Kun nukkuja herää

III LUKU
Herääminen

Mutta Warming erehtyi. Herääminen tapahtui.

Kuinka kummallisen monipuolinen on se yhteys, joka näyttää niin yksinkertaiselta – ihmisolemus! Kuka voi selittää sen uudistumisen, kun me aamu aamulta heräämme, tuon lukemattomien eri osien tulvan ja liittymisen, jotka sulautuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan? Kuka voi selittää ensimmäiset sielun hämärät ilmaisut, miten kasvaa ja kehittyy tiedottomuus tajunnaksi, tajunta itsetietoisuudeksi, kunnes vihdoin tunnemme oman itsemme. Ja samoin kuin me tunnemme aamulla herätessämme, niin tunsi Graham herätessään pitkästä unestaan. Tajunnan hämärä pilvi sai muodon, hän tunsi synkän alakuloisen tunteen ja hän huomasi lepäävänsä jossain, heikkona, mutta elossa.

Vaellus hänen omaa olemustaan kohden kulki suurten kuilujen yli ja vuosikausien läpi. Jättiläissuuret unet, jotka ennen olivat vastanneet peloittavaa todellisuutta, jättivät hänen sieluunsa epävarman ja ahdistavan tunteen. Hän näki vieraita seutuja, jotka kuuluivat aivan kuin toiseen tähteen. Hän muisti myöskin selvästi erään tärkeän keskustelun, nimen – mutta hän ei voinut sanoa, mikä nimi se oli – nimen, joka myöhemmin tuli esiin. Hän muisti muutamia jo kauvan sitten unohtuneita tunteita jäsenissään, suonissaan, muisti toivottomasti ponnistaneensa, kuten mies joka on hukkumaisillaan pimeyteen. Sitten seurasi sarja häikäiseviä näkyjä, jotka kaikki katosivat.

Graham huomasi, että hänen silmänsä olivat auki ja että hän katseli hänelle ventovieraita esineitä.

Hän näki jotain valkoista, jonkin pinnan edessään, puisen kehyksen. Hän liikutti hiukan päätään seuratakseen tämän muodon rajoja. Ne ulottuivat pitemmälle kuin mitä hän voi nähdä. Hän koetti arvata, missä hän oli? Mutta mitä se auttoi, hän tunsi itsensä niin uupuneeksi. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut väri, niin olisi se ollut mustaa mustempi. Hän tunsi tuon määräämättömän alakuloisuuden tunteen, joka ihmisellä on herätessään aamun koittaessa. Epäselvästi kuuli hän etäistä puhetta ja nopeasti poistuvien askeleiden ääntä.

Koettaessaan kääntää päätään huomasi hän olevansa ruumiillisesti aivan uupunut. Hän otaksui makaavansa rannikkokylän hotellissa, mutta hän ei mitenkään muistanut tuota valkoista pintaa. Hän oli varmaankin vaipunut uneen. Hän muisti todellakin kaivanneensa unta. Hän muisti kalliorannikon ja laineiden loiskeen ja sitten hän hämärästi muisti puhelleensa jonkun ohikulkijan kanssa.

Kuinka kauvan hän oli nukkunut? Mitä tuo hälinä tiesi? tuo askelten ääni? Ja tuo kasvava ja hiljenevä kohina joka muistutti meren aaltojen ääntä? Hän ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen kellonsa tuolilta, jolle hänen tapansa oli se laskea, ja kosketti kovaa ja liukasta pintaa, se oli aivan kuin lasia. Se oli niin odottamatonta, että hän kovasti pelästyi. Hän kääntyi äkkiä, tuijotti eteensä hetkisen ja nousi istualleen. Mutta tämä liike oli hänelle odottamattoman vaivaloinen, ja häntä huimasi ja pyörrytti ja kummastutti.

Hän hieroi silmiään. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen outoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli selvä – hän tunsi, että uni oli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Hän ei maannut millään vuoteella, katsoen siihen, mitä hän vuoteella käsitti, vaan hän huomasi lepäävänsä melkein alasti pehmeällä ja hienolla patjalla, ja hänen ympärillään oli tuskin läpikuultava lasikehys. Patjakin oli osaksi läpikuultava, joka huomio teki hänet hieman rauhattomaksi, ja alapuolellaan näki hän peilin, joka kuvasti hänet selvästi. Ranteensa ympärille – ja hän pelästyi huomatessaan ihonsa niin keltaiseksi ja kuivaksi – oli sidottu kummallinen gummista valmistettu kone niin taitavasti, että se tuntui painuvan hänen ihonsa alle sekä ranteen ylä- että alapuolelta. Ja tämä omituinen vuode oli sijoitettu hänen mielestään viheriäisestä lasista tehtyyn laatikkoon; ja sen valkoinen kehys oli ensiksi vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Laatikon kulmassa oli kiiltävä ja sirotekoinen kone, joka hänelle oli aivan vieras, vaikka hän näkikin siinä maximum- ja minimum-lämpömittarin.

Tämä hiukan viheriäksi värjätty lasinkaltainen aine, joka joka puolelta ympäröi häntä, esti näkemästä, mitä oli sen ulkopuolella, yhtäkaikki huomasi hän loistavan salin, jolla oli valkoinen aivan sileä holvikatto. Lasilaatikon vieressä oli muutamia huonekaluja, pöytä, joka oli peitetty hopeakankaalla kimallellen kuin kalansuomus, pari siromuotoista tuolia, ja pöydällä joukko tarjottimia, joilla oli erilaisia ruokia, pullon ja kaksi lasia. Hän tunsi olevansa tavattoman nälissään.

Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa, ja hetken arkailtuaan hän tahtoi jättää läpikuultavan patjansa ja nousi seisomaan pienen asuntonsa valkoisella ja puhtaalla permannolla. Hän oli luullut itseään voimakkaammaksi, hän horjahti ja nojasi kädellään lasin kaltaiseen ainekseen pysyäkseen pystyssä. Jonkun aikaa kesti se hänen painoaan, antaen myöten kuin kautshukki, mutta sitten se heikosti paukahtaen halkesi ja katosi aivan kuin saippuakupla. Nukkuja, aivan pyörällä päästään, putosi saliin. Hän takertui pöytään, kaatoi lasin, joka putosi kilahtaen mutta ei särkynyt, ja istahti toiseen nojatuoliin.

Hiukan toinnuttuaan, otti hän pullon, täytti toisen lasin ja joi. Se oli väritöntä ainetta, ei vettä, jolla oli vieno tuoksu ja maku, ja joka heti virkisti ja voimistutti häntä. Hän laski lasin pöydälle ja katsoi ympärilleen.

Sali ei kadottanut mitään suuruudestaan ja loistostaan, kun hän katseli sitä suoraan, eikä vihertävän lasin läpi. Holvi, jonka hän oli huomannut, johti alaspäin vieville portaille, jotka ilman välillä olevaa ovea veivät laajaan käytävään. Tämän käytävän sivut muodosti pylväistö, joka oli tehty jostain valkojuovaisesta merensinisestä aineesta. Käytävän kautta kuului sekavia ihmisääniä ja yhtämittaista kohinaa. Nyt, täysin herättyään, istui hän kuunnellen unohtaen edessään olevat ruuat.

Äkkiä muisti hän olevansa vaatteitta ja etsiessään jotain, jolla hän voisi verhota itsensä, näki hän vieressään tuolilla mustan pitkän vaipan. Hän verhosi sillä ruumiinsa ja istahti vavisten jälleen tuoliin.

Ajatuksensa tulivat yhä enemmän ja enemmän sekaviksi. Hän oli selvillä nukkumisestaan ja että hänet oli uneen vaivuttuaan siirretty toiseen paikkaan. Mutta minne? Ja mitä oli tuo kansa, tuolla etäällä sinisten pylväiden takana? Boscastlen asukkaitako? Hän kaatoi lasiinsa tuota väritöntä ainetta ja joi muutaman siemauksen.

Mikä oli tämä paikka? – jossa hänen aistimensa huomasivat vallitsevan elämää ja liikettä? Hän katseli ympärilleen ja näki kovin kauniita ja sopusuhtaisia muotoja, joita eivät mitkään ornamentit koristaneet. Hän näki että salin kupukatossa oli pyöreä aukko, josta valo virtasi sisään, ja katsellessaan ylöspäin näki hän aukon ohi liikkuvan varjon ja taas katoavan, palaavan uudestaan ja katoavan taas. Joka kerta kuului kohahtava ääni, joka liittyi ilmaa täyttävään kohinaan.

Hän tahtoi huutaa, mutta kurkustaan tuli vaan heikko ääni. Sitten hän nousi ja horjuen kuin humalainen lähti kulkemaan pylväistöön päin. Hän kompuroi portaita alas, kompastui yllään olevan mustan vaipan laskoksiin ja tarttui kiinni siniseen pilariin pysyäkseen pystyssä.

Käytävä jatkui eteenpäin sinisen ja purppuran väreissä ja päättyi etäällä parvekkeen tapaiseen puolikehään, joka oli kirkkaasti valaistu. Sen takana näkyi epäselvästi aivan kuin laajan rakennuksen sisusta. Taempana, etäällä näkyi mahtavia rakennusmuotoja.

Äänien kohina kuului nyt selvemmin ja kovemmin ja parvekkeella kääntyneenä selin häneen ja kiihkeästi puhuen ja liikehtien oli kolme henkilöä. He olivat puetut avariin kirkasvärisiin viittoihin. Suuren kansanjoukon puheen kohina lainehti parvekkeen yli, ja kerran oli hän näkevinään lipun liehuvan ilmassa ja himmeän sinisen esineen, päähineen tai pukukappaleen heitettävän ilmaan, kohoavan parvekkeen yläpuolelle ja putoavan jälleen alas. Hän oli myöskin kuulevinaan selvän huudahduksen, joka uusiutui tuon tuostakin, sanan: "herää!" Hän kuuli kimeän, epäselvän huudahduksen, ja äkkiä nuo kolme olentoa alkoivat nauraa.

"Ha, ha, ha!" ilkkui eräs heistä – punatukkainen lyhyeen purppurapunaiseen takkiin puettu mies. "Kun nukkuja herää – Kun!"

Pilkallisesti katsahtaen kääntyi hän käytävään päin. Ilme kasvoissaan muuttui, koko miehen olemus muuttui ja hän jäykistyi. Hänen seuralaisensa kääntyivät hänen huudahtaessaan ja jäivät liikkumattomina paikalleen seisomaan. Heidän kasvonsa ilmaisivat hämmästystä, joka muuttui kauhuksi.

Äkkiä Grahamin polvet horjuivat, pylvääsen nojautuva kätensä putosi velttona alas, hän aikoi astua eteenpäin ja kaatui suulleen maahan.

IV LUKU
Kaiku kapinasta

Ennen pyörtymistään kuuli Graham pauhaavaa kellojen soittoa. Myöhemmin sai hän kuulla olleensa aivan tiedottomana, häilyen elämän ja kuoleman välillä melkein koko tunnin ajan. Tointuessaan makasi hän jälleen läpikuultavalla patjallaan, hän tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan ja sydämessään. Tumma, käsivartensa ympärillä ollut laitos oli kadonnut ja sijaan tullut side. Valkoinen kehys oli vielä ympärillään, mutta vihertävä läpikuultava aines, joka oli särkynyt, oli poissa. Sinipunervaan pukuun puettu mies, eräs niistä joka oli ollut parvekkeella, kumartui huolestuneena hänen puoleensa.

Kaukaa kuuli hän pauhaavaa kellojen soittoa ja samalla sekavaa kohinaa, joka syntyy suuren kansanjoukon huutaessa yht'aikaa samaa. Tämä pauhina keskeytyi, joku ovi sulkeutui.

Graham liikutti päätään. "Mitä tämä tietää?" sanoi hän hitaasti.

"Missä olen?"

Hän näki punatukkaisen miehen, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet. Ääni tuntui kysyvän häneltä, mitä hän tarkoitti, mutta vaikeni kesken lausetta.

Sinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella murteella, ainakin Nukkujan mielestä: "Te olette aivan terve. Teidät on tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te olette jo jonkun aikaa – nukkunut. Ollut valekuollut".

Hän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä pienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla nesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti virkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.

"Voitteko paremmin?" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham avasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias mies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä kultainen solki.

"Voin", vastasi Graham.

"Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen. Ymmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta minä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin".

Graham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän katseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat uteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän ei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.

Asia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän nukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka oli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.

"Oletteko sähköittänyt serkulleni?" kysyi hän. "E. Warming, 27,

Chancery Lane?"

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä uudelleen. "Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!" kuiskasi punatukkainen mies. "Sähköittänyt, sire?" kysyi vaaleapartainen mies hyvin kummastuneena.

"Hän tarkoittaa sähkötelegrammia", selitti kolmas miellyttävän näköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen mies huudahti. "Olenpa minä typerä! Olkaa huoleti, sire, kyllä kaikki toimitetaan", sanoi hän Grahamille. "Vaikeata on ehkä sähköittää serkullenne. Hän ei ole nyt Lontoossa. Mutta elkää huolehtiko siitä; te olette nukkunut hyvin kauvan ja pääasia on nyt tointua täydellisesti, sire".

"Oh!" sanoi Graham, ja rauhottui. Tämä kaikki tuntui suurelta arvoitukselta, mutta kai nuo kolme oudoissa pukimissa olevaa miestä tiesivät, mitä tekivät. He kyllä näyttivät omituisilta ja sali oli omituinen. Hänet oli varmaankin viety johonkin vasta perustettuun laitokseen. Hän epäili hetkisen. Tämä oli varmaankin joku yleinen näyttelysali. Hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa siitä Warmingille. Mutta sali ei näyttänyt oikein sellaiselta. Eikä häntä olisi alasti jätetty yleiseen näyttelysaliin.

Sitten äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä selvisi hänelle, mitä oli tapahtunut. Ei ollut mitään väliastetta epäilyksensä ja vakaumuksensa välillä. Äkkiä tiesi hän nukkuneensa hyvin kauvan; ikäänkuin hän olisi lukenut toisten ajatukset ymmärsi hän kaiken katsoessaan ympärillään olijoiden kasvoihin. Hän katsoi tavattoman mielenliikutuksen vallassa terävästi heihin. Oli aivan kuin toiset olisivat lukeneet kaiken hänen silmistään. Hän liikutti huuliaan puhuakseen, mutta ei voinut sanaakaan sanoa. Selittämätön halu salata ajatuksensa heräsi hänessä samalla kun hän oli päässyt totuuden perille. Hän katseli paljaita jalkojaan sanomatta sanaakaan. Hänellä ei ollut enää halua puhella. Hän vapisi kovasti.

Hänelle annettiin punertavaa vihertävään vivahtavaa juomaa, jolla oli lihan maku, ja hän tunsi, miten voimansa kasvoivat.

"Tämä – tämä virkistää minua", sanoi hän käheällä äänellä ja ympärillä olijat osoittivat kunnioittavilla sanoilla iloaan. Nyt hän oli kaikesta aivan selvillä. Hän aikoi puhua ja taas uudelleen puhua, mutta ei hän nytkään voinut.

Hän hengitti syvään ja koetti kolmannen kerran puhua. "Kuinka kauvan?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä. "Kuinka kauvan minä olen nukkunut?"

"Jokseenkin kauvan", vastasi vaaleapartainen mies luoden silmäyksen toisiin.

"Kuinka kauvan?"

"Hyvin kauvan".

"Niin – niin", sanoi Graham äkkiä kärttyisesti. "Mutta minä tahtoisin – onko se – onko se useampia vuosia? Hyvin monta vuotta? Jotain on tapahtunut – mutta minä olen sen unohtanut. Ajatukseni ovat sekaisin. Mutta te – " Hän nyyhkytti. "Elkää salatko mitään minulta. Kuinka kauvan – ?"

Hän vaikeni hengittäen epäsäännöllisesti. Hän hieroi silmiään ja odotti vastausta.

Miehet keskustelivat puolikovaa.

"Viisi vai kuusi?" kysyi hän arasti. "Kauvemminko?"

"Paljoa kauvemmin".

"Vielä kauvemmin!"

"Vielä kauvemmin".

Hän katsoi heihin, olisi voinut luulla paholaisten kiusaavan häntä ja nykivän hänen kasvolihaksiaan. Hänen katseensa näytti kysyvän.

"Monta vuotta", sanoi vaaleapartainen mies.

Graham koetti nousta istualleen. Laihalla kädellään pyyhki hän kyyneleitä poskiltaan. "Monta vuotta!" kertasi hän. Hän sykersi silmänsä umpeen, avasi ne, ja loi katseen toisesta hänelle oudosta esineestä toiseen.

"Kuinka monta vuotta?" kysyi hän.

"Teidän täytyy valmistautua kuulemaan hämmästyttäviä asioita".

"No niin?"

"Yli grossi vuotta".

Tuo outo sana ärsytti häntä. "Yli mitä?"

Kaksi miehistä vaihtoi pari sanaa keskenään. Hän ei heidän nopeasta puhelustaan eroittanut muuta kuin sanan "desimaali".

"Kuinka monta vuotta te sanoitte?" kysyi Graham. "Kuinka kauvan?

Elkää katsoko minuun noin. Sanokaa".

He alkoivat uudelleen puhella puolikovaa, jolloin hän erotti sanat:

"Yli kaksi vuosisataa".

"Mitä?" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat lausunut. "Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi vuosisataa!"

"Niin", sanoi vaaleapartainen mies. "Kaksi sataa vuotta".

Graham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän oli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan huimasi häntä.

"Kaksi sataa vuotta", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan aivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: "Oh, mutta – !"

Toiset eivät vastanneet.

"Te – sanoitteko – ?"

"Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa", sanoi vaaleapartainen mies.

Syntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.

"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi hän valittavalla äänellä. "Minä näen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se ei ole totta – te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan – enkö minä muutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?"

Äänensä sortui.

Vaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. "Minä en tunne perin tarkoin niitä asioita, sire", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.

"Aivan oikein, sire", sanoi nuorin heistä. "Boscastle, vanhassa Cornwallin herttuakunnassa – sijaitsi maan lounaisosassa suurten laitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt siellä".

"Boscastle!" Graham loi katseensa nuorimpaan. "Juuri niin —

Boscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.

Minä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan tarkoin".

Hän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: "Yli kaksi sataa vuotta!"

Hän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään kouristi. "Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento, jonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut".

Toiset eivät vastanneet.

"Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.

Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet – "

"Löytyykö vielä Englantia?"

"Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?"

"Onhan tämä Lontoo, onhan? Ja te olette minun hoitaja-vartijani; hoitaja-vartijani. Ja nämät – ? Mitä? Ovatko hekin hoitaja-vartijoitani!"

Hän tuijotti heihin. "Mutta miksi minä olen täällä? Ei! Elkää puhuko.

Olkaa vaiti. Antakaa minun – "

Hän vaikeni, hieroi silmiään ja kun hän avasi ne, näki hän itselleen ojennettavan juomaa. Hän joi annoksen. Hän voimistui taas heti paikalla. Nautittuaan sen alkoi hän itkeä, ja se tuntui helpoittavalta.

Äkkiä hän katsoi toisiin, nauroi houkkamaisesti kyynelten valuessa silmistään. "Mutta – kaksi – sataa – vuotta!" sanoi hän. Hänen kasvonsa vääristyivät suonenvedontapaisesti ja hän peitti uudelleen kasvonsa.

Jonkun ajan kuluttua hän rauhottui. Hän nousi istualleen kädet polvillaan ollen melkein samassa asennossa kuin missä Isbister löysi hänet Pentargenin rantakallioilta. Hetkisen päästä herätti hänen huomiotaan voimakas, komentava ääni, ja hän kuuli jonkun henkilön lähestyvän.

"Mitä te teette? Miksei minulle ole annettu tietoa? Olisihan teidän pitänyt tietää se jo ennakolta? Syyllinen tulee saamaan rangaistuksensa. Jättäkää tuo mies rauhaan. Ovatko ovet suljetut? Kaikki ovet? Hänet täytyy jättää aivan rauhaan. Hänelle ei saa puhua mitään. Onko hänelle puhuttu jotain?"

Vaaleapartainen mies sanoi jotain puolikovaa, ja Graham, katsoessaan hänen olkapäänsä yli näki tulijan. Tämä oli lyhyt, lihava ja aivan parraton mies; hänellä oli kotkan nenä, paksu kaula ja voimakas leuka. Paksut, mustat, hiukan viistot silmäkulmat melkein yhtyivät verhoten teräsharmaita silmiä. Koko hänen ulkomuotonsa teki erikoisen ja peloittavan vaikutuksen. Hän loi ensin Grahamiin uhkaavan katseen, sitten kääntyi hän äkkiä vaaleapartaisen miehen puoleen. "Te toiset", sanoi hän tavattoman ärtyneesti, "saatte lähteä pois".

"Poisko?" sanoi vaaleapartainen mies.

"Ehdottomasti – menkää. Mutta katsokaa lähtiessänne, että ovet suljetaan".

Molemmat puhutellut miehet kääntyivät nöyrinä lähtemään luotuaan ikävöivän katseen Grahamiin. Tämä odotti heidän poistuvan holvikäytävän kautta, mutta he menivätkin päinvastaiselle puolelle suoraan sileätä seinää kohden. Ja silloin tapahtui jotain omituista; pitkä osa jykevää seinää nousi suhahtaen ylös, pysyi molempien miesten yläpuolella ja putosi alas heidän mentyään. Grahamin seuraan jäi siten uusi tulija ja sinipunervapukuinen, vaaleapartainen mies.

Ensi aluksi ei lihava mies välittänyt vähääkään Grahamista, vaan kyseli toiselta – joka nähtävästi oli hänen käskyläisensä – siitä, mitä oli tapahtunut. Hän puhui selvästi, mutta Graham ymmärsi ainoastaan osan hänen lauseistaan. Odottamaton herääminen näytti ei ainoastaan hämmästyttäneen, vaan jopa suututtaneen ja kauhistaneen häntä. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.

"Te ette saa hämmentää hänen ajatuksiaan kertoen hänelle liian paljon", sanoi hän useamman kerran. "Te ette saa hämmentää hänen ajatuksiaan".

Saatuaan kuulla vastaukset kysymyksiinsä, kääntyi hän äkkiä ja loi heränneesen nukkujaan epäluuloisen katseen.

"Hiukan ymmällä?" kysyi hän.

"Kokonaan".

"Se mitä maailmasta näette, tuntuu oudolta?"

"Minä arvelen, että minun täytyy elää siinä, olkoon se kuinka outo tahansa".

"Sitä minäkin, nyt".

"Ensiksi, eikö teidän mielestänne minulla pitäisi olla jotain vaatteita yllä?"

"He ovat – " sanoi lihava mies ja vaikeni. Vaaleapartainen mies loi häneen kysyvän katseen ja poistui. "Te saatte heti paikalla vaatteet", sanoi lihava mies.

"Onko se totta, että minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta – ?" kysyi

Graham.

"He ovat kertoneet sen teille, eikö niin? Kaksi sataa kolme vuotta sanoaksemme aivan tarkkaan".

Graham kuunteli tätä peittämätöntä tosiasiaa kohottaen silmäkulmiaan. Hän istui hetkisen vaiti ja kysyi sitten: "Onko täällä lähellä mylly tai sähkökone?" Hän ei odottanut vastausta. "Ajat ovat kai tavattomasti muuttuneet, luulisin minä?" sanoi hän.

"Mitä nuo huudot tietävät?" kysyi hän äkkiä.

"Ei mitään", sanoi lihava mies kärsimättömästi. "Se on vaan kansa. Te ymmärrätte sen paremmin sitten myöhemmin – luultavasti. Kuten itse sanoitte, paljon on muuttunut". Hän puhui lyhyesti rypistäen silmäkulmiaan ja katsellen ympärilleen kuten etsien selitystä pulmalliseen kysymykseen. "Teidän täytyy saada vaatteita niin pian kuin mahdollista. Sitä ennen on teidän viisainta pysytellä täällä. Ei kukaan tule häiritsemään teitä. Teidän partanne täytyy ajella".

Graham kosketti leukaansa.

Vaaleapartainen mies lähestyi jälleen heitä, pysähtyi, kuunteli, kohottaen silmäkulmiaan katsoi hän esimieheensä ja riensi portaita alas ja käytävän kautta parvekkeelle. Huutava melu kasvoi ja lihava mies kääntyi myöskin kuulostamaan. Äkkiä hän lausui kirouksen ja loi vihamielisen katseen Grahamiin. Kiihkeä melu kiihtyi ja talttui vuorotellen, kuului voimakkaita huutoja, vihellyksiä ja solvauksia; äkkiä kuului aivan kuin lyöntejä ja kiljahduksia ja sitten rätinää aivan kuin kuivaa puuta olisi katkaistu. Graham kuunteli koettaen tästä melusta eroittaa jonkun äänen, jonka hän olisi ymmärtänyt.

Sitten erottautui, uudistuen tuon tuostakin, melusta määrätty lause. Ensiksi hän ei ollut uskoa omia korviaan. Mutta sanat kuuluivat aivan selvästi: "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!"

Lihava mies riensi äkkiä käytävään.

"Mielettömät!" huusi hän. "Mistä he ovat saaneet sen tietää? Mistä he tietävät sen? Vai arvaavatko he sen?"

Vastaus hukkui meluun.

"Minä en voi tulla", huusi lihava mies "minun täytyy vartioida häntä. Mutta puhukaa heille parvekkeelta".

Vastauksesta ei nytkään saanut selvää.

"Sanokaa ettei hän ole herännyt. Mitä tahansa. Minä annan teidän vapaasti toimia".

Hän palasi nopeasti Grahamin luo. "Teidän täytyy ensiksi saada vaatteet yllenne", sanoi hän. "Te ette voi jäädä tänne – ja mahdotonta on – "

Hän riensi pois Grahamin huutaessa kysymyksiä hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän palasi.

"Minä en voi kertoa teille, mitä on tapahtunut. Se on liian monimutkaista. Heti kohta saatte vaatteenne. Niin – heti kohta. Ja silloin voin viedä teidät täältä pois. Pian te saatte tietää, mitä vaikeuksia meillä on olemassa".

"Mutta nuo huudot. Minä kuulin ammuntaa – ?"

"Ne puhuivat Nukkujasta – teistä. He ovat saaneet päähänsä kaikellaisia houreita. Minä en tiedä mitä houreita. Minä en tiedä mitään".

Räikeä kellon ääni sekaantui äkkiä kiihkeään hälinään. Heti lihava mies riensi salin nurkassa olevien pienien koneiden luo. Hän kuunteli hetkisen, katseli erästä kristallipalloa, kumarsi ja lausui muutamia epäselviä sanoja; sitten meni hän sitä seinää kohden, jonka kautta molemmat edelliset miehet olivat kadonneet. Se nousi kuin esirippu ylös ja hän pysähtyi odottamaan.

Graham nosti käsivarttaan kummastellen, miten paljon juoma oli antanut hänelle voimia. Hän laski ensin toisen jalkansa vuoteeltaan permannolle ja sitten toisen. Päätään ei enää huimannut. Hän tuskin saattoi uskoa voimistuneensa niin sukkelaan. Hän istui vuoteella tunnustellen jäseniään.

Vaaleapartainen mies palasi käytävästä ja samassa nousi hissilaitos lihavan miehen eteen. Siitä tuli laiha, harmaapartainen, tummanviheriään ruumiinmukaiseen pukuun puettu mies kantaen kainalossaan kääröä.

"Tämä on räätäli", sanoi lihava mies esitellen tulijan. "Tuo musta puku ei ollut suinkaan teille aijottu. Minä en ymmärrä, miten se on tänne joutunut. Mutta minä otan siitä selvän. Sen minä teen. Toimikaa niin nopeasti kuin suinkin?" sanoi hän räätälille.

Viheriäpukuinen mies kumarsi, lähestyi ja istahti vuoteelle Grahamin viereen. Hän esiintyi hyvin rauhallisesti mutta silmistään vilkkui tavaton uteliaisuus.

"Te tulette huomaamaan, että muodit ovat kovasti muuttuneet, sire", sanoi hän. Hän vilkaisi silmäkulmiensa alta lihavaan mieheen.

Hän avasi nopeasti käärönsä ja levitti polvilleen näytekokoelman häikäiseviä kankaita. "Te elitte sire, aikakautena, jolloin ympyrämuoto oli määräävä. Hatuissa tuli joskus esiin puoliympyrän muoto. Kaikkialla esiintyi pyöreitä kulmia. Mutta nyt – " Hän otti esiin pienen esineen, joka muistutti taskukelloa, hän painoi nappulaa, ja äkkiä ilmestyi taululle, kuten kinematograafissa, pieni valkoiseen puetun olennon kuva, joka kävi edes ja takaisin. Hän otti esiin kappaleen hieman sinertävää valkoista silkkiä. "Minä ehdoitan teitä pukeutumaan tällä tavoin", sanoi hän.

Lihava mies lähestyi ja tuli aivan Grahamin viereen.

"Meillä on kiire", sanoi hän.

"Luottakaa vaan minuun", sanoi räätäli. "Koneeni tuodaan kohta tänne.

Mitä sanotte tästä?"

"Mitä tämä on?" kysyi Graham.

"Teidän aikananne näytettiin teille muotikuvia", sanoi räätäli, "mutta tämä on tulos nykyajan kehityksestä. Katsokaahan". Pieni olento alkoi taas liikkua, mutta nyt aivan toisissa pukimissa. "Tai tämä", kuului pieni napsahdus ja uusi olento puettuna avarampaan pukuun ilmestyi taululle. Räätäli oli nopea liikkeissään ja vilkaisi puhellessaan hissiin päin.

Kuului heikko kohahdus ja hissistä astui esiin lyhyttukkainen, kalpea, kiinalaisen näköinen, vaaleansiniseen pukuun puettu nuorukainen. Hän lykkäsi pyörillä kulkevan monimutkaisen koneen huoneesen. Heti räätäli pysäytti näytekoneensa ja pyysi Grahamia asettumaan koneen eteen. Räätäli antoi muutamia määräyksiä lyhyttukkaiselle miehelle, joka vastasi kurkkuäänellä. Graham ei ymmärtänyt hänen sanojaan. Nuori mies meni sitten huoneen nurkassa olevien koneiden luo puhellen niihin, ja räätäli veti koneesta esiin joukon pieneen pyöreään levyyn päättyviä haarukoita, painaen ne Grahamin ruumista vasten, yhden kummallekin olkapäälle, kyynärpäihin, yhden niskaan ja niin edespäin, niin että lopulta oli Grahamin ruumiin päällä yli neljäkymmentä tuollaista levyä. Samassa saapui useita henkilöitä hissillä huoneesen. Räätäli pani liikkeesen erään koneiston, joka synnytti rytmillisen rätisevän liikkeen, sitten hän yhdellä liikkeellä siirsi levyt Grahamin päältä pois ja päästi hänet vapaaksi. Räätäli auttoi hänen ylleen jälleen mustan viitan ja vaaleapartainen mies tarjosi hänelle lasillisen virkistävää juomaa. Graham näki juodessaan erään kalpeakasvoisen nuorukaisen kummallisen terävästi katsovan häneen.

Lihava mies käveli tällä välin levottomana salissa. Sitten meni hän portaita alas käytävän kautta parvekkeelle, josta kuului etäistä katkonaista hälinää. Lyhyttukkainen nuorukainen antoi räätälille kappaleen sinertävää silkkiä, jonka he yhdessä kiinnittivät koneesen tavalla, joka muistutti paperin kiinnittämistä yhdeksännentoista vuosisadan kirjapainokoneesen. Sitten he lykkäsivät pyörien päällä seisovan koneen huoneen nurkkaan, josta useita johtolankoja tuli seinästä esiin. He yhdistivät johtolangat koneesen, joka heti alkoi nopeasti liikkua.

"Mitä he nyt tekevät?" kysyi Graham osottaen tyhjällä lasillaan puuhaavia räätäleitä ja koettaen olla huomaamatta viimeistä tulijaa, joka yhä katsoi terävästi häneen. "Käyttääkö sitäkin voima – joka tulee johtolangoista?"

"Käyttää", sanoi vaaleapartainen mies.

"Kuka tuo on?" Hän osoitti taakseen käytävään päin.

Purppurapukuinen mies epäröi, siveli partaansa ja vastasi puolikovaa: "Hän on Howard, teidän ylin vartijanne. Katsokaahan, sir – sitä on hiukan vaikea selittää. Neuvosto valitsee ylimmän vartijan ja hänen apulaisensa. Tämä sali on, muutamia rajoituksia lukuunottamatta, yleinen, jotta kansa voi käydä täällä milloin tahtoo. Ensi kertaa me olemme sulkeneet ovet. Mutta minä luulen – että on parasta antaa hänen itse selittää se teille".

"Kummallista!" sanoi Graham. "Vartija? Neuvosto?" Sitten kääntäen selkänsä viimeksi tulleesen päin kysyi hän puolikovaa. "Kuka tuo mies on, joka töllistelee minuun? Onko hän magnetiseeraaja?"

"Magnetiseeraajako! Hän on kapitollomisti".

"Kapitollomisti!"

"Niin – etevin heistä. Hänen tulonsa nousevat kuuteen tusinaan leijonaan".

Nämät viimeiset sanat olivat Grahamin mielestä kerrassaan järjettömiä. Hän koetti käsittää viimeisen lauseen tarkoituksen. "Kuusi tusinaa leijonaa?" sanoi hän.

"Teidän aikananne ei kai ollut leijonia? Ei luullakseni. Te käytitte vanhaa puntaa. Leijonat ovat nyt rahayksikkönä kaikkialla".

"Mutta mitä merkitsee tuo – kuusi tusinaa?"

"Niin, kuusi tusinaa, sir. Olojen muuttuessa nämätkin pikkuasiat ovat muuttuneet. Teidän aikananne käytettiin arabialaista kymmenjärjestelmää, satoja ja tuhansia. Meillä on nyt yksitoista eri numeroa. Meillä on yksinkertainen laskumerkki kymmenelle ja yhdelletoista, ja kaksi kahdelletoista, ja tusina tusinaa tekee grossin, joka on hiukan enemmän kuin sata teidän laskusanoissanne, tusina grossia on dozand ja dozand dozandia on myriaadi. Se on hyvin yksinkertaista?"

"Eiköhän", sanoi Graham. "Mutta tuo kap – miksi te häntä kutsuittekaan?"

Vaaleapartainen mies katsoi hänen olkapäänsä yli.

"Pukunne on valmis!" sanoi hän. Graham kääntyi äkkiä ja näki edessään hymyilevän räätälin, jolla oli aivan uusia vaatteita käsivarrellaan. Lyhyttukkainen nuorukainen lykkäsi yhdellä sormellaan tuon monimutkaisen koneen hissiin, josta hän oli tullut. Graham tuijotti valmiiseen pukuun. "Ettehän toki tarkoita, että – !"

"Ne valmistettiin juuri nyt", sanoi räätäli. Hän laski vaatteet Grahamin eteen, meni vuoteelle, jossa Graham vielä äsken oli levännyt, heitti läpikuultavan patjan syrjään ja veti peilin esiin. Hurja kellonsoitto kutsui lihavaa miestä nurkkaan. Vaaleapartainen riensi hänen luokseen ja juoksi sitten ulos käytävään.

Tällä välin auttoi räätäli Grahamin päälle tumman purppuraisen puvun, jossa oli yhdessä liivit ja housut. Lihava mies palasi nurkasta ja riensi käytävästä tulevaa vaaleapartaista miestä vastaan. He alkoivat nopeasti puhella puolikovaa, kaikesta huomasi heidän olevan tavattoman peloissaan. Purppuraisen aluspuvun päälle tuli hyvin erikoinen mutta siro vaaleansininen puku, ja Graham oli taas kerran puettuna muodin mukaan. Hän katseli kuvaansa peilissä, kalpeita kasvojaan, pitkää tukkaansa ja hoitamatonta partaansa. Hän ei ollut enää alasti, vaan päinvastoin esiintyi hän hienona miehenä.