Novelleja Decameronesta

KUUDES KERTOMUS

Bruno ja Buffalmacco varastavat Calandrinolta sian. He teettävät hänellä sen löytymiseksi kokeen inkiväärä-pillereillä ja valkoviinillä ja antavat hänelle kaksi kertaa toisensa jälkeen koiran-inkiväärää ja aloeta, jolloin näyttää siltä, kuin hän itse olisi varastanut sikansa. Ja he vaativat häneltä lahjukset, etteivät kerro asiaa hänen vaimolleen.

Ketkä Calandrino, Bruno ja Buffalmacco olivat, ei minun tarvitse teille selittää, sillä heistä on kuultu kyllin puhuttavan. Siksi minä sanon, suoraan asiaan käyden, että Calandrinolla oli lähellä Firenzeä eräs pieni tila, jonka hän oli saanut vaimonsa myötäjäisinä ja josta hän, paitsi muuta, mitä hän siitä korjasi, sai joka vuosi sian. Ja hänen tapansa oli lähteä aina joulukuussa vaimoineen maalle ja teurastaa ja suolauttaa se siellä.

Nyt tapahtui kerran, ettei hänen vaimonsa ollut aivan terve, ja niinpä Calandrino lähti yksin sitä sikaa tappamaan. Mutta tuskin Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat ja tiesivät, ettei vaimo mennyt hänen kanssaan, niin he lähtivät erään papin luo, joka oli heidän parhaita ystäviään ja asui lähellä Calandrinoa, aikailemaan muutamaksi päiväksi. Calandrino oli sen päivän aamuna, jolloin he saapuivat, teurastanut sikansa, ja kun hän näki heidät papin seurassa, niin hän huusi heille ja sanoi: Terve tulemaan! Nyt pitää teidän näkemän, millainen isäntä minä olen.

Ja hän vei heidät kotiin ja näytti heille sitä sikaa. Nämä näkivät, että sika oli sangen kaunis, ja kuulivat Calandrinolta, että hän aikoi suolata sen perhettään varten.

Silloin sanoi Bruno: Oh, miten tuhma sinä olet. Myy se ja pidetään hauskaa rahoilla. Ja vaimollesi sano, että se on sinulta varastettu.

Calandrino vastasi: Enkä, hän ei sitä uskoisi, vaan ajaisi minut pois kotoani. Älkää vaivatko itseänne, sillä sitä minä en tee koskaan.

Sanoja vaihdettiin paljonkin, mutta ne eivät auttaneet mitään; Calandrino pyysi tosin heitä jäämään illalliselle, mutta niin töykeästi, etteivät he tahtoneet siellä illallista, vaan lähtivät hänen luotaan.

Ja Bruno sanoi Buffalmaccolle: Eikö varasteta häneltä tänä yönä sitä sikaa?

Buffalmacco vastasi: Niin, mutta kuinka me sen voimme tehdä?

Bruno sanoi: Minulla on jo tiedossa, kuinka, jos hän ei vaan muuta sitä pois sieltä, jossa se oli äsken.

Sitten me se tehdään, sanoi Buffalmacco. – Miksipä me ei sitä tehtäisi? Ja nautimme sitten siitä täällä herra pastorin kanssa.

Pappi sanoi puolestaan, että se oli hänestä hyvin mieleen.

Sen jälkeen sanoi Bruno: Tässä täytyy käyttää hiukan viekkautta. Sinä tiedät, Buffalmacco, miten saita Calandrino on ja kuinka mielellään hän juo silloin, kun muut maksavat. Menkäämme ja viekäämme hänet kapakkaan, ja siellä on pappi maksavinaan kaikki meidän kunniaksemme, eikä anneta Calandrinon maksaa mitään. Hän juo itsensä juovuksiin, ja kaikki käy sitten sangen hyvin, koska hän on yksin tilallaan.

Ja tehtiin niinkuin Bruno sanoi.

Kun Calandrino näki, ettei pappi antanut toisten maksaa, ryhtyi hän juomaan, ja jos hän ei paljoa tarvinnutkaan, pian hän oli hyvässä lastissa. Ja oli jo myöhä yö, kun hän lähti kapakasta ja meni, haluamatta enää illallista, kotiinsa. Ja luullen sulkeneensa oven hän jättikin sen auki ja meni vuoteesen. Buffalmacco ja Bruno lähtivät papin kanssa illalliselle, ja kun he olivat aterioineet, ottivat he eräitä työkapineita päästäkseen Calandrinon taloon ja menivät sitten hiljaa sinne, jonne Bruno oli heitä neuvonut. Mutta kun he näkivät oven auki, astuivat he sisään, päästivät sian irti ja kantoivat sen papin taloon. Ja kun he olivat panneet sen piiloon, menivät he maata.

Aamulla, kun viini oli haihtunut Calandrinon päästä, nousi hän ylös. Ja kun hän meni alas katsomaan sikaansa ei hän sitä nähnytkään, ja ovi oli auki. Sen vuoksi Calandrino kyseli yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he, kuka sian oli ottanut. Ja kun hän ei sitä löytänyt, niin nosti hän suuren metelin. Voi häntä, voi kurjaa häntä, häneltä oli varastettu sika!

Kun Bruno ja Buffalmacco olivat nousseet ylös, menivät he Calandrinon talolle kuulemaan, mitä hän sanoi siasta. Ja tuskin Calandrino heidät näki, huusi hän heitä melkein itkien ja sanoi: Voi minua, kumppanit, minulta on varastettu se minun sikani!

Bruno lähestyi häntä ja sanoi hänelle hiljaa: Ihme, että olet ollut kerrankin viisas!

Voi minua, vastasi Calandrino, minä puhun aivan totta!

Sano vaan niin, sanoi Bruno, huuda kovasti, että näyttää siltä kuin olisi käynytkin niin.

Calandrino huusi silloin kovemmin ja sanoi: Kaikkivaltias Jumala, minä puhun totta, se on minulta varastettu.

Mutta Bruno sanoi: Kas niin, aivan niin. Noin sinun pitää sanoa. Huuda kovasti, anna äänesi kuulua, niin sitä luullaan todeksi.

Sinä tahtoisit minua huutamaan sieluni paholaiselle, sanoi Calandrino. Minä sanon, vaikket minua usko, että menen vaikka hirteen, jos se ei ole minulta varastettu!

Silloin kysyi Bruno: Mitä? Kuinka se voisi olla mahdollista? Näinhän minä vielä eilen sen täällä. Luuletko sinä voivasi uskotella minulle, että se on varastettu?

Niin vaan on kuin minä sanon, vastasi Calandrino.

Oh, sanoi Bruno, voiko se olla mahdollista?

Aivan varmaan, vastasi Calandrino, se on niin. Ja siitä minä olen onneton, enkä tiedä, miten nyt palata kotiin. Vaimo ei minua usko, ja vaikka uskoisikin, en saa enää koko vuonna rauhaa häneltä!

Silloin sanoi Bruno: Jumaliste, se oli paha teko, jos se on totta. Mutta sinä muistat, Calandrino, että minä eilen neuvoin sinua sanomaan näin. Minä en tahtoisi, että sinä yhtaikaa kujeilisit vaimosi ja meidän kustannuksellamme.

Calandrino alkoi taas huutaa ja sanoa: Ja miksi te pakotatte minut epätoivoon ja vannomaan kautta Jumalan ja pyhimysten ja kaikkien luotujen kappalten. Minä sanon teille, että sika on minulta viime yönä varastettu.

Silloin sanoi Buffalmacco: Jos niin on, täytyy miettiä, emmekö keksi keinoa, jolla saadaan se takaisin.

Ja minkä keinon me voisimme keksiä? kysyi Calandrino.

Buffalmacco sanoi silloin: Varmaankaan ei kukaan lndiasta ole tullut ottamaan sinulta sikaa. Joku näistä sinun naapureistasi sen on täytynyt olla. Ja tosiaan, jos sinä voisit saada ne koolle, niin minä osaisin tehdä taian leivällä ja juustolla, niin näkisimme kohta, kuka sen on vienyt.

Niin kai, sanoi Bruno, tee vaan se leivällä ja juustolla näille tämän seudun herroille, sillä olen varma, että joku heistä on sen vienyt, mutta he ymmärtäisivät tarkoituksen eivätkä tulisi tänne.

Mitenkä se sitten olisi tehtävä? kysyi Buffalmacco.

Bruno vastasi: Se olisi tehtävä hyvillä inkivääräpillereillä ja valkoviinillä ja kutsuttava heidät sitä juomaan. Sitä eivät he epäilisi, vaan tulisivat. Ja voidaanhan inkivääräpillerit taikoa samalla tavalla kuin leipä ja juustokin.

Todellakin, sanoi Buffalmacco, sinä olet oikeassa. Ja sinä, Calandrino, mitäs sanot? Tehdäänkö niin?

Calandrino vastasi: Minä suorastaan pyydän sitä, Jumalan tähden, sillä jos edes tietäisin, kuka sen on vienyt, niin olisin jo puolta rauhallisempi.

No niin, sanoi Bruno, minä olen valmis tämän tähden ja sinua auttaakseni lähtemään Firenzeen saakka, jos annat minulle rahaa.

Calandrinolla oli noin neljäkymmentä soldoa, jotka hän nyt antoi Brunolle. Bruno meni Firenzeen erään tutun apteekkarin luo ja osti naulan hyviä inkivääräpillerejä, mutta teetti myöskin kaksi koiran-inkiväärästä, jotka hän leivotti tuoreen aloen sisään. Sitten hän antoi valmistaa niihin sokeripäällykset niinkuin toisissakin oli, ja teetti niihin pienen merkin, ettei erehtyisi tai vaihtaisi niitä muihin, vaan tuntisi ne oikein hyvin. Ja ostettuaan pullon hyvää valkoviiniä hän palasi maalle Calandrinon luo ja sanoi hänelle: Kutsu nyt huomenna kanssasi juominkeihin ne, joita sinä epäilet. Silloin on juhlapäivä, ja kaikki tulevat mielellään, ja minä taion tänä yönä Buffalmaccon kanssa pillerit ja tuon ne sinulle kotiisi varhain huomen-aamuna. Ja rakkaudesta sinuun minä otan jakaakseni ne itse ja teen ja sanon kaikki, mitä siinä on sanottava ja tehtävä.

Calandrino teki niin.

Kun sitten seuraavana aamuna oli kokoontunut hyvä joukko nuoria firenzeläisiä, jotka myöskin olivat täällä maalla, ja työmiehiä kirkon edustalle jalavan ympärille, niin tulivat Bruno ja Buffalmacco paikalle ja toivat rasiallisen inkivääräpillereitä ja pullon viiniä. Ja kun väki oli asetettu piiriin, puhui Bruno: Herrat, minun täytyy sanoa teille syy, miksi seisotte täällä, niin ettette vihoittelisi minulle, jos tapahtuisi sellaista, joka ei teitä miellyttäisi. Calandrinolta, joka on tässä, on toissa yönä viety kaunis sika, eikä hänellä ole aavistusta, kuka sen on ottanut. Ja koska sitä ei ole voinut häneltä viedä kukaan muu kuin joku meistä, jotka olemme tässä, niin antaa hän teille yhdelle toisensa jälkeen näitä inikivääräpillerejä ja juoda päälle, nähdäkseen, kenellä se on. Ja tietäkää jo kohta, että se, joka on sian ottanut, ei voi pilleriään niellä, vaan maistuu se hänestä katkerammalta kuin myrkky ja hän sylkee sen pois. Ja ettei sille henkilölle tulisi moista häpeää kaikkien läsnäollessa, niin on ehkä parasta, että se, jolla se mahdollisesti on, tunnustaa asian ripillä herra papille, niin minä luovun tästä toimituksesta.

Mutta kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat, että he syövät mielellään. Silloin Bruno järjesti heidät riviin, asetti Calandrinon joukkoon ja ryhtyi toisesta päästä alkaen jakamaan heille kullekin pillerejä. Ja kun hän tuli Calandrinon kohdalle, otti hän toisen niistä koiraninkiväärästä tehdyistä ja pani sen hänen käteensä.

Calandrino pisti sen kiireesti suuhunsa ja alkoi maiskuttaa. Mutta heti, kun hän tunsi aloen kielellään, sylkäisi hän sen pois, voimatta sietää karvautta.

Kaikki katselivat toisiaan kasvoihin nähdäkseen, kuka sylkee pillerinsä pois. Eikä Bruno ollut vielä lopettanut jakeluansa, vaan jatkoi ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, kun hän kuuli takanaan sanottavan: Heh, Calandrino, mitäs tämä merkitsee?

Bruno kääntyi silloin nopeasti, ja kun hän näki, että Calandrino oli sylkenyt omansa pois, niin hän sanoi: Odotappas, ehkä sai jokin muu syy sinut sen sylkemään pois. Kas tässä on toinen.

Ja Bruno otti sen toisen ja pisti Calandrinon suuhun ja jakeli edelleen niitä, jotka hänellä oli vielä jaettavana.

Jos jo ensimäinen oli tuntunut Calandrinosta katkeralta, niin tämä tuntui vielä paljoa katkerammalta. Mutta koska hän häpesi sylkeä sitä pois, niin piti hän sitä suussaan ja pureskeli hiukan, kunnes hänen silmistään siinä alkoivat vuotaa kyyneleet suuret kuin pähkinät. Ja viimein hän ei enää voinut, vaan heitti sen pois kuin edellisenkin.

Buffalmacco ja Bruno juottivat joukolle viiniä, ja kun he toisten kanssa tämän näkivät, niin he sanoivat, että varmaan Calandrino on varastanut sikansa itse. Ja oli niitäkin, jotka haukkuivat häntä siitä syystä ankarasti. Ja kun sitten muut olivat lähteneet pois ja Bruno ja Buffalmacco olivat jääneet Calandrinon seuraan, alkoi Buffalmacco: Olinhan minä koko ajan varma, että juuri sinä itse olit sen varastanut ja koetit uskotella meille, että se oli sinulta viety, päästäksesi juottamasta meitä edes yhden kerran, rahoilla, jotka siitä sait.

Calandrino, joka ei ollut vielä saanut sisästään aloen katkeruutta, alkoi vannoa, että hän ei ollut sitä vienyt. Silloin sanoi Buffalmacco: Paljonko sinä siitä sait, poika, puhu nyt totta. Saitko kuusi florinia?

Calandrino joutui tämän kuullessaan aivan epätoivoon. Mutta Bruno sanoi silloin hänelle: Kuules tosiaan, Calandrino, täällä joukossa oli eräs, joka söi ja joi meidän kanssamme ja sanoi minulle, että sinulla on täällä muuan nuori tyttö, jota sinä pidät luonasi ja annat hänelle kaikki, mitä saat kähmityksi. Ja hän oli varma, että sinä olet lähettänyt sen sian hänelle. Sinäkös olet oppinut ilveilijäksi. Sinä veit meidät kerran Mugnonen uomaan, kokoamaan mustia kiviä, ja kun olit pannut meidät juoksemaan joutavan jäljillä, niin menit itse pois. Ja sitten koetit meille uskotella, että olit löytänyt kiven. Ja nyt luulet saavasi vannomalla meidät samoin uskomaan, että sika, jonka sinä itse olet lahjoittanut tai myynyt, on sinulta varastettu. Me olemme jo tottuneet kujeihisi ja tunnemme ne. Nyt et voi enää tehdä meille sellaista. Ja suoraan sanoen, me otimme tehdäksemme taian siinä luulossa, että sinä lahjoittaisit meille kaksi paria salvokukkoja. Jos et sitä tee, niin me kerromme Tessa rouvalle kaikki!

Calandrino näki, ettei häntä uskottu, ja koska hän mielestään oli jo saanut kylliksi harmia eikä hän tahtonut lisäksi vielä korvankuumennusta vaimoltaan, niin hän antoi heille kaksi paria salvokukkoja. He taas suolasivat sian ja palasivat Firenzeen, jättäen maalle Calandrinon, joka sai pitää vahingon ja pilan hyvänään.

YHDEKSÄS PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS

Madonna Francesca, jota eräs Rinuccio ja eräs Alessandro rakastavat, ei rakasta heitä kumpaakaan. Hän panee ovelasti toisen menemään kuolleena hautaan ja toisen tuomaan ruumiin haudasta, ja kun he eivät voi tehdä sitä työtä loppuun, niin hän karistaa heidät kimpustaan.

Kerronpa nyt, että Pistojan kaupungissa oli ennen sangen kaunis leskinainen, jota kaksi meidän firenzeläistämme, jotka oleskelivat siellä maanpaossa, toinen nimeltä Rinuccio Palermini ja toinen Alessandro Chiarmontesi, rakastivat tavattomasti, sattumalta häneen tutustuneina ja tietämättä mitään toisistaan. Ja kumpikin heistä toimiskeli salaa mikäli suinkin voi saavuttaaksensa hänen rakkautensa.

Tätä ylimysnaista, jonka nimi oli Francesca de' Lazari, suututtivat he kumpikin sangen usein lähettämällä hänen luokseen pyytelijöitä ja hänelle kirjeitä, joille hän varomattomasti kyllä kallisti ensin korvaansa. Mutta kun hän sitten tahtoi viisaasti peräytyä, eikä muuten voinut, niin johtui hänen mieleensä heidän kiusastaan päästäkseen viimein eräs hyvä ajatus. Ja se oli, että hän päätti vaatia heiltä palvelusta, jota hän ei arvellut heidän kummankaan hänelle tekevän, vaikka se olisikin mahdollinen. Ja elleivät he sitä tekisi, niin olisi hänellä kunniallinen tai todennäköinen tekosyy olla heidän anomuksiaan kuuntelematta. Ja suunnitelma oli seuraava:

Sinä päivänä, jolloin hänen mieleensä johtui tämä ajatus, oli Pistojassa kuollut mies, jota, vaikka hänen esi-isänsä olivatkin aatelisia, pidettiin huonoimpana ihmisenä mitä lienee elänyt ei ainoastaan Pistojassa, vaan koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän eläessään niin rujo ja kasvoiltaan ruma, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi peljännyt häntä ensi kertaa hänet nähdessään. Ja tämä mies oli haudattu erääsen hautaan minoriittien kirkon ulkopuolelle.

Sen seikan arveli nyt leskivaimo olevan suureksi eduksi hänen aikeelleen.

Siksi sanoi hän eräälle palvelijattarelleen: Sinä tiedät harmin ja vaivan mitä nuo kaksi firenzeläistä, Rinuccio ja Alessandro, minulle joka päivä tuottavat pyynnöillään. Mutta minä en ole taipuvainen antamaan heille rakkauttani, ja karistaakseni heidät kimpustani sekä niiden suurten vakuutusten vuoksi, joita he tekevät, olen nyt päättänyt koetella heitä eräässä asiassa, jota he uskoakseni varmasti eivät tee. Ja niin pääsen tästä kiusaamisesta. Ja kuule, millä tavoin. Sinä tiedät, että tänä aamuna haudattiin minoriitti-munkkien kirkon luo Scannadio eli Jumalan-kaulan-leikkaaja (se oli nimeltään tuo kelvoton mies, josta yllä olemme puhuneet). Häntä pelkäsivät jo elävänäkin, saati sitten kuolleena, tämän kaupungin rohkeimmatkin miehet, kun he hänet näkivät. Ja sentähden mene ensin salaa Alessandron luo ja sano hänelle: Madonna Francesca lähetti sanomaan, että nyt on hetki tullut, jolloin sinä voit saada hänen rakkautensa, jota olet niin kauan himoinnut, ja päästä, jos tahdot, hänen luokseen, seuraavalla tavalla. Eräs hänen sukulaisensa kuljettaa jostakin syystä, jonka sitten saat tietää, tänä yönä hänen taloonsa Scannadion ruumiin, joka tänä aamuna haudattiin. Sitä ei madonna Francesca, joka pelkää Scannadiota, ruumiina kun hän on, tahtoisi, ja sentähden pyytää hän sinulta suurena palveluksena, että suvaitsisit mennä tänä iltana ensi unen aikaan sisälle siihen hautaan, johon Scannadio on haudattu, ja pukea hänen vaatteensa yllesi ja olla siellä kuin olisit itse kuollut, kunnes sinua tullaan noutamaan. Sitten annat nostaa mitään sanomatta tai paikalta liikahtamatta itsesi sieltä ja viedä madonna Francescan taloon, jossa hän ottaa sinut vastaan. Sen jälkeen saat jäädä hänen luokseen ja lähteä pois aivan mielesi mukaan, jättäen kaiken muun hänen huolekseen. Ja jos Alessandro lupaa sen tehdä, niin hyvä on. Mutta jos hän sanoisi, ettei hän tahdo sitä tehdä, niin sano hänelle minun puolestani, että älköön enää ilmestykö sinne, missä minä olen, ja varokoon, jos henkensä on hänelle kallis, lähettämästä minulle kirjeitä ja tervehdyksiä. Ja sen jälkeen sinä menet Rinuccio Palerminin luo ja sanot hänelle näin: Madonna Francesca sanoo, että hän on valmis täyttämään kaikki sinun halusi, jos sinä teet hänelle erään suuren palveluksen, nimittäin, menet ensi yönä puoliyön aikaan hautaan, johon Scannadio tänä aamuna haudattiin, ja otat hänet, sanomatta sanaakaan siitä, mitä näet tai kuulet, hiljaa sieltä ja kannat madonna Francescan kotiin. Siellä näet, miksi hän sitä tahtoo, ja saat häneltä, mitä haluat. Mutta jos et suvaitse tätä tehdä, niin älä enää koskaan lähetä hänelle kirjeitä äläkä puhuttelijoita.

Piika meni heidän kumpaisenkin luokse ja sanoi täsmällisesti molemmille, mitä oli käsketty. Ja he molemmat vastasivat, että he menevät vaikka helvettiin, ei ainoastaan hautaan, jos madonna Francesca tahtoo. Tyttö vei vastauksen ylismysnaiselle, joka alkoi nyt odottaa, olivatko he niin hulluja, että sen tekevät. Kun siis yö tuli ja oli ensi unen hetki, niin Alessandro Chiarmontesi riisuutui jakkusilleen ja lähti kotoaan asettuakseen Scannadion sijaan hautaan. Mutta matkalla tuli hänen mieleensä sangen pelokkaita ajatuksia, ja hän sanoi itsekseen: Oh, mikä nauta minä olen? Minnekä minä menen? Tai tiedänkö minä, vaikka hänen sukulaisensa olisivat huomanneet, että häntä rakastan, ja luulevat sellaista, jota ei vielä ole tapahtunut, ja teettävät hänellä tämän surmatakseen minut hautaan? Jos se niin tapahtuisi, kohtaisi paha minua, eikä saataisi vähintäkään maailmassa tietää mitään, joka vahingoittaisi heitä. Tai mistä tiedän, ehkä on joku vihamiehistäni, jota Francesca rakastaa ja jolle hän tahtoo tehdä tällaisen palveluksen, tämän minulle varustanut. Ja sitten hän sanoi: Mutta olettakaamme, ettei mitään tällaista tulisi ja että vain hänen sukulaisensa aikovat kantaa minut hänen taloonsa, niin täytyy minun kuitenkin uskoa, etteivät he tahdo Scannadion ruumista pitääkseen sitä sylissään tai antaakseen sen Francescan syliin, vaan on paremminkin luultavaa, että he tahtovat jotenkin rusikoida sitä, siksi, että Scannadio ehkä joskus teki heille jotain pahaa. Hän sanoi, että mitä kuulenkin, en saa puhua sanaakaan. Entä jos pistäisivät minulta silmät puhki tai kiskoisivat hampaat suusta tai ruhjoisivat käteni tai tekisivät jotain muuta sellaista pilaa, niin mihin joutuisin? Miten pysyä tyynenä? Ja jos puhun, niin he joko minut tuntevat ja ehkä tekevät minulle pahat, tai jos eivät sitä teekään, niin en minäkään saa mitään aikaan, sillä he eivät laske minua madonna Francescan pariin. Ja nainen sanoo sitten, että olen rikkonut hänen käskynsä, eikä ole koskaan minulle mieliksi.

Ja näin pakinoiden oli hän melkein kääntyä takaisin kotiinsa. Mutta suuri rakkaus ajoi häntä kuitenkin eteenpäin vastakkaisilla syillä ja sellaisella voimalla, että sai hänet johdetuksi haudan luo. Hän avasi sen, ja kun hän oli mennyt sisään ja riisunut Scannadion ja pukeutunut itse ja sulkenut kannen ja asettunut Scannadion paikalle, niin johtui hänen mieleensä taas, millainen tuo mies oli ollut, ja muuta, mitä hän oli kuullut tapahtuneen yöllä, ei ainoastaan kuolleitten hautajaisissa, vaan muuallakin. Ja silloin alkoivat kaikki karvat hänen päässään nousta pystyyn ja hän arveli joka hetki, että nyt Jumalan-kaulan-katkaisija kohoaa paikaltaan ja leikkaa häneltä kaulan. Mutta tulisen rakkauden avulla hän voitti nämä ja muut pelokkaat ajatukset, makasi paikoillaan kuin olisi ollut kuollut ja alkoi odottaa, mitä hänelle piti tapahtuman.

Kun keskiyö lähestyi, lähti Rinuccio kotoansa tekemään sitä, jonka hänen ihailtunsa oli ilmoittanut hänelle. Ja kulkiessaan hän joutui moniin ja monenlaisiin ajatuksiin siitä, mitä hänelle mahdollisesti saattaisi tapahtua, niinkuin että hän Scannadion ruumis seljässään voisi joutua signorian palvelijain käsiin ja tuomittaisiin noitana poltettavaksi, tai jos tästä tulisi tieto, vainajan sukulaiset alkaisivat häntä vihata, ja muihin samantapaisiin ajatuksiin, jotka olivat hänet melkein pysäyttää. Mutta sitten hän taas kääntyi ja sanoi: Ah, kieltäydynkö täyttämästä ensimäistä työtä, jota tämä ylimysnainen, jota olen niin suuresti rakastanut ja rakastan, minulta pyytää, ja varsinkin, kun voin täten ansaita hänen suosionsa. Ei, vaikka minun pitäisi nyt kuolla, minäkö en täytä sitä, mitä olen luvannut.

Ja sitten hän kulki edelleen ja tuli haudan luo ja avasi sen helposti.

Alessandroa, kun hän kuuli kantta avattavan, peloitti suuresti, mutta kuitenkin hän oli hiljaa.

Rinuccio astui sisään ja luullen ottavansa Scannadion ruumiin tarttui Alessandron jalkoihin ja veti hänet ulos, nosti selkäänsä ja alkoi kulkea ylimysnaisen taloa kohti. Ja siten kulkiessaan ja välittämättä muusta hän kolautteli usein Alessandroa milloin yhden, milloin toisen penkin kulmaan, joita oli tien varrella, sillä yö oli niin synkkä ja pimeä, ettei hän voinut eroittaa, mihin astui. Mutta kun Rinuccio jo oli ylimysnaisen oven kynnyksellä, tämän seistessä palvelijansa kanssa ikkunassa kuuntelemassa, toisiko Rinuccio Alessandroa ja varustautuneena ajamaan heidät molemmat tiehensä, niin sattui, että sillä paikalla olevat signorian palvelijat, jotka odottivat hiljaa piilossa erästä roistoa ottaakseen hänet kiinni, kuulivat töminän, jota Rinuccio piti jaloillaan. Ja he vetivät heti esiin lyhdyn, nähdäkseen mitä oli tehtävä, minne mentävä, ja heiluttaen kilpiään ja keihäitään huusivat: Kuka siellä on?

Kun Rinuccio tämän kuuli, eikä hänellä ollut aikaa paljoon aprikoimiseen, niin hän heitti Alessandron maahan ja juoksi pois minkä jaloistaan pääsi.

Alessandro nousi nopeasti ylös, ja vaikka hänellä oli yllään kuolleen vaatteet, jotka olivat sangen pitkät, niin pääsi hän kuitenkin pois.

Ylimysnainen oli signorian palvelijain ottaman lyhdyn valossa nähnyt oivallisesti Rinuccion ja Alessandron hänen seljässään ja oli samoin huomannut että Alessandro oli puettu Scannadion vaatteihin, ja hän ihmetteli suuresti heidän kummankin suurta rohkeutta. Mutta hämmästyksestä huolimatta hän nauroi makeasti, kun näki Rinuccion heittävän maahan Alessandron, ja hänen sitten pakenevan. Hän oli tästä sattumasta sangen iloinen, ja ylistäen Jumalaa, joka oli vapauttanut hänet noiden kiusasta, kääntyi sisään ja meni huoneesensa, ollen palvelijattarensa kanssa vakuutettu, että molemmat heistä rakastivat kieltämättä häntä suuresti, koska he olivat tehneet, kuten näytti, sen, mitä hän oli heidän työkseen määrännyt.

Rinuccio, joka oli suruissaan ja kirosi onnettomuuttaan, ei vielä näin vähästä palannut kotiin, vaan meni sitten, kun yövartiat paikalta poistuivat, sinne, minne oli heittänyt Alessandron, ja alkoi hapuilla ja etsiä, eikö hän löytäisi häntä, suorittaakseen palveluksensa. Mutta kun hän ei häntä löytänyt, vaan arveli, että signorian palvelijat olivat hänet sieltä vieneet, niin hän palasi murheissaan kotiinsa.

Alessandro meni samoin, tietämättä, mitä muutakaan tehdä ja tuntematta, kuka häntä oli kantanut, tästä onnettomuudesta suruissaan kotiinsa.

Kun aamulla Scannadion hauta nähtiin auki eikä häntä itseään siinä, sillä Alessandro oli vierittänyt hänet aivan pohjalle, niin koko Pistoja alkoi aprikoida jos jotakin, ja hullut arvelivat, että pirut olivat hänet vieneet.

Siitä huolimatta kumpikin rakastunut selitti ylimysnaiselle, mitä oli tehnyt ja mikä oli tullut esteeksi. Ja he puolustivat sillä itseään, kun eivät olleet täyttäneet täydellisesti hänen käskyään, ja anoivat hänen suosiotaan ja rakkauttaan. Mutta madonna Francesca ei ollut uskovinaan heidän kummankaan sitä tehneen, vaan antoi heille jyrkän vastauksen, ettei hän koskaan tee mitään, mitä he tahtovat, koska he eivät olleet tehneet sitä, mitä hän pyysi. Ja niin hän karisti heidät kimpustaan.