Novelleja Decameronesta

Senjälkeen sultaani määräsi, että Ambrogiuolo on heti sidottava jonnekin kaupungin korkealle paikalle paaluun, hunajalla voideltuna auringon paisteesen, eikä häntä saanut ottaa sieltä ennenkuin hän itsestään luhistuisi. Ja se tehtiin. Ja sitten hän määräsi, että kaikki, mikä oli ollut Ambrogiuolon omaa, oli annettava Zinevralle; ja sitä ei ollutkaan vähempää kuin yli kymmenentuhannen dublonin arvosta. Ja sultaani järjesti sitten ihanat juhlat ja osoitti niissä kunnioitustaan Bernabòlle, madonna Zinevran puolisona, ja itselleen Zinevralle, joka oli niin urhea nainen. Ja hän lahjoitti Zinevralle jalokiviä ja kultaisia ja hopeaisia astioita ja rahaa, niin paljon, että niiden arvo oli enemmänkin kuin toiset kymmenentuhatta dublonia. Ja hän varusti heitä varten laivan ja antoi sitten, kun juhlat oli pidetty, heille luvan palata Genovaan, milloin halusivat. Ja he palasivat sinne sangen rikkaina ja riemuissaan, ja heidät otettiin suurin kunnioituksin vastaan, ja varsinkin madonna Zinevra, jota kaikki olivat luulleet kuolleeksi. Ja koko elinaikansa pidettiin häntä hänen suuren kuntonsa vuoksi kaikkialla suuressa kunniassa.

Ambrogiuolon tappoivat suuria tuskia tuottaen jo samana päivänä, jolloin hänet sidottiin paaluun ja voideltiin hunajalla, kärpäset ja paarmat ja vaapsahaiset, joita siinä maassa on sangen runsaasti, jopa söivät hänet aina luihin saakka. Nämä jäivät valkeina ja jänteiden koossa pitäminä vielä pitkäksi aikaa koskematta paikoilleen, kertoen sille, joka ne näki, hänen kataluudestaan.

KOLMAS PÄIVÄ

KOLMAS KERTOMUS

Ripin varjolla ja puhtaalla omallatunnolla saa muuan erääsen nuorukaiseen rakastunut nainen ankaran munkin menettelemään niin, että tämä tietämättään antaa hänelle tilaisuuden toteuttaa täydellisesti toiveensa.

Kaupungissamme, jossa on enemmän vilppiä kuin rakkautta ja uskollisuutta, oli muutama vuosi sitten vallasnainen, jonka luonto oli varustanut paremmin kauneudella ja viehättävillä tavoilla ja hengen lahjoilla ja hienolla älyllä kuin harvat muut. Hänen nimeään, enemmän kuin kenenkään muunkaan, jotka tässä kertomuksessa esiintyvät, en aio ilmaista, vaikka ne tiedänkin, koska on vielä elossa niitä, jotka saattaisivat siitä pahastua eivätkä osaisi sivuuttaa sitä pelkästään naurulla. Tämä nainen, joka tiesi olevansa ylhäistä juurta, oli naitettu eräälle villakankurille, eikä hän voinut masentaa halveksumistaan sitä seikkaa kohtaan, että mies oli pelkkä käsityöläinen, sillä hänen mielestänsä ei halpasyntyinen mies ansainnut aatelisnaista, vaikka hän olisi ollut miten rikas. Ja kun hän lisäksi näki, ettei kankuri kaikilla rikkauksillaankaan ollut päässyt sen pitemmälle kuin puhumaan sekakuteista tai panemaan kangasta taikka kinastelemaan kehruunaisen kanssa langoista, niin päätti hän olla huolimatta hänen halauksiansa, paitsi silloin, kun ei voinut niitä häneltä kieltää, ja samalla etsiä oman makunsa mukaan itselleen jonkun toisen, joka olisi ansiollisempi sellaiseen kuin tuo kankuri hänestä näytti olevan. Ja niinpä rakastui hän erääsen keski-ikäiseen ja sangen ylhäiseen mieheen siinä määrin, että jos hän ei nähnyt häntä päivällä, ei hän voinut viettää seuraavaa yötä muuten kuin vaivassa.

Mutta aatelismies ei sitä huomannut eikä siis ollut millänsäkään; ja rouva, joka oli hyvin varovainen, ei uskaltanut ilmoittaa siitä hänelle minkään naislähettilään avulla eikä kirjeellä, sillä hän pelkäsi vaaroja, joita sellaisesta mahdollisesti seuraisi.

Mutta sitten hän huomasi, että nuorukainen seurusteli paljon erään hengenmiehen kanssa, jolla oli melkein kaikkialla, vaikka hän olikin kömpelö ja tuhma ihminen, mallikelpoisen munkin maine, siitä syystä, että hän vietti sangen pyhää elämää. Ja hänestä arveli nyt rouva saavansa parhaan välittäjän itselleen ja rakastajalleen. Ja kun hän oli mielessään miettinyt, millä tavalla hänen oli meneteltävä, niin hän lähti sopivalla hetkellä kirkkoon, jossa munkki oleskeli, ja kutsutti hänet puheilleen ja sanoi, että hän haluaisi, jos sopisi, ripittää itsensä hänellä.

Munkki, joka hänet nähdessään huomasi hänet ylhäisnaiseksi, kuunteli häntä mielellään. Ja ripin jälkeen rouva sanoi: Isäni, minun täytyy turvautua teihin saadakseni apua ja neuvoa asiassa, jonka heti kuulette. Tiedän, että te tunnette jo siitä, mitä olen teille puhunut, minun sukuni sekä mieheni, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Eikä minulla ole toivetta, jota hän ei heti täyttäisi, sillä hän on sangen rikas ja voi sen hyvin tehdä. Mutta kaiken tuon tähden rakastan minäkin häntä enemmän kuin omaa itseäni, ja jos edes ajattelisinkin, saatikka sitten tekisin mitään, joka olisi hänen kunniaansa tai mieltänsä vastaan, niin eipä olisi niin katalaa naista, joka paremmin ansaitsisi joutua tuleen kuin minä. Mutta kuitenkin näyttää nyt eräs herra, jonka nimeä minä en edes tiedä, mutta joka on mielestäni ylhäisen näköinen, ja, ellen erehdy, seurustelee paljon teidän kanssanne, sekä on kaunis ja vartaloltaan kookas ja puettu ruskeihin ja sangen hienoihin vaatteihin, ryhtyneen minua suorastaan piirittämään, luultavasti aavistamatta, että minun luonnonlaatuni on sellainen kuin se on. Sillä minä en voi mennä ovelle enkä ikkunaan, enkä astua ulos kotoani, hänen ilmestymättä heti eteeni, ja ihmettelenpä, ettei hän ole nyt täälläkin. Ja siitä minä olen hyvin tuskissani, sillä moinen menettely saattaa usein turmella viattomasti kunniallisten naisten maineen. Minä aioin jo kerran antaa veljieni sanoa tämän hänelle, mutta sitten ajattelin, että miehet vievät joskus moiset terveiset sellaisella tavalla, että siitä seuraa pahat vastaukset, joista syntyy kiistaa, ja sanoista joudutaan tekoihin. Siksi olen minä, ettei syntyisi pahennusta ja häväistystä, vaiennut ja päättänyt puhua asiasta mieluummin teille kuin muille, koska näytätte olevan hänen ystävänsä, ja koska myöskin teidän sopii nuhdella ei ainoastaan ystäviä, vaan vieraitakin. Sentähden rukoilen teitä Jumalan nimessä, että nuhtelisitte häntä ja pyytäisitte, ettei hän enää jatkaisi noita kujeita. Onhan täällä tarpeeksi muita naisia, jotka ovat aina valmiit noihin asioihin ja mielellään antavat hänen itseään tähystellä ja silmillään hyväillä, kun se taasen minusta on sangen kiusallista, sillä olen nainen, joka en ole millään tavoin sellaiseen kallistuvainen.

Ja sen sanottuaan rouva loi kasvonsa maahan ikäänkuin ruveten itkemään.

Pyhä mies huomasi heti, että rouva tarkoitti todella sitä henkilöä, josta hän näytti puhuvan, ja hän kiitteli suuresti tätä hänen hyvää päätöstään, koska näet uskoi aivan todeksi, mitä rouva oli sanonut. Ja hän lupasi menetellä niin, ettei tuo herra enää häntä häiritseisi. Mutta koska hän tiesi rouvan sangen rikkaaksi, niin hän ylisteli hänelle laupeuden töitä ja almujen antamista ja kertoi hänelle omatkin puutteensa.

Silloin sanoi rouva hänelle: Ja jos hän tämän kieltää, niin pyydän teitä Jumalan tähden sanomaan hänelle suoraan, että minä kerroin sen teille ja tulin siitä valittamaan. Ja kun rouva oli tehnyt rippinsä ja saanut katumustyöt, niin muisti hän, miten munkki oli ylistänyt almujen antoa, ja täytti sentähden salaa hänen kouransa rahoilla, pyytäen häntä lukemaan messuja hänen kuolleitten omaistensa puolesta; ja nousi sitten munkin jalkain juuresta ja palasi kotiin.

Lyhyt aika sen jälkeen tulikin aatelismies tapansa mukaan hurskaan veljen luokse, ja kun he olivat tuokion puhelleet yhtä ja toista, niin vei munkki hänet syrjemmälle ja moitti häntä sangen kohteliaalla tavalla keikailemisesta ja tähystelemisestä, sillä hän luuli hänen käyttäytyvän tuota naista kohtaan siten kuin rouva oli hänelle selittänyt.

Aatelismies hämmästyi, sillä hän ei ollut koskaan katsellut tuota naista, ja ani harvoin hänellä oli tapana kulkea hänen talonsa ohitse. Niinpä hän alkoi itseänsä puolustella, mutta munkki ei antanut hänen puhua, vaan sanoi: Älä olekaan hämmästyvinäsi äläkä tuhlaa sanoja kieltoon, sillä sitä sinä et voi tehdä. Minä en ole kuullut tätä naapurien naisilta, ei: hän itse kertoi sen minulle, kovasti tuskissaan. Ja paitsi että narrittelut eivät ollenkaan sovi sinulle, voin sanoa hänestä sen verran, että jos koskaan olen nähnyt naista, jota sellaiset hullutukset inhoittavat, niin on se juuri hän. Ja siksi pyydän sinua, sekä oman kunniasi että hänen onnensa tähden, heitä ne pois ja anna hänen olla rauhassa.

Aatelismies, joka oli älykkäämpi kuin hurskas veli, arvasi kohta rouvan oveluuden. Siksi hän oli hiukan häpeävänään ja sanoi, ettei hän vasta sellaisiin antaudu. Ja munkin luota lähdettyään hän meni kankurin talolle, jossa rouva seisoi aina pienen ikkunaisen ääressä tähystelemässä, kulkiko ylimys siitä ohitse. Ja kun hän huomasi hänen tulevan, näytäikse hän hänelle niin iloisena ja suloisena, että nuorukainen saattoi huomata sangen hyvin ymmärtäneensä munkin sanoista toden. Ja siitä päivästä alkaen ryhtyi hän kulkemaan hyvin varovaisesti, ikäänkuin siihen olisivat olleet syynä muut asiat, omaksi mielihyväkseen ja rouvan suurimmaksi iloksi ja onneksi sen kadun kautta.

Mutta rouva, joka huomasi vähän ajan kuluttua miellyttävänsä aatelismiestä yhtä paljon kuin tämä häntä, halusi nyt yhä häntä tulistaa ja vakuuttaa hänelle yhä enemmän rakkauttaan, jota hän tunsi häntä kohtaan. Ja siksi hän valitsi sopivan tilaisuuden ja hetken ja meni taas pyhän munkin luokse ja asettui kirkossa hänen jalkainsa juureen ja rupesi itkemään.

Tämän nähdessänsä munkki kysyi säälivästi, mitä uutta hänellä oli sanottavaa.

Rouva vastasi: Isä, ne sanottavat, mitä minulla on, ovat taas tuosta Jumalan hylkäämästä, teidän ystävästänne, josta jo kerran teille vaikeasti valitin, sillä minusta tuntuu, kuin hän olisi syntynyt suurimmaksi kiusanhengekseni ja johdattamaan minua tekemään jotakin sellaista, jonka tähden en sitten voisi koskaan enää olla iloinen enkä tohtisi asettua teidän jalkojenne juureen.

Kuinka! sanoi munkki, eikö hän ole lakannut sinua kiusaamasta?

Eipä lainkaan, vastasi rouva, päinvastoin hän on kulkenut sen jälkeen, kun teille siitä valitin, ikäänkuin uhmalla, ohitsemme jokaisen kerran asemasta, mitä hän ennen kulki, nyt hyvinkin seitsemän kertaa, kai pannen pahakseen, että minä hänestä teille kantelin. Ja jos Jumala olisi suonut, että hän olisi edes tyytynyt siitä kulkemaan ja tähystelemään minua, mutta ei, hän on tullut niin rohkeaksi ja hävyttömäksi, että lähetti eilen luokseni erään naisen tuomaan terveisiä ja mairituksia, ja ikäänkuin minulla ei olisi tarpeeksi kukkaroita ja vöitä, lähetti minulle kukkaron ja koruvyön. Ja siitä minä pahastuin ja olen vieläkin niin pahastunut, että jos en olisi varonut syntiä ja ajatellut teidän hyvyyttänne, olisin tehnyt suorastaan piruja; mutta sain hillityksi itseni enkä tahtonut tehdä enkä sanoa mitään, ennenkuin annan teille siitä tietää. Ja vielä lisäksi: minä annoin jo kerran kukkaron ja vyön takaisin sille naiselle, joka ne oli tuonut, vietäväksi hänelle takaisin, ja sanoinpa hänelle rumat jäähyväiset; mutta sitten minä pelkäsin, että hän pitää ehkä ne itse ja sanoo herralleen, että minä olen ne ottanut vastaan, niinkuin luulen sellaisten usein tekevän. Ja siksi minä huusin hänet takaisin ja otin ne kiukuissani hänen kädestään ja tuon ne nyt teille, jotta antaisitte ne hänelle itselleen ja sanoisitte, että minä en hänen kalujaan tarvitse, sillä minulla on, Jumalan ja puolisoni kiitos, kukkaroita ja vöitä niin paljon, että vaikka hänet niiden alle tukehduttaisin. Ja pyydän anteeksi teiltä, sillä tehän olette minulle kuin oma isä, mutta ellei hän nyt jo heitä moista pois, niin minä kerron sen miehelleni ja veljilleni, ja tulkoon sitten, mitä tulkoon. Sillä minusta on paljon parempi, että hän saa siitä haukut, koska hän ne ansaitsee, kuin että minua panetellaan hänen tähtensä, kas niin se nyt on, rippi-isä!

Ja tämän sanottuaan veti rouva katkerasti itkien päällysvaippansa alta sangen kauniin ja kalliin kukkaron ja hienon ja arvokkaan vyön ja heitti ne munkin helmaan, joka uskoi, täydellisesti, mitä nainen puhui, otti ne häneltä haltuunsa ja sanoi mahdottoman suuttuneena: Tyttäreni, sitä, että olet näistä asioista harmissasi, en ihmettele, enkä voi sinua siitä moittia; päinvastoin kiitän sinua suuresti, että olet noudattanut tässä minun neuvoani. Minä haukuin häntä tuonnottain siitä, ja näin huonosti hän on pitänyt minulle lupauksensa! Mutta luulenpa nyt, että minä sekä sen entisen että tämän tähden, mitä hän on viimeksi tehnyt, kuumennan hänen korvansa niin, ettei hän enää tuota sinulle harmia. Mutta sinä, turvaa Jumalan apuun äläkä anna vihasi voittaa niin, että kertoisit tästä jollekin omaisistasi, sillä siitä voisi seurata sangen paljon pahaa. Äläkä pelkää, että saisit tästä osaksesi moitetta, sillä minä olen Jumalan ja ihmisten edessä sinun kunniallisuutesi luja todistaja.

Rouva oli hiukan rauhoittuvinaan ja lakkasi puhumasta tästä. Ja kun hän tiesi tämän ja muiden munkkien ahneuden, niin hän sanoi: Arvoisa isä, näinä öinä on minulle ilmestynyt useita kuolleita sukulaisiani, ja minusta näytti, että he ovat sangen kovissa vaivoissa eivätkä he anele mitään muuta kuin almua, ja etenkin äitini, joka näytti niin tuskaiselta ja huonolta, että oli sääli häntä nähdä. Minä luulen hänen olevan sangen huolissaan siitä, että näkee tuon Jumalan vihamiehen kiusaavan minua, ja siksi minä toivoisin, että te lukisitte heidän sielujensa puolesta neljäkymmentä pyhän Gregoriuksen messua ja omia rukouksianne, jotta Jumala vapauttaisi heidät tuosta vaivan tulesta. Ja niin sanoen hän pisti munkin käteen florinin.

Pyhä mies otti sen ilolla vastaan ja vahvisti hyvillä sanoilla ja monilla esimerkeillä hänen hurskauttaan, ja annettuaan hänelle siunauksensa, laski hänet menemään.

Kun rouva oli lähtenyt, niin munkki, joka ei huomannut, että häntä vedettiin nenästä, lähetti noutamaan ystäväänsä. Ja kun tämä tuli ja näki hänet niin suutuksissaan, aavisti hän heti saavansa uutisia rakastetultaan, ja odotti, mitä munkki sanoisi. Tämä toisti hänelle jo ennen lausumansa sanat ja haukkui häntä uusilla kiukkuisilla ja kiivailla sanoilla siitä, mitä rouva oli väittänyt hänen tehneen. Aatelismies, joka ei ensin ymmärtänyt, mihin munkki tähtäili, kielsi melkoisen kylmästi lähettäneensä mitään kukkaroa tai vyötä, niin ettei munkki lakkaisi uskomasta sitä asiaa, jos rouva todella oli hänelle ne tuonut.

Mutta siitä tulistui munkki suuresti ja sanoi: Kuinka voit sen vielä kieltää, kelvoton mies? Kas tässä, hän toi ne itse minulle itkien takaisin; katsopas, tunnetko niitä?

Aatelismies oli suuresti häpeävinään ja sanoi: No, tunnenhan ne, ja tunnustan, että tein siinä pahasti. Mutta nyt vannon teille, kun kerran näen, että hän on sen luontoinen, ettei teidän tarvitse enää vasta kuulla tästä asiasta sanaakaan.

Nyt seurasi paljonkin sanoja, ja viimein veli Pässi antoi kukkaron ja vyön ystävälleen, ja neuvoskeli häntä kauan ja pyysi, ettei hän enää moista jatkaisi; ja kun toinen lupasi, laski hän hänet menemään.

Aatelismies oli kovin iloissaan sekä siitä, että arveli nyt saaneensa varman tiedon rouvan rakkaudesta, että kauniista lahjoista, ja hän meni heti munkin luota lähdettyään sellaiselle kohdalle, josta hän saattoi varovaisesti näyttää rouvalle, että oli saanut nuo molemmat esineet. Silloin rouva oli sangen tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, koska hänen suunnitelmansa näytti edistyvän yhä paremmin.

Ja kun hän ei enää odottanut mitään muuta kuin että hänen puolisonsa lähtisi jonnekin, voidakseen täyttää työnsä, niin tapahtuikin, että miehen täytyi lyhyt aika tämän jälkeen jostakin syystä matkustaa Genovaan saakka. Ja tuskin mies aamulla nousi ratsaille ja lähti pois, niin rouva meni pyhän munkin luokse ja vaikeroitsi katkerasti ja sanoi itkien hänelle: Isä, nyt minä en voi muuta kuin sanoa teille, että minä en jaksa enää sitä kärsiä. Mutta koska minä tuonnottain lupasin teille, etten tee mitään, ennenkuin olen aikeistani ilmoittanut teille, niin tulin puolustamaan itseäni. Ja että uskoisitte, että minulla on syytä itkeä ja valittaa, niin tahdon sanoa teille, minkä tuo ystävänne, tai paremminkin ilmeinen paholainen, teki minulle tänä aamuna vähän ennen aamukellojen soittoa. En tiedä, mikä onneton sattuma lie saattanut hänen tietoonsa, että mieheni matkusti eilisaamuna varhain Genovaan, mutta tänä aamuna, sillä hetkellä kuin teille sanoin, hän tuli minun puutarhaani ja kiipesi erästä puuta myöten kamarini ikkunan kohdalle, joka on puutarhaan päin. Ja hän oli jo avannut ikkunan ja aikoi astua kamariini, kun minä heräsin ja nousin nopeasti vuoteesta, ja aloin huutaa, ja olisin huutanut, ellei hän, joka ei vielä ollut sisällä, olisi rukoillut minulta Jumalan ja teidän tähden armoa ja sanonut minulle, kuka hän oli. Kun minä sen kuulin, vaikenin minä, teidän hyvyytenne tähden, ja juoksin niin alasti kuin olin syntyessäni lyömään ikkunan kiinni hänen nenänsä edessä. Ja hän meni kai lemmolle, luullakseni, sillä en häntä sen perästä nähnyt. Onko tämä nyt enää kaunista ja siedettävää, sen näette itse; minä puolestani en aio enää sitä suvaita, olenpa jo teidän tähtenne liiaksikin sitä kärsinyt.

Kun munkki tämän kuuli, vihastui hän niin, ettei vertaa maailmassa, eikä tiennyt, mitä sanoa, kysyi vaan häneltä monta kertaa, oliko hän ihan varmaan tuntenut, ettei se ollut joku muu.

Siihen rouva vastasi: Taivaan Jumala, ettäkö minä en eroittaisi häntä muista. Sanon teille, että se oli juuri hän, ja jos hän sen kieltää, niin älkää häntä uskoko.

Silloin sanoi munkki: Tyttäreni, tähän ei ole muuta sanomista kuin että se oli liian julkea ja sangen paha teko, ja sinä teit aivan niinkuin piti, kun annoit hänelle sellaisen kyydin kuin annoit. Mutta kuitenkin rukoilen sinua, koska nyt Jumala varjeli sinua tästä häpeästä, että niinkuin olet jo kahdesti noudattanut neuvoani, tekisit sen vielä tämänkin kerran, nimittäin, ettet valita asiasta omaisillesi, vaan luotat minuun, niin minä koetan, enkö voi hillitä tuota irtipäässyttä perkelettä, jota minä luulin oikeaksi pyhimykseksi! Ja jos saan sen aikaan, että hän luopuu tuosta hurjasta himosta, niin on hyvä. Mutta jollen sitä voi tehdä, niin annan jo nyt sinulle siunaukseni ohella luvan, että saat sitten tehdä, minkä mielestäsi oikeimmaksi havaitset.

No hyvä, sanoi nainen, tällä kerralla en vielä tahdo pahoittaa mieltänne enkä olla tottelematon. Mutta tehkääkin niin, että hän karttaa minua vasta kiusaamasta, sillä sen sanon, että en palaa enää luoksenne tästä syystä.

Ja sanomatta sanaakaan lisää rouva lähti, muka hyvin vihoissaan, munkin luota.

Tuskin hän oli ehtinyt kirkosta, niin tuli aatelismies sinne, ja munkki kutsui hänet luokseen ja, vietyään hänet syrjään, haukkui häntä pahimmilla herjauksilla, mitä kellekään koskaan lie sanottu, nimittäen häntä valhettelijaksi, valapatoksi ja petturiksi.

Aatelismies, joka oli kokenut jo kaksi kertaa, mitä munkin sättimiset tarkoittivat, kuunteli tarkkaavasti ja koetti saada hämärillä vastauksilla hänet puhumaan, ja sanoi ensin: Mistä soima, herraseni? Olenko minä naulinnut Kristuksen ristiin!

Munkki vastasi hänelle: Kas, sitä hävytöntä! Kuulesta, mitä hän sanoo! Puhuu, niinkuin siitä olisi kulunut vuosi tai kaksi, ja hän olisi ajan pituuden tähden typerät työnsä ja hävyttömyytensä unohtanut. Onko haihtunut jo tästä aamusta tähän hetkeen mielestäsi, että loukkasit erästä ihmistä? Missä olit tänä aamuna vähän ennen päivän valkenemista?

Aatelismies vastasi: En tiedä, missä lienen ollut. Ainakin te olette saanut siitä hyvin pian sanan.

Aivan totta, vastasi munkki, minä olen saanut siitä sanan. Arvaanpa, että luulit nyt, kun mies ei ole kotona, rouvan heti ottavan sinut syliinsä. Hihii, hyvä herra! Se on kunniallinen mies! On ruvennut yö-kulkijaksi, puutarhain avaajaksi, puun-kiipeejäksi. Luulitko yllätyksellä voittavasi tämän siveän naisen, koska yöllä kiipeät puita myöten hänen ikkunaansa? Ei ole mitään maailmassa, jota hän inhoaisi niinkuin sinua; ja kuitenkin sinä yrität. Toden totta, puhumattakaan siitä, että hän on itse sen monella tavalla sinulle osoittanut, mutta näinkö hyvin sinä olet minun nuhteistani parantunut! Ja sen minä sinulle sanon: hän on tähän saakka, ei rakkaudesta sinuun, vaan minun hartaitten pyyntöjeni tähden, ollut puhumatta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta nyt hän ei enää aio vaieta: minä olen antanut hänelle luvan, että jos sinä olet häntä kohtaan vähänkin epämiellyttävä, niin hän saa tehdä sinulle mitä parhaaksi näkee. Mitä sinä sitten teet, jos hän sanoo tämän veljillensä?

Aatelismies, joka jo ymmärsi, mitä tarvitsi, rauhoitti nyt munkkia lujilla lupauksilla miten parhaiten voi, ja lähti sitten hänen luotaan.

Mutta kun seuraavan yön aamuhetki tuli, niin hän meni tuohon puutarhaan ja kiipesi puuta myöten ylös, ja kun hän näki ikkunan auki, astui kamariin ja riensi niin kiireesti kuin voi asettumaan kauniin lemmittynsä syliin. Tämä, joka oli suurella halulla häntä odottanut, otti hänet iloisesti vastaan ja sanoi: Suuret kiitokset herra munkille, joka neuvoi niin hyvin sinulle tien tänne. Ja sitten he iloitsivat toinen toisestansa ja puhelivat keskenään ja nauroivat makeasti hölmön munkin tuhmuudelle ja moitiskelivat keriä ja sukia ja karstoja ja huvittelivat yhdessä suuresti.

Senjälkeen järjestivät he asiansa niin, että he, tarvitsematta enää käydä herra munkin luona, kohtasivat toisiaan monina muinakin öinä yhtä suuressa ilossa.

Ja rukoilen Jumalaa, että hän pyhän laupeutensa tähden johtaisi minutkin ja kaikki kristityt, jotka sitä haluavat, mitä pikimmin sellaiseen iloon.