Marcus O'Brienin kohtalo

Kerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin yhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja puoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren. Kolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto. Merkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti varpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi kultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.

Vuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä pyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin. Olimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme saaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa, kuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla – erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja lähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja ilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve puheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla istuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat meiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja näytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä irti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan. Ja miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja mistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin? Nähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa jälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi käydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman pelkäsimme.

Vedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä me myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin lähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on tuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä, ei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai yhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme ylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme. Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni kulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää, kuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan saattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa te se minulle, niin minä sanon sitten teille.

Siitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun erään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä kirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten taikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän paljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta pitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei se intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma selvitettävänä.

Kerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli vähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa ja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien päähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki tuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin päätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi. Arvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi tietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta se ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko valjakon.

Ja jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa joessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja kohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät lähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt joen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja huutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja silloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta, sillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan mahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut ensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan Stewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme ruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa oleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin Merkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen, huulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti tervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että me saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä odottamaan?

Mitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa vakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene selittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää. Siinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista ja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla siellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä olisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta sitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle mitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin kaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen, mitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut pelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että monasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut äänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni. San Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä painoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin täysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko muka muuttunut.

Steve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan. Häneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin. Myöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön määräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä. Vuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin puolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa. Näin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun hän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä aamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia loitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin, lähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut. Vaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin tunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni persialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani kuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää ole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän kiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän naapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa. Minun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini riitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli syypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.

TULENTEKO

Päivä oli sarastanut kylmänä ja harmaana, äärimäisen kylmänä ja harmaana. Eräs mies poikkesi Yukonia pitkin kulkevalta valtatieltä kiiveten korkealle rantatöyräälle, mistä pieni, vähän käytetty polku kiemurteli itäänpäin sankan kuusimetsän halki. Rantaäyräs oli jyrkkä ja mies pysähtyi sen noustuaan hengähtämään selittäen itselleen syyksi kellon katsomisen. Kello oli 9. Auringosta ei näkynyt jälkeäkään, vaikka taivaalla ei ollut pilvenhattaraa. Päivä oli kirkas, mutta kaikki oli niin omituisen kalpeata, hiljaisen synkkää, minkä johdosta päivä näytti hämärältä. Mutta siitä ei mies välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että aurinko oli piilossa. Kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näki auringon, ja hän tiesi, että vielä kuluisi muutamia päiviä ennenkuin lämpöähehkuva päivänkehrä vähääkään pistäisi etelästä esiin näköpiirin yläpuolelle heti taas painuakseen pois näkyvistä.

Mies silmäsi taakseen pitkin kulkemaansa tietä. Yukon lepäsi siinä mailin levyisenä kolme jalkaa paksun jäävaipan peitossa. Ja jäällä oli yhtä paksulta lunta. Kaikki oli huikaisevan valkoista ja tasaista, vain niissä kohdin, missä jäät olivat syksyllä ajautuneet röykkiöiksi, oli lunta tuiskunnut loiviksi, laajoiksi aalloiksi. Sekä pohjoiseen että etelään jatkui joen tasainen nousu keskeytymättömän valkoisena, lukuunottamatta kapeata, tummahkoa juovaa, joka kiersi kuusien peittämän saaren ympäri etelään, pohjoisessa kadoten toisen kuusimetsäisen saaren taakse. Tämä tumma juova oli tie – valtatie – joka vei etelään viidensadan mailin päähän Chilcootin solalle, Dyeahin ja suolaiselle vedelle. Ja pohjoiseen se vei 70 mailin päähän Dawsoniin ja sieltä edelleen pohjoiseen tuhatkunnan mailia Nulatoon ja lopuksi St. Michaeliin Beringinmeren rannalle, tuhannen mailia ja lisäksi vielä puolisen tuhatta.

Mutta kaikki tämä – salaperäinen, kaukaisuuteen jatkuva, kaitainen tienuoma, auringoton taivas, räiskyvä pakkanen ja koko luonnon kummallinen kaameus – kaikki tämä ei tehnyt mieheen minkäänlaista vaikutusta. Eikä se johtunut pitkäaikaisesta tottumuksesta. Hän oli tulokas näillä mailla, chechaquo, ja tämä oli ensimäinen hänen täällä viettämänsä talvi. Heikkona kohtana hänellä oli mielikuvituksen puute. Nopeasti ja kätevästi hän hoiteli jokapäiväisen elämän tehtävät, mutta siinä olikin kaikki, huomioiden tekeminen ja niiden selvittäminen oli hänelle vierasta. Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, niin merkitsi se yli 80 asteen pakkasta, siinä kaikki. Ei hän siitä johtunut ajattelemaan omaa heikkouttaan lämminverisenä oliona ja yleensä ihmisen heikkoutta, ihmisen, joka saattaa elää lämmön ja pakkasen vaihdellessa vain hyvin ahtaissa rajoissa. Eikä se saattanut häntä pohtimaan kuoleman ja haudantakaisen elämän salaperäisiä ongelmia eikä ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa. Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, merkitsi se hänelle purevaa pakkasta, jota vastaan oli suojauduttava käsineillä, korvalapuilla, lämpöisillä mokkasiineilla ja paksuilla sukilla. Viisikymmentä astetta nollan alapuolella oli hänelle juuri tarkalleen viisikymmentä astetta nollan alapuolella. Että siihen olisi saattanut sisältyä jotain muutakin, se ajatus ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Lähtiessään jatkamaan matkaa hän sylkäsi kokeeksi. Kuului terävän pamahduksen kaltainen naksahdus, joka häntä ihmetytti. Hän sylkäsi uudestaan. Ja taaskin kuului sama naksahdus ilmasta, ennenkuin sylki ehti maahan. Hän tiesi, että 50 asteessa nollan alapuolella sylki kilahtaa lumelle joutuessaan, mutta nyt sylki naksahti jo ilmassa. Epäilemättä oli kylmempi kuin 50° nollan alapuolella, mutta kuinka paljoa kylmempi, sitä hän ei tietänyt. Mutta mitäpä lämpöasteista. Hänen matkansa määränä oli vanha kullanhuuhdontapaikka Henderson Creekin vasemman haaran varrella, jossa toiset pojat jo olivat. He olivat kulkeneet suoraan vedenjakajan poikki Inchim Creekin seuduilta, kun taas hän oli tullut kiertotietä nähdäkseen, minkälaisia mahdollisuuksia olisi keväällä saada tukkeja Yukonin saarilta. Hän saapuisi leiripaikalle klo 6. Johan silloin tosin olisi pimeä, mutta pojathan olisivat siellä vastassa roihuavan tulen ääressä ja lämmin illallinen olisi odottamassa. Välipala taas oli hänellä mukanaan, mietti hän, koskettaen kädellään eväsmytyn pullistamaa kohtaa takistaan. Eväät olivat paidan sisällä, paljasta ihoa vasten, nenäliinaan käärittyinä. Vain siten voivat ne säilyä jäätymättä. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ajatellessaan korppujansa, joista kukin oli leikattu halki ja kastettu rasvaiseen kastikkeeseen ja puoliskot pantu uudelleen vastakkain silavakimpale välissä.

Tie painautui suurien kuusten sekaan. Oli satanut jalan verran lunta, senjälkeen kuin tietä oli viimeksi reellä ajettu, ja hän oli iloissaan siitä, ettei hänellä ollut rekeä muassaan ja sai kulkea ilman taakkaa, itse asiassa ei hänellä ollut kannettavana mitään muuta kuin nenäliinaan kääritty välipala. Mutta pakkanen häntä kuitenkin hämmästytti. Varmastikin oli hyvin kylmä, hän päätteli, hieroessaan käsineellään nenäänsä ja poskipäitään. Hän oli parrakas mies, mutta parta ei suojannut ulkonevia poskipäitä eikä eteenpäin pyrkivää nenää, joka innokkaasti tunkeutui pakkasilmaan.

Miehen perässä asteli koira, pohjolan suuria ajokoiria, oikeita susikoiria, harmaaturkkisia, jotka eivät näöltään sen enempää kuin luonnoltaankaan vähääkään eroa villeistä veljistään, susista. Koiraa hirveä pakkanen lamautti. Se tiesi, että nyt ei ollut kulkemisen aika. Sen vaisto puhui sille selvempää totuutta kuin järkeily miehelle, ja itse asiassa, nyt olikin paljoa kylmempi kuin 50° nollan alapuolella, oli kylmempi kuin 60°, kylmempi kuin 70° nollan alapuolella. Lämpömittari osoitti -75°. Ja kun jäätymäpiste on 32° nollan yläpuolella, niin merkitsi se, että pakkasta oli 107 astetta [Fahrenheitia]. Ei koira tietänyt lämpömittareista mitään. Mahdollisesti ei sen aivoissa ollut minkäänlaista selvää käsitystä siitä, mitä hyvin kova pakkanen merkitsee, kuten miehen aivoissa oli. Mutta eläimellä oli vaistonsa. Sillä oli hämärä, mutta uhkaava aavistus, joka pakoitti sen hiipimään aivan miehen kantapäillä. Ja senvuoksi se innokkaan kysyvästi tarkkasi jokaista miehen odottamatonta liikettä ikäänkuin toivoen miehen leiriytyvän tahi etsivän jostain suojaa ja sytyttävän tulen. Koira tunsi tulen ja nyt se tarvitsi tulta tahi sitten saada kaivautua lumeen ja sinne kiertyneenä estää ruumiinsa lämmön haihtumasta ilmaan.

Koiran turkki oli valkoisen huurteen peitossa. Erikoisen paksulta oli hengityksen kosteus laskeutunut kuonon ja silmien ympärille. Samoin olivat miehen parta ja viikset huurteutuneet, mutta niissä oli huurre muuttunut jääksi, joka yhä lisääntyi jokaisesta henkäyksestä. Mies puri tupakkaa, ja kun hänen huulensa olivat jäykkinä niitä peittävän jääkuoren johdosta, niin ei hän sylkäistyään voinut pyyhkiä leukaansa puhtaaksi. Merenvahan värinen ja karvainen kristalliparta kasvoikin senvuoksi kasvamistaan hänen leukaansa. Jos hän olisi kaatunut, niin se olisi lasin tavoin särkynyt sirpaleiksi. Mutta ei hän tällaisesta syrjäseikasta välittänyt. Saman rangaistuksen saivat kaikki mällinpurijat tässä maassa kestää ja olihan hän jo ennenkin kahdesti ollut liikkeellä kovilla pakkasilla. Tosin ei silloin ollut kummallakaan kerralla ollut näin kylmä kuin nyt, sen hän tiesi, mutta Sixty Milessa oli spriilämpömittari kuitenkin osoittanut 50° ja 55° nollan alapuolella.

Mies kulki muutamia maileja tasaista metsätietä, sivuutti laajan aukeaman ja laskeutui sitten pienen joen jäälle. Joki oli Henderson Creek ja hän tiesi olevansa kymmenen mailin päässä haarautumasta. Kello oli 10. Mies oli kulkenut neljä mailia tunnissa ja arveli saapuvansa haarautumalle puoli 12 ja se olisi hänen mielestään paras välipalan nauttimispaikka.

Koira kulki edelleen aivan miehen kantapäillä allapäin ja häntä riipuksissa miehen lähtiessä marssimaan joen jäätä pitkin. Selvästi voi jäällä eroittaa vanhan rekitien, mutta jalan paksuinen lumivaippa peitti viimeiset jäljet. Kuukauteen ei kukaan ollut kulkenut tätä yksinäistä jokea pitkin. Mies jatkoi ripeästi matkaansa. Yleensä ei hän välittänyt paljoa vaivata päätänsä ajatuksilla ja erikoisesti ei hänellä juuri nyt ollut mitään ajattelemista paitsi se, että hän söisi välipalan haarautumalla ja saapuisi klo 6 leirille toisten poikien luokse. Puhetoveria ei hänellä ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin olisi keskustelu ollut mahdotonta suun ympärille kasaantuneen jääröykkiön vuoksi. Niinpä hän yksivakaisesta edelleenkin pureskeli mälliään ja kasvatteli merenvahaista partaansa.

Hetkeksi tuli hänen mieleensä uudelleen ajatus, että oli hyvin kova pakkanen, kylmempi kuin hän milloinkaan oli kokenut. Kulkiessaan hän hieroi poskipäitään ja nenäänsä käsineensä selkämyksellä. Se kävi aivan automaattisesti, vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä. Mutta hieroipa hän miten paljon hyvänsä, heti hänen lakattuaan menivät poskipäät ja seuraavassa hetkessä nenänpää tunnottomiksi. Varmasti posket paleltuisivat, hän tiesi sen ja häntä kadutti, ettei hän ollut hankkinut nenänsuojusta, jollaista pakkasilmoilla käytettiin. Sellainen suojus peitti samalla posket suojaten nekin. Mutta eipä siitä mitään sittenkään! Mitäpä poskien paleltuminen merkitsi! Olisihan se hieman tuskallista, siinä kaikki, sen suurempaa vaaraa ei siitä olisi.

Ajatuksia ei miehen päässä liikoja ollut, mutta valppaasti hän tarkkasi ympäristöä pannen merkille jokaisen vaihteen joen juoksussa, mutkat, poukamat, puuruuhkat ja aina hän tarkoin katsoi, mihin hän astui jalkansa. Kerran hän sivuutettuaan erään taipeen säpsähti äkkiä kuin vauhko hevonen, kääntyi ympäri ja perääntyi muutamia askeleita. Joen hän tiesi varmasti olevan jäässä pohjaa myöten – missään joessa ei voinut olla vettä napamaiden talvella – mutta hän tiesi myöskin, että rantasilla oli lähteitä, joista vettä juoksi lumen alla pitkin joen jäätä. Hän tiesi, etteivät nämä lähteet jäätyneet milloinkaan, kovimmillakaan pakkasilla ja vaarallisia ne olivat. Ne olivat sudenkuoppia kulkijalle. Niistä juossut vesi piileili lumen alla lammikkoina, jotka saattoivat olla kolmen tuuman tahi kolmen jalan syvyisiä, joskus ne peitti puolen tuuman vahvuinen jääkuori, joka vuorostaan oli lumen peitossa. Joskus oli tällaisen jääkuoren päällä uudelleen vettä, sitten taas jääkuori ja niin edelleen useampia kerroksia, joten kulkija yhden kuoren pettäessä saattoi pudota useampia kerroksia ja kastua aina vyötäisiään myöten.

Tämä oli syynä hänen säikähdykseensä. Hän oli tuntenut tien painuvan jalkojensa alla ja kuullut lumenpeittämän jään ruskavan. Ja jos jalat sellaisessa pakkasessa kastuisivat, niin merkitsisi se vaivaa ja vaaraa. Se aiheuttaisi viivytyksen, sillä hänen olisi pakko pysähtyä, tehdä tuli sekä riisua sen suojassa mokkasiinit ja sukat jaloistaan ja kuivata ne. Hän tarkasteli jokea ja sen rantoja päätellen lopuksi, että vesi tuli oikealta käsin. Hetken arveltuaan ja nenäänsä hieroskellen hän poikkesi vasemmalle, astuen varovaisesti ja tutkien jalansijaa joka askeleella. Sivuutettuaan vaarallisen paikan hän vaihtoi uuden mällin ja jatkoi sitten vauhtiaan.

Seuraavan kahden tunnin aikana hän sivuutti useampia samanlaisia kohtia. Tavallisesti tällaisia lammikoita peittävä lumi oli hieman painunutta ja kiteisennäköistä, mistä saattoi arvata vaaran väijyvän. Kerran hän oli putoamaisillaan ja kerran hän taas pelätessään vaaraa pakoitti koiran menemään edeltä. Koira vastusteli ja hänen täytyi aluksi ajaa se eteenpäin tyrkkimällä. Sitten koetti hän nopeasti juosta yli vaarallisen kohdan. Äkkiä tie murtui, koira hyppäsi sivulle ja pääsi takaisin lujalle kohdalle. Sen etukäpälät olivat kastuneet ja melkein heti oli niihin tarttunut vesi jäässä. Nopeasti koetti koira nuolla jään pois käpälistään käyden sitten lumelle pitkäkseen ryhtyen pureksimaan pois varpaiden väliin muodostunutta jäätä. Vaisto sen siihen pakoitti. Jos jää olisi saanut jäädä paikoilleen, olisivat jalat heltyneet. Eihän koira sitä tietänyt. Se totteli vain olemassaolon syvyyksistä puhuvaa salaperäistä, käskevää ääntä. Mutta mies tiesi, hänellä oli kokemusta siitä, ja vedettyään pois käsineen oikeasta kädestään hän ryhtyi auttamaan koiraa jääpalojen irroittamisessa. Käsi ei ollut paljaana minuuttia kauempaa ja häntä hämmästytti, miten pian se kohmettui. Oli toden totta hyvin kylmä. Kiiruusti hän veti käsineen takaisin ja hakkasi kättään rajusti rintaansa vasten.

Klo 12:n aikana päivä oli kirkkaimmillaan. Aurinko oli kuitenkin liian kaukana etelässä talvisella matkallaan valaistakseen taivaanrantaa. Paljon maata oli välissä estäen sen paistamasta Hendersonjoelle, jossa miehemme käveli keskipäivällä pilvettömällä ilmalla jättämättä kuitenkaan varjoa. Täsmälleen klo puoli 1 hän saapui haaraantumalle. Hän oli mielissään siitä, että oli kulkenut niin nopeasti. Jos hän jatkaisi samalla vauhdilla, niin varmasti hän olisi poikien luona kello 5. Hän aukaisi takkinsa ja paitansa napit vetäen eväät esille. Siihen ei kulunut aikaa enempää kuin neljänneksen minuuttia, mutta sinäkin lyhyenä hetkenä ennätti kylmä turruttaa paljaat sormet. Hän ei vetänyt käsinettä takaisin käteen, vaan iski sensijaan sormiaan muutamia kertoja navakasti reiteensä istuutuen sitten lumen peittämälle puunrungolle syömään. Lyönnistä aiheutunut lämmin, pistävä tunne lakkasi sormista hämmästyttävän pian. Hän ei ehtinyt kertaakaan haukata eväistään. Uudelleen hän löi sormensa lämpimiksi ja veti käsineen takaisin paljastaen toisen käden syöntiä varten. Mutta jäinen parta esti hänet haukkaamasta. Tuli oli häneltä jäänyt tekemättä ja parta sulattamatta. Tilanne tuntui hänestä naurettavan hullulta, mutta samalla hän huomasi paljaiden sormien alkavan kohmettua. Myöskin huomasi hän, että pistävä pakoitus, joka oli tuntunut varpaissa heti hänen istuuduttuaan, alkoi haihtua. Olivatkohan varpaat lämpimät vai tunnottomaksi kohmettuneet. Hän liikutteli niitä mokkasiineissa ja jäätyneiltä ne hänestä tuntuivat.

Nopeasti hän vetäisi käsineen käteensä ja hypähti seisomaan. Häntä rupesi pelottamaan. Hyppimällä sai hän pistävän tunteen palaamaan varpaisiin. Olipa todella pakkanen, hän ajatteli: Sulphur Creekin mies oli puhunut totta kertoessaan, minkälaisia pakkasia näillä seuduin joskus on. Ja hän oli nauranut miehen puheille silloin! Ei pitäisi milloinkaan olla niin varma. Ei ollut epäilystäkään, nyt oli kylmä. Hän hyppi edelleen polkien kovasti jalkojaan ja lyöden käsiään vastakkain, kunnes lämpö oli varmasti palannut. Sitten hän otti esille tulitikut ja ryhtyi laittelemaan tulta. Vedenrajasta, minne edellisen kevään tulva oli kasannut kuivuneita oksia, hän löysi polttopuita. Huolellisesti sytytellen ja lisäten aluksi pieniä oksia hän pian sai roihuavan rovion, jonka hohteessa hän sulatti jään poskistaan ja söi eväänsä. Sillä kertaa oli pakkanen voitettu. Tyytyväisen näköisenä koira ojentaikse pitkäkseen tulen ääreen juuri tarpeeksi etäälle säilyäkseen kärventymästä.

Lopetettuaan ruokailun mies täytti piippunsa ja poltteli ruokasavut kaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän veti käsineet käteensä kiinnitti hatun korvalaput lujasti korvien peitteeksi ja lähti taivaltamaan ylöspäin joen vasenta haaraa pitkin. Vastahakoisesti koira lähti mukaan silmäillen takaisinpäin. Tämä mies ei ymmärtänyt, mitä pakkanen on. Kenties ei yksikään hänen esivanhemmistaan ollut tuntenut pakkasta, todellista pakkasta, jolloin kylmää on 107° jäätymäpisteen alapuolella. Mutta koira tiesi sen, kaikki sen esivanhemmat sen tiesivät ja se oli perinyt tämän tiedon. Ja se tiesi, ettei matkan jatkaminen sellaisessa hirvittävässä pakkasessa ollut hyväksi. Silloin oli aika maata yhdessä sykkyrässä lumeen kaivautuneena ja odottaa, että pilviverho vetäytyisi avaruuden eteen, mistä tämä pakkanen tuli. Toisaalta ei koiran ja miehen välillä ollut minkäänlaista harrasta kiintymystä. Edellinen oli jälkimäisen työorja ja ainoat hyväilyt, mitä se oli saanut, olivat piiskansiima ja äkäisen uhkaavat kurkkuäänet ennen sivallusta. Eikä koira koettanutkaan ilmaista tietoaan miehelle. Miehen menestys ei sitä liikuttanut, vain itsensä tähden se kaipasi takasin tulen ääreen. Mutta mies vihelsi ja puheli sivallusäänellään pakoittaen koiran kulkemaan perässään.