Naisten aarreaitta

Mouret ei osannut vieläkään täysin rauhoittua. Ihmisiä kyllä tuli koko ajan, mutta tulisiko myynnistä kuitenkaan niin suurenmoista, kuin hän oli toivonut? Hän ei ilmaissut pelkoaan, laski vain leikkiä ystävänsä kanssa ja vei hänet nauraen mukanaan.

– Taitaa olla hiukan paranemaan päin, Hutin sanoi Favier'lle. – Minulta vain asiat eivät onnistu. On totta tosiaankin kovan onnen päivä. Taas meni vuoro hukkaan, sillä tuo houkkio ei ostanut mitään.

Hän osoitti leuallaan naista, joka parhaillaan poistui heittäen kyllästyneitä katseita kankaisiin. Tuhannen frangin palkalla ei kovinkaan kauan selvinnyt, jos ei saanut myydä. Tavallisesti Hutinin myyntiprosentti nousi seitsemään tai kahdeksaan frangiin, niin että hän kaikkiaan, kiinteä palkka mukaan laskettuna, ansaitsi keskimäärin kymmenen frangia päivässä. Favier pääsi korkeintaan kahdeksaan. Nyt tuo tolvana vei häneltä parhaat palat. Hän sai taas pukukankaan myydyksi, vaikka oli jäykkä ja kylmä kuin jääpuikko eikä saanut koskaan kenenkään suuta vetäytymään nauruun. Pistipä todella vihaksi.

– Yömyssyt ja rullapäät rahaa tekevät, kuiskasi Favier tarkoittaen lyhyttavara- ja trikootavaraosaston myyjiä.

Mutta Hutin, joka tarkasteli tavaratalon elämää, sanoi äkkiä:

– Tunnetteko rouva Desforges'in, johtajan ystävättären?.. Hän on käsineosastolla, tuo tumma kaunotar, jolle Mignot koettaa käsineitä.

Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi aivan hiljaa kuin osoittaen sanansa

Mignot'lle, jota ei herennyt katselemasta:

– Kas niin, poikaseni, hiero sinä hänen sormiaan, niin pääset pitkälle. Et sinä ensi kertaa voimiasi koettele. Onhan sitä ennenkin nähty.

Mignot, käsineosaston myyjä, ja Hutin olivat kauniina miehinä tunnettuja naistenlumoojia ja kilpailivat etusijasta. Eivät he tosin kumpikaan voineet kerskata mistään todellisesta valloituksesta; Mignot'n maine perustui vanhaan juttuun, että erään poliisikomisarion vaimo oli häneen rakastunut, Hutin taas oli voittanut erään nyörinpunojattaren suosion tämän väsyttyä kaupunginosansa pahamaineisten hotellien tarjoamiin huvituksiin. Mutta kilpakumppanit valehtelivat parhaansa mukaan ylläpitääkseen mainettaan viitaten alinomaa kaikenlaisiin salaperäisiin seikkailuihin, lemmenkohtauksiin kreivittärien ja muiden kanssa.

– Ottaisitte te hänet, Favier sanoi veitikkamaisen viattomasti.

– Tosiaankin! Hutin huudahti. – Jos hän tulee tänne, niin kiedon hänet pauloihini, minun on välttämättä hankittava viisi frangia.

Käsineosastolla kokonainen jono naisia istui nikkelikulmaisen, vihreällä sametilla verhotun myyntipöydän edessä, ja myyjät pinosivat heidän eteensä kapeita, ruusunpunaisia rasioita, joita ottivat laatikoista. Mignot varsinkin kumarteli, sievät nukenkasvot hymyssä ja soinnutteli somasti pariisilaista sorakieltään. Hän oli myynyt rouva Desforges'ille jo kaksitoista paria bonheur-nimisiä kiiltonahkahansikkaita, liikkeen erikoistavaraa. Sitten rouva Desforges oli halunnut kolme paria pesunahkahansikkaita. Ja nyt hän antoi koetella Saksin hansikkaita, peläten ettei niissä ollut tarkat numerot.

– Ne sopivat erinomaisesti, toisteli Mignot. – Kuusi ja kolme neljännestä olisi liian suuri numero noin hentoon käteen.

Puoleksi maaten pöydällä hän ojensi kätensä ottaen asiakkaan sormet toinen toisensa perästä liuvuttaen niihin hyväilevän hitaasti hansikkaat ja katsoen tätä silmiin ikäänkuin toivoen erottavansa niissä nautinnon raukean ilmeen. Mutta rouva Desforges, kyynärpää samettiin nojattuna ja käsi koholla, luovutti hänelle sormensa ilman vähintäkään liikutusta, yhtä tyynenä kuin luovuttaessaan jalkansa kamarineidilleen kengän napittamista varten. Myyjä ei hänestä ollut mies; katsomattakaan Mignot'iin rouva Desforges käytti häntä palvelukseensa välittämättä hänen kosketuksestaan enempää kuin palvelijansakaan kosketuksesta.

– Olenko liian kovaotteinen, rouva?

Rouva Desforges kielsi pään liikkeellä. Saksin hansikkaiden haju, metsäeläimen ikäänkuin sokeroitu myskinhaju, kohosi tavallisesti hänen päähänsä, ja hän tunnusti nauraen, että tuo arveluttava haju hurmasi oudolla tavalla häntä. Mutta tämän arkisen myyntipöydän edessä hän ei kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota; siitä ei kohonnut mitään aistillisesti hivelevää lämpöä, joka olisi saattanut hänet hetkeksikään katsomaan edessään olevaa miestä toisin silmin kuin ketä muuta myyjää tahansa.

– Haluatteko muuta, rouva?

– En, kiitos… Olkaa hyvä ja viekää nämä kassaan n: o 10, rouva

Desforges'ia varten.

Talossa tunnettuna asiakkaana hän antoi nimensä kassaan ja käski viedä sinne kaikki ostokset huolimatta myyjää seuraansa. Rouva Desforges'in mentyä Mignot iski silmää naapurilleen uskotellakseen, että jotakin erinomaista oli tekeillä:

– Mitä sanot! Tuollaiselle hienokäpälälle voisi koettaa käsineitä kaiken ikänsä.

Mutta rouva Desforges jatkoi ostoksiaan. Hän kääntyi vasemmalle ja pysähtyi ostamaan pyyheliinoja. Sitten hän teki pitkän kierroksen ja tuli villakangasosastolle hallin perälle. Sieltä hän aikoi ostaa pukukankaan keittäjättärelleen, jolle hän tahtoi lahjoittaa jotakin osoittaakseen tyytyväisyyttään. Mutta osasto oli niin täpötäynnä, että tuskin pääsi kulkemaan. Pikkuporvariston rouvat tungeskelivat siellä, koskettelivat kankaita ja suorittivat arvionsa. Hänen täytyi istuutua hetkeksi odottamaan. Hyllyillä oli päällekkäin ladottuna paksuja kangaspakkoja, joita myyjät ottivat yksitellen alas jännittäen voimiaan. He eivät tienneet lopuksi kuinka selvitä pöytiä täyttävistä kankaista, joita valui sekaisin lattiaan asti. Siinä oli lainehtiva meri syvänvärisiä ja himmeästi kiiltäviä villakankaita, raudanharmaita, kellertävän harmaita, sinertävän harmaita, siellä täällä skotlanninruutuinen villakangas tai flanellin punainen verivirta. Valkeat hintalaput muistuttivat harvaan pudonneita lumihiutaleita talvisen mustalla tantereella. Pakkapinon takaa Liénard puhui piloja pitkän ompelijatytön kanssa, joka oli juossut paljain päin emäntänsä lähettämänä hankkimaan lisää kangasta. Liénard vihasi näitä suuria myyntipäiviä, jolloin sai tehdä työtä katketakseen, ja koetti päästä niin vähällä kuin suinkin, sillä hänen ei tarvinnut tehdä työtä elääkseen, hänen isänsä maksoi hänelle runsaan avustuksen. Sen tähden hän vaivasi itseään juuri sen verran, että pysyi paikassa.

– Kuulkaahan, Fanny neiti, hän sanoi, – aina teillä on kiire… Oliko toissapäivänä ostamanne kangas hyvä? Teidän kauttanne rikastun varmaan, ostatte niin paljon.

Ompelijatyttö juoksi nauraen tiehensä, Liénard huomasi edessään rouva

Desforges'in eikä voinut olla kysymättä häneltä:

– Mitä haluatte, rouva?

Rouva tahtoi pukukankaan, halpaa mutta lujaa ja kestävää kangasta. Säästääkseen käsivarsiaan Liénard koetti tyrkyttää hänelle tiskillä olevia, auki käärittyjä kankaita. Siinä oli kasmireja, seviotteja, merinoita, ja vakuuttamalla hän vakuutti, ettei sen parempia ollut olemassakaan; niitä ei saanut koskaan kulumaan loppuun. Mutta rouva Desforges huomasi hyllyllä erään sinertävän kankaan, jota hän tahtoi katsoa lähempää. Liénard'in täytyi siis suostua ottamaan alas mainittu pakka, joka ei kuitenkaan asiakasta miellyttänyt. Kangas oli liian karkeaa. Täytyi ottaa esille useampia lajeja asiakkaan uteliaisuuden tyydyttämiseksi, vaikka tälle itse asiassa oli aivan yhdentekevää, mitä otti. Nuoren miehen oli pakko tyhjentää korkeimmatkin hyllyt. Hänen selkänsä oli katketa ja kädet vapisivat. Koko myyntipöytä katosi sileäpintaisten, karkeakarvaisten, silkkinukkaisten kankaiden alle. Rouva Desforges halusi nähdä kaiken ja kosketella kaikkia kankaita, paksuja ja ohuita, tiheitä ja harvoja, aikomattakaan ostaa. Saatuaan vihdoinkin tarpeekseen hän sanoi:

– Oh, hyvä Jumala, se ensimmäinen taisi sittenkin olla paras. Se olisi keittäjättärelleni… Niin, juuri tuo pienipilkkuinen kahden frangin kangas.

Kun Liénard kalpeana tukahdutetusta vihasta oli mitannut halutun metrimäärän, hän sanoi:

– Olkaa hyvä ja viekää se kassaan n: o 10, rouva Desforges'in laskuun.

Kun hän nousi lähteäkseen, hän huomasi vieressään rouva Martyn tyttärensä Valentinen seurassa. Valentine oli neljätoistavuotias, laiha ja reipas tyttö, joka vähääkään ujostelematta heitti tavaroihin naisen haluavia katseita.

– Tekö täällä, hyvä rouva?

– Kyllä vaan ja mikä tungos!

– No sanokaapa muuta! Aivanhan täällä tukehtuu. Tavaton menestys…

Oletteko nähnyt itämaisen salin?

– Kerrassaan suurenmoinen!

Keskellä tungosta, erilaista tavaraa tavoittelevan joukon jaloissa he kiittelivät ihmetellen mattonäyttelyn komeuksia. Sitten rouva Marty kertoi tarvitsevansa päällysvaatekangasta. Mutta hän ei tiennyt oikein minkälaista ja oli pyytänyt nähdäkseen villaista kappakangasta.

– Älä, äiti, Valentine kuiskasi, – se on liian jokapäiväistä.

– Tulkaa silkkiosastolle, sanoi rouva Desforges. – Mennään katsomaan sitä kuuluisaa paris-bonheuria.

Rouva Marty epäröi hetkisen. Hän pelkäsi kallista hintaa, sillä hän oli vannonut miehelleen olevansa järkevä. Jo tunnin ajan hän oli ostellut yhtä mittaa ja häntä seurasi jo kokonainen tavarakuorma. Mutta lopulta hän sanoi myyjälle, joka näytteli hänelle kappakankaita:

– En taida sittenkään välittää noista. Menen silkkiosastolle. Nuo kankaat eivät miellytä minua.

Kauppa-apulainen seurasi heitä kuormineen. Nyt oli silkkiosastokin tulvillaan. Varsinkin väkeä oli sisänäyttelyn edessä, jonka Hutin oli järjestänyt ja Mouret viimeistellyt painaen siihen mestarin leimansa. Hallin perällä lasikattoa kannattavan patsaan ympärillä kuohui kankaita mahtavana koskena, joka katosta asti vyörytti laineitaan lattiaan. Kirkasväriset satiinit ja sulavan heleät silkit vetivät aluksi huomion puoleensa. Sitten silmä takertui lähdeveden läpikuultaviin helmiäisvivahduksiin, kristallimaisen kirkkaaseen niilinvihreään, taivaanväriseen, ruusunpunaiseen ja tonavansiniseen. Hienona kuohuna vaahtoilivat ylimpänä kepeät harsokudokset, alempana mahtavina aaltoina herttuatarsilkit ja ihmesatiinit, maassa ikäänkuin altaassa raskaat kankaat, kuviolliset damastit, kulta- ja hopeakirjosilkit uinuivat keskellä syvää samettiuomaa, mistä mustat, valkeat ja kirjavat sametit taustanaan silkkiä ja satiinia väräjävine valonheijastuksineen levenivät liikkumattomaksi lammeksi kuvastaen pintaansa taivasta ja maata. Kalpeina himosta naiset kumartuivat katsomaan huimaavaa putousta, joka uhkasi temmata heidät mukanaan valtaviin pyörteihinsä ja jonka häikäisevä kirkkaus vastustamattomasti houkutteli luokseen tuhotakseen ja hukuttaakseen.

– Täälläkö sinäkin olet! rouva Desforges sanoi nähdessään myyntipöydän edessä istuvan rouva Bourdelais'n.

– Kas, päivää, vastasi tämä ojentaen kätensä tervehtiäkseen. —

Täytyihän minunkin pistäytyä katsomaan.

– No niin, miltä tuntuu? Ihmeellistä, eikö ole? Unennäköä todellakin.

Ja oletko itämaista salia nähnyt!

– Olen. Tavattoman kaunis!

Mutta huolimatta yleisestä ihastuksesta, joka näkyi käyneen päivän tunnussanaksi ja jota hän itsekään ei voinut vastustaa, rouva Bourdelais ei menettänyt käytännöllisen emännän kylmäverisyyttä. Hän tutki huolellisesti paris-bonheur – pakkaa, sillä hän oli tullut ostamaan yksinomaan tätä harvinaisen halpaa kangasta, jos se hänestä olisi sen arvoista kuin kehuttiin. Se oli, ja hän käski mitata kaksikymmentäviisi metriä, josta hän toivoi saavansa puvun itselleen ja takin pikku tyttärelleen.

– Mitä, joko aiot lähteä? rouva Desforges kysyi. – Etkö tule kanssamme kiertämään tavarataloa?

– En, kiitos, minulla ei ole aikaa. Lapset odottavat kotona. En uskaltanut ottaa heitä matkaan, kun pelkäsin tungosta.

Hän kiirehti pois seuraten myyjää, joka vei silkkikankaan kassaan n: o 10. Siellä nuori Albert, pää pyörällä, koki selvitä laskuista, joita ojennettiin joka taholta hänelle. Kun myyjä merkittyään ostoksen tarkistuskirjaansa tuli kopin luo, hän luetteli kassanhoitajalle laskun, jonka tämä kirjoitti muistikirjaansa. Numerot verrattiin ja lasku merkittiin vielä kerran tarkistuskirjan irtirevittävään lehteen, joka jätettiin kassaan ja pistettiin messinkikoukkuun kuittaamisleimasimen viereen.

– Sataneljäkymmentäviisi frangia, Albert sanoi. Rouva Bourdelais maksoi ja mainitsi osoitteensa, sillä hän oli tullut jalkaisin eikä viitsinyt kantaa itse ostoksia kotiin. Kassan takana Joseph pani kankaan pakettiin ja lähetti sen pienellä hissillä lähettämöön, jonne kaikki tavarat tuntuivat pyrkivän sihisten mennessään kuin sulkuluukusta virtaava vesi.

Mutta tungos silkkiosastolla oli niin suuri, että rouva Desforges'in ja rouva Martyn oli alussa aivan mahdoton päästä myyjien puheille. He jäivät seisomaan keskelle naistungosta, jossa kankaita katseltiin ja käänneltiin tuntikausia ennenkuin päästiin mihinkään päätökseen. Paris-bonheur herätti varsinkin yleistä huomiota ja sai aikaan innostuksen, joka kulkutaudin tapaan leviten tempaa kaikki mukaansa ja taivuttaa joukot noudattamaan muodin oikkua. Myyjillä oli täysi työ kankaan mittaamisessa. Kirjavien hattujen lomitse välähtivät silkin kalpeat leimaukset kankaan pingottuessa pitkin messinkivarsissa riippuvia tammisia metripuikkoja. Oudosti kähisten sakset kävivät kankaiden kimppuun väsymättä ja vaativat lakkaamatta uusia pakkoja pilkottaviksi ja heitettäviksi kyltymättömille joukoille.

– Se ei ole todellakaan heikkoa hintaansa nähden, sanoi rouva Desforges, jonka onnistui vihdoinkin päästä lähemmäksi ja joka tarkasteli pöydän reunalla olevaa pakkaa.

Mutta rouva Martyn ja hänen tyttärensä kasvot ilmaisivat pettymystä. Lehdissä oli puhuttu niin paljon tästä kankaasta, että he olivat odottaneet parempaa, jotakin lujempaa ja kiiltävämpää. Samassa Bouthemont tuntien rouva Desforges'in ja tahtoen miellyttää tätä kaunista rouvaa, jota sanottiin kaikkivaltiaaksi johtajan suhteen, lähestyi heitä hiukan hiomattoman kohteliaana. Kuinka, eikö rouvia vielä palveltu! Sehän oli anteeksiantamatonta. Syyksi kai oli laskettava, että täällä oltiin sellaisessa myllyssä, ettei enää tiennyt mihin kääntyä. Ja raivaten itselleen tietä liehuvien hameiden välitse hän riensi hakemaan tuoleja nauraen isoäänistä nauruaan, jonka karkeaa naistenihailua ilmaiseva sointu ei tuntunut loukkaavan Henrietteä.

– Katsokaapa, Favier kuiskasi Hutinille mennessään hakemaan hyllyltä samettirasiaa, – tuossa Bouthemont vie teiltä saaliinne.

Hutin oli unohtanut rouva Desforges'in tuskastuessaan vanhaan rouvaan, joka pidätettyään häntä neljännestunnin osti lopuksi metrin mustaa satiinia kureliiviksi. Kiireisenä aikana ei luetteloa seurattu, vaan myytiin miten sattui. Hutinin piti juuri vastata rouva Boutarelille, joka oltuaan Aarreaitassa kolme tuntia aamupäivällä oli nyt palannut viettämään iltapäivänsäkin loppuun, kun Favier'n sanat saivat hänet säpsähtämään. Joko johtajan lemmittykin oli nyt pääsemäisillään hänen käsistään, vaikka hän oli vannonut kiristävänsä häneltä viisi frangia. Silloin hänen mittansa todellakin olisi täysi, sillä hän ei ollut vielä ansainnut kolmea frangia enempää.

Bouthemont huusi kovalla äänellä:

– Kuulkaahan herrat, tulkaa tänne joku.

Hutin käännytti rouva Boutarelin Robineauhin puoleen, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä.

– Olkaa hyvä, rouva, ja kääntykää alajohtajan puoleen. Hän tietää paremmin tästä kuin minä.

Sitten hän riensi paikalle ja otti rouva Martyn tavarat villaosaston myyjältä, joka oli seurannut naisia. Mutta sinä päivänä hän oli niin hermostunut, että hänen hieno vainunsa petti. Tavallisesti hän heti naisen nähdessään arvasi, olisiko hänessä ostajaa vai eikö, ja paljonko hän ostaisi. Ja päästyään siitä selville hän osasi hallita ostajaa taivuttaen hänet noudattamaan omaa makuaan, väittäen tietävänsä paremmin mikä oli paras ratkaisu kussakin pulmassa.

– Minkälaista silkkiä haluatte, rouva, kyseli hän mitä kohteliaimmin.

Rouva Desforges ennätti tuskin avata suutaan, kun hän jo jatkoi:

– Tiedän. Näen heti mitä tarvitsette.

Kun paris-bonheur – pakka oli avattu ahtaalle nurkalle, missä oli kokonainen läjä muitakin kankaita, rouva Marty tyttärineen tuli. Hutin, joka oli levoton, ymmärsi, että näitä oli palveltava ensimmäiseksi. Naiset puhelivat hiljaa keskenään. Rouva Desforges neuvoi ystäväänsä:

– Eihän tietysti viiden frangin kuudenkymmenen silkki ole viidentoista eikä edes kymmenenkään frangin kankaan arvoista.

– Se rypistyy helposti, jatkoi rouva Marty. – Pelkään, ettei siitä ole päällysvaatteiksi. Siinä ei ole tarpeeksi ryhtiä.

Tämän huomautuksen johdosta myyjän täytyi sekaantua puheeseen. Hän ilmaisi mielipiteensä erehtymättömän miehen liioitellulla kohteliaisuudella.

– Mutta, hyvä rouva, notkeus juuri on tämän silkin parhaimpia ominaisuuksia. Se ei rypisty ollenkaan… Se on juuri mitä tarvitsette.

Hänen varmuutensa oli niin valtava, etteivät naiset uskaltaneet väittää vastaan. Rouva Marty otti kankaan uudestaan tutkittavaksi, kun hän tunsi jonkun koskevan olkapäähänsä. Se oli rouva Guibal, joka jo tunnin ajan oli käyskennellyt huvikseen tavaratalossa suoden silmilleen rikkauksien tyydykettä ostamatta nuppineulaakaan. Vieläkin kerran sulut laukesivat ja sanoja tulvi ehtimiseen.

– Tekö täällä?

– Olen kyllä. Vaivoin olen näin pitkälle päässyt.

– Niin todellakin. Tavaton tungos. Ihmiset ovat koko ajan yhdessä paikassa eivätkä liiku… Entä itämainen sali?

– Hurmaava kerrassaan!

– Hyvä Jumala, mikä menestys! Jääkäähän tänne, niin menemme kohta yhdessä ylös.

– Ei kiitos, minä tulen juuri sieltä.

Hutin odotti salaten kärsimättömyytensä yhtämittaiseen hymyynsä. Naiset eivät todellakaan kursailleet ketään. Varastivat ujostelematta häneltä hänen rahansa. Vihdoinkin rouva Guibal poistui jatkaakseen hidasta kävelyään ja kiersi ihastuneen näköisenä silkkinäyttelyä.

– Teidän sijassanne ostaisin päällysvaatteen valmiina, rouva Desforges sanoi kiinnittäen huomionsa takaisin kankaaseen. – Huokeammaksi se tulisi.

– Totta on, että koristeineen ja ompelupalkkoineen … kuiskasi rouva

Marty. – Ja sitten on tilaisuus valita.

He nousivat kaikki. Rouva Desforges kääntyi Hutiniin:

– Tehkää hyvin ja saattakaa meidät valmiiden vaatteiden osastolle.

Hutin hämmästyi, sillä tällaiseen hän ei ollut tottunut. Vai ei todellakaan tuo tumma kaunotar ostanut mitään. Hänen vainunsa oli siis pettänyt. Hän kääntyi rouva Martysta taivuttaakseen Henrietteä vaikutusvoimansa alle.

– Ja te, rouva, te ette siis halua mitään, satiinia? samettia?..

Olisi tilaisuus tehdä oivallisia kauppoja.

– Kiitos, toinen kerta, tämä vastasi tyynesti katsomatta häneen sen enempää kuin äsken Mignot'honkaan.

Hutinin täytyi ottaa rouva Martyn tavarat ja lähteä saattamaan naisia valmiiden vaatteiden osastolle. Lähtiessään hän näki harmikseen, että Robineau par'aikaa möi rouva Boutarelille melkoisen määrän silkkiä. Hänellä ei totta tosiaan ollutkaan enää vainua, tuskin hän sai kahtakymmentä centimeäkään kokoon. Tappiolle joutuneen, tyhjäksi ryöstetyn miehen raivo kuohui hänen nuhteettoman kohteliaan käytöksensä alla.

– Ensimmäiseen kerrokseen, hyvät rouvat, hän sanoi yhä naurussa suin.

Ei ollut helppoa päästä porraskäytävään. Käytävässä liikkui taaja, tuhatpäinen joukko vyöryen eteenpäin kuin virtaava joki, joka halliin jouduttuaan tulvi yli reunojensa. Yhtämittaisessa taistelun tohinassa myyjät riuhtoivat voitonhuumauksessaan mielensä mukaan tätä naiskansaa heitellen sitä edestakaisin tulisessa kiireessä. Oli jouduttu siihen iltapäivän hetkeen, jolloin tulistunut kone tempasi kaikki mukaansa huumaavaan lentoon puristaen verille raastetuilta uhreiltaan viimeisenkin rovon. Hutin ei päässyt askeltakaan eteenpäin. Henriette tukehtumaisillaan kuumuudesta katsoi ylöspäin ja huomasi ylimmällä portaalla Mouret'n, joka palasi tuon tuosta tähän samaan paikkaan ihailemaan suunnatonta voittoaan. Henriette hymyili ystävälleen toivoen saavansa häneltä apua. Mutta Mouret ei edes huomannut häntä joukosta, jatkoi vain kasvot riemusta säteilevinä selityksiään Vallagnoscille. Kadun hälinä ei päässyt enää tavaratalon seinien sisällä kuohuvasta melskeestä voitolle; korva ei erottanut enää pyörien räminää, kavion kapsetta, vaununovien pauketta. Tämä lainehtiva ihmismeri toi mieleen Pariisin hämmästyttävän suuruuden, joka kykeni saamaan tällaisia ostajajoukkoja liikkeelle. Kuumassa ilmassa tuntui kankaiden tuoksuja. Askelten kaiku, myyntipöytiä piirittävien ihmisten tuhat kertaa toistamat samat lauseet, messinkilevyjä vastaan kilahtelevien rahojen helinä, kassojen ympärillä tungeskelevien kukkaroiden napse, kellariholvien ammottaviin kuiluihin vierivien tavarahissien jyrinä, kaikki yhtyi sekavaksi, yhä voimistuvaksi meluksi. Ja hienon tomuharson samentamina esineiden ääriviivat kävivät epäselviksi, osastot ikäänkuin sulivat yhteen. Lyhyttavaraosasto näytti olevan vedenpaisumuksen vallassa, valkotavaraosastossa ikkunasta iskevä kirkas auringonsäde kultasi kankaiden lumikinoksia. Kaukana tavaratalon toisessa päässä käsineiden ja villakankaiden osastot katosivat hattujen ja hiuslaitteiden peittoon. Ei voinut enää erottaa pukuja tästä ihmismerestä, päähineet liehuivat yksin pinnalla sulkien ja nauhasolmukkeiden koristamina. Siellä täällä miehen hattu muodosti mustan täplän, ja naisten kalpea ihonväri sai väsymyksen ja kuumuuden vaikutuksesta kameliankukkien läpikuultavan vivahduksen. Vihdoin Hutinin voimakkaiden kyynärpäiden onnistui raivata naisille tietä. Mutta kun Henriette pääsi portaat ylös, hän ei nähnytkään enää Mouret'ta. Tämä oli heittäytynyt keskelle tungosta sukeltaen Vallagnoscin kanssa aaltoilevaan ihmismereen syvyyksienkin salaisuuksia nauttimaan. Mouret tunsi henkeään ahdistavan. Hänen ostajakuntansa tuntui sulkevan hänet pitkään, intohimoiseen syleilyyn.

– Vasemmalle, hyvät rouvat, Hutin sanoi muuttumattoman kohteliaana, vaikka koko hänen ruumiinsa kuohui vihasta.

Ylhäällä oli yhtä vaikea liikkua. Huonekaluosastollakin oli tungosta, vaikka siellä ei yleensä käynyt paljon väkeä. Huivien ja turkiksien osastot olivat tulvillaan. Kulkiessaan pitsiosaston läpi naiset tapasivat taas tuttavia. Rouva de Boves oli siellä tyttärensä Blanchen kanssa ihaillen tavaroita, joita Deloche heille näytteli. Taas Hutinin täytyi jäädä odottamaan, ostokset käsivarrella.

– No päivää! Teitä minä juuri ajattelinkin.

– Ja minä olen etsinyt teitä pitkin päivää. Mutta mahdotonta tämmöisestä tungoksesta on löytää ketään.

– Komeata, eikö ole?

– Erinomaista, ystäväni. Emme enää pysy pystyssäkään.

– Ostatteko?

– Eikö mitä. Katselemme vain. Istumme tässä vähän aikaa levätäksemme.

Rouva de Boves, jolla oli kukkarossa juuri sen verran rahaa, että sai ajurin maksetuksi, ei todella aikonutkaan ostaa mitään, vaikka tyhjennytti laatikon toisensa perästä katsellakseen ja kosketellakseen pitsejä. Hän oli arvannut hidasliikkeisen ja ujon myyjän uudeksi tulokkaaksi ja käytti hyväkseen tämän tottumattomuutta, tietäen ettei tästä ollut naisten oikkuja vastustamaan. Jo puoli tuntia hän oli pidättänyt myyjää vaatien yhä uusia tavaroita nähdäkseen. Myyntipöytä oli kukkuroillaan. Rouva de Boves upotti kätensä kuohuvaan pitsikasaan, sormet intohimosta vavisten ja kasvot aistillisen nautinnon kiihottamina. Blanche seisoi hänen vieressään saman intohimon vallassa, kasvot aivan kalpeina.

Keskustelun yhä jatkuessa Hutin odotti liikkumattomana milloin naiset suvaitsivat lähteä liikkeelle. Hänen sormiaan poltti halu lyödä heitä korville.

– Kas, rouva Marty sanoi, – samanlaisiako kaulaliinoja ja harsoja te haette kuin minun äskettäin ostamani?

Se oli totta. Rouva de Boves, jota lauantaista lähtien olivat kiusanneet rouva Martyn pitsit, ei voinut vastustaa haluaan päästä edes koskettelemaan pitsejä, koska hänen miehensä tarkkuus esti häntä ostamasta niitä. Hän punastui hiukan sanoen Blanchen tahtoneen katsoa espanjalaispitsisiä kaulaliinoja. Sitten hän lisäsi:

– Valmiiden vaatteiden osastolleko olette menossa…? No hyvästi siis.

Missä tapaamme? Itämaisessa salissako, eikö niin?

– Se sopii kyllä. Itämaisessa salissa siis… Komea, vai mitä?

He erosivat päiviteltyään jälleen kerran mainitun salin ihmeitä. Deloche hyvillään siitä, että hänelläkin oli tekemistä, alkoi uudelleen tyhjennellä pitsilaatikkoja äidin ja tyttären mieliksi. Hitaasti ja sotilaallisen ryhdikkäästi käveli isä Jouve väentungoksessa myyntipöytien välissä väläyttäen kunniamerkkiään ja vartioiden kallisarvoisia ja hienoja tavaroita, joita oli niin helppo varastaa ja kätkeä hihaan. Kulkiessaan rouva de Boves'in ohi hän hämmästyi pöydälle kasattuja tavaroita ja vilkaisi epäilevästi hänen pitsejä kopeloivia, kuumeesta vapisevia sormiaan.

– Oikealle, hyvät rouvat, Hutin sanoi lähtien jälleen liikkeelle.

Hän kiehui vihasta. Eikö siinä kylliksi, etteivät he ostaneet häneltä mitään. Vieläkö heidän piti viivytellä näin jokaisessa tavaratalon nurkassa. Se, että hänen oli saatettava heidät juuri valmiiden vaatteiden osastolle, oli omiaan katkeroittamaan vielä enemmän hänen mieltään, sillä kangasosastot ja valmiiden vaatteiden osasto olivat alituisessa riidassa keskenään taistellen ostajista ja koettaen saada toisiltaan myyntiprosentit. Silkkiosasto suuremmassa määrässä vielä kuin villakangasosastot raivosi, kun sen täytyi luovuttaa valmiiden vaatteiden osastolle ostaja, joka katsottuaan kaikki kankaat lopuksi päätti ostaa puvun valmiina.

– Neiti Vadon! Hutin sanoi suuttuneella äänellä, kun he olivat vihdoin päässeet perille.

Mutta neiti Vadon, joka parhaillaan hieroi edullista kauppaa, ei ollut kuulevinaan. Huone oli täynnä. Ostajajonot kulkivat pitsiosaston ovelta vastapäätä olevalle valkotavaraosaston ovelle, ja huoneen perällä naiset riisuivat päällysvaatteitaan koettaakseen peilin edessä uusia. Punainen plyyssimatto tukahdutti askelten kaiun, ja kaukaisen alakerran melu ei kuulunut tänne. Naiset kuiskailivat hiljaa niinkuin yksityisellä vastaanotolla, ilma oli kuuma ja raskas kuin täydessä juhlasalissa.

– Neiti Prunaire! huusi Hutin.

Ja kun tämäkään ei kuunnellut hänen käskyään, hän mutisi:

– Senkin marakatit.

Hänen tunteensa osaston neitejä kohtaan eivät tällä kertaa olleet hellimpiä, hänen oli täytynyt väsyttää jalkansa portaissa tuodakseen heille ostajia ja luovuttaa heille myyntiprosentit, jotka oikeastaan kuuluivat hänelle. Katkeruutta ei neitienkään puolelta puuttunut tässä yhtämittaisessa ottelussa. Alituisesta seisomisesta ja kiireestä aiheutuneen väsymyksen vaikutuksesta luonnonvaistot vaikenivat, sukupuolierot katosivat, eikä jäljelle jäänyt kuin etuvastakohdat, joita kuumeinen kaupankäynti kiihdytti.

– Täällä ei siis ole ketään? Hutin kysyi.

Silloin hän huomasi Denisen. Aamusta saakka tämän oli täytynyt järjestää vaatteita takaisin kaappeihin, vain silloin tällöin hänelle oli luovutettu jokin epäilyttävä myynti, jonka tuloksista ei suuria toivottu ja joka aina oli mennyt häneltä hukkaan. Kun Hutin huomasi hänet tyhjentämässä pöytää, jolla oli suunnattoman suuri vaatekasa, hän meni kiirein askelin hakemaan häntä.

– Kuulkaahan, neiti, tulkaa palvelemaan näitä rouvia, jotka odottavat.

Hän heitti kiireesti Denisen käsivarrelle rouva Martyn ostokset, joiden kantamiseen hän oli väsynyt. Hänen suunsa vetäytyi taas hymyyn, ja tuossa hymyssä oli hieman ilkuntaa, häijyn luonteen salaista mielihyvää, sillä kokeneena myyjänä hän arvasi valmistavansa sekä nuorelle tytölle että tuomilleen asiakkaille vaikeuksia. Mutta Denise heltyi onnesta, joka näin odottamattomasti kohtasi häntä. Tämä oli jo toinen kerta kun Hutin esiintyi hänelle tuntemattomana ystävänä, hellänä ja osaaottavana veljenä, joka osasi aina oikealla ajalla ilmestyä avuntuojana. Nuoren tytön silmät loistivat kiitollisuudesta, ja lämmin katse seurasi Hutinia, kun tämä kyynärpäillään raivasi itselleen tietä kiirehtien takaisin osastolleen.

– Haluaisin päällysvaatteen, rouva Marty sanoi.

Denise kysyi minkälaisen hän halusi, mutta rouva Marty ei osannut sanoa. Hän ei ollut päättänyt mitään, vaan pyysi nähdä talon malleja voidakseen valita. Denise, joka oli jo väsynyt ja huumautunut väenpaljoudesta, joutui nyt aivan hämilleen. Cornaillen myymälässä Valognes'issa ei ollut koskaan paljon väkeä yhtäaikaa; sitäpaitsi hän ei tiennyt miten paljon mallipukuja oli eikä missä niitä säilytettiin. Rouvat tuskastuivat odotukseen, kun vastausta ei kuulunut. Silloin Aurélie rouva sattui näkemään rouva Desforges'in, jonka lemmensuhteen hän taisi tuntea, koska tuli kiireesti kysymään, palveliko kukaan rouvia.

– Kyllä, Henriette vastasi, – tuo neiti, joka etsii tuolla. Mutta hän ei näytä paljoakaan tietävän, sillä hän ei löydä mitään.

Johtajatar pysähdytti Denisen sanoen hänelle hiljaa:

– Näettehän, ettette osaa. Tehkää hyvin ja pysykää alallanne.

Kääntyen muitten puoleen hän sanoi käskevästi:

– Neiti Vadon, tuokaa tänne päällysvaatteita.

Sitten hän jäi katsomaan, kun Marguerite näytteli mallipukuja. Tämä puhutteli ostajia kuivan kohteliaalla äänellä esiintyen epämiellyttävästi niinkuin ainakin silkkipukuinen puotineiti, joka on tottunut kaikkiin komeuksiin eikä ujostele ketään, ja joka tietämättään kadehtii parempionnisia. Kuullessaan, ettei rouva Marty tahtonut maksaa kahtasataa enempää, hän nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Oh, enemmän rouvan oli toki maksettava; mahdotonta kahdellasadalla oli saada mitään kunnollista. Ja hän heitti pöydälle halvemmat puvut liikkeellä, joka merkitsi: siinä sen näette, tällaisia sillä hinnalla saa. Rouva Marty ei uskaltanut tyytyä niihin. Hän kuiskasi rouva Desforges'in korvaan:

– Miesmyyjien kanssa on paljon miellyttävämpää asioida… Heidän kanssaan voi olla paljon vapaammin.

Vihdoin Marguerite toi silkkisen, kivihiilikoristeisen vaipan, jota piteli hyvin varovasti. Aurélie rouva kutsui luokseen Denisen ja sanoi hänelle:

– Jotakin hyötyä teistäkin pitää olla… Pankaa tämä päällenne…

Denise, sydän täynnä katkeruutta, koska ei enää uskonut koskaan onnistuvansa missään, oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, kädet hervottomina riippuen. Hänet aiottiin epäilemättä erottaa palveluksesta, ja silloin veljet jäisivät leivättä. Hänen päätään pyörrytti kohiseva väenpaljous, ja hänen jäseniään pakotti outo voimia kysyvä nosteleminen, johon hän ei ollut tottunut, niin että hän tuskin pysyi pystyssä. Mutta hänen oli pakko totella ja asettua mannekiiniksi, jonka päälle Marguerite järjesteli vaippaa.

– Seisokaa suorana, Aurélie rouva sanoi.

Mutta samassa yleinen huomio kääntyi pois hänestä, sillä Mouret astui sisään Vallagnoscin ja Bourdonclen seuraamana. Hän tervehti rouvia ja kuunteli mielihyvin heidän kohteliaisuuksiaan onnistuneen talviuutuuksien näyttelyn johdosta. Varsinkin itämaisen salin komeuksia kehuttiin innokkaasti. Vallagnosc, joka oli nähnyt kaikki osastot, osoitti paatuneena pessimistinä enemmän hämmästystä kuin ihailua, sillä eihän tämä kaikki ollut muuta kuin suunnaton paljous vaatetavaraa. Mitä Bourdoncleen tuli, hän unohti kokonaan olevansa talonväkeä ja onnitteli hänkin isäntää karkoittaakseen tämän muistosta aamuiset epäilyksensä ja yhtämittaiset levottomat huomautuksensa.