Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä

II.
REILU JOHNNY

En ilmoita teille Reilun Johnnyn osoitetta. Riittäköön, kun sanon, että hän asuu Itäpään kunnioitettavimman kadun varrella – kadun, jota Amerikassa pidettäisiin peräti kurjana, mutta joka Itä-Lontoon erämaassa on todellinen keidas. Sitä ympäröivät joka puolelta yhteenahtautuneet likatunkiot ja kadut, joilla vilisee nuorta, vastenmielistä ja likaista ihmisrotua; mutta sen omilla käytävillä on verraten niukalti lapsia, joilla ei ole muuta leikkipaikkaa, ja sillä on jonkinlainen autiuden leima, niin harvat ihmiset siellä liikuskelevat. Jokainen talo tällä kadulla, niinkuin muidenkin katujen varsilla, on naapuritalon välitöntä jatkoa. Jokaiseen taloon on vain yksi sisäänkäytävä, etupuolen ovi, ja jokainen talo on noin kahdeksantoista jalan levyinen, ja niihin kuuluu lisäksi tiiliseinäin rajoittama takapiha, mistä, ellei sada, saattaa katsella savenkarvaista taivasta. Mutta muistaa tulee, että nyt onkin puheena Itäpään äveriäs maailma. Muutamat tämän kadun ihmiset ovat niinkin varakkaita, että pystyvät kustantamaan itselleen "piian". Reilulla Johnnylläkin on sellainen, sen tiedän hyvin, sillä hänen piikansa oli ensimmäinen tuttavani tässä maailman erikoiskolkassa.

Tulin Reilun Johnnyn taloon ja ovelle tuli piika. Huomattava on, että hänen elämäntasonsa oli surkuteltava ja halveksittu, mutta säälien ja halveksien hän siitä huolimatta katseli minua. Hän osoitti selvästi haluavansa keskustelumme jäävän lyhyeksi. Päivä oli sunnuntai, eikä Reilu Johnny ollut kotona, ja sen piti riittää. Mutta minä vitkastelin ja epäilin, tokko se oikein riitti, kunnes Reilun Johnnyn rouva viehättyi tulemaan ovelle, missä hän, ennenkuin kohdisti huomionsa minuun, riiteli tytölle siitä, ettei tämä ollut sulkenut ovea.

Ei, herra ei ollut kotona, eikä hän liioin laskenut sunnuntaisin ketään puheilleen. Olipa se peräti ikävää, minä sanoin. Olinko työn haussa? En, aivan päinvastoin; olin tullut Reilun Johnnyn luokse asioissa, joista saattoi olla hänelle hyötyä.

Asiain käsittelyssä tapahtui heti muutos. Puheenaoleva herrasmies oli kirkossa, mutta tulisi kotiin tunnin kuluttua taikka niillä main, jolloin hänet epäilemättä saattoi tavata.

Tahtoisinko ystävällisesti astua sisälle? – ei, sitä rouva ei kehoittanut minua tekemään, vaikka minä ongiskelin tätä kutsua, ilmoittamalla, että aioin mennä lähimmässä kulmassa olevaan kapakkaan. Ja alas kadulle meninkin, mutta, kirkkoaika kun oli, "pöksä" oli suljettu. Oli kurja tihusade, ja paremman puutteessa istuin lähimmille portaille odottamaan.

Ja sinne portaille piika tuli sangen happamana ja ymmällä minulle ilmoittamaan, että rouva salli minun palata odottamaan keittiössä.

"Niin monet käyvät täällä työn haussa", selitti rouva anteeksipyynnöksi. "Niin että toivon, ettette loukkaantunut puheestani."

"En ollenkaan, en ollenkaan", vastasin ylväimmällä tavallani, esiintyäkseni edes kerran ryysyjen arvon mukaisesti. "Kyllä hyvin ymmärrän asian, vakuutan teille. Työnhakijat kiusaavat teidät arvatenkin melkein kuoliaaksi."

"Niin ne tekevät", vastasi hän, tehden paljon puhuvan ja ymmärrettävän eleen; ja sitten hän vei minut – ei keittiöön – vaan ruokailuhuoneeseen, suosionosoitus, minkä arvelin saaneeni ylvään käytökseni palkkioksi.

Tämä ruokailuhuone, joka oli samalla tasolla kuin keittiökin, oli noin neljä jalkaa maan pinnan alapuolella ja niin pimeä (oli keskipäivä), että minulla täytyi hetkinen totuttaa silmiäni näkemään siinä synkeydessä. Likaista valoa kihoili yhdestä akkunasta, jonka ylälaita oli katukäytävän tasalla, ja tässä valossa havaitsin vähitellen voivani lukea sanomalehteä.

Ja nyt, odottaessani Reilun Johnnyn tuloa, haluan selittää tarkoitukseni. Asuessani, syödessäni ja nukkuessani Itäpään kansan parissa aikomukseni oli hankkia itselleni hätäsatama, joka ei olisi kovin kaukana ja jonne voisin pistäytyä silloin tällöin päästäkseni varmuuteen siitä, että kunnollisia vaatteita ja puhtautta vielä oli maailmassa. Sellaiseen satamaan saisin myös postini, siellä voisin kirjoittaa muistiinpanoni ja sieltä saattaisin joskus karata pukua muutettuani sivistysmaailmaan.

Mutta tässä hommassa oli vaikeutensa. Asuntoon, jossa omaisuuteni olisi turvassa, kuuluisi myös emäntä, joka varmasti olisi taipuvainen epäilemään kaksoiselämää viettävää herrasmiestä; ja sellainen emäntä taas, joka ei vaivaisi päätään vieraansa kaksoiselämän takia, merkitsisi asuntoa, jossa omaisuus olisi epävarmassa tallessa. Tätä vaikeutta välttääkseni olin tullut Reilun Johnnyn luokse. Salapoliisissa, joka kolmisenkymmentä vuotta yhtä mittaa oli ollut palveluksessa Itäpäässä ja joka kaikkialla tunnettiin erään oikeudessa tuomitun rikosvangin hänelle antamalla nimellä, hänessä täytyi olla miestä osoittamaan minulle rehellinen emäntä, jonka rauha ei häiriytyisi merkillisistä vaelluksistani.

Hänen kaksi tytärtään ennättivät ennen häntä kirkosta kotiin, ja sieviä tyttöjä he olivatkin pyhäpuvuissaan, mutta heidän sievyytensä oli sitä erityisen hentoa ja arkaa laatua, mikä on ominaista köyhälistön tyttärissä ja mikä ei ole muuta kuin lupaavaa alkua eikä kestä kauemmin kuin päivän ruskotus taivaalla.

He tarkastivat minua suorasukaisen uteliaina, aivan kuin olisin ollut jonkinlainen outo eläin, eivätkä senjälkeen odotusaikani loppuun asti olleet minua näkevinänsäkään. Vihdoin Reilu Johnny itsekin saapui ja minut kutsuttiin toiseen kerrokseen hänen puheilleen.

"Puhukaa lujalla äänellä", keskeytti hän minut heti aloittaessani.

"Olen pahoin vilustunut enkä kuule oikein hyvin."

Oi vanhan Sleuthin ja Sherlock Holmesin haamut! Arvailin, missähän oli piilossa se apulainen, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin kaikki ne tiedot, mitkä kovalla äänellä annoin. Enkä vielä tähän päivään mennessä, vaikka olen niin paljon seurustellut Reilun Johnnyn kanssa ja tätä tapausta aprikoinut, ole päässyt täysin selville, oliko hän todella; kylmettynyt vai oliko hänellä apulainen toisessa huoneessa. Mutta yhden seikan tiedän: vaikka ilmoitin Reilulle Johnnylle kaikki itseäni ja aikeitani koskevat asianhaarat, hän siirsi päätöksensä seuraavaan päivään, jolloin saavuin hänen kadullensa tavallisissa vaatteissani ja vaunuilla ajaen. Silloin hänen! tervehdyksensä oli kohtelias ja pääsin alakertaan ruokailuhuoneeseen juomaan teetä yhdessä perheen; kanssa.

"Me olemme yksinkertaista väkeä", sanoi hän, "emme elä lihavia päiviä, ja teidän täytyy tyytyä meihin sellaisina kuin kaikessa yksinkertaisuudessamme olemme."

Tytöt punastelivat ja hämmästelivät minua tervehtiessään, mutta hän ei yhtään heidän tilaansa helpottanut.

"Haha!" nauraa hörötti hän sydämellisesti, läjäyttäen kämmenensä pöytään, niin että astiat helisivät. "Tytöt luulivat eilen teidän tulleen leipäpalaa kerjäämään. Hahaha, hohoho!"

Tätä tytöt närkästyneinä kiistivät valheeksi, silmät maahan luotuina ja posket syyllisen punaisina, aivan kuin oikean hienouden välttämätön tunnusmerkki olisi kyky erottaa ryysyistään mies, jonka ei tarvitse ryysyissä käydä.

Ja niinpä minun syödessäni leipää ja hilloa jatkui, ristikkäinen leikinlasku, tytärten pitäessä solvauksena minua kohtaan sitä, että minua oli voitu epäillä kerjäläiseksi, ja isän katsoessa sitä oveluuteni suurimmaksi ylistykseksi, että olin voinut herättää sellaisen epäilyksen. Tämä kaikki minua miellytti, samoin kuin leipä, hillo ja teekin, kunnes Reilu Johnny katsoi ajan tulleen hankkia minulle asunnon, ja sen hän tekikin, löytäen sen omalta kunnioitettavalta ja äveriäältä kadultaan puolenkymmenen oven päässä hänen omasta asunnostaan, talosta, joka oli samanlainen kuin hänen omansa, aivan kuin herne on toisen herneen kaltainen.

III.
ASUNTONI JA VÄHÄN MUUTAKIN

Itälontoolaiseksi tämä kuuden shillingin eli puolentoista dollarin viikkomaksusta vuokraamani huone oli mitä mukavin. Mutta amerikkalaisen kannalta katsoen se oli alkuperäisesti kalustettu, epämukava ja pieni. Kun aikaa voittaen olin lisännyt sen niukkaan kalustoon tavallisen kirjoituskonepöydän, saatoin siinä tuskin kunnolla kääntyä; totuin siinä kuitenkin purjehtimaan käärmemäisiä liikkeitä tehden, jotka vaativat notkeutta ja mielenmalttia.

Kotiuduttuani tai sijoitettuani sinne tavarani puin ylleni kulkurivaatteet ja läksin kävelylle. Kun asunto-asiat olivat vereksinä mielessäni, aloin tutkistella niitä kuvitellen olevani köyhä nuori mies, jolla oli vaimo ja iso perhe.

Heti aluksi huomasin, että tyhjiä taloja oli vähän ja harvassa. Vieläpä niin harvassa, että vaikka kuljeksin maileittain joka suuntaan laajalla alalla, ei niistä ollut mitään tietoa. En tavannut ainoatakaan tyhjää asuntoa – sitova todistus siitä, että alue oli aivan "kyllästytetty".

Kun oli selvää, että köyhänä nuorena ja perheellisenä miehenä en voinut vuokrata taloa tällä peräti kolkolla alueella, ryhdyin etsiskelemään huoneita, kalustamattomia huoneita, minne sijoittaa vaimoni, pienokaiseni ja tavaramyttyni. Monta niitä ei ollut, mutta löysin niitä kuitenkin, tavallisesti yhden paikassaan, sillä köyhän miehen perheelle katsotaan yhden huoneen riittävän, missä keittää, syödä ja nukkua. Tiedustellessani kahta huonetta vuokraajat katselivat minua sillä silmällä, jolla kuvittelen erään henkilön katselleen Oliver Twistiä tämän pyytäessä lisää ruokaa.

Eikä yhtä huonetta ainoastaan pidetty riittävänä köyhälle miehelle ja hänen perheelleen, vaan havaitsin sitäpaitsi, että monet yhdessä ainoassa huoneessa asuvat saattoivat säästää niin paljon tilaa, että voivat ottaa luokseen vielä vuokralaisen tai pari. Kun sellaisen huoneen saa vuokratuksi kolmesta kuuteen shillinkiin viikossa, voi kohtuullisesti päätellä, että arvokas vuokralainen saattoi saada lattiapintaa kahdeksan pennyn tai yhden shillingin arvosta. Hän saattoi ehkä myös saada ruokansa vuokraajalta maksamalla muutaman shillingin lisää. Tätä minä en kuitenkaan tullut tiedustaneeksi – moitittava laiminlyönti kylläkin – koska olin kuvitellun perheeni asioilla.

Tarkastamissani taloissa ei ollut kylpyhuonetta, ja sain tietää, ettei kylpyhuonetta ollut ainoassakaan niistä tuhansista taloista, joita näin ympärilläni. Ja olosuhteissamme – kun vaimoni, pienokaiseni ja vielä pari vuokralaista olisi kärsimässä yhden huoneen liiasta tilavuudesta – olisi kylpemisyritys pesupurtilossakin ollut mahdoton. Mutta senpä sijaan säästyi saippuata, ja niin oli kaikki hyvin, sillä pitäähän taivas meistä huolen.

En kuitenkaan vuokrannut huonetta, vaan palasin asuntooni Reilun Johnnyn kadulle. Mutta kuviteltuani mielessäni vaimoani ja pienokaisiani ja vuokralaisiani ja niitä erilaisia ketunluolia, jonne olin heitä sijoitellut, oli arvioimiskykyni piiri käynyt kovin ahtaaksi, niin etten heti oikein ymmärtänyt oman huoneeni tilavuusmittoja. Sen avaruus oli aivan hämmästystä herättävä. Saattoiko tämä todella olla sama huone, jonka olin vuokrannut kuudesta shillingistä viikossa? Mahdotonta. Mutta emäntäni, joka naputti ovelleni kysyäkseen, olinko jotakin vailla, hälvensi epäilykseni.

"Kyllä niin on, herra", vastasi hän kysymykseeni. "Tämä katu on enää jäljellä. Kaikki muutkin kadut olivat samanlaisia kuin tämä kahdeksan tai kymmenen vuotta sitten, ja kaikki ihmiset varsin kunniallisia. Mutta meikäläiset on karkoitettu pois. Tämän kadun asukkaat ovat viimeiset. Se on peloittavaa, herra."

Ja sitten hän selitti sen kyllästyttämisprosessin, minkä kautta naapuriston vuokra-arvo oli noussut sitä mukaa kuin sen laatu oli huonontunut.

"Nähkääs, herra, meikäläiset eivät ole tottuneet kasaantumaan yhteen sillä tavalla kuin nuo toiset. Me tarvitsemme enemmän tilaa. Toiset, ulkolaiset ja alemman luokan väki, voisivat tähän taloon sijoittautua viisin kuusin perhein, kun me taas olemme vain yksin. Siten he voivat maksaa enemmän vuokraa kuin meidän kannattaa. Se on peloittavaa, herra; ja ajatellapa, että vain muutama vuosi sitten koko tämä naapuristo oli niin kunniallista kuin olla voi."

Katselin häntä. Hän oli Englannin työväenluokan parhaistoon kuuluva nainen, jossa oli lukuisasti hienostumisen merkkejä, mutta joka hitaasti oli luisumassa sen iljettävän ja löyhkäävän inhimillisen hyökyaallon pyörteeseen, mikä vallassaolijain tahdosta työntyi Lontoon kaupungista itää kohden. Pankki-, tehdas-, hotelli- ja konttorirakennusten täytyy saada tilansa, ja kaupungin köyhä kansa on kulkurisyntyistä; ja niinpä se siirtyy itään päin, aalto aallon jälkeen, ahtaen täyteen ja pilaten seudun toisensa perästä ja ajaen työväen paremmat ainekset edellään tienraivaajiksi kaupungin reunoille taikka polkien ne maahan, ellei ensimmäisessä polvessa, niin varmasti toisessa tai kolmannessa.

Reilun Johnnynkin kadun meno on vain kuukausien kysymys. Hän tietää sen itsekin.

"Parin vuoden päästä", sanoo hän, "loppuu vuokrasopimukseni. Isäntäni on meikäläisiä. Hän ei ole kohottanut ainoankaan talonsa vuokria täällä, ja siten olemme voineet pysyä paikallamme. Mutta hänhän voi myydä ne tai kuolla minä päivänä tahansa, mikä on aivan sama meidän kannaltamme katsoen. Talon ostaa joku rahasaksa, hän rakentaa jonkin pajan tuolle takapihan maatilkulle, missä nyt ovat minun viinirypäleeni, ja vuokraa talon, huoneen perhettä kohti. Siinä sitä ollaan, ja Reilu Johnny saa siirtyä muualle."

Ja olin todella näkevinäni Reilun Johnnyn kunnon vaimonsa ja sievien tyttäriensä ynnä kyräilevän piikansa kanssa muuttavan itään päin sumussa pakenevain varjojen tavoin, kaupunki-hirviön karjuessa heidän kantapäillään.

Mutta Reilu Johnny ei muuta yksin. Kaukana, kaukana kaupungin liepeillä asuu pikku liikemies, pienen liikkeen isännöitsijä ja asioissaan menestyvä konttoristi. He asuvat mökeissä ja yksinäisissä huviloissa, joissa on palanen kukkatarhaa, tilaa liikuskella ja hengittää Jumalan ilmaa. He ylpeilevät ja nostavat rintaansa ajatellessaan sitä Kadotuksen-kuilua, josta ovat päässeet, ja kiittävät Jumalaa, etteivät ole niinkuin nuo toiset. Mutta kas. Tuossa tulee heidän luokseen Reilu Johnny ja kaupunki-hirviö hänen kintereillään. Vuokrataloja kohoaa kuin taikavoimalla, puutarhat rakennetaan täyteen, huvilat jaetaan ja jaetaan moniksi asunnoiksi, ja Lontoon musta yö sijoittuu paikalle innoittavana iljetyksenä.

IV. MUUAN KADOTUKSEN-KUILUN MIES

"Kuulkaahan, onko teillä antaa yösijaa?"

Nämä sanat linkosin huolettomasti olkani yli pyylevälle vanhanpuoleiselle vaimolle, jonka ruokaa olin nauttimassa ruokottomassa kahvilassa lähellä Poolia Limehousen tienoilla.

"Ooja", vastasi hän lyhyesti, sillä ulkonäköni ei taitanut oikein vastata hänen talossaan vaadittavaa varallisuustasoa.

En sanonut sen enempää, vaan nautin ääneti sianlihaviipalettani ja kelmeänväristä teetäni. Eikä hänkään minusta enempää välittänyt, ennenkuin tulin maksamaan nautintoani – neljä pennyä – ja vedin esille taskuni koko sisällyksen, kymmenen shillinkiä. Tarkoitettu vaikutus ilmeni heti.

"Ooja, herra", aloitti hän heti omasta tahdostaan, "minulla on teille antaa nätti yösija, niin että varmasti siihen miellytte. Reisusta on palattu, vai?"

"Paljonko huoneesta?" tiedustin, välittämättä hänen uteliaisuudestaan.

Hän mittaili minua päästä jalkoihin vilpittömästi ällistyneenä. "Minä en hyyrää koko huonetta vakinaisillekaan vierailleni, saati sitten tilapäisille."

"Sitten kai täytyy kävellä muualle", sanoin selvästi pettyneenä.

Mutta minun kymmenen shillinkiäni oli saanut hänet kovin kärkkääksi. "Minä voin antaa teille nätin sängyn yhdessä kahden muun miehen kanssa", tarjosi hän. "Hyviä, kunniallisia miehiä ja säännöllisiä."

"Mutta minäpä en halua nukkua kahden muun miehen kanssa", väitin.

"Eihän teidän tarvitsekaan. Huoneessa on kolme sänkyä, eikä se olekaan mikään pieni huone."

"Paljonko?" tiedustin.

"Puoli kruunua viikossa, kaksi ja kuusi, [1 Kruunu = 5 shillinkiä, shillinki = 12 pennyä. Punta = 20 shillinkiä; Suom. muist.] vakinaiselta asukkaalta. Te tykkäätte miehistä, se on varma. Toinen on makasiinimies ja on asunut täällä jo kaksi vuotta. Ja toinen kuusi. Kuusi vuotta herra, ja kaksi kuukautta tulee ensi lauantaina. Hän on kulissimies", jatkoi hän. "Säännöllinen, kunniallinen mies, ei ole koskaan pitänyt rokulia sinä aikana, minkä on luonani asunut. Ja hän pitää tästä talosta, hän sanoo, että tämä on paras asuinpaikka mitä on saatavissa. Hän on täysihoidossani, niinkuin muutkin asukkaani."

"Sitten kai hänelle jää säästöön paljon rahaa", arvelin viattomasti.

"Siunatkoon, ei suinkaan. Mutta eihän hän rahoillaan saisi mistään niin hyvää."

Mielessäni väikkyi oma laaja Länteni, jonka ilmankannen alla on tilaa ja rajattomasti ilmaa tuhansille Lontoille; mutta tässäpä oli mies, säännöllinen ja luotettava, joka ei koskaan lyönyt työtänsä laimin, rehellinen ja kohtuullinen, joka asui yhdessä huoneessa kahden muun miehen kanssa ja maksoi siitä kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa sekä tiesi omasta kokemuksestaan, että sen suurempaa runsautta hän ei voi saavuttaa. Ja minä, kymmenen taskussani olevan shillingin voimalla, saisin ryysyisenä käydä hänen huoneeseensa ja ruveta nukkumaan hänen kanssaan. Ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä, mutta kuinkahan yksinäisyyttä kaipaakaan, kun on kolme vuodetta samassa huoneessa, jonne vielä lasketaan tilapäisiä kymmenen shillingin vieraita.

"Kuinka kauan olette asunut täällä?" kysyin.

"Kolmetoista vuotta, herra. Eikö tämä teistäkin ole miellyttävä asunto?"

Puhuessaan vaimo heilui ankarasti pienessä keittiössään, missä hän keitti ruokaa vierailleen, jotka olivat täysihoidossa. Ensin astuessani sisälle hän oli ollut kovassa työn touhussa eikä ollut siitä hetkeksikään tauonnut keskustelumme kuluessa. Hän oli epäilemättä uuras vaimo. "Ylös puoli kuusi", "Vuoteitten laittaminen viimeinen iltatyö", "Työssä, kunnes on nääntyä paikalleen", sitä samaa kolmetoista vuotta ja palkaksi harmaat hiukset, likaiset vaatteet, kumarat hartiat, vetelä ruumis; loppumatonta raadantaa epäsiistissä ja meluavassa kahvilassa, jonka edessä oli kymmenen jalan levyinen kuja seinästä seinään ja vieressä vettä, inhoittavaa ja kalmantuoksuista, lievästi puhuen.

"Kyllä kai tulette takaisin katsomaan?" kysyi hän hartaasti, ollessani lähdössä ovella.

Ja kääntyessäni takaisin ja katsellessani häntä ymmärsin täydelleen, mikä totuus piili vanhassa viisaassa sananlaskussa: "Hyveessä hyveen palkinto."

Palasin hänen luokseen. "Oletteko koskaan pitää nyt lomaa?" kysäisin.

"Lomaa?"

"Niin, päivän parin matka maalle, päivän levähdys raittiissa ilmassa, ymmärrättehän."

"Herra varjelkoon", naurahti hän, ensimmäisen kerran keskeyttäen työnsä. "Lomaako tällaisilla kuin minä? Kaikkeapa sitä ajattelemaankaan. – Katsokaa eteenne!" huudahti hän terävästi, ollessani kompastua mädänneeseen kynnykseen.

*****

Alhaalla lähellä Länsi-Intian laivatelakkaa tapasin erään nuoren miehen lohduttomana tuijottelemasta liejuiseen veteen. Lämmittäjän lakki oli vedettynä hänen silmilleen, ja hänen pukunsa ruumiinmukaisuus viittasi erehtymättömästi merelle.

"Terve, toveri", tervehdin häntä alkajaisiksi "Osaatko neuvoa minulle tien Wappingiin?"

"Karjalaivan souvarinako meren yli?" kysyi hän heti tuntien kansallisuuteni.

Ja sitten me puutuimme puheisiin ja jatkoimme tuttavuutta kapakassa, ryypiskellen pari tuopillista "puoleksi kumpaakin". Tämä kehitti tuttavuuden läheisemmäksi, niin että kun minä vedin esille kaikki kuparilanttini, shillingin verran (näennäisesti viimeiseni), ja erotin siitä kuusi pennyä yösijaa varten ja kuusi pennyä uutta "puoleksi kumpaakin" varten hän jalomielisesti ehdotti, että joisimme koko shillingin.

"Toverini oli vähän slaiskaamassa eilen illalla", selitti hän, "ja pollarit kaappasivat hänet, niin että sinä voit tulla kanssani hänen laverilleen. Mitä sanot?"

Minä sanoin suostuvani, ja kun olimme kaataneet sisäämme koko shillingin arvosta olutta ja nukkuneet yön viheliäisellä vuoteella kurjassa pesässä, tiesin koko lailla tarkasti, mikä hän oli miehiään. Ja myöhemmät kokemukseni todistivat, että hän jossakin suhteessa oli Lontoon työväestön alemman luokan suuren joukkokunnan tyypillinen edustaja.

Hän oli lontoolainen synnyltään, ja hänen isänsäkin oli ollut lämmittäjä ja juoppo. Lapsuusaikana hänen kotinaan olivat olleet kadut ja möljät. Hän ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä koskaan tuntenut sitä oppia tarvitsevansa – turha ja hyödytön saavutus hänen mielestään ainakin hänen asemassaan olevalle miehelle.

Äiti hänellä oli ollut ja lukuisasti kirkuvia veljiä ja sisaria, kaikki ahtautuneina pariin huoneeseen, missä saivat ruokansa niukemmin ja epäsäännöllisemmin kuin hän tavallisissa oloissa saattoi itselleen haalia. Hän ei oikeastaan käynyt koskaan kotona, paitsi niinä aikoina, jolloin häntä ei onnistanut oman ruokansa hankinnassa. Hiukan näpistelyä ja kerjäämistä kaduilla ja möljillä, pari matkaa merille kokkipoikana, jokunen matka hiilenluojana ja sitten täysinoppineena lämmittäjänä, ja niin hän oli ennättänyt elämänsä huipulle.

Ja tänä aikana hän oli takonut itselleen elämänvakaumuksen, ällöttävän ja vastenmielisen vakaumuksen, mutta hänen kannaltaan varsin johdonmukaisen ja järkevän. Tiedustaessani häneltä, mitä varten hän eli, hän arvelematta vastasi: "Ryypiskelläkseni." Matka merelle (sillä täytyihän elää ja saada, millä elää), sitten tilille, ja lopuksi pitkä ryyppy. Senjälkeen miten kuten pikku ryyppyjä, norkoilemalla kapakoissa tovereilta, joilla sattui vielä olemaan kolikko pari jäljellä, niinkuin minulla, ja norkoilut tyrehdyttyä taas matka merelle ja saman eläimellisen kiertokulun uusiminen.

"Entäs naiset?" tiedustin, kun hän oli lopuksi julistanut juopottelun olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi.

"Naiset." Hän paukautti tuoppinsa kapakkapöytään ja herkesi kaunopuheiseksi. "Naiset ovat sellaisia kappaleita, jotka minun kokemukseni opetuksen mukaan on jätettävä rauhaan. Se ei kannata, toveri, ei kannata. Mitäpä minunlaiseni mies kaipaa naisilta, hä? Sanoppas mitä? Olihan minulla äitimuori, ja hänestä sain tarpeekseni: se oli pelkkää lasten pieksämistä ja äijän rökittämistä, milloin tämä tuli kotia. Ja se tapahtui harvoin se, sen minä sanon. Ja minkä tähden? Muorin tähden. Ukko ei totisesti pitänyt kotia onnen sopukkana, hän, ja siinä syy. Entä toiset naiset, kuinka ne pitelevät lämmittäjä-parkaa, jolla sattuu olemaan joku shillinki housuntaskussa? Yhden hyvän ryypyn hän ehkä ennättää saada makoonsa, hyvän pitkän ryypyn, ja sitten nylkevät naiset hänet niin putipuhtaaksi, että toista et irti saa, kyllä tiedän sen. Minulla on ollut kokemukseni minullakin, ja tiedän, mikä on mitäkin. Ja sen minä sanon, että missä on naisia, siellä on vastusta – kirkumista ja rääkymistä, tappelua ja puukottelua ja pollareita ja tuomareita ja kuukausi pakkotyötä lorun lopuksi, mutta ei tilipäivää."

"Mutta vaimo ja lapset", väitin. "Oma koti ja kaikkea muuta sellaista. Ajattelepas sitä. Palaat matkalta, pienokaiset kiipeilevät polvillesi, ja onnellisena hymyilee vaimo, joka antaa sinulle muiskun pöytää kattaessaan; entä pienokaisten suukot, kun he menevät sänkyynsä ja pata porisee liedellä rupatellessasi kaikenlaista, missä olet ollut ja mitä olet nähnyt ja kuunnellessasi vaimosi tarinoivan kaikesta, mitä on tapahtunut kotona poissaollessasi ja…" "Ole pörisemättä", huudahti hän iskien leikillään nyrkkinsä olalleni. "Mitä sinä oikein meinaat, mies? Muiskaava vaimo, kiipeevät pienokaiset, poriseva pata, kaikki neljällä ja puolella punnalla kuussa, jos sinulla on laiva, ja tyhjällä, kun ei sitä ole. Minäpä sanon, mitä saisin neljällä ja puolella punnalla – toraavan muijan, parkuvia pentuja, hiilenpuutteen porisevan padan sijasta, ja patakin kanissa, sen minä saisin. Ja siinä sitä olisikin riittämiin. Kimpaantuisi mies ja kiittäisi onneansa, jos pääsisi takaisin merille. Vaimo! Mitä varten? Saadaksesi elämän viheliäiseksi? Lapsia! Tottele minua, toveri, ja jätä ne toisten tehtäviksi. Katsoppas minua. Minä saan ottaa ryyppyni, milloin tahdon, eikä siunattu muija eivätkä lapset milloinkaan huuda leipäänsä. Minä olen onnellinen, olen niinkin, tyhjentäessäni oluttuoppiani sinunlaisesi toverin kanssa ja löytäessäni hyvän laivan ja lähtiessäni taas merireisulle. Ottakaamme siis vielä tuopillinen. Puoliksi kumpaakin, se on poikaa se."

Kertomatta enempää tämän kahdenkolmatta ikäisen nuoren miehen puheista olen luullakseni kylliksi selvittänyt hänen elämänkatsomuksensa ja sen perusteena olevat taloudelliset syyt. Kotielämää hän ei ollut koskaan tuntenut. "Koti" sana ei herättänyt hänessä muuta kuin katkeria mielikuvia. Hänen tiensä ja muiden samalla elämän-ladulla kulkevain miesten alhaiset palkat merkitsivät hänestä sitä, että vaimo ja lapset eivät voineet olla muuta kuin miehen sietämättömänä taakkana ja miespuolisen viheliäsyyden perussyynä. Hän oli tietämättään hedonisti peräti moraaliton ja materialistinen mies, joka etsi korkeinta mahdollista onnea itselleen ja oli sen löytänyt ryypystä.

Nuori, järkensä juonut mies, ennenaikainen hylky lämmittäjän toimeenkin kohta ruumiillisesti pystymätön, ja sitten katuoja tai työlaitos sekä lopuksi.. hän näki sen kaiken yhtä selvästi kuin minäkin mutta ei se häntä kauhistanut. Kaikki hänen ympäristönsä voimat olivat hänen syntymähetkestään alkaen ponnistelleet paaduttaakseen hänet, ja hän katseli murheellista välttämätöntä tulevaisuuttaan tunteettomana ja välinpitämättömällä mielellä, jota minä en pystynyt järkyttämään.

Eikä hän kuitenkaan ollut mikään paha mies Ei hän synnyltänsä ollut rikollinen eikä raaka. Hän oli sielultaan normaali ja ruumiiltaan keskinkertaista vankempi. Hänen silmänsä olivat siniset ja pyöreät pitkien ripsien varjostamat ja etäällä toisistaan. Ja niissä oli hymyä ja leikin tuntua. Kasvot ja yleiset piirteet olivat miellyttävät, suu ja huulet sievät vaikka niihin jo oli kehittymässä katkeruuden poimut. Leuka oli heikko, vaikka ei liian heikko; olen nähnyt korkeillakin paikoilla istuvan heikompileukaisia.

Hänen päänsä oli siro ja niin kauniisti se sopeutui moitteettomalle kaulalle, että hänen ruumiinsa ei minua enää hämmästyttänyt, kun hän sinä iltana riisuutui levolle mennessään. Olen nähnyt monia miehiä riisuutuneina, korkeakouluissa ja harjoitussaleissa, jaloverisiä ja – syntyisiä miehiä, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään riisuutuvan enemmän edukseen kuin tuon kahdenkolmatta-vuotiaan nuoren juoppolallin, tuon jumalaisen nuorukaisen, joka oli tuomittu ränsistymään ja käpertymään piloille neljän viiden lyhyen vuoden kuluessa ja mädäntymään turpeen alle jättämättä jälkipolvea, joka olisi perinyt hänen ruumiinsa kauneuden.

Sellaisen elämän tallaaminen tuntui pyhyyden häväisyltä, mutta minun täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa pysyessään naimattomana neljän ja puolen punnan palkalla Lontoossa. Aivan samoin kuin kulissimies oli saadessaan tulonsa ja menonsa käymään tasan asumalla samassa huoneessa kahden muun miehen kanssa onnellisempi kuin sullomalla kurjan perheensä kahden vieraan kanssa vielä halvempaan huoneeseen, tilien sittenkään lyömättä yhteen.

Ja päivä päivältä varmistui minussa käsitys, että tämän Kadotuksen-kuilun kansan avioliitot eivät ole ainoastaan järjettömiä, vaan vieläpä rikollisiakin. He ovat rakentajan hyljeksimiä kiviä. Heille ei ole mitään paikkaa yhteiskunnan rakennelmassa, vaan kaikki yhteiskunnan voimat painavat heitä alaspäin, kunnes he menehtyvät. Kadotuksen-kuilun pohjalla he muuttuvat heikoiksi, juoppohöperöiksi, lamaantuneiksi. Jos he jatkavat sukuaan, niin tämän elämänvoima on niin haurasta, että se väkisinkin häviää. Maailman toiminta jatkuu heidän yllänsä, eivätkä he viitsi eivätkä jaksakaan ottaa siihen osaa. Eikä liioin maailma heitä tarvitse. Aivan riittävästi on heitä paljon soveliaampiakin kiipeämässä kaltevaa jyrkännettä ylöspäin, ja nekin pelastuvat vain tiukasti ponnistellen alas-luisumasta.

Lyhyesti, Lontoon Kadotuksen-kuilu on ääretön tuhomylly. Joka vuosi, joka vuosikymmen Englannin maaseutu pulputtelee sinne jäntevää elämänvoimaa, joka pystymättä enää uusiintumaan kuolee pois jo kolmannessa polvessa. Pätevät tietolähteet vakuuttavat, että lontoolainen työmies, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat lontoolaista syntyperää, on aivan harvinainen ihme.

Herra A.C. Pigou on sanonut, että se iäkkäitten köyhien ja hylkyjen joukko, joka muodostaa "pinnanalaisen kymmenenneksen", on 7 1/2 prosenttia Lontoon väestöstä. Mikä merkitsee, että viime vuonna, eilen ja tänä päivänä, juuri tänä hetkenä 450,000 sellaista olentoa potee viheliäisinä hengenlähtöä sen yhteiskunnallisen syvänteen pohjalla, jota sanotaan "Lontooksi". Ja mitenkä he kuolevat, siitä sieppaan esimerkin tämän aamun sanomalehdestä:

Omaa huolimattomuutta.

Tri Wynn Westcott toimitti eilen tutkimuksen Shoreditchissä 77-vuotiaan Elizabeth Crewsin kuoleman johdosta. Vainaja asui Holbornissa Itäiselläkadulla n: ossa 32 ja kuoli keskiviikkona. Alice Mathieson selitti olevansa sen talon emäntä, jossa vainaja asui. Todistaja oli nähnyt hänet elossa viimeksi edellisenä maanantaina. Hän asui aivan yksin. Herra Francis Birch, Holbornin piirin köyhäinhoidon kaitsija, ilmoitti vainajan asuneen puheenaolevassa huoneessa 35 vuotta. Kun todistaja kutsuttiin paikalle tämän kuun 1 päivänä, hän tapasi naisvanhuksen hirvittävässä tilassa, ja ambulanssi ja ajomies täytyi desinfisioida ruumiinkuljetuksen jälkeen. Tri Chase Fennell ilmoitti kuoleman aiheutuneen oman huolimattomuuden ja likaisuuden takia syntyneitten vuodehaavojen tuottamasta verenmyrkytyksestä, ja valamiehistö antoi samaan suuntaan menevän päätöksen.

Enimmän hämmästyttää tässä naisen kuolemaa koskevassa pikku-uutisessa se ulkokullattu välinpitämättömyys, jota viranomaiset asiassa osoittivat päätöstänsä perustellessaan. Sanoa, että vanha seitsemänkahdeksatta-vuotias mummo olisi kuollut oman huolimattomuutensa takia, se on todella mitä optimistisin tapa katsella asiata. Vanhan mummon kuolema oli hänen oma syynsä, ja saatuaan näin vastuukysymyksen ratkaistuksi yhteiskunta tarttuu taas tyytyväisenä omiin touhuihinsa.

"Pinnanalaisesta kymmenenneksestä" on herra Pigou sanonut: "Joko ruumiillisen voiman tai ymmärryksen tahi tahdon taikka kaikkien kolmen puuttuessa he ovat kykenemättömiä tai haluttomia tekemään työtä eivätkä senvuoksi pysty itseänsä elättämään… Heidän älynsä on useasti niin matala, etteivät he kykene erottamaan oikeata kättään vasemmasta tai muistamaan oman asuntonsa numeroa; heidän ruumiinsa on heikko ja ryhditön, heidän mielihalunsa ovat nurinkurisia, ja tuskin he ymmärtävät, mitä kotielämä merkitsee."

Neljäsataaviisikymmentätuhatta – se on aika suuri ihmisjoukko. Nuori lämmittäjä oli vain yksi heistä, ja siihen vähään, mitä hän kykeni sanomaan, meni hyvä kotva aikaa. Enpä haluaisi kuulla heidän puhuvan yht'aikaa. Mahtaneekohan heitä Jumalakaan kuulla?