Elämän tarina

He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat elävän ja huokailevan.

Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo, oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja, patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset, ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset, hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien, muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet.

Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana.

Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen muuri kuvastuen meren siniseen veteen.

Jeanne kuiskasi vain:

Oi, Julien!

Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään. Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi:

– Mikä sinun on, muruseni?

Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä äänellä:

– Ei se ole mitään… Hermostumista vain… En tiedä… Hurmaannuin niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni.

Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan.

Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän:

– Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi.

Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n synkkään laaksoon.

Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin:

– Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin?

Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen.

Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat hiljakseen perässä.

Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen pala, hämmästyttää ja huimaa päätä.

Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka, jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi.

Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen.

Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään, ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten.

Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien teki samoin.

Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta toiselle samassa ryöpyssä.

Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä suustaan.

Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin, levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon.

Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa kuiskasi hän:

– Julien, minä rakastan sinua.

* * * * *

Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo.

Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen, mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti Julienin kättä sanoen:

– Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu?

Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois huoneesta sanoen miehelleen:

– Vie heidät kävelylle päivälliseen asti!

Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään, yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen:

– Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini.

Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään:

– Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs, tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he molemmat juoksivat, – Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään." Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan, – hän oli kuollut.

Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi:

– Entäs murhaaja?

Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten:

– Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna.

Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon?

Jeanne säpsähti:

– Teidänkö veljenne? Rosvo?

Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse:

– Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla nälkään.

Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti:

– Se on maan tapa.

Sen jälkeen palasivat he syömään päivällistä, ja pieni korsikalaisnainen kohteli heitä aivan kuin olisi tuntenut heidät jo kaksikymmentä vuotta.

Mutta Jeannea vaivasi levottomuus. Oliko hän vielä löytävä Julienin suudelmassa saman ihmeellisen ja valtavan tunneväristyksen kuin siellä lähteen luona.

Kun he olivat kahden kesken huoneessa, vapisi hän pelosta, ettei hänen suudelmillaan olisi enää samaa vaikutusta. Mutta kohta saavutti hän varmuuden, ja siitä tuli hänen ensimmäinen rakkaudenyönsä.

Seuraavana aamuna, kun tuli aika lähteä, oli hänen miltei mahdoton erota tästä matalasta majasta, sillä hänestä tuntui, että hänelle siellä oli koittanut uusi onni.

Hän kutsui luokseen huoneeseensa talon emännän ja vaikka tarkkaan hänelle selittelikin, ettei suinkaan tahtonut antaa hänelle mitään lahjaa, niin hän vaatimalla vaati, jopa suuttuenkin, saada lähettää hänelle Parisista, kun oli palannut sinne, jonkin muiston, jolle hän antoi melkein taikauskoisen merkityksen.

Nuori korsikalaisnainen pani kauan vastaan, mutta suostui vihdoin, sanoen:

– No, lähettäkää minulle sitten pikkunen pistooli, aivan pikkunen!

Jeannen silmät kävivät pyöreiksi. Ja ikäänkuin sanoen jonkun mieluisan ja suuren salaisuuden kuiskasi hän ihan hänen korvansa juurella:

– Tarvitsen sen tappaakseni lankoni.

Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita tikarin pistoja, ja sanoi:

– Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut. Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena. Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki, mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa.

Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa.

Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia, ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta kuin vain Julienin.

* * * * *

Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän Jeannelle.

– Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen sillä lailla vaihtamasta seteleitäni.

Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa.

Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin Marseille'hin.

Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt oli 15 päivä lokakuuta.

Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta, sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin, tietämättä mitä.

Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä.

Vihdoin he sitten lähtivät.

Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli.

Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille:

– Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat, että saan tehdä ostoksiani.

Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä.

– Kuinka paljon tarvitset?

Jeanne hämmästyi ja sopersi:

– No, … mitä tahdot antaa.

Johon toinen vastasi:

– Annan sinulle sata frangia, mutta älä vain tuhlaa niitä.

Jeanne joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt, mitä sanoa. Vihdoin lausui hän epäröiden:

– Minähän annoin sinulle ne rahat vain…

Julien ei antanut hänen puhua loppuun.

– Niin kyllä. Mutta yhdentekevä on, ovatko ne sinun tahi minun taskussani, kun meillä kerran on yhteinen kukkaro. Enkähän minä kielläkään niitä sinulta, annanhan sinulle sata frangia.

Jeanne otti häneltä vastaan viisi kultarahaa sanomatta enää sanaakaan, mutta ei uskaltanut sen koommin enää pyytää lisää eikä ostanut muuta kuin pistoolin.

Viikkoa myöhemmin lähtivät he matkalle palatakseen Peuples'iin.

VI

Valkoisen tiiliaidan vieressä seisoivat vanhemmat ja palvelijat odottamassa. Matkavaunu pysähtyi ja syleileminen kesti kauan. Äiti itki, Jeanne pyyhki heltyneenä silmiään ja isä käveli hermostuneesti edestakaisin.

Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat.

Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan.

Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta.

Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä.

Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta, kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus lopussa.

Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä, rauenneena unelmana.

Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä, päätti hän lähteä ulos.

Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa? Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa.

Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat, kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen. Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana, että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään.

Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen surulliselta, viimeiseltä huokaukselta.

Pienen pieniä lintusia hypiskeli siellä paikasta paikkaan viluisesti piipatellen ja suojaa etsien.

Lehmus ja plataani, joita jalavat paksulla verhollaan aivan kuin etuvartiostona meren puolella seisten suojelivat ja jotka olivat säilyttäneet vielä kesäpukunsa, olivat kuin vaatetetut toinen punaiseen samettiin, toinen oranssiväriseen silkkiin, näin ensimmäisten syyskylmien värjääminä niiden oman elinnesteen mukaan.

Jeanne käveli verkkaisin askelin edestakaisin äidin kujannetta pitkin, Couillard'in moision laitaa. Häntä painosti jokin, aivankuin aavistus vasta-alkavan yksitoikkoisen elämän pitkästä ikävästä.

Sitten hän istuutui sille mäen rinteelle, missä Julien ensimmäisen kerran oli puhunut hänelle rakkaudesta, ja hän istui siellä kauan unelmoiden, melkein mitään ajattelematta, riutuneena sydämen pohjaan asti, rinnassaan halu käydä maata, nukkua pois tämän päivän painostavasta alakuloisuudesta.

Yhtäkkiä hän huomasi lokin, joka tuulen kiidättämänä lensi poikki taivaan. Ja hänelle muistui mieleen kotka, jonka hän oli nähnyt Korsikassa Ota'n laaksossa. Hän tunsi sydämensä vilkkaasti värähtelevän, kuin herätessä muiston jostakin suloisesta, joka on ollut ja mennyt, ja hengessään hän näki silloin uudelleen tuon ihanan saaren outoine tuoksuineen, sen auringon, joka kypsyttää sitruunat ja seetripuun hedelmät, sen vuoret ruusuhohteisine huippuineen, sen siintävät lahdelmat ja sen rotkot kohisevine koskineen.

Silloin kietoi tämä häntä ympäröivä kostea ja kolkko maisema varisevine lehtineen ja tuulen repostelemine pilvineen hänet niin painostavaan epätoivoon, että hän palasi kotia, ettei rupeaisi itkemään.

Siellä istui äiti viluisena uunin ääressä ja torkkui. Tottuneena syyspäivien alakuloisuuteen ei hän siitä enää välittänyt. Isä ja Julien olivat menneet kävelemään, puhellen asioistaan. Ja yö läheni levittäen synkkää varjoaan avaraan saliin, johon vain lämpiävä uuni loi loimuavaa valoaan.

Päivän sammuessa saattoi ikkunoista vielä eroittaa tuon loppuvan vuoden lokaisen luonnon ja harmaan taivaan, joka sekin oli kuin loan tahraama.

Pian saapui sitten paroni Julienin seurassa. Heti astuttuaan hämärään huoneeseen hän soitti kelloa ja huusi:

– Tuokaa sukkelaan valoa! Täällä on niin synkkää.

Ja hän istui uunin ääreen.

Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena käsiään ja sanoi:

– Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää.

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi:

– No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa talossasi, vanhusten luona?

Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti, aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen yhdessäolo ne taas liittää yhteen.

Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti unhottaneen vaimonsa.

Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä.

Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran, alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle.

Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien eteen:

– Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona jäätää.

Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen:

– Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen väsyneitä?

Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja kolkolta.

Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän.

Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään järkeily pääse.

Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan, sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen. Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma huoneensa.

Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli talon kattoa.

Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa.

Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen.

Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko, hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili valkoinen hyrsky.

Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita.

Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa. Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa.

Sen jälkeen hän palasi kotia.

Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen.

Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän? Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä, joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen. Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa huoneessa.

Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto.

Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset, joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia.

Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti:

– Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan?

Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään.

Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui, että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa aviopuolisoita olleetkaan.

Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään?

Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä, ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt?

Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet.

Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi.

Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin, ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des Vauds-suvun vaakunan kanssa.

Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen oviin.

Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan, nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille.

Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat.

Oitis tuotiin lyijykynä ja paperia, ja sillä aikaa kuin hän söi, tekivät paroni ja Julien neliruutuisen vaakunansa luonnoksen. Paronitar, joka joutui aivan haltioihinsa, kun oli kysymys tämäntapaisista asioista, ilmaisi myöskin mielipiteensä. Jopa Jeannekin otti osaa neuvotteluun, aivan kuin joku salaperäinen mielenkiinto olisi yht'äkkiä herännyt hänessäkin.

Koko ajan syödessäänkin Bataille lausui ajatuksiansa, tarttui välistä lyijykynään, piirsi luonnoksia, mainitsi joitakin esimerkkejä, selitti kaikki sen seudun ylimystön vaunut ja tuntui olemuksessaan, jopa äänessäänkin kantavan mukanaan jotakin aateliston ilmapiiristä.

Hän oli pienikasvuinen mies, jolla oli harmaa, lyhyt tukka ja värintahraamat, hiukan öljylle haisevat kädet. Kerrottiin, että hänellä aikoinaan oli ollut joku ruma siveellisyyshorjahdus, mutta kaikkien ylhäisten perheitten häntä kohtaan osoittama yleinen kunnioitus oli aikoja sitten poistanut hänestä tämän tahran.

Kun hän oli juonut kahvinsa, saatettiin hänet vaunuvajaan, ja vaunujen päältä otettiin pois vahavaate, jonka peitossa ne olivat. Bataille tarkasti vaunuja ja ilmaisi päättävästi ajatuksensa siitä, kuinka suureksi hänen mielestään vaakuna oli tehtävä. Kun asiasta vielä oli keskusteltu, ryhtyi hän työhönsä.

Kylmästä ilmasta huolimatta antoi paronitar tuoda vajaan tuolin katsellakseen, kuinka maalari työskenteli. Vieläpä hän sitten tuotti sinne lämmityslaitteenkin jalkojensa alle, joita alkoi palella. Sitten ryhtyi hän rauhallisesti puhelemaan maalarin kanssa, kyseli häneltä ihmisten sukulaisuussuhteista, joista hän itse ei ollut selvillä, kuolleista ja syntyneistä ja täydensi saamillaan tiedoilla sen sukupuun, jota hän säilytti muistissaan.