Naisten aarreaitta

IV

Maanantaina, lokakuun 10: ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena harmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt. Pitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa. Mutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet katukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.

Jo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi juhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui ovella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti Gaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion kulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat katsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien puhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä silmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli ohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.

Mutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui kiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän väentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo kiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen tuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien varalta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin katsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot pysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut. Kaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville ja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta katsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin heitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat tavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot vihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat auringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja Mouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta varten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa korkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä olevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut sullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja miten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina bulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa säihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille kulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.

Vähitellen ajurinvaunuja alkoi tulla ja pysähtyä riviin. Joka kerta kun uusi ostaja saapui, ovikäytävässä seisovat, tavaratalon livreehen puetut palveluspojat – takki ja housut vihreät, liivit puna- ja keltaraitaiset – riensivät kadulle. Isä Jouve, virastaan eronnut kapteeni, pitkä takki yllä, kaulassa valkea solmuke ja rinnassa arvokkaana kilpenä loistava mitali, kunniamerkki pitkästä ja nuhteettomasta palveluksesta, otti asiakkaan vastaan vakavan kohteliaasti ja kumartui selittämään eri osastoja. Sitten tulija päästettiin eteishalliin, joka oli sisustettu itämaiseksi saliksi.

Jo heti sisään astuessa oli siis ihailemisen aihetta, jonka vaikutus ei mennyt hukkaan kenenkään kohdalla. Mouret oli itse keksinyt tämän yllätyksen. Hän oli tuottanut sangen edullisilla ehdoilla itämailta suuren valikoiman mattoja, sekä vanhan- että uudenmallisia, joita tähän asti oli ollut myytävinä ainoastaan harvinaisuuksien kauppiailla sangen korkeaan hintaan. Näille hän toivoi suurta menekkiä, ja hän möi ne melkein ostohinnasta, sillä hänelle niiden pääasiallinen tarkoitus oli tavaratalon koristaminen ja taiteenihailijoiden houkutteleminen. Tämä itämainen sali näkyi Gaillonin aukion keskipalkoille asti. Se oli kokonaan matoista ja verhoista rakennettu, ja Mouret oli itse johtanut niiden ripustamista paikoilleen. Kattoa verhosivat smyrnalaiset matot, joiden monimutkaiset mallit kasvoivat esiin punaiselta pohjalta. Seinät olivat oviverhojen peitossa. Oli vihreä-, kelta- ja punaraitaisia syyrialaisia ja karamanilaisia verhoja, vähempiarvoisia Diarbekirin mattoja, karkeapintaisia kuin paimenpuvut, kaitoja Ispahanin, Teheranin ja Kermanin mattoja, leveämpiä kukikkaita mattoja Sumakasta ja Madrasista täynnä oudonmuotoisia pioneja ja palmuja, mielikuvituksen lumotuista puutarhoista poimittuja. Maassa oli lattiamattoja, pehmeitä kuin turkikset, keskellä agralainen matto, erinomaisen hieno malliltaan, keskus oli valkea ja leveät reunat vaaleansinipohjaisia mielikuvituksellisin sinipunervin koukeroin. Joka paikassa oli ihmeellisiä kudonnaisia: Mekan samettimaisen häiveisiä mattoja, rukousmattoja Daghestanista vertauskuvallisine kuvioineen, Kurdistanin kukkakirjaisia mattoja ja vihdoin eräässä nurkassa halpahintaisten mattojen pino, Gheurdesin, Coulan ja Kircheerin mattoja viidestätoista frangista alkaen. Tähän muhkeaan passan telttaan, jossa huonekaluina oli kamelintyynyistä rakennettuja nojatuoleja ja sohvia, toiset ruudullisia, toiset maalaisruusuilla kirjailtuja, tuntuivat itämaat levittäneen kaiken komeutensa, Turkki, Arabia, Persia, Intia olivat siellä edustettuina. Palatsit oli tyhjennetty, moskeijat ja basaarit riistetty aarteista puhtaiksi. Tummennut kulta vallitsi vanhojen mattojen kuluneissa muodoissa, joiden vaalenneissa vivahduksissa oli rauenneen hiilloksen himmeää hehkua ja vanhojen mestarien paahtunutta väriä. Tämä barbaarinen taide huokui itämaiden näkyjä vahvan tuoksun ohella, jonka vanhat villakankaat olivat tuoneet muassaan auringon ja syöpäläisten maista.

Kun Denise, joka juuri sinä päivänä astui palvelukseen, tuli tähän saliin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle ihmetellen eteishallin outoa asua ja uskaltamatta mennä edemmäksi haaremin tapaan sisustettuun huoneeseen. Erään palveluspojan täytyi lähteä näyttämään hänelle tietä ullakolle ja luovuttaa hänet siellä makuuhuoneiden hoitajan ja siivoojan rouva Cabinin käsiin; tämä osoitti hänelle asunnoksi huoneen n: o 7, johon hänen matkakirstunsa jo oli tuotu. Huone oli ahdas kammio, viettävän, ikkunan puhkaiseman katon alla, ja sen kalustona oli pieni vuode, pähkinäpuinen kaappi, pukeutumispöytä ja kaksi tuolia. Ullakolla oli pitkänä jonona kaksikymmentä yhtäläistä pientä kammiota, joista johti ovi pitkään, keltaiseksi maalattuun luostarimaiseen käytävään. Talon kolmestakymmenestäviidestä tytöstä nukkui näissä ne kaksikymmentä, joilla ei ollut Pariisissa sukulaisia; muut asuivat kaupungilla, muutamat keksittyjen tätien tai serkkujen luona. Heti huoneeseen tultuaan Denise riisui köyhän, harjaamisesta kuluneen mustan pukunsa paikattuine hihoineen, ainoan, minkä hän oli Valognes'ista tuonut mukanaan, ja puki ylleen osastonsa mustan silkkipuvun, joka oli korjattu häntä varten ja odotti vuoteella. Puku oli vieläkin liian väljä ja kohosi olkapäistä. Mutta Denise oli niin hätääntynyt, ettei joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita. Hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt silkkipukua. Kun hän laskeutui portaita mennäkseen osastolleen ja näki hameen välkkyilevän, hän ujosteli juhlallista pukuaan ja häpesi kankaan kahinaa.

Tullessaan osastolle hän kuuli että siellä riideltiin. Clara vakuutti kimeällä äänellä:

– Aivan varmaan, rouva, minä saavuin ennen häntä.

– Se ei ole totta, väitti Marguerite vastaan. – Hän tyrkkäsi minua ovella, mutta minä olin jo toisella jalallani astunut saliin.

Oli kysymys palvelusvuoroista. Myyjättäret kirjoittivat sitä mukaa kun saapuivat nimensä kivitaululle, ja näin syntynyt luettelo määräsi jokaiselle oman vuoronsa palvella asiakkaita. Heti kun joku oli suorittanut asiakkaansa asiat, hän riensi uudestaan merkitsemään nimensä viimeiseksi luetteloon. Näistä vuoroista tytöt nyt riitelivät, ja Aurélie rouva päätti lopulta, että Marguerite oli oikeassa.

– Aina minulle tehdään vääryyttä, Clara mutisi vihoissaan.

Mutta Denisen astuessa sisään riitakumppanit leppyivät heti. He katsoivat toisiinsa ja naurahtivat. Voi raukan pukua. Ujoudesta jäykkänä Denisekin meni kirjoittamaan nimensä luetteloon kaikkein viimeiseksi. Aurélie rouva katseli häntä levottomana eikä voinut olla sanomatta:

– Mutta, ystäväni, teitähän sopisi kaksi tuohon pukuun. Se on välttämättä pienennettävä… Ja sitten, ettehän te osaa pukeutua! Tulkaa tänne, korjaan vähän asuanne.

Hän vei Denisen kahden vaatteita täyteen sullotun kaapin välissä olevan suuren peilin eteen. Huone, jonka kaikki seinät olivat tällaisia peilejä ja kaappeja täynnä, muistutti punapohjaisine kukikkaine plyyssiverhoineen ja veistettyine tammipaneeleineen hotellin salia. Ja yhä enemmän ravintolamaisuus johtui mieleen, kun näki silkkipukuiset ja hymyhuuliset myyjättäret, jotka asiakkaiden mieliksi alinomaa häärivät uskaltamatta istuutua ostajien käytettäviksi varatuille tuoleille, vaikka niitä oli koko tusina. Jokaisen tytön rinnassa oli napinreikään pistettynä lyijykynä, terä ylöspäin, ja taskussa puoleksi näkyvissä tarkistusvihko, joka muodosti valkean täplän mustalle kankaalle. Jotkut koettivat sormuksilla, rintaneuloilla, kaulaketjuilla ja muilla koristeilla elävöittää pukunsa yksitoikkoisuutta, mutta varsinkin he kilpailivat hiuslaitteiden komeudesta kähertäen ja järjestäen hiuksensa mitä monimutkaisemmin, palmikoille, kiharoille ja koukeroille.

– Vetäkää toki vyö kireämmäksi edestä, sanoi Aurélie rouva. Noin, ette edes näytä enää kyttyräselkäiseltä… Entä hiuksenne! No, jo te osaatte hapsenne pörröttää! Ja kaunis tukka teillä olisi, jos tahtoisitte.

Denisessä ei tosin muuta kaunista ollutkaan kuin paksu, tuhkanvaalea tukka, joka irralla ollessaan valui nilkkoihin asti ja jonka saaminen kampaukselle oli hyvin vaivalloista niin että hänen täytyi tyytyä nostamaan se paksupiikkisellä sarvikammalla solmuksi niskaan. Clara, jota hiukset suututtivat, oli nauravinaan niille, kun ne muka eivät taipumattoman vallattomina pysyneet kunnollisessa solmussakaan, ja hän viittasi luokseen erään valkovaateosaston myyjättären, jolla oli leveät, mutta miellyttävät kasvot. Nämä kaksi naapuriosastoa olivat alituisessa riidassa keskenään, mutta joskus myyjättäret suvaitsivat yhdessä pilkata muita.

– Neiti Cugnot, katsokaa tuota harjaa, nauroi Clara, jota Marguerite tyrkkäsi kyynärpäällään ollen hänkin nauravinaan menehtyäkseen.

Mutta valkovaateosaston myyjätär ei ollut naurutuulella. Hän oli jo jonkin aikaa katsellut Deniseä, ja hänelle oli johtunut mieleen, mitä hän itse oli saanut kestää palveluksensa ensi kuukausina.

– Niin, eihän sitä kaikilla sellaista harjaa ole, vastasi hän.

Ja hän palasi osastoonsa toisten vaietessa nolostuneina. Denise, joka oli kuullut, katsoi kiitollisena hänen jälkeensä ja otti Aurélie rouvan kädestä vastaan omalla nimellään merkityn tarkistusvihkon.

– No niin, sanoi Aurélie rouva, – huomenna saatte pukeutua sievemmin… Ja nyt koettakaa tottua talon tapoihin ja odottakaa vuoroanne. Meillä on kova työpäivä edessä, ja teillä on tilaisuus näyttää mihin kelpaatte.

Mutta osasto oli yhä tyhjä, näin aikaisin ei yleisö vielä ollut liikkeellä. Myyjättäret eivät vaivanneet liikaa itseään, vaan liikkuivat veltosti ja välinpitämättömästi säästääkseen voimiaan iltapäivää varten. Denise, jota vaivasi ajatus, että muut pitivät häntä silmällä nähdäkseen kuinka hän alussa suorittaisi tehtäviä, rupesi teroittamaan kynäänsä jotakin tehdäkseen, ja pisti sen sitten niinkuin muutkin rintaansa napinreikään. Hän koetti rohkaista mieltään. Täytyihän hänen taistella päästäkseen alkuun. Edellisenä iltana hänelle oli sanottu, että hänet otettiin ylimääräisenä ilman kiinteätä palkkaa; hänen täytyi siis tyytyä vain myyntiprosentteihin. Hän toivoi kumminkin ansaitsevansa edes tuhatkaksisataa vuodessa, sillä hän tiesi, että hyvät myyjättäret ansaitsivat aina kahteentuhanteenkin, jos vähänkin vaivasivat itseään. Hän oli tehnyt menoarvionsa ja luuli voivansa sadalla frangilla kuukaudessa maksaa Pépén ylläpidon ja lisäksi suorittaa Jeanin menot, sillä eihän tämäkään ansainnut vielä mitään. Itse hän ei tarvinnut muuta kuin vähän vaatteita. Mutta ansaitakseen niin paljon hänen täytyi olla luja ja ahkera eikä olla muiden äreydestä ja kiusanteosta millänsäkään. Hänen tuli rohkeasti pitää puoliaan, ja jos muu ei auttanut, ryöstää väkisin osansa. Koettaessaan näin karaistua kestämään taistelua hän näki osaston ohi kulkevan pitkän nuoren miehen, joka tervehti häntä hymyillen. Tunnettuaan Delochen, joka oli edellisenä päivänä otettu pitsiosaston myyjäksi, Denise vastasi hänen tervehdykseensä onnellisena ystävyydenosoituksesta, joka tuli hänen osakseen, ja näki siinä hyvän enteen.

Puoli kymmenen aikana ruokakello soi, ja ensimmäiseen vuoroon kuuluvat menivät aamiaiselle. Sitten uusi soitto kutsui toisen vuoron syömään. Ostajia vain ei näkynyt. Rouva Frédéric, joka katkeroituneena leskenä koetti hakea lievennystä ennustamalla muille onnettomuuksia, väitti jurosti, että päivä oli hukassa, ettei tarvinnut enää odottaa kissaakaan ja että oli parasta sulkea kaapit ja lähteä tiehensä. Marguerite, joka oli sangen ahne, tuli tästä ennustuksesta nyrpeälle mielelle, ja hänen litteät kasvonsa synkkenivät, mutta hevoskaula Clara, joka ei välittänyt muusta, kunhan pääsi kedoille laukkaamaan, ajatteli jo huvimatkaa Verrières'iin, jos liike romahtaisi. Aurélie rouva käveli osastollaan vakavan näköisenä ja sanaakaan sanomatta, kenraalina, jonka on vastattava niin voitosta kuin tappiostakin.

Yhtätoista käydessä alkoi tulla ostajia. Denisen myyntivuoro lähestyi, eräs rouva tuli sisään.

– Pulloposki maalta, tiedättehän, kuiskasi Marguerite.

Saapunut oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen tukevanpuoleinen nainen, joka kaukaisesta maaseutukaupungistaan tuli aika-ajoin käymään Pariisissa. Kotona hän pitkinä kuukausina pani rahoja säästöön, ja kun hän tuli Pariisiin, hän tuli suoraa päätä Naisten Aarreaittaan, missä kulutti kaikki säästönsä. Harvoin hän kirjeitse tilasi mitään, sillä hän tahtoi itse nähdä, omaksi ilokseen kosketella tavaroita, ja hän osti Naisten Aarreaitasta koko vuoden tarpeensa, yksin silmäneulatkin, joista häneltä muka kotikaupungissa kiskottiin hävyttömät hinnat. Koko tavaratalo tunsi hänet ja tiesi, että hän oli rouva Boutarel, kotoisin Albista, mutta sen enempää hänen oloistaan ja elämästään ei tiedetty, eikä välitettykään tietää.

– Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva tullen kohteliaasti häntä vastaan. – Mitä haluatte? Teitä palvellaan heti paikalla.

Sitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:

– Pian joku tänne.

Denise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli yleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän ansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän innostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.

– Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.

Aurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:

– Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä totellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on palveltava.

Denise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi selkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle. Joko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin aikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa. Sydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja katsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen kenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen; ehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin liikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa talossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi. Pépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat vieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän rinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä värisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista puhetta.

– Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.

– Rouva on väärässä, Clara vakuutti, – se istuu erinomaisen hyvin olkapäistä… Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.

Mutta samassa Denise tunsi käsivarttaan kosketettavan ja säpsähti.

Rouva Aurélie puhutteli häntä ankarasti:

– Taas seisotte mitään tekemättä, katsotte vain huviksenne kadulle. Se ei käy ollenkaan.

– Hyvä rouva, eihän minun anneta palvella asiakkaita.

– Teille on muuta työtä. Alusta teidän on alettava. Pankaa vaatteet takaisin paikoilleen.

Osastolla käyneitä vähälukuisia ostajia varten oli kaapit pengottu jo sekaisin. Pitkillä tammipöydillä salin oikealla ja vasemmalla puolella oli suuria vaatekasoja, turkkeja, viittoja, vaippoja, kaikenkokoisia ja kaikenmallisia. Vastaamatta Denise rupesi lajittelemaan niitä, käänsi ne siististi kokoon ja pani takaisin kaappeihin. Tämä oli vasta-alkavien työtä. Hän ei väittänyt enää vastaan, sillä hän ymmärsi, että täällä vaadittiin ehdotonta tottelevaisuutta ja että hänen oli odotettava, kunnes johtajatar sallisi hänen myydä, niinkuin ensiksi oli tuntunut aikovankin. Hän järjesteli yhä vaatteita, kun Mouret saapui. Denise hätkähti hänet nähdessään. Puna kohosi hänen kasvoilleen, ja hänet valtasi uudestaan outo pelko, kun hän luuli, että Mouret puhuisi hänelle. Mutta tämä ei edes nähnytkään häntä. Tuskin lienee muistanutkaan tyttöä, jota hän hetkeksi viehättyen oli puoltanut.

– Rouva Aurélie, hän sanoi käskevästi.

Hän oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen. Kiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen mieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin palvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista, ja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut odottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli syytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta alkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston rouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin tervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita, hänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui jonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet. Hän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa tappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.

Samassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois sanoen:

– Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua… En ainakaan vielä voi päättää, täytyy miettiä.

Mouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen riensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin. He vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen näköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut vilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina, sellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle paljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:

– Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina hänestäkin kai on vähän apua.

Epätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut välttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä. Mutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli vieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa vastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen valituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin sanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli pahalla päällä.

– Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. – Kaikki on kunnossa. Jos suutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.

Mouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten. Sieltä hän saattoi katseellaan hallita koko tavaratalon, niin hyvin välikerroksen osastot, jotka olivat hänen ympärillään, kuin alakerrankin osastot, jotka levisivät hänen alapuolellaan. Yläkerran tyhjyys tuntui hänestä kammottavalta. Pitsiosastolla eräs vanha rouva tyhjennytti kaikki laatikot ostamatta mitään, ja valkotavaraosastolla kolme tytönheilakkaa käänteli ja katseli loppumattomiin yhdeksänkymmenen centimen kauluksia. Alhaalla ostajakunta tuntui jo vähän lisääntyvän; hän havaitsi sen kirkkaista valonvälähdyksistä ovien auetessa. Mutta ostajajono osastoilla oli katkonainen ja liikkui hitaasti. Lyhyttavaraosastolla ja trikootavaraosastolla liikkui aamupukuisia naisia, mutta kangasosastoilla ei ollut ketään. Sisäänkäytävässä liikkeen livreepukuiset palveluspojat odotellessaan ostajia laiskottelivat väläytellen messinkisiä kiiltonappejaan. Aika-ajoin järjestyksenvalvoja kulki ohi juhlallisen täsmällisenä valkeine solmioineen. Mouret'n sydäntä kouristi varsinkin hänen katsellessaan keskushallin: kuolonkolkkoa rauhaa. Valo lankesi katon hiotun lasin himmeäksi siivilöimänä ja täytti huoneen oudolla, ilmassa väräjävällä kirkkaudella, jonka kappelimaisen viileässä äänettömyydessä silkkipakat uinuivat. Myyjien askeleiden kaiku, muutamat kuiskaten lausutut sanat, lattiaa laahaavan hameen kahina yksistään hämmensivät hallin painostavaa hiljaisuutta. Ulkoa kuului kyllä vaunujen räminää, äkkiä pysähtyvien hevosien kavionkopsetta, vaununovien kiinnilyömistä, näyteikkunoiden takana tunkeilevien kadullakulkijoiden rähinää, sanalla sanoen, lähenevän väkijoukon kuhinaa. Mutta nähdessään kassanhoitajien vetelehtivän joutilaina luukkujensa takana, pakettipöytien sinisine käärepapereineen ja lankakerineen olevan tyhjinä Mouret tunsi väkisinkin joutuvansa pelon valtaan. Hänen suuri koneensa tuntui herkeävän liikkumattomaksi ja jähmettyvän.

– Kuulkaahan, Favier, Hutin kuiskasi. – Näettekö isännän tuolla ylhäällä. Siinä mies, joka ei näytä olevan juhlatuulella.

– Kehno talo kerrassaan, Favier vastasi. – Eihän koko päivänä synny myyntiä ollenkaan!

Asiakkaita väijyessään ystävät toisiinsa katsomatta tuontuostakin purkivat vihaansa kuiskaten toisilleen. Osaston muut myyjät pinosivat paris-bonheur – pakkoja Robineaun johdolla, kun taas Bouthemont juhlallisessa neuvottelussa erään nuoren, laihan naisen kanssa puhui puoliääneen, arvokkaan näköisenä kuten ainakin, kun oli tärkeästä tilauksesta kysymys. Silkkikankaat heidän ympärillään olivat sirotekoisilla hyllypöydillä vaaleankeltaisiin papereihin käärittyinä, ladottuina päällekkäin niinkuin tavattoman isokokoiset korukansikirjat. Pöydillä oli suurina kasoina kaikenlaiset läikesilkit, satiinit, puolisilkit ja sametit, kirjavat niinkuin viikatteen kaatamat ja haravan kokoamat kukat niityllä. Kaikista osastoista tämä oli komein, tavaratalon upea juhlasali, missä kaupan olevat tavarat näyttivät olevan vain kallisarvoisia koristeita.

– Minun täytyy ansaita sata frangia pyhään mennessä, sanoi Hutin. – Jos en saa keskimäärin kahtatoista frangia päivässä, olen pahassa pulassa. Luotin juuri tähän näyttelyyn.

– Peijakas! Vai sata frangia, eipä vähän, sanoi Favier. – Minä olen tyytyväinen kun pääsen viiteen- tai kuuteenkymmeneen… Vai niin kalliita henttuja sinä itsellesi kustannat?

– Eikö mitä, ystäväni! Tyhmyyden minä tein. Satuin lyömään vetoa ja hävisin… Ja nyt minun täytyy kestitä viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista… Tuhat tulimmaista! Tulkoonpa vain ostaja niin tyrkkään hänelle heti kaksikymmentä metriä paris-bonheuria. Ei hän vähemmällä pääse käsistäni.

He keskustelivat vielä vähän aikaa, kertoivat mitä olivat tehneet edellisenä iltana ja mitä aikoivat tehdä viikonloppuna. Favier oli innostunut kilpa-ajoihin ja löi vetoa hevosista. Hutin oli etevä soutaja ja seurusteli kahvilakonserttien laulajattarien kanssa. Mutta kumpikin he olivat alituisessa rahanpuutteessa, ajattelivat aina vain rahaa ja tappelivat rahasta pitkin viikkoa maanantaista lauantaihin. Sunnuntaina he sitten söivät kaikki ansionsa. Armoa tuntematta myyjät varastivat toisiltaan ostajia, se oli heidän urheiluaan tavaratalossa. Nyt esimerkiksi Bouthemont, se veijari, oli vienyt heiltä rouva Sauveurin hankkijan, tuon laihan naisen, jonka kanssa hän juuri keskusteli. Mainio saalis, kaksi tai kolme tusinaa kangaspakkoja, sillä tunnettu ompelija ei tyytynyt vähään. Ja vastikään Robineaukin oli siepannut Favier'lta asiakkaan.

– Robineau! Hänestä meidän on kaikin mokomin päästävä erille, sanoi Hutin, joka käytti vähimmätkin tilaisuudet yllyttääkseen osaston sitä miestä vastaan, jonka paikalle hän halusi. – Eihän johtajien ja alajohtajien pitäisi saada myydä… Kunniani kautta, kun minä pääsen alajohtajaksi, niin saatte nähdä kuinka siivosti teitä kohtelen.

Parhaansa mukaan tuo pieni, pullea ja liehakoiva normandialainen koetti taivuttaa kasvojaan toverillisen suopeiksi. Favier ei voinut olla vilkaisematta häneen, mutta vastasi, yksitotiset kasvot aina yhtä äreinä:

– Niin, niin, kyllä tiedän… En ainakaan minä pane vastaan. Sitten nähdessään erään naisen lähestyvän hän lisäsi hiljaa:

– Huomio! Tuo on teitä varten.

Tulija oli rokonarpinen nainen, jolla oli keltainen hattu ja punainen puku. Hutin näki hänet heti asiakkaaksi, joka ei osta. Hän kumartui kiireesti myyntipöydän taakse muka sitoakseen kengännauhojaan, ja kuiskasi piilostaan:

– Ei, lempo vieköön! Pitäkööt muut hänestä huolta… Minä en pilaa vuoroani.

Mutta Robineau huusi:

– Kenen vuoro? Herra Hutininko? Missä herra Hutin on?

Kun tämä itsepintaisesti pysyi piilossaan, seuraava myyjä sai pitää huolta rokonarpisesta naisesta. Tämä ei todellakaan tahtonut muuta kuin näytetilkkuja hintalappuineen, mutta pidätti sittenkin myyjää ainakin kymmenen minuuttia rasittaen häntä kysymyksillään. Alajohtaja oli sattunut näkemään, kun Hutin nousi pöydän takaa, ja uuden ostajan saapuessa hän tuli ankaran näköisenä väliin, kun Hutin riensi tulijaa vastaan.

– Teidän vuoronne on ohi, hän sanoi. – Kun kutsuin, ette suvainnut nousta tuolta.

– En minä kuullut…

– Älkää väitelkö!.. Kirjoittakaa nimenne viimeiseksi luetteloon…

Teidän vuoronne, herra Favier.

Favier, joka salaa oli asiasta hyvillään, katsoi ystäväänsä ikäänkuin pyytääkseen anteeksi, mutta Hutin oli huulet valkeina kääntänyt päänsä pois. Asia oli hänelle sitä kiusallisempi, kun hän tunsi hyvin vastatulleen, viehättävän, nuoren, vaalean naisen, joka kävi usein silkkiosastolla ja jota myyjät keskenään sanoivat "kaunottareksi", kun eivät tienneet hänen nimeään. Hän osti paljon, käski tuoda ostokset vaunuihin ja katosi sitten tietymättömiin. Hän oli pitkä ja sirorakenteinen, sangen aistikkaasti pukeutunut ja käyttäytyi niinkuin ainakin rikas ja hienosukuinen nainen.

– Entä hempukkanne? kysyi Hutin Favier'lta, kun tämä palasi kassalta, jonne oli saattanut kaunottaren.

– Ei hänestä taida olla minun hempukakseni eikä teidänkään, liiaksi näyttää hienolta, Favier vastasi. – Hän on varmaan jonkun raha- tai virkapohatan vaimo tai jotain sen tyylistä.

– Mitä vielä! sanoi Hutin. – Hienoiltahan ne näyttävät kaikki, olivatpa sitten mitä hyvänsä.

Favier katseli tarkistusvihkoaan.

– Yhdentekevää! hän sanoi. – Hyvän kaupan minä tein. Kaksisataayhdeksänkymmentäkolme frangia. Siitä jää minulle lähes kolme frangia.

Hutin puri huultaan ja purki vihansa tarkistusvihkoon. Oli sekin koko laitos, kun ei taskuunkaan sopinut. Vaikka toverit ulkonaisesti olivat mitä parhaimmat ystävät, he kävivät salaa kovaa sotaa keskenään. Favier oli aina väistyvinään Hutinin etevyyttä, mutta tiesi kyllä korvata vahinkonsa, kun toinen käänsi selkänsä. Hutinia kiusasivat nuo kolme frangia, jotka olisivat kuuluneet hänelle ja jotka häntä paljon taitamattomampi myyjä oli vienyt. Päivä alkoi tosiaan hyvin. Jos se jatkui näin, niin hänellä ei ollut millä maksaa soodavettäkään vierailleen. Taistelun näin alettua hän ryhtyi kävelemään edestakaisin niinkuin nälkäinen susi väijyen saalista ja kadehtien yksin osastonjohtajaakin, joka saattoi ovelle rouva Sauveurin laihan hankkijattaren toistaen:

– Aivan oikein, asia on siis päätetty. Sanokaa hänelle, että teen voitavani taivuttaakseni herra Mouret'n myöntävään vastaukseen.

Mouret oli jo aikoja sitten poistunut välikerroksen hallista. Hän oli äkkiä ilmestynyt alakertaan vieville pääportaille, josta hän myös saattoi nähdä mitä talossa tapahtui. Veri oli jälleen kohonnut hänen kasvoilleen, ja hänen luottamuksensa oli palannut ja yhä lujentunut hänen nähdessään tavarataloon vähitellen tulvivat joukot. Se oli odotettu rynnäkkö, iltapäivän kaivattu tungos, jonka tuloa hän peloissaan oli hetken epäillyt. Kaikki virkailijat olivat paikoillaan, sillä viimeinen kellonsoitto oli jo kolmannellekin pöydälle ilmoittanut aterian päättyneen. Huono-onnisen aamupäivän huono tulos, jonka arvatenkin oli aiheuttanut yhdeksän aikaan purkautunut rankkasade, oli vielä korjattavissa, sillä nyt taivaan laki jälleen kohosi häikäisevän kirkkaana voitonriemua ennustaen. Välikerroksen osastot vilkastuivat. Mouret'n täytyi väistyä syrjään antaakseen tietä naisille, jotka pieninä ryhminä kulkivat hänen ohitsensa kokoontuakseen valkotavarain tai valmiiden vaatteiden osastoille. Takanaan pitsi- ja huiviosastolla hän kuuli mainittavan suuria summia. Mutta hallit varsinkin elvyttivät hänen toivoaan. Lyhyttavaraosastolla oli tungosta, villakangasosastot olivat tulvillaan ja ostajajono tiivistyi kaiken aikaa. Asiakkaat olivat melkein kaikki hattupäisiä, siellä täällä vain joku myöhästynyt huivipäinen palvelijatar. Keskushallissa, kattovalaistuksen selkeässä kirkkaudessa naiset olivat riisuneet käsineensä sivelläkseen paris-bonheur – pakkoja ja puhellen puoliääneen. Mouret oli nyt tietoinen kadulta kantautuvista sekavista äänistäkin: ne ennustivat lukemattoman joukon lähestymistä. Hän tunsi jalkojensa alla koneen kuumenevan ja pärskyvän luoden liikuntoa ja elämää mahtavan tavaratalon joka soppeen alkaen kassasta, johon kulta helisten kasaantui, ja pöydistä, missä apulaiset yhtä mittaa käärivät ostoksia paperiin, aina kellarikerroksen syvänteisiin saakka, lähettämöön, joka tulvi täyteen tavarapaketteja ja jonka kuumeinen toiminta tärisytti koko taloa. Keskellä väentungosta isä Jouve asteli vakavana varkaita tarkkaillen.

– Kas, sinäkö siinä! Mouret sanoi äkkiä huomatessaan Paul de Vallagnosc'in, jonka palveluspoika saattoi hänen luokseen. – Et ollenkaan häiritse… Sitä paitsi sinun vain tarvitsee seurata minua, jos tahdot nähdä kaiken, sillä tänään minun on oltava koko päivä pahimmassa kahakassa.