sanoo?

–»Voi, minkä teit!»—»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.

–Antaapa hänen haihdutella.

–Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan haihdu.

–Kyllä minä haihdutan.

–Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.

–Mikä ilo se on ikävä?

–Kyllä se vain on.

–Minä kyllä kitken sen juurineen.

–Vaan jos ette saakaan—jos vain repee—ja on jo revennytkin.

–Revetköön!

–Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?

–Ei tule

–Taisi olla teistä mieluista, että meni!

–Oli.

–Että saatatte olla niin sydämikkö.

–Minä saatan.

Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:

–Taidat odottaa vielä tulevaksi?

–Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.

–Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.

–Antaa nyt olla sen asian.

–Aina sinua liian vanhaksi haukkui.

–Kenelle?

–Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»

Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.

–Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan—ja sehän on hyvä, että sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua—tämmöisen. Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy—jalka heittää kuin särkyneen tuulimyllyn siipi, katsokaahan!

Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa vielä vinompaan.

–Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!

–Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!

Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.

–Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen leikiksi panee.

–Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.

Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli saunassa kylpiessään.

–Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei olekaan—ei olekaan—ei tulekaan—lallalaa—hilutullallaa! Lyö sinä, äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?—Meni—meni—meni— minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan? Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?

–Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.

–Vaikkako olisi entinen vielä elossa?

–Ei se ole elossa, joka on rajan takana.

–Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.

–Kyllä minä sinulle uuden hankin.

–Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.

–Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.

–Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen, kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää. »Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen, ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»—Etsi sinä vain äiti, minulle oikein nuori ja kaunis—ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.

–Kelpaa tämä talo tältäänkin.

–Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet huoneet, niin ne laitetaan!

–Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?

–Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?

Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.

–Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu nousi Juha vainaan—mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta, Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään, sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee—on nuortunut, äijä, ei enää onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin porvari!

–Uskonhan minä.

–Et usko, että minä saan uuden akan?

–Saathan sen.

–Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin. Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se auttaa.—Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?

–Niin mitä, ärähti eukko.

–Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos sattuisivat sen siellä tapaamaan.

–En minä hänelle mitään terveisiä.

–Sano, sinä—sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi, ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari—ka, tulehan, äiti, niin puhutaan—sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.

–Ei ole oikein asiat—vai onko? sanoi Kaisa emännälle.

–Ole vait—mitä se sinuun kuuluu!

Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka päivällä hoilotti ja hekotteli.

VIII

Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi. Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan minä täällä vaikka yksinkin elää.

Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut. Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi, tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi… Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut tänne ilman sitäkin elättää.

Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!—Oli miten oli.—Tänne toi, tässä pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi, ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!

Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä. Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine, humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla kuin hyvässä unessa.

Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei ystävä vielä tullut—ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle paisteeseen.

Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä … mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?—Kun ei vain olisi jotakin vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan. Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos ei se tule?

Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan alakuloista olla.

Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni. Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan? Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän näin kauan—kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran, tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi. Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.—Jos ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.

Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.

Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.

Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään, mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa lähdin.

Ei, ei … ei se ole semmoinen … ei ole … ei ole. Hupsu olen, minä paha … hän hyvä … minä … ei hän, ei!

Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, oli katunut kaiken.

Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli vettä päällyksettömästä turkistaan.

–Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.

–Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?

–Mistä sinä sen tiedät?

–Puheestanne kuulen.

–Et sinäkään ole täkäläisiä.

Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.

–Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.

–Asutteko te täällä talvella?

–Minun on tekemäni tupa, minun sauna.—Lähdin katsomaan, kun olen nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.

–Mutta miksette täällä kesääkin asu?

–Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla havumaja.

–Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.

–Olisihan sopinut tulla.

–Mitä te täällä teette?

–Heidän verkkoukkonaan oleilen.

–Vaan miten olette tänne joutunut?

–Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani kanssa.

–Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?

–Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.

–Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?

–Kävin tuolla kerran takavuosina … tulin takaisin.

–Vaan minkä tähden?

–Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.

–Silläkö te elätte?

–Eipä olekaan mikä eläessä.

–Osaisitteko täältä kotipuoleenne?

–Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.

–Näkyykö?

–Tuolta vaaralta näkyy.—Ukko viittasi päällään vaaralle päin.– Kaskisavut kumminkin näkyy.

–Näkyykö Rajavaarakin?

–Näkynee tuo sekin.

–Minä olen sieltä sen juurelta.

–Vai sieltä?

–Oletteko käynyt siellä?

–En ole.

–Oletteko käynyt Shemeikassa?

–Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.

Kudon niiden verkot, koko kylän.

–Minkälaista siellä on?

–Niin missä?

–Shemeikan talossa.

–Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,—sanovat, en ole kaupunkia nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.

–Ei elä enää Shemeikan isä?

–Ei elä—paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa päivinä.

–Millainen on emäntä?

–Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.

–Millainen on poikansa?

–Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.

–Teistähän minä saankin toverin talveksi?

–Etkö menekään kylään?

–En tiedä.

–Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.

–Kenestä heistä?

Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:

–Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.

–Shemeikkako?

–Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.

–Se on teille hyvä?

–Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.

–Minä tulen kohta käymään teidän majallanne … kuinka sinne parhaiten osaa?

–Tuota isoa kuusta kohti kun soudat … et muuta merkkiä tarvitse.

Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.

Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne riensivät rantaan.

–Siinä hän on! Siinä hän on!—ja kun tulivat luo:—Sinäkö se nyt olet?

–Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.

–Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?

–Ketäs te olette?

–Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.

Sinäkö olet?

–Enhän minä tiedä.

–Sinäkö Shemeikan sait?

–Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.

–Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.—Ai, hänellä on äijä asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.—Me sill'aikaa tänne.—Emäntä lähetti.—Sano kuka olet? Mistä olet?—Miten sinut vei?—Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?

Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:

–Vai että semmoinen olet!—Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?

–Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.

–Sano Anja.

–Ollaan me—nyt.

–Vaikka ei olekaan aina oltu.

Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.

–Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua, hentoinen, herttainen tyttö—hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät, siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa. Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä löytänyt.» Sano, haasta…

–Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.—Mistä minun pitäisi haastaa?

–Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti—mikä nimesi?

–Marja on nimeni.

–Ai, Marja, kaunispa on nimesi—ai, kuinka sinulla on totiset silmät … ja pitkä olet ja solakka olet—pulska olet … semmoista Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet, niinkuin kehui… »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me ollakaan eikä tahdotakaan olla.

–Mutta anna nyt hänen haastaa!

–Haasta, Marja.

–Mitä ma sitten haastan?

–Sano sukusi.

–Ei ole sukua minulla.

–Ai, orpo olet?—Eikä kotia?

–Koti oli.

–Ei ole enää? Polttiko kotisi?

–Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.

–Lähdit mielelläsi?

–Sieltä aina ikävöin.

–Oliko iso kotisi?

–Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.

–Ja semmoisesta lähdit?

–Hennoit mielelläsi heittää?

–Mitä maammosi? mitä taattosi?

–Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!

–Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki veikko?

–Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin isä.

–Leski olet?

–En.

–Miehesi elää?

–Eloon jäi.

Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:

–Sinulla on mies elossa?

–Et olekaan tyttö?

–Hyhyy.

Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein murheellisiksi.

–Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi—voi!

–Kesätytön vain toikin.

–Niinkuin aina ennenkin.

–Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.—Ei vihi, ei vihi.

–Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.

–Ei anna, ei anna.

–Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.

–Niinkuin teistäkin?

–Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten syksyllä äidilleen orjaksi antoi.

–Vai että sinulla talo ja mies—oma talo, oma mies, oma talo, täysilehmäinen—ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!

Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:

–Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä sillä jo tämmöisiä tyttöjä.

–Talo täynnä!

–Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.

–Onko teitä siellä monta?

–On meitä kuinka monta lieneekään—viisi.

–Sinä kuudenneksi.

–Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.

–Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.

Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen kolketta.

–Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!

–Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!

–Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti—tämä pieni on Kalamatille.

Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.