Torquato Tasso

HENKILÖT:

ALFONSO TOINEN, Ferraran herttua.

LEONORA ESTELÄINEN, herttuan sisar.

LEONORA SANVITALE, Scandianon kreivitär.

TORQUATO TASSO.

ANTONIO MONTECATINO, valtiosihteeri.

Tapahtumapaikka Belriguardon huvilinna.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Puutarha koristettuna eepillisten runoilijain rintakuvilla. Näyttämön etualalla oikealla Vergilius, vasemmalla Ariosto.

ENSIMÄINEN KOHTAUS

PRINSESSA. LEONORA

PRINSESSA. Mua katsot hymyten, Eleonora, ja katsot itseäs ja hymyät. Suo tietää ystävättäres, mi sua noin arveluttaa sekä viehättää.

LEONORA. Niin, ruhtinatar, mielihyvin nään mä, kuin meitä maalaiskorut kaunistaa. On elomme kuin paimentyttöjen ja puuhamme kuin noiden onnellisten. Me seppeleitä teemme. Käsissäni tää yhä paisuu kirjokukkasista; sun mieles, ylevämpi aatoksissaan, on valikoinut sorjan laakerin.

PRINSESSA. Nää lehvät, aatoksissain sitomani, pään arvokkaan jo saavat kaunistaa: Vergiliusta kiittää tahdon näin. (Hän seppelöi Vergiliuksen rintakuvan.)

LEONORA. Mun täyden, vehmaan seppeleni kantaa siis Ludovicon jalo otsa saa. (Hän seppelöi Arioston rintakuvan.) Ja leikin kuolottoman mestarille veronsa kohta tuokoon nuori kevät.

PRINSESSA. Mä veljeäni kiitän, kun näin varhain hän meidät maalle toi. Tääll' omin valloin nyt unelmoida voimme hetket pitkät me elävämme runon kulta-aikaa. Tää rakas Belriguardo! Iloisena tääll' elin monta nuoruuteni päivää, ja nuori vihannuus ja päivänpaiste sen tunteen uutena taas mulle tuo.

LEONORA. Niin, uusi maailma meit' ympäröi! Puut iki-vihertävät varjossansa jo virkistystä suovat. Suihkulähteet taas raikkahasti soivat. Aamutuuli saa nuoret, norjat oksat keinumaan. Kuin lapsensilmät, kasvinlavoistaan meit' armahina katsoo kukkaset. Jo peitteen estämättä päivä silmää oranssien ja sitroonien majaan. On päämme päällä tyyni sinitaivas, ja etäisinten vuorten harjoilta kuin utuverho ilmaan haihtuu lumi.

PRINSESSA. Mä kevään tuloa vain siunaisin, jos ystävätärtä ei multa veis se.

LEONORA. Ah, unhoittaa mun suo, kuin pian taas nää onnenhetket multa ero riistää!

PRINSESSA. Min ero sulta vie, sen monin verroin tuo suuri kaupunki taas sulle suo.

LEONORA. Mua kutsuu velvoitus ja rakkaus luo puolisoni, kauan kaivanneen. Vien hälle pojan, jok' on tänä vuonna kehittynyt ja kasvanut niin paljon, ja yhdyn hänen isäniloonsa. Suur', ihana Firenze on, mut aarteet sen runsaimmatkaan eivät arvollaan Ferraran jalokiviä voi voittaa. Firenzen kaupungiksi kansa sai, Ferraran suuruuden loi ruhtinaat.

PRINSESSA. Viel' enemmän ne kunnon ihmiset, joit' onnensattuma toi yhteistyöhön.

LEONORA. Mi sattumalta yhtyi, hajoo pian. Mut itsehensä jalo ihminen voi jalot kiinnittää, kuin teette te. Te, veljesi ja sinä, yhdistätte mont' arvoistanne kättä keskenään, ja suurten isäin arvoiset te ootte. Tääll' loisti kirkkahaksi syttyneenä jo valo tieteen, vapaan ajatuksen, kun raakalaisuus muuta maailmaa viel' yöhön kolkkoon kietoi. Lapsena jo maineen, nimen Esten Herkuleen ja Esten Hippolytuksen ma tunsin. Kuin Rooma ja Firenze, isältäni suurt' ylistystä sai Ferrara. Tänne jo kauan kaipasin; nyt täällä olen. Petrarca hoidon, suojan täältä sai, ja täältä esikuvans' Ariosto. Ei maassa suurta miestä yhtäkään, ken täällä vieraana ei ollut ois. Ja etu neron suosinnasta on: jos hänelle sä vieraslahjan suot, saat häitä kauniimman sa vastalahjan. On pyhä paikka, jolla jaloin käynyt on hyvä ihminen; vuossatain taa sen sanat, teot säilyy lasten kuulla,

PRINSESSA. jos heillä herkkä tunto on, kuin sun; kadehdin usein tuota onneas.

LEONORA. Jot' itse hiljaa, puhtahasti nautit kuin harvat. Kas mun täysi sydämeni koht' ilmaisee, mit' elävästi tunnen; syvemmin tunnet sa – ja vaikenet. Ei sua hetken lume häikäise, ei lahjo sukkeluus, ja imarrus sun korviis teeskennellen turhaan hiipii. On aina vakaa mieles, aistis varma ja sanas suora; aina suuruuteen sä kiinnyt, – niinkuin itses, tunnet sen.

PRINSESSA. Tät' älä imarrusta suurinta jalohon pue vaippaan ystävyyden!

LEONORA. Vain ystävyys voi oikein ymmärtää ja tuntea sun arvos kokonaan. Ja vaikka paljon auttoi myöskin onni ja sallimus sua siihen, mikä olet, niin arvos suuri sulle silti jää, ja yli muiden naisten kunnioittaa tää aika sinua ja sisartas.

PRINSESSA. Ei vaikuta tuo minuun, Leonora, kun muistan vähäisyyttä ihmisen, ja että senkin muille velkaa on. Mä äidiltäni opin vanhat kielet ja menneen ajan teot tuntemaan; mut tiedoiltaan ja mieleltänsä oli tytärtään kumpaakin hän suurempi, ja verrata jos häneen tahdot heitä, niin etusijan saa Lucretia. Ja usko: mitä luonto, onni salli mun saada, koskaan sitä katsonut en omaksen', en kunniakseni. Ma iloitsen, kun viisaan miehen puheen voin ajatuksen mukaan ymmärtää. Jos menneen ajan miestä arvostellaan ja hänen tekojansa punnitaan; tai johtuu keskustelu tieteeseen, mi kokemuksen kautta laajentuen ei yksin hyödytä, vaan jalostaa: kuin puhe arvollisten vaihteleekin, ma seuraan mielelläni, vaivatta. Viisasten väittelyä iloin kuulen, kun voimista, jotk' ihmisrinnan tuskaan ja autuutehen voivat liikuttaa, käy puhe sointuva ja innokas; tai ajattelijan kun puhumaan saa ruhtinasten maineen-, vallanhimo, ja silloin äly hieno, joustava, kuin ainoastaan viisaan miehen on, meit' opettaa, ei harhaan meitä vie.

LEONORA. Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen suo tyynen virkistyksen korvalle ja sydämelle säkeet runoilijan, jok' armaat, nuoret tunteet elämään virittää sielussamme lempein soinnuin. Maat laajat vallitsee sun ylhä henkes, mun aina mieluisinta viipyä on runouden saaren lehdikoissa.

PRINSESSA. Se kaunis maa, on mulle kerrottu ja uskoteltu, parhaiten vain myrtin saa kasvamaan. Ja vaikka runottaret on lukuisat, niin harvoin etsitään heist' ystävää ja leikki toveria, vaan mieluumpi ois nähdä runoilijaa, jok' karttain pakenevan näyttää meitä ja jotain etsivän, jot' emme me, ja ehkei hänkään itse täysin tunne. Ois silloin hupaisaa, jos meidät kohtais hän hetkell' oikealla, meissä huomais ihastuin aartehensa, jota etsi hän kauan turhaan maat ja mantereet.

LEONORA. En pilastasi pahastua voi; sen kärki sattuu tosin, mutt' ei syvään. Mä miehen ansioille arvon suon, ja teen myös Tassolle vain oikeutta. Pois näiltä mailta kaipaa katseensa; ja korvans' yhteissoinnut luonnon kuulee, mit' tärjoo aikakirjat, elämä, hän kohta siihen kiintyy sydämellään: hän hajallisen kokoo mielessään, tunteellaan elottoman elävöittää. Hän usein halveksitun koroittaa, mi ennen arvon sai, sen tyhjäks näyttää. Tään taikapiirin haltijana käy tuo kumma mies, ja kanssaan kulkemaan meit' innostaa ja aatoksemme kietoo: hän lähestyinkin meistä kauas jää, hän näyttää meitä katsovan ja näkee vain henki-ilmestyksen sijallamme.

PRINSESSA. Sä hellävaroin kuvaat runoilijan, unelmain hentoin mailla kulkevan. Vaan myöskin todellisuus hänen mieltään, ma luulen, voimakkaasti kiinnittää. Ne kauniit laulut, jotka siellä täällä näemme puihin kiinnitettyinä, – kuin kulta-omenat Hesperian uuden ne tuoksuu, – mielestäs ne eikö ole hedelmät jalot tosi-rakkauden?

LEONORA. Myös mua viehättää nuo kauniit lehdet. Vain yhtä kuvaa mielin rikkahin hän aina ihannoipi lauluissansa. Hän tähtein kirkkahasen kunniaan sen ylentää, sen eessä kumartuu kuin taivaan pilvein päällä enkelit; hän niittyin hiljaisuudessa sit' etsii ja seppeleiksi sitoo kukkaset. Kun rakastettu poistuu, pyhän hohteen saa polku, jalan kauniin koskettama. Kuin satakieli lehväin peitossa hän lemmensairaan rinnan valitusta saa lehdot, ilmat soimaan sulontäyttä: tuo tuska, kaiho sointuva, ei käy se ohi korvan, – sydämeen se koskee.

PRINSESSA. Ja ihannoimansa jos tuo hän ilmi, hän sille antaa nimen Leonora.

LEONORA. Se nimi sinun on, kuin minunkin. Ma pahastuisin, jos se toinen ois. Sen kaksoismerkityksest' iloitsen: niin voi hän tunteensa sua kohtaan peittää. Oon tyytyväinen, että minustakin tään nimen sointu häntä muistuttaa. Ei siitä lemmestä nyt puhe ole, mi kokis yksinomaan vallita ja omanansa pitää ystävätä ja kademielin muilta vartioida. Kun ajattelee mielin autuain sun ylevyyttäs hän, myös iloitkoon mun keveemmästä olennostani. Meit' ei hän rakasta – suo anteeks sana! – hän ilmain äärilt' etsii lempimänsä ja meidän nimeemme sen yhdistää. Hän meihin tuntehensa tartuttaa. Me muka rakastamme miestä, vaikka vain korkeinta kanssaan rakastamme.

PRINSESSA. Oot syventynyt tähän tieteeseen ja lausut asioita, Leonora, jotk' korvihini vain jää kaikumaan, ja vaivoin aatoksiini mukautuvat.

LEONORA. Kuin? Platon oppilasko ymmärtää ei voisi lörpötystä maallikon! Kai lienen liian paljon erehtynyt, mut tiedän: myöskin totta joukoss' on. Se jalo koulu lempeä ei kuvaa, kuin toiset, lasna hemmoteltuna; hän nuorukainen on, ja morsiona on hällä Psyyke; jumal-neuvostossa hän jäsen on. Hän rauhaa sydänten ei häilähdellen, petollisna riistä; ei heti kiinny muotoon kauniiseen sen sulon hurmaamana hän, eik' inho myös mieltään täytä, kun on hurma poissa.

PRINSESSA. Jo saapuu veljeni! Ei tietää saa hän, mihin taaskin kääntyi puhelumme; hän meihin kohdistaisi pilansa, kuin ennen ivasi hän pukujamme.

TOINEN KOHTAUS

EDELLISET. ALFONSO

ALFONSO.

En Tassoa, jot' etsin, mistään löydä,

en edes täältä – teidän luotannekaan.

Te hänest' ehkä jotain tiedätte?

PRINSESSA.

Näin eilen häntä vähän, tänään en.

ALFONSO. On vika vanha hänessä, ett' yksin hän mieluimmin on, seuraa paeten. Jos suonkin hälle, että ihmistouhun hän hylkää rauhan, vapauden vuoksi ja tarkkaa oman henkens' ääntä vain, niin tyytyä en enää voi, kun hän jo ystäväinkin seuraa välttelee.

LEONORA. Jos erehdy en, moittees, herra, kohta sa ilomielin vaihdat kiitokseen. Näin kaukaa tänään hänet kirjoinensa, hän tauluun kirjoitteli käydessään. Hält' eilen jonkun vihjauksen sain ja valmiiks siitä arvaan teoksensa. Vain pikkupiirteitä hän huolittelee, sun suosios, niin kalliin hänelle, nyt vihdoin arvokkaasti palkitakseen.

ALFONSO. Hän tervetullut olkoon, jos sen tuo, ja vapautta saakoon pitkäks aikaa. Niin hartahasti seuraan hänen työtään, niin paljon iloitsen – ja täytyykin mun iloita – suurteoksestaan, että vain kasvaa kärsimättömyyteni. Ei lopetetuks saa hän, valmiiks ei, hän yhä korjaa, vitkaan etenee, taas pysähtyy ja toiveet turhiks tekee: nään mielipahoin loittonevan ilon, min luulin lähellä jo olevan.

PRINSESSA. Mä kiitän huolellista kainoutta, joll' eespäin verkalleen hän tietään käy. Vain runotarten suosio ne auttaa, niin monet säkeet, lujaan sointuliittoon. Ja pyrkimys vain yks on mielessään: ett' eheäksi runo pyöristyisi. Ei kasata hän tahdo taruja, jotk' kiehtoin huvittavat, lopulta vain tyhjäin sanain sointuun rauetakseen. Suo hänen olla, veli! Ajasta ei riipu arvo hyvän teoksen; ja jott' ois jälkipolvill' ilo siitä, saa nykyaika itsens' unhoittaa.

ALFONSO. Me kahden, rakas sisar, toimikaamme, kuin yhteis-eduks usein teimme jo. Jos minä intoilen, sä hillitse; ja jos sa laimenet, ma kiihoitan. Niin ehkä hänet pian määrässään näemme, hartaan toivehemme mukaan. On silloin isänmaa ja maailma suurtyötä miehen luomaa hämmästyvä. Saan mainehesta osan ininäkin ja hälle elämä taas avautuu. Ei jalo henki piiriss' ahtaassa voi täysin kehittyä. Vaikutelmat niin isänmaan kuin maailmankin hälle on tarpeelliset. Kiitos sekä moite on hänen koettava. Tutkimaan hän niin joutuu itseään ja toisia. Ei enää erakkuus hänt' uneen kiehdo. Ei viha tahdo säästää, ystävyys ei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen ja pian tuntee mieheks itsensä.

LEONORA. Siis hyväkseen teet vielä kaikki, herra, niinkuin jo paljon hälle tehnyt olet. On kyvyn kasvinehto hiljaisuus, mut elon myrskysäissä luonne varttuu. Oi jospa oppis mukaan kehittäisi hän mielensä ja taiteensa, ett' enää ei vierois ihmistä, ei luulevaisuus hänessä pelkoon, vihaan saakka yltyis.

ALFONSO. Ken ihmistä ei tunne, pelkää häntä, ja vieroin oppii väärin tuntemaan. Niin hänen käynyt on, ja vapaa mieli käy kieroon, kahliutuu nyt vähitellen. Niin suosiostain usein huolehtii hän enemmän kuin sopis hälle; monta epäilee, joista tiedän varmasti, ettei he vihaa häntä. Sattumalta voi kirje eksyä, voi palvelija pois muuttaa hänen luotaan muiden luo, tai hukkaan joutuu joku paperi: jo juonta pälyy hän ja petosta ja mielivaltaa, jossa tuho väijyy.

PRINSESSA. Me emme, veljeni, saa unhoittaa, ett' itseens' sidottu on ihminen. Ja meidän kera käyden ystävämme jos loukkais jalkansa, niin lempein käsin tukien häntä, kohta kulkua me hiljentäisimme.

ALFONSO. Ois parempi, jos hänet terveeks saisimme, ja kohta hän tehokeinot kelpo lääkärein sais tuta, virkeänä käydäkseen taas iloll' uuden, terveen elon teitä. Mut sentään toivon, rakkaat, etten koskaan sais kantaa syytä tylyn lääkärin. Teen voitavani, hälle varmuutta ja luottamusta poveen nostaakseni. Hän muiden läsnäollen usein selvään saa nähdä suosioni. Milloin hän valittaa jotain, sitä tutkitan, niin äskenkin, kun huoneeseensa luuli hän murron tehdyn. Jos ei selveydy se, niin tyynnä esitän, min ymmärrän. Ja jotta kärsivällisyyskään unhoon ei jäisi, hälle suon sit' ansiostaan: mua autatte, sen tiedän, innoin siinä. Toin maalle teidät nyt ja illalla palajan kaupunkiin. Antonionkin pian saatte nähdä. Roomasta hän palaa ja minut täältä vie. On tehtävää ja puhuttavaa paljon. Moni päätös on harkittava, kirje vastattava: tää kaikki kaupunkiin taas minut vaatii.

PRINSESSA.

Sun kanssas emmekö saa mekin tulla?

ALFONSO.

Te Belriguardoon jääkää vaan ja käykää

Consandolia katsomassa! Vapaat ja kauniit päivät täysin nauttikaa!

PRINSESSA. Et siis voi jäädä luoksemme ja täältä noit' asioita yhtä hyvin huoltaa?

LEONORA. Pois heti viet Antonion, jonka meille ois paljon kerrottava Roomasta.

ALFONSO. Ei käy se päinsä, lapseni, mut kanssaan niin pian palaan ma, kuin suinkin voin; hän silloin kertokoon, – te auttakaa mua palkitsemaan häntä, työssäni jok' on niin toimellinen taaskin ollut. Ja kun on kaikki selvitetty taas, iloa silloin tuokoot nuorten parvet puutarhoihimme, eikä liikaa lie jos minuakin joku kaunotar polulla vilpoisalla silloin kohtaa.

LEONORA.

Lupaamme kyllä silmän ummistaa.

ALFONSO.

Ja minä sääliä, sen tiedättehän.

PRINSESSA (taustaan päin kääntyneenä). Oon kauan nähnyt Tasson lähestyvän. Hän astuu hitaasti ja pysähtelee tuon tuostakin, kuin epäröiden, sitten käy nopeammin taas, ja vitkailee jo kohta.

ALFONSO. Älkää häntä häiritkö, kun unelmoiden, mietteissään hän kulkee!

LEONORA.

Ei, meidät huomas hän ja tänne käy.

KOLMAS KOHTAUS

EDELLISET. TASSO

TASSO (kädessään pergamenttikansinen kirja). Käyn hitaasti, tään kirjan sulle tuoden, ja vielä epäröin, sen antaisinko. Se, tiedän, puutteellinen vielä on, vaikk' ehkä näyttääkin jo valmiilta. Mut keskeneräisnä jos arkailin sit' antaa sulle, murhe uusi siihen mua pakoittaa: en turhamaiselta, en kiittämättömältä näyttää tahtois! Ja niinkuin sanoa voit vain: täss' olen! jott' ystäväs sua säästäin iloitsis, niin sanon minäkin vain: ota tämä! (Hän ojentaa kirjan.)

ALFONSO. Ilolla lahjas minut yllättää, teet mulle juhlaksi tään kauniin päivän. Siis vihdoin käsissä se mulla on, ja minun omanikin tavallaan! Jo kauan toivoin sinun päättää voivan ja vihdoin sanovan: nyt on se valmis!

TASSO. Jos teitä tyydyttää se, on se valmis; se näet kokonansa teidän on. Jos vaivaa siihen käyttämääni katson tai piirroksia oman kynäni, niin sanoa voin: teos minun on. Vaan lähemmin jos katson, mikä sille sisäisen arvon suo ja merkityksen, niin näen kohta, ett' on teiltä vain se. Jos kyllyydestään lahjan armahan minulle soikin luonto, runonlahjan, niin sentään onni oikkupää mun työnsi tylyllä ankaruudell' aina luotaan; ja milloin pojan katseen hurmasi maailman kukkurainen ihanuus, taas kohta nuoren mielen sumensi ansaitsematon hätä armaan kodin. Jos sydän laulamahan laikahti, niin surullisna sieltä laulu nousi, ja äidin tuskat, isän murehet mun helkkyi soinnuissani hiljaisissa. Eloni ahtaudesta sinä yksin mun nostit vapautehen kauniiseen; pois huolten pilvet otsaltani pyyhit, teit vapaaks mun, niin että sieluni voi lauluun rohkeahan ylentyä; jos kiitosta siis saanee teokseni, on teidän ansio ja teos teidän.

ALFONSO. Sa kaksinkertaisesti kiitoksen ansaitset kaiken! Kainoudessas meille tuot kunniata niinkuin itselles.

TASSO. Kuin selvästi mä tunnenkaan, ett' olen vain teiltä saanut, mitä tuon nyt teille! Kuink' itsestään mies nuori, kokematon pusersi runon? Hänkö keksinyt on tuiman sodan viisaan ohjauksen? Se asetaito, jonka voimassaan tuo kukin urho taiston hetkell' ilmi, päämiehen äly, uljuus ritarein ja taisto viekkauden ja valppauden, – tuo kaikki, viisas, uljas ruhtinas, opettamaasi onhan, niinkuin oisit sa johtohenkeni, jok' ilokseen sois jalon, verrattoman olentonsa teossa kuolevaisen ilmi tulla?

PRINSESSA.

Nyt nauti työstäs, mi on ilomme!

ALFONSO.

Ja kaikkein parahitten kiitoksesta!

LEONORA.

Iloitse julkisesta maineestasi!

TASSO. Tää hetki kylliksi on minulle. Vain teitä muistin tätä luodessani, ja teitä yksin toivoin miellyttää, teit' ilahduttaa määrän' oli korkein. Ken ystävissään maailmaa ei näe, maailman huomiot' ei ansaitse. Tääll' isänmaani on ja täällä piiri, mi viihdytystä suopi sielulleni. Mä täällä herään, joka vihjeen kuulen, näen tieteen, hyvän aistin, kokemuksen ja ajan nykyisen ja tulevan. On taiteilija arka joukon kesken; vain teidänlainen tuntee, ymmärtää, vain hän saa tuomita ja palkita.

ALFONSO. Ja oma aikas, jälkimaailmas jos oomme me, ei sovi meidän olla vain lahjan veltot vastaanottajat. Tuon runoilijan kauniin voitonmerkin, min sankarikin, häntä tarvitseva, suo kateudetta häntä kaunistavan, näen täällä esi-isäs otsalla.

(Osoittaa Vergiliuksen rintakuvaa.)

Tuon onko toimittanut sattuma vai henki joku? Turhaan täällä ei se ole nyt. Vergiliusta kuule: Miks juhlitte te kuolleita? Heill' ilo ja palkka olihan jo eläissään; ja meitä ihaillen kun juhlitte, osansa myöskin eläville suokaa; jo kuvani on kyllin seppelöity – viherjä oksa elon osa olkoon.

(Alfonso viittaa sisarelleen; tämä ottaa seppeleen Vergiliuksen päästä ja lähenee Tassoa. Tasso peräytyy.)

LEONORA. Sä kieltäydytkö? Katsohan, mi käsi sinulle ikikauniin lehvän tarjoo!

TASSO. Oi, empiä mun suokaa! Enhän tiedä, kuin tämän hetken jälkeen eläisin.

ALFONSO. Tuot' omaisuutta nauttein ihanaa, mi ensi hetkellä sua pelästyttää.

PRINSESSA (pitäen seppelettä ylhäällä). Suot mulle ilon harvinaisen, Tasso: sanatta aatokseni ymmärrät.

TASSO. Käsistäs kallehista taakan kauniin ma halpaan päähän' otan polvistuin.

(Hän polvistuu, prinsessa laskee seppeleen hänen päähänsä.)

LEONORA (käsiään taputtaen).

Enskerran-seppelöity eläköön!

Kuin seppel kaunistaakaan kainon miehen!

(Tasso nousee.)

ALFONSO. Se esikuva vain on kruunun, sua mi Kapitolioll' on kaunistava.

PRINSESSA. Sua kuuluvammin siellä tervehditään; tääll' ystäväin on kiitos hiljainen.

TASSO. Oi, päästäni pois seppel ottakaa, pois ottakaa! Se polttaa kulmillani! Ja niinkuin päivänsäde, liian kuuma, tapaisi päätäin, tajunvoimani se tuhoo otsastani. Kuume riehuu mun veressäni. Anteeks! Tää on liikaa!

LEONORA. Tää lehvä ennemminkin suojaa päätäs, sun, jonka kuumat seudut mainehen on kuljettava, ja sun otsaas varjoo.

TASSO. En ansaitse mä viillytystä sitä, mi sankar-otsaa vain on ympäröivä. Oi, pilviin nostakaa se, jumalat, ja kirkastakaa, pääni pääll' ett' aina yleten väikkyis se, ett' eloni ois iki-vaellusta sitä kohti!

ALFONSO. Ken varhain hankkii elon hyvyyttä hän varhain osaa sille arvon suoda; ken varhain nauttii, luovuttaa ei mieli se koskaan pois, mit' omisti hän kerran; ja omistava varuillansa olkoon.

TASSO. Ja ken niin tahtoo olla, povessaan alati valppaan voiman tuntekoon. Ah, poiss' on multa nyt se! Hetkell' onnen mun jättää voima synnynnäinen tuo, mi tyynnä turmaa, vääryytt' ylpeänä muu neuvoi kohtaamaan! Tään hetken ilo, tään hetken ihastusko ytimen lamautti minun jäsenistäni? Mun vaipuu polveni! Taas kerran näet, oi ruhtinatar, minut nöyrtyin eessäs! Mun kuule pyyntöni: se ota pois, ett' uuden, tuoreen elon tuta saisin, kuin kauniist' unelmasta havahtuin!

PRINSESSA. Kun kainon rauhallisna leiviskää, min jumalilta sait sa, kantaa voit, myös lehviä näit' opi kantamaan, – ne ovat kauneinta, mit' antaa meill' on. Ken kerran otsallaan ne ansiosta saa tuta, siinä ne häll' aina leyhyy.

TASSO. Siis suokaa hämilläin mun täältä mennä, ett' onnessani lehdon suojaan piillä nyt saan, kuin ennen murheessani tein! Siell' yksin käyskelen, ei kenkään mieleen tuo ansaitsematonta onneani. Ja kirkkaan lähteen kuvastavan miestä jos sattumalta näen, jok' oudosti on seppelöity, sekä kahden puolen puut, vuoret alla taivaan kuultavan lepäävät mietteissään – , niin minust' on, kuin Elysiumin mä loihdittuna näkisin siihen. Kysyn arvellen: Ken vainaja tuo liekään, nuorukainen tuo ajan menneen, soma seppel päässään? Mi ansionsa lie ja nimensä? Ma varron kauan, mietin: toinen vielä tulispa, kolmaskin, ja haastellen kuin ystävykset seuraans' yhtyisivät. Oi, vanhan ajan urhot, runoilijat jos koossa näkisin tuon lähteen luona! Oi, jospa täällä ois he yhdess' aina, kuin eläissäänkin lujaan liittyneinä! Niin raudan rautaan sitoo lujasti magneetin voima, niinkuin sankarin ja runoilijan sama pyrkimys. Homeros itsens' unhoitti ja vihki elonsa muistolle vain kahden miehen, ja Aleksander Elysiumissa Akillest' etsii ja Homerosta. Oi, jospa saisin minä nähdä heidät, nuo sielut suurimmat, nyt yhtyneinä!

LEONORA. Jo havahdu! Äl' anna meidän tuta, ett' aivan halveksut sä nykyaikaa!

TASSO. Mua juuri nykyaika ylentää; vain näytän vieraalt', – olen hurmaantunut.

PRINSESSA. Ma kuulen ilolla, ett' ihmistapaan sa puhut, haastain kanssa henkien.

(Eräs hovipoika tulee ruhtinaan luo ja puhuu hänelle hiljaa jotakin.)

ALFONSO.

Hän tullut on – juur' aikaan parhaaseen!

Antonio! – Hänet tuo – Tuoll' onkin hän jo!