Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen. Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.

Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!..»

Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!..»

»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta vauhdista.»

»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee», virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.

Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella. Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin paljaalle jalalle.

Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni kulkisi koko ajan sen lähellä.

Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.

»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»

Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.

Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys, joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.

»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla kiinnitysnappulan väännöllä.

Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.

Ja se ui, ei henkeään pelastaakseen eikä kuoleman pelosta. Sen mielessä oli vain yksi ajatus: Missä oli kapteeni? Ei se ajatellut kapteenin pelastamista eikä voivansa olla hänelle avuksi. Sitä vain johdatti rakkaus, joka aina vetää sydäntä rakkaan olennon luo. Samoin kuin äiti vaaran hetkellä koettaa päästä lapsensa luo, samoin kuin kreikkalainen kuollessaan muisti suloista Argosta, samoin kuin sotilaat taistelukentällä vetävät viimeisen henkäyksensä vaimonsa nimi huulillaan, niin Jeri tässä maailmanlopussa kaipasi kapteenia.

Tuulispää lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Nytkähtäen Arangi saavutti pystysuoran kölin, ja Jeri jäi räpiköimään ylähangan valureikään. Se paapersi tasaisen kannen poikki kapteenin luo, joka seisoi hajasäärin jalusnuoran silmukka yhä kädessään ja lausui:

»Jumalan kiitos! Vihuri meni ohi! Sadetta ei tule!»

Hän tunsi Jerin viileän kuonon paljaalla pohkeellaan, kuuli sen iloisen niiskauksen ja kumartui sitä hyväilemään. Pimeässä hän ei saattanut sitä nähdä, mutta hänen sydämensä lämpeni varmuudesta, että Jerin häntä heilui.

Kannelle oli kokoontunut useita säikähtyneitä palaavia villejä, ja näiden valittavat, kimeät äänet muistuttivat lintujen unista piipitystä. Borckman tuli aivan Van Hornin viereen, ja molemmat miehet koettivat jännityksestä väristen lävistää katseillaan ympäröivän pimeyden ja kuuntelivat meren ja ilman alkuaineitten ääniä.

»Missä on sade?» virkkoi Borckman äreästi. »Aina ensin on tuuli ja sitten sade, joka tappaa tuulen. Nyt ei sada!»

Van Horn tähysti ja kuunteli eikä vastannut. Jeri tunsi kumpaisenkin miehen levottomuuden, ja sekin oli jännittynyt. Se painoi viileällä kuonollaan kapteenin säärtä, ja lipaistessaan sitä ruusunpunaisella kielellään se sai suuhunsa meriveden suolaista makua.

Kapteeni kumartui äkkiä, kääräisi Jerin nopeasti peitteeseen ja asetti sen kahden kannelle mesaanimaston taakse sidotun jamssisäkin väliin. Varmuuden vuoksi hän vielä kietaisi köyden peitteen ympäri solmuun, niin että Jeri oli kuin kapalossa.

Tuskin se oli tehty, kun mesaanipurje läiskähti Jerin ylitse, tuuli täytti jyristen keulapurjeet ja isopurje häilähti Van Hornin löysentäessä jalusnuoraa kannen poikki sellaisella tempauksella, että laiva vapisi ja kallistui rajusti tuulen alle. Tämä uusi hyökkäys tuli vastakkaiselta suunnalta ja oli edellistä voimakkaampi.

Jeri kuuli kapteenin huutavan – ensin perämiehelle: »Pidä huolta isonpurjeen jalusnuorista! Sotkut selviksi! Minä hoidan taljat!» – ja sitten laivamiehille: »Batto! Höllennä mesaanitaljaa! – Ranga! Laske mesaanijalusta! Joutuin, joutuin!»

Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä veden alle.

Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.

Se lakkasi haukkumasta kuunnellakseen uutta ääntä, ukkosentapaista purjeenläjähtelyä, jota huudot ja kirkuminen säestivät. Se ymmärsi, mutta ymmärsi väärin sen ennustavan pahaa, sillä se ei tietänyt, että se oli laskeutuva isopurje, jonka puomiköyden kapteeni oli katkaissut puukollaan.

Helvetillisen metelin yltyessä Jeri lisäsi sitä haukunnallaan, kunnes tunsi käden hapuilevan peitettä. Se rauhoittui ja nuuski. Mutta käsi ei ollutkaan kapteenin. Se nuuski uudelleen ja tunsi henkilön. Se oli Lerumie, mustaihoinen, jota se vasta eilisaamuna oli nähnyt Timin kierittelevän rannalla, joka oli potkaissut sitä hännännipukkaan ja jonka se viikko sitten oli nähnyt heittävän Panua kivellä.

Köydenpätkä oli poissa, ja Lerumien sormet etsivät Jeriä peitteen sisästä. Jeri päästi kiukkuisimman murinansa. Tämä oli pyhyydenloukkaus. Se oli valkoisen jumalan koira ja sentähden tabu jokaiselle mustaihoiselle. Se oli varhain oppinut lain, ettei mustaihoinen saanut koskea valkoisen jumalan koiraan. Kuitenkin Lerumie, joka oli itse pahuus, julkeni koskea siihen, vieläpä maailman tehdessä loppuaan.

Ja kun sormet koskettivat sitä, se tarrautui hampain niihin. Mutta sitten mustaihoisen toinen käsi löi sitä niin kovasti, että sen hampaat heltisivät sormista.

Raivoten kuin pikku piru Jeri tunsi, kuinka sitä napattiin niskasta, niin että se oli tukehtua, ja kuinka se lingottiin läpi ilman. Ja lentäessään se jatkoi raivonsa purkamista. Se putosi mereen ja vajosi suolaiseen veteen, jota tunkeutui suuntäysi sen keuhkoihin, kohosi pinnalle, oli läkähtyä, mutta ui. Uiminen oli itsestään selvää, sitä sen ei tarvinnut ajatella. Se ei ollut milloinkaan opetellut uimaan sen enempää kuin hengittämäänkään. Sen oli ollut pakko opetella kävelemään, mutta se ui luonnostaan.

Tuuli ulvoi sen ympärillä. Ryöppyävä vaahto, jota tuuli kuohutti, täytti sen suun ja sieraimet ja löi sitä silmiin pistävänä ja sokaisevana. Ponnistellessaan ilmaa saadakseen se tuntematta veden ominaisuuksia kurkotti kuonoaan mahdollisimman korkealle päästäkseen tukahduttavasta vedestä. Seurauksena oli, että se, kadotettuaan vaakasuoran asentonsa ja räpisteleväin jalkojen lakattua kannattamasta, vajosi kohtisuorasti veden alle. Mutta se kohosi pinnalle läkähtymäisillään henkitorveensa tunkeutuneesta vedestä. Tällä kertaa se vaistomaisesti pyrki sinne päin, minne oli helpointa päästä, ojentautui vaakasuoraksi ja jatkoi uimistaan. Tuulenpuuskan vaimetessa se kuuli pimeyden läpi puoleksilasketun isonpurjeen läjähtelyn, laivamiesten kimeät huudot, Borckmanin kiroukset ja kapteenin voimakkaan äänen, joka huusi:

»Tarttukaa helmanuoraan, pojat! Lappakaa ravakasti! Kiskokaa, kiskokaa! Jalustakaa, kaksi väkipyörää! Pitäkää kiirettä, kirotut!»

KUUDES LUKU

Kun Jeri kuuli kapteenin äänen räpiköidessään karehtivissa pikkulaineissa, joiksi kuohuva aallokko tuulenpuuskan vaimennuttua vaihtui, päästi se kiihkeän, kaipaavan ulvonnan ja valoi kaiken uutta isäntäänsä kohtaan tuntemansa rakkauden kurkkunsa ääniin. Mutta kaikki äänet häipyivät pian, kun Arangi loittoni. Ja sitten yön yksinäisyydessä, meren kuohuvalla pinnalla, jonka se tunsi uudeksi ikuiseksi vihollisekseen, se alkoi uikuttaa ja huutaa valittaen kuin eksynyt lapsi.

Sen himmeä, heikko vaisto sanoi sille, että oli liian heikko uhmaamaan armotonta merta, jolla ei ollut lämmintä sydäntä ja joka uhkasi jollakin salaperäisellä, hirveällä: kuolemalla. Se ei ymmärtänyt kuolemaa. Yhtä vähän kuin sillä oli aavistusta ajasta, jolloin se ei ollut vielä elossa, se saattoi kuvitella aikaa, jolloin se lakkaisi olemasta elossa.

Kuitenkin sen jokaisessa solussa, hermovärähdyksessä ja aistimuksessa eli tunne elämän äärimmäisestä lopusta, josta se ei tietänyt mitään, mutta jonka se siitä huolimatta tunsi olevan suurin ratkaiseva onnettomuus. Vaikkei se sitä käsittänyt, se pelkäsi sitä yhtä voimakkaasti kuin ihmiset, jotka tietävät enemmän ja osaavat ajatella syvällisemmin kuin nelijalkaiset koirat.

Niin kuin ihminen taistelee unissaan painajaista vastaan, niin Jeri kamppaili julmaa, tukehduttavaa suolaista merta vastaan. Ja se valitti ja nyyhkytti … eksynyt koiranpentu, joka oli elänyt vain puoli vuotta maailman ihmeiden, sen ilojen ja surujen keskellä. Ja se kaipasi kapteenin luo. Sillä kapteeni oli jumala.

Isonpurjeen laskeminen oli helpottanut Arangin tilaa, ja tuulen raivo talttui trooppisen sadekuuron alkaessa valua pilvistä. Van Horn ja Borckman seisoivat vieretysten pimeässä laivan kannella.

»Kaksoisvihuri», sanoi Van Horn. »Löi meitä oikealle ja vasemmalle.»

»Se oli varmasti revennyt kahtia juuri ennen kuin tapasi meidät», yhtyi perämies.

»Ja piti kaiken sateen toisella puoliskolla…»

Van Horn keskeytti lauseensa.

»Paholainenko sinua riivaa, poika?» hän huusi ruorissa seisovalle mustaihoiselle.

Sillä alus oli juuri kireäksi vedetyn mesaanipurjeen avulla päässyt tuuleen, joka täytti keulapurjeet, samalla kuin peräpurje tyhjentyi, ja Arangi oli pyörähtänyt melkein äskeisille jäljilleen. Tämä merkitsi, että se oli palaamassa meressä räpiköivää Jeriä kohti. Siten elämän vaakakuppi kallistui Jerin eduksi mustan peränpitäjän erehdyksen takia.

Van Horn antoi Arangin purjehtia uuteen suuntaan ja pani Borckmanin selvittelemään kannella olevia sotkeutuneita köysiä. Itse hän kyyristyi sateessa punomaan yhteen katkaisemaansa taljaköyttä. Sateen heiketessä, jolloin sen lotina kannella hiljeni, hänen huomionsa kiintyi mereltä kuuluvaan ääneen. Hän jätti työn käsistään kuunnellakseen, ja kun hän erotti Jerin vaikerruksen, hän hyppäsi pystyyn kiihkosta suunniltaan.

»Pentu on meressä!» huusi hän Borckmanille. »Viistopurjeen avulla vastatuuleen!»

Hän juoksi perälle hajoittaen tiellään olevan ryhmän palaavia villejä.

»Hei te siellä! Mesaanipurjetta jalustamaan! Kiristäkää, kiristäkää!»

Hän heitti silmäyksen kompassiin ja määräsi nopeasti suunnan, josta Jerin ääni kuului.

»Vilauksessa ruori tuulen alle!» komensi hän ruorimiestä, hyppäsi sitten ruorin luo ja käänsi sen itse hokien herkeämättä ääneensä: »Neljännes itäkoilliseen, neljännes itäkoilliseen!»

Van Horn kiiruhti kompassia katsomaan ja kuunteli turhaan Jerin toista valitusta voidakseen varmistaa ensimmäisen kiireessä määrätyn suunnan. Mutta kauan hän ei odottanut. Vaikka hän oli pannut Arangin vastatuuleen, hän tiesi, että tuuli ja merenkäynti kuljettaisi sen pian pois uivan pennun luota. Hän huusi Borckmanin perälle hinaamaan valaanpyyntivenettä, samalla kun hän itse kiiruhti alas noutamaan sähkölyhtyään ja venekompassiaan.

Alus oli niin pieni, että sen täytyi hinata ainoaa valaanpyyntivenettään pitkillä kaksinkertaisilla kiinnitysköysillä. Tuskin perämies oli ennättänyt saada veneen laivan perään, kun Van Horn jo palasi. Hän ei säikkynyt piikkilanka-aitausta, vaan nosti laivamiehen toisensa jälkeen sen yli ja pudotti veneeseen, minkä jälkeen hän itse ponnahti sinne huutaen viimeiset määräyksensä, kun kiinnitysköydet irrotettiin.

»Lyhty kannelle, Borckman! Pidä laiva vastatuuleen! Älä nosta isoapurjetta! Anna puhdistaa kansi ja selvitellä köydet.»

Hän tarttui peräsintankoon ja komensi soutajia: »Washee – washee – washee – washee!» – mikä etelämeren englanninkielellä merkitsee: »Soutakaa, soutakaa.»

Ohjatessaan hän valaisi kompassia sähkölampullaan, niin että hän saattoi pitää suunnan neljänneksen itäkoilliseen. Sitten hän muisti, että venekompassi poikkesi kaksi kokonaista astetta Arangin kompassista, ja hän muutti sen mukaan suuntaa.

Välillä hän käski miesten lakata soutamasta, kuunteli ja huuteli Jeriä. Hän soudatti kierroksia, soudatti edestakaisin, vastatuuleen ja myötätuuleen sillä merenpinnan alalla, jolla arvioi pennun olevan.

»Höristä korviasi nyt, poika», sanoi hän lähinnäolevalle. »Sille, joka kuulee pikkukoiran äänen, annan viisi syltä karttuunia ja kaksikymmentä tupakkatankoa.»

Puolen tunnin kuluttua palkinto oli kaksikymmentä syltä karttuunia ja sata tupakkatankoa pojalle, joka ensimmäiseksi kuulee pikkukoiran äänen.

Jeri oli kurjassa tilassa. Tottumattomana uimarina, tukehtumaisillaan suolaiseen veteen, joka huuhteli sen avointa kurkkua, se oli jo kangistumaisillaan, kun ensimmäisen kerran sattui huomaamaan kapteenin lampun tuikkeen. Sitä se ei kuitenkaan yhdistänyt kapteeniin eikä niin ollen pitänyt siitä sen suurempaa lukua kuin tähdistä, joita alkoi syttyä taivaalle. Sen mieleenkään ei juolahtanut, että se oli tähti tai että se ei ollut tähti. Se vain jatkoi uikutustaan ja suolaisen veden syljeskelyään. Mutta kun se vihdoin kuuli kapteenin äänen, se virkistyi silmänräpäyksessä. Se koetti nousta pystyyn ja haparoi etukäpälillään kapteenin ääntä kohti, samoin kuin olisi haparoinut kapteenin jalkaa, jos se olisi ollut lähellä. Tulos oli tuhoisa. Jouduttuaan pois vaakasuorasta asennostaan se painui veden alle ja sai päästessään pinnalle uuden suonenvetomaisen tukehtumiskohtauksen.

Tämän kestäessä se ei kyennyt vastaamaan kapteenin huuteluun, jonka se edelleen kuuli. Mutta kun se sai jälleen vedetyksi henkeä, se puhkesi iloiseen haukuntaan. Kapteeni oli tulossa nostamaan sitä pistävästä, purevasta merestä, joka sokaisi sen silmät ja esti sen hengittämästä! Kapteeni oli varmasti jumala, sen jumala, jolla oli jumalallinen pelastusvoima.

Pian se kuuli airojen tahdikkaan natinan hankaimissa, ja sen haukunnan riemun kohotti kaksinkertaiseksi riemu, joka soi kapteenin äänestä, kun hän herkeämättä rohkaisi Jeriä ja antoi määräyksiä soutajille.

»Ei mitään hätää, Jeri-poikaseni. Ei mitään hätää, Jeri. Ei mitään hätää. – Washee – washee, pojat! – Minä tulen, Jeri, minä tulen. Älä hellitä, poikaseni. Kestä vielä hetkinen. – Washee – washee, sen vietävät! – Kas tässä me nyt olemme, Jeri. Kestä vielä hetkinen. Älä hellitä, poikaseni, apu on lähellä. – Varovasti, varovasti, washee – washee.»

Sitten Jeri näki valaanpyyntiveneen epäselvän hahmon yhtäkkiä sukeltavan esiin pimeydestä, se huikaistui silmiinsä sattuvan valokimpun pistoksesta, ja kesken ilonhaukuntaansa se tunsi kapteenin käden tarttuvan sen niskanahkaan ja kohoavansa ilmaan.

Se painautui likomärkänä kapteenin sateesta kastunutta rintaa vasten, sen häntätöpykkä räpsi vimmatusti kapteenin käsivartta, joka piteli sitä, sen ruumis kiemurteli ja sen kieli nuoli nuolemistaan kapteenin leukaa ja suuta, poskia ja nenää. Eikä kapteeni tietänyt, että hän itse oli likomärkä ja että hänellä oli ensimmäinen aste ajoittaista malariaa, joka oli äkkiä puhjennut kosteuden ja jännityksen vaikutuksesta. Hän tunsi vain, että hänen vasta eilisaamuna saamansa koiranpentu oli jälleen turvassa hänen sylissään.

Miesten soutaessa hän ohjasi venettä peräsintanko kainalossa voidakseen pidellä Jeriä toisella kädellään.

»Voi sinua pikku riepua», leperteli hän itsekseen. »Voi sinua pikku riepua.»

Ja Jeri vastasi kielensä lipaisuilla, nyyhkyttäen ja itkien, niin kuin eksyneet lapset tekevät, kun heidät on löydetty. Se vapisi ja värisi, mutta ei kylmästä, vaan äärimmäisestä kiihoituksesta.

Laivalle palattuaan Van Horn lausui perämiehelle arvelunsa tapahtumasta.

»Pentu ei ole itsestään pudonnut laivasta, eivätkä laineetkaan ole huuhtoneet sitä laidan yli. Sidoin sen peitteeseen köydellä.»

Hän meni kannen poikki mesaanimaston luona koolla olevien laivamiesten ja kuudenkymmenen palaavan villin joukkoon ja valaisi lyhdyllään peitettä, joka yhä oli jamssisäkkien päällä.

»Tuo sen todistaa. Köysi on katkaistu. Solmu on siinä vielä. Kuka heittiö on syyllinen?»

Hän tutki mustien kasvojen muodostamaa kehää suunnaten siihen lyhtynsä valosuihkun, ja sellainen syyttävä suuttumus leimusi hänen katseestaan, että kaikkien silmät painuivat alas tai kääntyivät poispäin.

»Kunpa pentu osaisi puhua», pahoitteli hän. »Se sanoisi, kuka teki ilkityön.»

Kapteeni kumartui äkkiä Jerin puoleen, joka seisoi aivan hänen jalkojensa juuressa, niin lähellä, että sen märät etukäpälät olivat hänen paljaalla jalallaan.

»Tunnethan sinä sen, Jeri, tunnethan sinä sen vintiön», puheli hän usuttaen, ja hänen kätensä osoitti merkitsevästi mustaihoisten piiriä.

Jeri vilkastui silmänräpäyksessä, hyppeli sinne tänne ja päästeli lyhyitä, innostuneita haukahduksia.

»Luulen, että koira voi osoittaa minulle syyllisen», arveli Van Horn perämiehelle. »Tule, Jeri, etsi se, pure sitä, kaada kannelle. Kuka se on, Jeri? Etsi se. Etsi se.»

Jeri ymmärsi vain sen, että kapteeni tahtoi jotakin. Sen täytyi löytää jotakin, jota kapteeni kaipasi, ja se paloi palvelushalusta. Se hyppeli kotvan puoleen ja toiseen tietämättä minne lähteä, ja kapteenin usuttavat huudahdukset lisäsivät sen kiihkoa. Sitten sen mieleen johtui eräs ajatus. Sitä kapteeni tietysti tarkoitti! Mustaihoisten kehä murtui päästääkseen sen läpi, kun se pinkaisi pitkin laivan oikeata sivua tiheään sullotun tavaralaatikkopinon luo. Se työnsi kuononsa aukkoon, missä villikoira piileskeli, ja nuuski. Niin, villikoira oli siellä sisällä. Jeri ei ainoastaan tuntenut sen hajua, vaan kuuli myös sen uhkaavan murinan.

Jeri katsoi kysyvästi kapteeniin. Halusiko kapteeni, että se meni villikoiraa löylyttämään? Mutta kapteeni nauroi ja pudisti kättään osoittaakseen, että hän tahtoi Jerin etsivän muualta ja jotakin muuta.

Jeri jatkoi touhuamistaan ja nuuski sellaisia paikkoja, joissa kokemuksestaan tiesi olevan russakoita ja rottia. Kuitenkin sille pian selveni, ettei kapteeni halunnut niitä. Sen sydän oli pakahtua palvelusinnosta, ja sen tähden se ilman selvää tarkoitusta alkoi nuuskia mustaihoisten jalkoja.

Tämä yllytti kapteenia usuttamaan ja kehoittamaan, ja Jeri joutui miltei suunniltaan. Tätä se oli. Sen oli tunnettava laivan miehistö ja palaavat mustaihoiset heidän jaloistaan. Se piti kiirettä siirtyen nopeasti villistä toiseen, kunnes tuli Lerumien kohdalle.

Silloin se unohti, että kapteeni oli antanut sille jonkin tehtävän. Se muisti vain, että Lerumie oli loukannut sen pyhää persoonaa koskettamalla sitä käsillään ja että juuri Lerumie oli heittänyt sen yli laidan.

Raivosta ulvahtaen, hampaat irvissä ja lyhyet niskakarvat pörrössä se hyökkäsi mustaihoisen kimppuun. Lerumie pakeni pitkin kantta Jeri kintereillä, ja muut mustaihoiset olivat pakahtua nauruun. Heidän kierrellessään kannella Jerin onnistui useita kertoja raapia hampaillaan pakenevia pohkeita. Sitten Lerumie kiipesi isonmaston puomille, ja Jeri jäi voimattomana raivoamaan kannelle.

Mustaihoiset ryhmittyivät puoliympyrään kunnioittavan välimatkan päähän Van Hornista, joka seisoi Jerin vieressä. Van Horn suuntasi sähkölyhtynsä valon puomilla istuvaan mustaihoiseen ja näki pitkiä, yhdensuuntaisia naarmuja Jerin peitteen avanneissa sormissa. Hän osoitti niitä merkitsevästi Borckmanille, joka seisoi piirin ulkopuolella, jottei ainoatakaan mustaihoista olisi hänen selkänsä takana. Kapteeni nosti Jerin syliinsä ja lauhdutti sen vihaa puhellen:

»Sinä olet kelpo poika, Jeri. Sinä merkitsit ja leimasit hänet. Sellainen koira! Sinä olet iso mies!»

Hän kääntyi jälleen valaisemaan puomilla ratsastavaa Lerumieta, ja hänen äänensä oli ankara ja tyly, kun hän puhutteli mustaihoista.

»Mikä sinun nimesi on, lurjus?» hän kysyi.

»Minu olla Lerumie», kuului kirskuva, vapiseva vastaus.

»Sinä tulet Penduffryltä?»

»Minu Meringeltä.»

Kapteeni Van Horn mietti hetkisen ja hyväili käsivarrellaan olevaa pentua. Se oli ollut sittenkin palaava villi. Päivän tai korkeintaan kahden päästä hän laskisi miehen maihin ja pääsisi siitä eroon.

»Tuhat tulimmaista», jyrisi hän, »olen sinulle vihainen. Olen sinulle hyvin vihainen. Minkä tähden sinä viskasit minun pikkukoirani mereen?»

Lerumie ei kyennyt vastaamaan. Hän pyöritteli avuttomana silmiään, valmistuen hirmuiseen selkäsaunaan, jollaisia hän katkerasta kokemuksesta tiesi valkoisten herrojen tavallisesti antavan.

Kapteeni Van Horn toisti kysymyksen, ja mustaihoinen pyöritteli jälleen avuttomana silmiään.

»Tupakan sijasta saat rangaistuksen», ärjyi kapteeni. »Saat ankaran rangaistuksen. Jos katsahdatkaan vielä minun pieneen koiraani, saat selkäsaunan ja seisoa vahdissa koko yön ylähangan puolella. Kuuletko?»

»Minu kuulla», vastasi Lerumie surkealla äänellä, ja välikohtaus päättyi siihen.

Palaavat villit menivät kajuuttaan nukkumaan. Borckman ja laivamiehistö nostivat isonpurjeen ja ohjasivat Arangin oikeaan suuntaan. Ja kapteeni nouti hytistä kuivan peitteen ja paneutui nukkumaan puristaen kainaloonsa Jeriä, joka nojasi päätään hänen olkaansa.