Tavallinen juttu II

– Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta

Aleksandrowna.

– On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on. Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on – valhetta ja ihmisten panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.

– Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla…

– Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan… sanoi Piotr Ivanitsh.

– Mutta onhan ollut esimerkkejä…

– Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat.

"Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!.."

Hän purskahti uudestaan nauruun.

– No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.

– Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan – niin olkoon menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:

"Rakastaminen on – ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki inhimilliset tunteet – toivon, pelon, surun, nautinnon; rakastaminen on elää loppumattomassa."

– Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!

– Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta

Aleksandrowna. – Jatkakaa, Aleksander.

"Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle olennolle", jatkoi Aleksander lukemistansa, "elää, ajatella ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa, nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle. Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa…"

Piotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.

"Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika kahteen osaan – läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden aikaan – kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista – talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja omistaa siinä koko maailma… Viimeksi vielä, rakastaminen on suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan; hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa toisensa uhrauksissa…"

– Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole minulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian. No niin!

Piotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.

– Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin niin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki, mitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen keksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja analyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia kieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys…

Hän kohotti olkapäitään.

– Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen itse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. – Minun onnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa, joka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu samanlainen voima…

Rakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos olisit sanonut heikkouden voima.

– Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta Aleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista muissakaan…

– Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh lähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei tunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko tosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?.. Sillä tavallako rakastetaan?

Lisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.

– Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni ja vetäen häntä luokseen.

Piotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti salavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin päin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.

– Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten rakastetaan!..

– Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä työtä.

Neljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen ensimmäiseksi.

– Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.

– En… mitään.

– Se ei ole paljon. Luethan toki?

– Kyllä…

– Mitä?

– Krilovin runoja.

– Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.

– Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!

– Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen… mikä hän onkaan?.. todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?..

– Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.

– No repäsitkö?

– Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.

– Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta niin vastenmielisiä?

– Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden… Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä…

– Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?

– Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut – ja kaiken tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!

– Mitä sinulle sitten on tapahtunut?

– Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä… Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä – kaikki perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti, kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia, mutta huomenna – ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat tulisia, helliä, huomenna kylmiä… ei; kun tarkastelee, niin elämä on – , kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!

– Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.

– Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä hiljakseen.

– Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: – sitten et toru ihmisiäkään syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo ihmisiä.

– Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin runojen luontokappaleiden kaltaisia.

– Entäs Hosarowin esimerkiksi?

– Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien takana… olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta huomenna saman kanssa Teille… iljettävää!

– No entäs Luninin?

– Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on hyvä kettu…

– Mitä sanot Soninista?

– En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa… niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden. Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä…

– Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?

– Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale… Aleksander oikein sylkäisi.

– Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.

– Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.

– Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa… Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja minä olemme?

Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.

– No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.

– En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti: heitä kohtaan olen täyttänyt kaikki… Minun sydämmeni on lempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat tehneet?

– Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa puoleen.

– Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.

– En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria urotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä… olen vaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva kaiken oikeuden mukaan.

– Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas, minä saatan sinut raittiisen veteen… Lisaveta Aleksandrowna huomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli levottomaksi.

– Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo…

– En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan silmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken maalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö silloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen tapaista?

– Mistä syystä, setä?

– Siitä syystä, että nämä eläimet monta vuotta peräkkäin ovat ottaneet sinua ystävällisesti vastaan: olkoon niin, että niiden ihmisten edessä, joilta he ovat jotakin kokeneet saada, ovat he viekastelleet, tehneet juonia niinkuin sinä sanot; mutta sinulta ei heillä ollut mitään hakemista: mikä pakoitti heitä kutsumaan sinua luokseen ja hyväilemään? Tuo ei ole hyvä, Aleksander!.. lisäsi Piotr Ivanitsh vakaasti. Toinen olisi siitä jo, vaikka olisi tiennyt heillä olevankin pikku syntejä, ollut ääneti.

Aleksander punastui kokonaan.

– Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. – Sitäpaitsi ne olivat seuraelämän suhteita…

– No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi, että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen: asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se halveksimista ansaitseisi…

– Mutta miksi hän petti minut?

– Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?

– Minä? En koskaan.

– No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä on kolme.

– Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin…

– Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on, aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä, kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle rahaakin – niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen ei ainoastaan tunne… ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan: näen, että hän on kunnon ihminen… mutta sinun mielestäsi kavala.

Aleksander seisoi pää alaspäin.

– No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan…

– Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?

– Te… sukulainen.

– Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida löytyä Krilowillakaan.

– Te olette aina työntänyt minua luotanne… sanoi Aleksander arasti, eikä nostanut silmiään.

– Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

– Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni…

– Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

– Te seurasitte minua askel askeleelta.

– Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista…

– Setä… sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat kätensä.

– Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr Ivanitsh kylmästi. – Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi nimittävän.

Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt: "missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

– Tuossa hän on.

– Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole olevinasi, Jumalan tähden heitä jo…

– En, älä häiritse.

– Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle… mutisi

Aleksander epäselvästi.

– Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua rakastaa, kuin oma sisar.

– Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta? Jumalani, Jumalani! Minä vannon…

– Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta, niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

– Paikalla lopetan, paikalla – vielä on viimeinen sana sanottavana. Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan vaatisi.

Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

– No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

– Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä…

– Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain, viikottain, tietoja sinusta ja sinulta… Sanopas milloinka hänelle kirjoitit?

Aleksander säpsähti.

– Kolme… viikkoa takaperin, mutisi hän.

– Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla ole semmoista.

– Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

– Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

– Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

– Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän ojensi Aleksanderille. – Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

– Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

– Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

– Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä – mainiot asianhaarat!

– Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti veljenpoikaa.

Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

– Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla; minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän epätoivoisena väännellen kasvojaan.

– No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi – se on luonnollista; rakkaus äitiin on – rauhallinen tunne. Maailmassa on hänellä yksi vaan – sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan lempikirjailijasi sanoilla:

"Miks' rupeat, kuoma, lukemaan,

Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

– Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella äänellä.

– Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä, enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?

Hän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.

– Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr Ivanitsh. Mitä sinä?.. Niin tosiaan: unhotin yhden asian… Missä tilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.

Aleksander oli ääneti.

– Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.

– En, setä…

– Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.

– Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken ääneti,

– Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko, että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.

– Kuinkas muuten?

– Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö, kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat; tiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä… mutta sitten jo… kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt unhoittanut.

– Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä itsensä hillitseminen!

– Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä, sanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.

– Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta uskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat houkutella…

– Jumalani! Äiti raukkani!

Lisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.

– Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne, sanoi hän. – Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä annan aina Teille anteeksi.

– Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!

– Olen pelkkä nainen vaan.

Sedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä tätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä, kuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella vaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet yht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen puuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr Ivanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä. Tuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.

– Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.

– Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun ymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!

Älkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.

– Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin iljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa itseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän tyhjyys, ihmiset, minä itse…

– Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi huoaten, – hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!

– Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt, en ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä…

– Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti, mutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne; minä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa kaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja: kirjoittakaa… Kirjoitatteko nykyään mitään?

– En.

– Kirjottakaapas.

– Minä pelkään, ma tante…

– Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia, puhelkaa hänen kanssaan politiikista, maanviljelyksestä, mistä vaan tahdotte, mutta älkää vaan runollisuudesta. Hän ei sano Teille koskaan siitä totuutta. Yleisö antaa Teille kyllä arvon – saattepas nähdä… Alatteko kirjoittaa?

– Kyllä.

– Aloitatteko pian?

– Niin pian kuin voin. Nyt on ainoastaan enää turvaa…

Maattuaan kylliksi, tuli Piotr Ivanitsh heidän luokseen täydellisesti pukeutuneena ja hattu kädessä. Hän neuvoi Aleksanderia myöskin ryhtymään työhön virastossa ja samoin lehden maanviljelys-osastossa.

– Minä tahdon koettaa parastani, vastasi Aleksander, mutta minä lupaan tädille…

Lisaveta Aleksandrowna antoi hänelle merkin vaitiolemiseen, mutta

Piotr Ivanitsh huomasikin sen. – Mitä, mitä olet luvannut? kysyi hän.

– Tuoda minulle uusia nuotteja, vastasi täti.

– Ei, se ei ole totta, mitä Aleksander?

– Kirjoittaa novellin tahi jotakin…

– Etkö ole vielä luopunut kaunokirjallisuudelta? kysyi Piotr Ivanitsh, nyppien vaatteistaan pölyä pois. Sinä, Liisa, panet hänet turhaan pyörälle!

– Minulla ei ole oikeutta luopua siitä, huomautti Aleksander.

– Kuka sinua pakoittaa?

– Miksi minä vapaehtoisesti ja kiittämättömästi hylkäisin arvokkaan kutsumuksen, johon olen määrätty. Yksi ainoa kirkas toivo on jäljellä elämässäni, ja minä menetän senkin. Jos minä kadotan sen, mitä korkeammalta on minuun pantu, silloin kadotan itsenikin…

– Mitä sinuun sitten on pantu, selitä minulle, ole niin hyvä?

– Setä, en minä voi sitä itse selittää. Ovatko hiukset Teidän päässänne nousseet koskaan muun kuin kamman vaikutuksesta?

– Ei! vastasi Piotr Ivanitsh.

– No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus kiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä? Onko sydämmenne erilailla sykkinyt?

– Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.

– Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää, minkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton henki käskee… yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita, kirjoita… – Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.

– Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden hämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä asiassa.

– Kuka on tuomari? hänkö?

Piotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.

– Hän sanoo – leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.

– Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan itseäni…

– No mitä siitä? Sinä koetit, – ei tullut mitään. Olisit silloin jättänyt.

– Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä ajatusta, ettekö onnistunutta runoa?

– Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä, kuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa kirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan mitään lahjoja, vaan järkeä.

– Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.

– Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista – kenelle ei sitä tapahdu?

– Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.

– Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin…

– Mitä? En muista…

– Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen veljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi, hiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat, lammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan heitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan – se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä luullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka rivissä, joka siveltimen vedossa…

– Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

– Paikalla.

– Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta. Sanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden hoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta – kaikki osoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä oikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä päässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada mainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen…

– Kaunis maine, luonnan kirjailija.

– Jokaisella on oma tehtävänsä: toisen on sallittu majailla taivaan avaruuksissa, mutta toisen kaivaa lantaa ja sieltä löytää aarteita. Minä en käsitä, miksi halveksitaan kunniallista kutsumusta? Silläkin on oma runollisuutensa. Sinä voisit palvella, saisit työlläsi rahoja, naisit sitten edullisesti, niinkuin suurin osa… En ymmärrä mitä muuta olisi tarvis? Velvollisuus on täytetty, elämä on kulunut kunnialla, ahkeruudessa – kas siinä on onni, minun käsitykseni mukaan ainakin. Minä olen kaupungin-neuvos arvoltani, tehtailija työni mukaan; mutta tarjoapas minulle sijaan ensimmäisen runoilijan arvoa, enpä totta Jumal' avita ottaisikaan!

– Kuule, Piotr Ivanitsh, sinä myöhästyt todellakin! keskeytti

Lisaveta Aleksandrowna. Kello on kohta kymmenen.

– Tosiaankin on jo aika mennä. No, näkemään asti! Kuvittelevat itsestään Jumala ties mitä, mutisi Piotr Ivanitsh mennessään: – ja sitten…