Elämän tarina

X

Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen, jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä, jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa; on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta. Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka kärsivät samalla tavalla.

Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana.

Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua, ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän vaipumistaan vaipui.

Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä.

Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen.

Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin? Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi. Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön. Hän oli aivan hullaantunut.

Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan.

Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä.

Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin.

Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään, kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista. Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle ripin varjolla nämä vaikeat asiat.

Jeanne saapui juuri kun pappi oli lukemassa rukouskirjaansa pienessä hedelmäpuistossaan. Puhuttuaan hänen kanssaan muutamia minuutteja kaikenlaisista muista asioista, sanoi Jeanne punastuen:

– Tahtoisin, herra kirkkoherra, ripittää itseni.

Pappi ällistyi ja korjasi silmälasejaan häntä tarkastaakseen. Sitten purskahti hän nauruun:

– Teillä ei suinkaan saata olla suuria syntejä omallatunnollanne.

Jeanne joutui kokonaan hämille ja jatkoi:

– Ei, mutta minun on kysyttävä neuvoa eräässä asiassa … niin … niin … niin vaikeassa, etten voi puhua teille siitä näin ilman muuta.

Kirkkoherra muutti oitis hyvänsävyisen muotonsa papillisen juhlalliseksi, sanoen:

– Hyvä on, lapsukaiseni; kuuntelen teitä sitten rippituolissa.

Menkäämme sinne.

Silloin Jeanne pidätti häntä epäröiden. Hänet valtasi yht'äkkiä jonkinlainen arkuus puhua noista hieman hävettävistä asioista kirkon hartautta herättävien holvien alla ja hän jatkoi:

– Tai ei … herra kirkkoherra … minä voin … jos niin tahdotte, … sanoa teille täällä asian. Voimmehan istuutua tuonne teidän lehtimajaanne.

He astuivat sinne verkalleen. Jeanne mietti, kuinka ilmaisisi asiansa, kuinka alkaisi. Ja he istuutuivat. Aivan kuin ripittäytyen alkoi Jeanne:

– Isä!

Mutta sitten hän epäröi ja alkoi taas:

– Isä!

Nyt hän joutui kokonaan hämille ja oli vaiti. Pappi odotti kädet ristissä vatsallaan. Huomattuaan Jeannen epäröivän hän lausui rohkaisten:

– No, lapseni, näyttää siltä kuin ette uskaltaisi puhua. Rohkaiskaa nyt mielenne!

Jeanne teki silloin päätöksensä aivan kuin pelkuri, joka heittäytyy vaaraan:

– Isä, minä tahtoisin saada toisen lapsen.

Pappi ei vastannut mitään, sillä hän ei käsittänyt asiaa.

Silloin alkoi Jeanne selittää joutuen hämille ja sekautuen puheessaan:

– Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan keskenään. Äitini on kuollut ja … ja … – hän jatkoi aivan hiljaa ja vavisten, – äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin olisi käynyt?

Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi:

– No, käykää asiaan!

Jeanne lausui:

– Minä tahtoisin vielä toisen lapsen.

Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään, ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen:

– No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne.

Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään:

– Mutta … mutta … ymmärrättehän, että … että … niinkuin tiedätte … tuon sisäkön jutun jälkeen … mieheni ja minä … elämme erillämme toisistamme.

Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot, hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja lausui:

– Niin, minä käsitän täydellisesti. Ymmärrän, että teidän … teidän leskeytenne vaivaa teitä. Olette vielä nuori ja terve. Sehän on siis luonnollista, ihan luonnollista.

Hän alkoi taas nauraa, voimatta hillitä rivoa maalaispapin luonnettaan, ja taputteli Jeannea hiljakseen kädelle jatkaen:

– Se on teille luvallista, hyvinkin luvallista kymmenien käskyjen mukaan. Liha himoitsee ainoastaan avioliitossa. Ja tehän olette naimisissa, eikö totta? Sehän ei ole vain sitä varten, että kävisi nauriita varastamassa.

Jeanne vuorostaan ei ensin ymmärtänyt papin kaksimielistä puhetta, mutta heti kun hän oli päässyt asiasta selville, punastui hän niin, että kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän sanoi:

– Mutta, herra kirkkoherra, mitä te puhuttekaan? Mitä te ajattelette?

Minä vannon … minä vannon…

Ja hän nyyhkytti aivan tukehtuakseen.

Silloin pappi hämmästyi ja alkoi lohduttaa häntä:

– Enhän minä toki tahtonut loukata teitä. Laskin vain hiukkasen leikkiä, eikä se ole rehellisiltä ihmisiltä kielletty. Mutta luottakaa minuun; voitte luottaa minuun. Minä käyn tapaamassa herra Julienia.

Jeanne ei tietänyt enää, mitä sanoa. Hän tahtoi nyt kieltää kirkkoherraa ryhtymästä välittäjäksi, sillä hän piti tuon toimen sopimattomana ja vaarallisena, mutta ei uskaltanut. Ja hän kiirehti tiehensä soperrettuaan:

– Kiitän teitä, herra kirkkoherra.

Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli.

Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan;

– Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet.

Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa koko maailmasta.

Julien jatkoi:

– En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.

Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä. Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten.

Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti suudelman hänen tukalleen.

Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön.

Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan, tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun tuntisi jälleen olevansa raskaana.

Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin tyyni aviopuoliso.

Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen. Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui.

Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa.

Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti silloin hänen miehensä:

– Sepä tuli pyytämättä!

Papin ennustus toteutui siis täydellisesti.

Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli, pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle.

Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää laisinkaan.

Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät silmät ilmaisivat rajua luonnetta.

Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän, teeskentelemättömän luonteensa tähden..

Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot näyttänyt iloiselta, ja hän lausui:

– Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen, nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä hyvin.

Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan punaiseksi. Tylysti sanoi hän:

– Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua.

Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa, mutta siistissä kauhtanassaan.

Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa katsoa iloisina hetkinään ja lausui:

– Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua lähtisi.

Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä:

– Pianpahan nähdään.

Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä:

– Ikä kyllä teidät vielä taltuttaa, kirkkoherra, ja kokemus myöskin. Karkoitatte vain kirkosta viimeisetkin uskolliset ystävät, ei muuta. Tällä seudulla ihmiset ovat uskovaisia, mutta heittiöitä, olkaa siis varovainen. Totta totisesti, kun minä näen tulevan saarnaa kuulemaan jonkun tytön, joka minusta näyttää hiukan paksulta, niin ajattelen näin: "Hän tuo minulle yhden seurakuntalaisen lisää", ja minä koetan toimittaa hänet naimisiin. Sillä, nähkääs, hairahtumasta heitä ei saa estetyksi, mutta voitte kyllä mennä hakemaan miehen käsiinne ja estää häntä äitiä hylkäämästä. Naittakaa vain heidät, kirkkoherra, naittakaa vain heidät älkääkä välittäkö muusta!

Uusi pappi vastasi jäykästi:

– Meillä on eri mielipiteet; ei maksa vaivaa siitä puhua.

Silloin alkoi kirkkoherra Picot säälitellen puhua paikkakunnasta ja merestä, jonka hän näki pappilan ikkunoista, ja pienistä kallion rotkoista, joissa hänen oli tapa kävellä lukien rukouskirjaansa ja katsellen laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla.

Sitten molemmat papit hyvästelivät, ja vanha kirkkoherra suuteli Jeannea, jonka teki mieli itkeä.

Viikon kuluttua tuli kirkkoherra Tolbiac uudelleen. Hän puheli uudistuksista, jotka hänellä oli aikomus panna toimeen, niinkuin ruhtinas, joka ryhtyy valtakuntaansa hallitsemaan. Hän pyysi, ettei varakreivitär jäisi pois jumalanpalveluksista ja että hän kävisi ehtoollisella kaikkina juhlina:

– Te ja minä, – sanoi hän, – olemme tämän seudun päähenkilöitä. Meidän täytyy täällä hallita ja olla aina esimerkkinä muille. Meidän täytyy liittyä yhteen ollaksemme voimakkaat ja arvossa pidetyt. Kun kirkko ja aatelisto käyvät käsi kädessä, niin rahvas pelkää ja tottelee meitä.

Jeannen uskonto oli yksinomaan hentomielisyyttä. Hänessä oli tuo haaveksiva usko, joka aina on naiselle ominainen. Ja jos hän jossakin määrin täyttikin velvollisuuksiaan, niin johtui se tottumuksesta, joka oli jäänyt häneen luostarikoulun ajoilta. Paronin uhmaileva tieteily oli näet jo aikoja sitten kumonnut hänen vakaumuksensa.

Kirkkoherra Picot tyytyi siihen vähään, jonka Jeanne voi hänelle antaa, eikä koskaan häneltä liikoja vaatinut. Mutta hänen seuraajansa, joka ei ollut nähnyt varakreivitärtä edellisenä sunnuntaina kirkossa, tuli nyt levottomana ja ankarana hänen luokseen.

Jeanne ei tahtonut joutua pappilan kanssa huonoihin väleihin ja antoi lupauksen, vaikka päättikin kohteliaisuudesta olla ahkera kirkossa kävijä vain ensimmäisinä pyhinä.

Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla. Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan lähetin ankarasta uskonkiihkosta.

Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle, kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi, heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden vanhalta.

Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan, ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille kauhun kuviaan.

Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita, lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan.

Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan, että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle.

Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi, jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa.

Kirkkoherra huusi heille:

– Ettekö jo lopeta, senkin moukat!

Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi:

– Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta.

Silloin keräsi pappi kiviä ja heitteli heitä niillä kuin koiria.

Molemmat rakastuneet juoksivat nauraen pakoon. Mutta seuraavana sunnuntaina ilmoitti pappi koko seurakunnalle kirkossa heidän nimensä.

Kaikki sen seudun nuoret miehet lakkasivat senjälkeen käymästä kirkossa.

Torstaisin oli kirkkoherra aina päivällisellä varakreivin kartanossa ja kävi siellä usein muutenkin viikon kuluessa puhelemassa katuvaisen rouvan kanssa. Jeanne oli myöskin intomielinen, keskusteli kernaasti hengellisistä asioista ja käänteli ylösalasin uskonnollisten riitakysymysten koko vanhan ja sekavan varaston.

He kävelivät kahden kesken pitkin paronitarvainajan kujannetta puhellen Kristuksesta, apostoleista, Pyhästä Neitsyeestä ja kirkonisistä, aivan kuin olisivat tunteneet heidät. Toisinaan pysähtyivät he tehdäkseen toisilleen syvämietteisiä kysymyksiä, jotka saivat heidät hämärästi jaarittelemaan, jolloin Jeanne eksyi runollisiin, pilviä tavotteleviin kuvitelmiin, pappi taas täsmällisemmin teki johtopäätöksiä kuin härkäpää asianajaja, joka on ryhtynyt matemaattisesti todistamaan ympyrän neliöitsemistä.

Julien suhtautui uuteen kirkkoherraan suurella arvonannolla ja toisteli alinomaa:

– Tuo pappi on minulle mieleen; hän ei tingi vakaumuksistaan.

Ja hän kävi usein ripillä ja ehtoollisella, antaen siten ylenpalttisesti hyvää esimerkkiä muille.

Nyt kävi hän melkein joka päivä Fourville'n perheessä, metsästeli herran kanssa, joka ei enää voinut elää ilman häntä, ja ratsasteli kreivittären seurassa sekä myrskyssä että sateessa. Kreivi sanoi sen johdosta:

– He ovat hullaantuneet ratsastamiseen, mutta se on vaimolleni terveellistä, Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut, vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen hellyyden ja luottamuksen tarvettaan.

Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden. Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä:

– Kuinka hän miellyttää sinua?

Niin paroni vastasi:

– Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen henkilö.

Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen sydämessään todellinen viha häntä kohtaan.

Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua. Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan.

Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä vastasi aina:

– Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. – Ja ravistellen pitkää, valkoista tukkaansa hän jatkoi: – he eivät ole inhimillisiä, he eivät ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. – Ja vielä huudahti hän aivan kuin kirouksen singoten: – he ovat luonnonvastaisia olentoja.

Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi. Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun.

Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan kaksi sielua uhkaavasta vaarasta.

Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi vastasi:

– Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen.

Ja hän poistui kiireesti.

Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi.

Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä.

Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi puhua selvästi:

– Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär, mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa.

Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena.

Pappi jatkoi:

– Mitä aiotte siis tehdä?

Silloin sopersi Jeanne:

– Mitä minun sitten, herra kirkkoherra, teidän mielestänne pitää tehdä?

Pappi vastasi lyhyesti:

– Estää rikoksellinen rakkaus jatkumasta.

Jeanne purskahti itkuun ja lausui murtuneella äänellä:

– Mieheni on jo ennen pettänyt minut sisäkköni kanssa ja sanoistani hän ei välitä. Hän ei minua rakasta enää, kohtelee minua tylysti niin pian kuin vain ilmaisen hänelle tahtoni, joka ei häntä miellytä. Mitä voin sille tehdä?

Vastaamatta kysymykseen huudahti pappi:

– Te siis alistutte, taivutte, myönnytte?! Aviorikos tapahtuu oman kattonne alla ja te sen siedätte! Rikos tehdään omien silmienne edessä ja te käännätte katseenne siitä pois! Oletteko näin ollen aviopuoliso, kristitty, äiti!

Jeanne nyyhkytti:

– Mitä minun sitten on tehtävä?

Pappi vastasi:

– Kaikki paitsi ei sallia tuon inhoittavan asian tapahtumista. Kaikki sanon minä. Hylätkää hänet! Paetkaa tästä saastutetusta talosta.

Jeanne lausui siihen:

– Minulla ei ole rahaa, herra kirkkoherra. Ja sitäpaitsi puuttuu minulta siihen nyt rohkeuttakin. Kuinka muutoin voin lähteä ilman todisteita! Siihen minulla ei edes ole oikeutta.

Pappi nousi ja sanoi vapisten:

– Tuo on vain kehnoa pelkuruutta teissä, rouva; luulin teitä toisenlaiseksi. Te ette ole kelvollinen saamaan Jumalalta armoa.

Jeanne vaipui polvilleen:

– Oi, minä rukoilen teitä, älkää hylätkö minua, neuvokaa minua!

Lyhyesti lausui silloin pappi:

– Avatkaa herra de Fourville'n silmät! Hänen on tehtävä loppu tuosta rakkaussuhteesta.

Jeannen valtasi tuon ajatuksensa johdosta kauhu, ja hän sanoi:

– Mutta silloin hän tappaa heidät, herra kirkkoherra. Ja minähän olisin ilmiantaja. Oi, ei, sitä en tee koskaan.

Vihasta raivostuneena nosti pappi silloin kätensä kuin kirotakseen hänet:

– Jääkää sitten häpeäänne ja rikokseenne, sillä te olette vieläkin rikoksellisempi kuin he! Minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä.

Ja hän poistui niin hurjistuneena, että koko hänen ruumiinsa vapisi.

Aivan päästä pyörällä seurasi Jeanne hänen jäljessään, ollen valmis suostumaan ja alkaen jo taipua. Mutta harmista väristen astui pappi nopein askelin tiehensä ja puristeli vihaisena suurta sinistä sateensuojaansa, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse.

Aidan luona näki hän Julienin johtamassa puiden oksimista. Silloin kääntyi hän vasemmalle kulkeakseen Couillard'in pihan läpi ja toisti vielä itsekseen: "Antakaa minun olla, rouva, minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä."

Keskellä pihaa, aivan hänen tiellään, seisoi joukko talon ja naapurien lapsia, ryhmittyneinä Mirza-nimisen koiran kopin eteen ja katsellen jotakin uteliaina, tarkkaavina ja äänettöminä. Keskellä heitä, kädet selän takana, seisoi myöskin paroni uteliaasti katsellen ja näyttäen aivan kuin koulunopettajalta. Mutta huomattuaan kaukaa papin tulevan, lähti hän tiehensä, ettei tarvitsisi tavata, tervehtiä ja puhutella pappia.

Seuraten papin jäljessä, Jeanne sanoi silloin rukoillen:

– Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä.

He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään taputtaen:

– Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi.

Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat nähneet omenain putoavan maahan.

Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi, aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä. Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa, astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä.

Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet maantielle.

Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään huitoen:

– Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt?

Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin:

– Voiko sitä olla noin julma?!

Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa kasvattaa ne suuriksi.

Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti kyljelleen ja tarjosi sille nisää.

Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi, vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi "Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen "Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.]

Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista. Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa.