Rynnäkkö myllyä vastaan

II

Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän ilmaantumistaan metsän reunasta.

Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!» ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta rohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät silloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia.

Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin myllyyn.

Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?» kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.

Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti hän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui myllyn pihamaalle.

Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?»

Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat, teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».

Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä.

Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka näyttivät häntä suuresti tyydyttävän.

»Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille, »luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla täällä».

Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva, mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan: »Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on hyvä kätköpaikka».

Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.

Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.

Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.

»Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique.

Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni».

»Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö.

Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret ristissä, ja katseli miettiväisenä etäisyyteen.

Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti, vaikka vasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät äänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei kuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet majoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen, ulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko paahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti toisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin pidättänyt henkeään.

Ja äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö hypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja riensivät paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka miehitetty. Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään vihollista; maisema lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko ympäristö, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului toinen laukaus, mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä! Käännyttyään ympäri, näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun välissä, kepeän savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa.

»Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän kautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä», virkkoi päällikkö kiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn ampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle maaliinsa osumatta.

Jokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti esiin savupilviä.

Tätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän hyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique seisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He seurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä, joka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen taakse. Hän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi vieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen uudelleen. Hänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään näköiset, että tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään.

Yht'äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään, sillä unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja asetti kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt laukaista, pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka oli saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut.

Väristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan.

»Älkää viipykö täällä», sanoi päällikkö, »luodit lentävät jo tänne saakka».

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin äkkinäinen rusahdus vanhasta lehmuksesta, muuan oksa katkesi ja putosi maahan. Mutta kihlautuneet eivät liikahtaneet, pelko näytti aivan kuin pidättävän heitä paikallaan, sillä metsän reunasta oli äkkiä astunut esiin preussilainen sotilas, levittänyt käsiään ja sitten syöksynyt maahan kuin salaman tapaamana.

Kiväärien pauke oli äkkiä tauonnut, mikään ei liikahtanutkaan, ja molemmat kuolleet näyttivät nukkuvan auringon paisteessa. Hiljaisuus vallitsi yltympäri; vain Morelle lauloi yksitoikkoista lauluaan.

Ihmeissään katsahti isä Merlier päällikköön, ikäänkuin kysyen, oliko jo kaikki lopussa.

»Nyt tulee päärynnäkkö», sanoi päällikkö, »älkää jääkö tänne, se olisi vaarallista».

Hän oli tuskin sanonut tämän, kun kuului voimakas yhteislaukaus. Vanhan lehmuksen latva taittui, ja sen lehdet lentelivät kuin myrskyn ajamina sinne tänne. Preussilaiset olivat tähdänneet liian korkealle, ja luodit olivat onneksi lentäneet puuhun. Dominique veti Fränzchenin mukanaan pois, ja isä, joka seurasi heitä, huusi: »Menkää kellariin, lapset, siellä olette turvassa».

Mutta he eivät kuulleet, vaan menivät isoon saliin, missä noin tusina sotilasta odotti suljettujen ikkunaluukkujen takana, tirkistellen ulos rakosista.

Päällikkö oli huolimatta yhteislaukauksista jäänyt ulos. Hän piiloutui seinän suojaan, mistä seurasi taistelun kulkua. Ulkona oleville sotilaille oli annettu käsky pysyä piilossa, jottei vihollinen saisi selville heidän lukumääräänsä, sillä heidän oli pysyminen paikoillaan ja voittaminen aikaa. Kuitenkin täytyi heidän jättää asemansa, kun vihollinen oli päässyt selville heidän piilopaikastaan. He peräytyivät askel askeleelta ja kestivät noin tunnin verran. Silloin ilmoitti kersantti päällikölle, että ulkona enää oli vain pari kolme miestä. Päällikkö katsoi kelloaan ja sanoi: »Vasta puoli kolme – meidän täytyy kestää vielä neljä tuntia».

Hän antoi nyt käskyn sulkea pihalle johtavan portin ja olla valmiit sitkeään vastarintaan. Koska vihollinen vielä oli joen toisella rannalla, ei hyökkäys ollut aivan heti odotettavissa. Preussilaiset tuskin yrittäisivät kahlaamalla päästä joen yli, eivätkä he luultavasti myöskään tienneet, että parin kilometrin päässä ylempänä oli joen ylitse johtava silta. Päällikkö antoi siis vain pienemmän osan miehiä vartioida maantietä, kääntäen kaiken huomionsa metsän puolelle.

Luotisade oli jälleen tauonnut. Mylly oli jälleen kuin kuollut. Sieltä ei näkynyt liikahdustakaan eikä kuulunut ainoatakaan ääntä. Silloin näyttäytyivät preussilaiset metsän reunassa; he väijyivät puiden takana, uskalsivatpa tulla kokonaan esille metsästä.

Muutamat myllyssä olevista sotilaista tähtäsivät jo, mutta päällikkö huusi: »Ei, älkää vielä, antakaa heidän tulla lähemmäksi».

He lähestyivät, mutta tavattoman varovasti; tuo hiljainen, köynnösten peittämä rakennus, mistä ei kuulunut hiiskahdustakaan, näytti pelottavan heitä, mutta kuitenkin he lähestyivät. Vastapäätä olevalle niitylle oli ennättänyt noin viisikymmentä miestä, kun päällikkö komensi: »Laukaiskaa!»

Hirveä pauke vapisutti koko rakennusta, Fränzchen tukki tietämättään korvansa ja vapisi koko ruumiiltaan. Kolme ranskalaista jäi kuolleena paikalle, muut heittäytyivät pajupensaiden taakse. Ja nyt alkoi piiritys. Yli tunnin ajan ammuttiin myllyä taukoomatta, rakennuksen puuosat tulivat reikiä täyteen, mutta kivijalasta kilpistyivät luodit takaisin ja putosivat loiskahtaen veteen. Vanhaa myllynratastakaan ei säästetty, se vapisi ja ähkyi luotien käsissä. Vanhan myllärin sydän vuoti verta; nyt se varmaankin kokonaan menisi pilalle, eivätkä mitkään korjaukset enää auttaisi!

Ranskalaiset sotilaat säästivät laukauksiaan ja ampuivat vaan silloin, kun voivat tähdätä. Päällikkö katsoi tavan takaa kelloaan – voisiko hän pitää asemaansa kylliksi kauvan?

Silloin lensi luoti, ikäänkuin vastaukseksi, sisään ikkunasta ja tunkeutui kattoon.

»Kello on neljä, me kestämme tuskin», sanoi päällikkö. Ja jälleen seurasi laukaus laukauksen jälkeen, vanha rakennus tuntui horjuvan perustuksillaan. Eräästä ikkunasta putosi luukku alas jokeen, ja päällikkö antoi heti tukkia aukon sänkypatjalla.

Dominique rukoili Fränzcheniä etsimään itselleen jonkun turvallisen piilopaikan, mutta Fränzchen tahtoi jäädä hänen luokseen. Hän istui suuren tammikaapin takana, joka suojeli häntä, mutta kun muuan kuula tunkeutui kaappiin, asettui Dominique morsiamensa eteen, suojellakseen häntä omalla ruumiillaan. Hänellä oli kiväärinsä kädessään, mutta ei ollut vielä ampunut laukaustakaan.

»Olkaa varoillanne!» huusi päällikkö äkkiä. Metsästä oli äkkiä hyökännyt esiin kokonainen lauma vihollisia, ja nyt alkoi hirveä ristituli myllyä vastaan. Toinen ikkunanluukku putosi alas, ja aukosta lentäneet luodit kaatoivat kaksi sotilasta; toinen kuoli heti – ja koska hän oli jaloissa, sysättiin hänet seinäviereen – toinen vääntelehti tuskissaan lattialla ja rukoili toisia tekemään lopun hänestä, mutta häntä ei kukaan kuullut; luoteja satoi yhä edelleen avoimesta ikkunasta, ja jokainen ajatteli vain omaa suojelustaan, etsien paikkaa, mistä parhaiten turvattuna voisi vihollisen tuleen vastata.