Etelämeren seikkailuja

Pakana

Ensi kerran tapasin hänet hirmumyrskyssä. Omituista kyllä, olimme taistelleet myrskyssä samalla kuunarilla enkä minä keksinyt häntä ennenkuin kuunari oli mennyt altamme kappaleiksi. Epäilemättä olin nähnyt hänet muun kanaka-miehistön joukossa laivalla, mutta tietoisesti ei minulla ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan, sillä Petite Jeanne oli liian täynnä väkeä. Paitsi kahdeksaa tai kymmentä kanaka-merimiestä, valkoista laivuria ja perämiestä, isäntää ja kuutta kajuuttamatkustajaa se kuljetti Rangiroasta purjehtiessaan noin kahdeksankymmentä viisi kansimatkustajaa – Paumotuksen ja Tahitin asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jokaisella sälylaatikkonsa, puhumattakaan makuumatoista, vaipoista ja vaatemytyistä.

Helmenkalastuskausi Paumotus-saarella oli lopussa ja kaikki palasivat nyt Tahitiin. Me kajuuttamatkustajat olimme helmien ostajia. Kaksi oli amerikalaista, yksi kiinalainen, Ah Choon (valkoisin kiinalainen, mitä olen milloinkaan nähnyt), yksi oli saksalainen, yksi Puolan juutalainen, ja minä täydensin puolen tusinan.

Oli ollut hyvin suotuisa kalastuskausi. Kellään meistä ei ollut syytä valittaa, eipä edes kellään kahdeksastakymmenestä viidestä kansimatkustajasta. Kaikki olivat tehneet hyviä kauppoja ja odottivat nyt vain saavansa kaikessa rauhassa levätä kyllikseen Papeetessa.

Petite Jeanne oli luonnollisesti liiassa lastissa. Se oli oikeastaan vain seitsemänkymmenen tonnin vetoinen eikä sillä ollut oikeutta kuljettaa kymmenettä osaakaan siitä määrästä, mitä sillä nyt oli mukanaan. Kansiluukkuihin saakka se oli lastattu täyteen helmiäisiä ja kopraa. Oli ihan ihme, että miehistö saattoi hoitaa sitä. Kannella ei ollut liikkumisen tilaa. Päästäkseen kulkemaan piti heidän astua pitkin laivan partaita.

Öisin he liikkuivat harppoen nukkuvien yli, joita kannella oli – sen vannon – kaksi kerrosta. Lisäksi siellä oli kananpoikia ja porsaitakin ja jam-säkkejä, ja jokainen mahdollinen paikka vielä ripustettu täyteen kokospähkinänippuja ja banaaniterttuja. Molemmin puolin etu- ja perävanttien välille, tarpeeksi matalalle, jotta etupuomi voi kääntyä vapaasti, oli jännitetty köysiä ja jokaisessa köydessä riippui ainakin viisikymmentä banaaninippua.

Matka tuntui käyvän ikäväksi, vaikkapa voisimmekin sen suorittaa kahdessa, kolmessa vuorokaudessa, mikä olisi vallan hyvin riittänyt, jos kaakkoispasaadi olisi tuullut reippaasti. Mutta eihän se puhaltanut. Ensimmäisten viiden tunnin kuluttua se kuoli pois vain tempovaksi ja läähättäväksi leyhkymiseksi. Tyyntä kesti koko yön ja seuraavan päivän niin raskaana ja tukehuttavana, että jo pelkkä ajatus avata silmiänsä aiheutti päänkipua.

Toisena päivänä kuoli muuan mies, alkuasukas eräältä itäiseltä saarelta, kalastuskauden parhaimpia sukeltajia. Isorokko – se oli hänen tautinsa, vaikken voi käsittää, miten se oli päässyt laivaan, kun ei yhtään tunnettua tapausta ollut sattunut maissa silloin, kun jätimme Rangiroan. Nyt sitä kuitenkin oli laivalla – yksi oli kuollut ja kolme muuta sairaana.

Siinä ei ollut mitään tekemistä. Ei voitu eristää sairaita eikä antaa heille hoitoa. Olimmehan me lastatut kuin sardiinit. Ei ollut muuta neuvoa kuin mädätä ja kuolla – se merkitsee, ei ollut muuta tehtävää sen yön jälkeen, joka seurasi ensimmäistä kuolemantapausta. Sinä yönä, nähkääs, karkasivat perämies, isäntä, Puolan juutalainen ja neljä alkuasukasta suuressa valasveneessä. Heistä ei ole kuultu mitään sen jälkeen. Aamulla kapteeni puhkaisi kaikki muut veneet, ja siinä me sitten olimme.

Sinä päivänä sattui kaksi kuolemantapausta ja seuraavana kolme ja sitten se kohosi kahdeksaan. Oli omituista nähdä, miltä kannalta me asiaa katsoimme. Alkuasukkaat vaipuivat mykän kauhun tilaan. Kapteeni – Oudouse nimeltään, ranskalainen – hermostui ja tuli levottomaksi, sai suorastaan kouristuskohtauksia. Hän oli suuri, lihava mies, painoltaan vähintäin kaksi sataa naulaa, ja muuttui äkkiä veteläksi ja tutisevaksi hyytelö- ja rasvavuoreksi.

Saksalainen, kaksi amerikalaista ja minä ostimme kaiken skotlantilaisen viskyn ja kuljimme aina hienossa humalassa. Teoria oli todellakin sukkela – jos pidimme itsemme alkoholin läpihapattamina, niin jokainen rokkobakteerio, mikä tulisi kosketukseen kanssamme, palaisi heti tuhaksi. Ja teoria piti paikkansa käytännössä, vaikka minun täytyy tunnustaa, etteivät kapteeni Oudouse eikä Ah Choon saaneet tautia. Ranskalainen ei juonut ollenkaan ja kiinalainen vain lasin päivässä.

Ne olivat ikäviä päiviä. Kun aurinko kohosi pohjoiseen, paistoi se melkein kohtisuorasti. Tuulta ei ollut, lukuunottamatta joitakuita puuskia, jotka puhalsivat tuimasti noin kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntiakin, ja päättyivät aina vedenpaisumusta muistuttavaan rankkasateeseen. Jokaisen puuskan jälkeen paahtoi aurinko jälleen nostaen kokonaisia höyrypilviä vettä valuvista kansista.

Tuo höyry ei ollut miellyttävää. Siinä oli kuolleiden löyhkää, täynnä miljoonia ja yhä miljoonia bakteerioita. Me otimme aina ylimääräisen lasillisen, kun näimme höyryn nousevan kuolleista ja kuolevista, ja tavallisesti sitten vielä pari, kolme lisäryyppyä, koko vahvoiksi sekotettuina. Sitäpaitsi oli meillä tapana kallistaa muutamia laseja aina kuin kuolleita heitettiin mereen hai-kaloille, joita parveili ympärillämme.

Yksi viikko kului näin, mutta sitten loppui visky. Se oli onni, sillä en taitaisi muuten olla nyt elossa. Täytyi olla raitis mies kestääkseen seuraavat tapaukset. Sen luultavasti myönnätte, kun mainitsen pienen tosiseikan – vain kaksi miestä jäi meistä kaikista eloon. Toinen mies oli tuo pakana – niin ainakin kapteeni Oudouse häntä nimitti sillä hetkellä, kun tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Mutta palatkaamme asiaan.

Oli viikon loppupuoli, visky oli lopussa ja helmenostajat raittiita. Silloin tulin sattumalta katsahtaneeksi ilmapuntariin, joka riippui kajuutan käytävässä. Sen normaalitila oli Paumotuksen seuduilla 29.90, ja olihan tavallista nähdä sen vaihtelevan 29.85:stä 30: een, vieläpä 30.05: een, mutta kun näki sen, niinkuin minä, laskevan 29.62: een, oli se tarpeeksi raitistuttamaan juopuneimmankin helmenostajan, vaikka hän polttaakin tuhaksi isorokkobakteerioita skotlantilaisella viskyllä.

Näytin ilmapuntaria kapteeni Oudouselle ja sain tietää, että hän oli jo useampia tunteja nähnyt sen laskemisen. Paljoa ei voinut tehdä, mutta mitä tehtiin, oli hyvin tehty lukuunottaen olosuhteet. Hän käski korjata purjeita kokoon ja vähentää niitä myrskypurjeisiin saakka, jakoi pelastusrenkaat ja odotti myrskyä. Erehdyksen hän teki vasta tuulen tultua. Hän käänsi tuuleen, joka oli alihangan puolella, mikä olisikin ollut oikein päiväntasaajan eteläpuolella, ellei – ja siinä se erehdys olikin – ellei olisi oltu aivan hirmumyrskyn tiellä.

Me olimme keskellä sen uraa. Sen näin tuulen tasaisesta kiihtymisestä ja ilmapuntarin säännöllisestä laskemisesta. Tahdoin saada kapteenin kääntämään myötätuuleen ja pitämään sitä suuntaa, kunnes ilmapuntari lakkaisi laskemasta, ja sitten luovimaan jälleen ylös tuuleen. Kiistelimme tästä, kunnes hän tuli hysteeriseksi, mutta hän ei muuttanut suuntaa. Pahinta oli, etten saanut muita helmenostajia puolelleni. Mikä minä olin miehiäni tietämään merestä ja sen tavoista enemmän kuin tavallinen kunnon kapteeni? Se oli heidän ajatuksensa, sen tiesin.

Luonnollisesti nousi kauhea aallokko, enkä milloinkaan unohda niitä kolmea ensimäistä aaltoa, jotka kuunari sai sisäänsä. Se oli laskenut tuuleen, ja ensimmäinen aalto teki puhdasta jälkeä. Pelastusrenkaat olivat vain vahvoja ja terveitä varten ja heilläkin oli niistä vähän hyötyä, kun taas kaikki vaimot ja lapset, banaanit ja pähkinät, porsaat ja laatikot, sairaat ja kuolleet lakaistiin pois huutavana ja kirkuvana röykkiönä.

Toinen aalto täytti Petite Jeanne'n kannen laitoja myöten, ja kun perä vajosi ja keula nousi taivasta kohti, niin vierivät kaikki sekä elävät että kuolleet peräpuolelle. Se oli ihmiskoski. He menivät pää edellä, jalat edellä, sivuttain, vieritellen, sätkien, kiemurrellen, taistellen, väännellen. Silloin tällöin joku sai kiinni tuesta taikka köydestä, mutta päälletulevien paino riipaisi irti kaikista sellaisista otteista.

Yhden miehen näin tarttuvan oikean puolen ristipollariin – hänen päänsä murtui kuin munankuori. Näin, mitä oli tulossa, juoksin ylös kajuutan katolle ja sieltä itse suurpurjeeseen. Ah Choon ja amerikalainen yrittivät seurata minua, mutta minä olin hyppäyksen verran heidän edellään. Amerikalainen pyyhkäistiin perän ylitse kuin kaarnan kappale. Ah Choon sai kiinni ruorirattaan poikkipuusta ja kiepautti itsensä sen taakse, mutta eräs suurikasvuinen Raratonga vahine (nainen) – painoi varmaan kaksisataa ja viisikymmentä – paiskautui suoraan häntä vastaan ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri. Ah Choon tarttui toisella kädellään kanaka-ruorimieheen ja samassa hetkessä kallistui laiva oikealle kyljelleen.

Ruumiiden ja aallokon ryntäys muutti äkkiä suuntaansa ja kääntyi oikealle puolelle. Ja niin he menivät, Ah Choon, ruorimies ja vahine; voinpa vannoa, että näin Ah Choon'in irvistävän minulle filosofin alistuvaisuudella kiepsahtaessaan laidan ylitse mereen.

Kolmas aallokko, suurin kaikista, ei tehnyt niin paljon tuhoa. Kun se tuli, oli joka ikinen vielä elossa oleva turvautunut köysiin. Kannella oli kenties tusina läähättäviä, puolitukehtuneita raukkoja vierimässä sinne tänne yrittäessään ryömiä turviin. He menivät kaikki menojaan laidan ylitse samoin kuin molempien jälellä olevien veneiden pirstaleet. Jäljellä olevat helmien ostajat ja minä toimitimme aaltojen välillä noin viisitoista naista ja lasta kajuuttaan, mutta vähän niillä raukoilla oli siitä lopullista apua.

Tuuliko? Kaikesta kokemuksestani huolimatta en olisi voinut ymmärtää, että tuuli saattaa olla sellainen kuin se tuuli oli. Sitä ei voi kuvata. Kuinka joku voisi kuvata painajaista? Niin oli tämän tuulenkin laita. Se repi vaatteet pois päältä. Minä sanon: repi ne pois, ja tarkotan, mitä sanon. En pyydä teitä sitä uskomaan. Tahdon vain kertoa, mitä näin ja tunsin. Toisinaan en usko sitä itsekkään. Minä läpäisin kaiken sen, ja siinä on kylliksi. Kukaan ei voinut kääntää kasvojaan sitä tuulta vasten ja jäädä eloon. Se oli luonnoton ja vielä suurempi luonnottomuus oli sen jatkuva kasvaminen.

Kuvitelkaa lukemattomia miljoonia ja biljoonia tonneja hiekkaa. Kuvitelkaa tämä hiekka eteenpäin kiitävänä yhdeksänkymmentä, sata taikka joku muu määrä penikulmia tunnissa. Kuvitelkaa vielä tämän hiekan olevan näkymätöntä, mahdotonta erottaa, mutta kuitenkin painavaa ja tiheää. Tehkää näin, silloin saatte heikon aavistuksen, mitä tämä tuuli oli.

Kenties ei hiekka sittenkään ole oikea vertauskuva. Ajatelkaa mutaa, näkymätöntä, kouraan tuntumatonta, mutta raskasta kuin lieju. Ei, vaan vieläkin pahempaa. Olettakaa, että jokainen ilman molekyyli olisi liejusärkkä. Sitten koettakaa kuvitella näiden liejusärkkien lukemattomat työnnöt. Ei, minä luovun. Kuvattakoon sanoilla elämän luonnollisia ilmiöitä, mutta mahdotonta on kielen avulla kuvata joka suhteessa niin rajattoman kauheata kuin tämä tuuli oli.

Niin paljon tahdon kuitenkin sanoa: meri kohosi ensin korkeaksi, mutta tämä tuuli nujersi sen. Taikka oikeastaan: näytti siltä, kuin tämä hirmumyrsky olisi imenyt kitaansa koko valtameren ja sieltä purkautunut ilman tilalle.

Tietysti olivat purjeemme menneet aikoja sitten. Mutta kapteeni Oudousella oli Petite Jeanne'lla eräs varustus, jota en koskaan ollut nähnyt Etelämeren kuunareilla – meriankkuri. Se oli kartion muotoinen, purjekankainen säkki, jonka suuta piti auki rautalaite. Tämä meriankkuri muistutti jonkun verran lohikäärmettä, se haukkoi vettä niinkuin lohikäärme haukkoo ilmaa, eräällä erotuksella kuitenkin. Meriankkuri pysytteli ihan vedenpinnan alla pystysuorassa asennossa. Pitkä köysi yhdisti sen kuunariin. Seurauksena oli, että kuunari aina kulki keulalaita tuulta ja aaltoja vastaan..

Asema olisi ollut aika hyvä, ellemme olisi sattuneet ihan myrskyn tielle. Tosin tuuli repi irti purjeemme rautaköysistä, riipoi mennessään latvamastot ja vieritti pois kaiken irtaimen tavaran, mutta kuitenkin olisimme hyvin kestäneet, ellemme olisi olleet lähenevän myrskykeskuksen kohdalla. Se ratkaisi kohtalomme. Minä olin melkein tunnottomassa voimattomuuden tilassa tuulen pieksemisestä ja luulen melkein kadottaneeni kaiken toivoni eloonjäämisestä ja olleeni valmis kuolemaan, kun myrskyn keskus meidät saavutti. Se tuli täydellisenä tyynenä. Ei ollut pienintäkään henkäystä. Vaikutus oli tukehuttava.

On muistettava, että me olimme monta tuntia kestäneet hirveätä lihaksien jännitystä vastustaaksemme tuulen kovaa painoa. Ja nyt yhtäkkiä paino poistui kokonaan. Muistan, miten minä tunsin laajenevani, luulin lentäväni hajalle kaikkiin suuntiin. Jokainen atomi ruumiissani oli työntävinään toisia atomeja luotaan haluten lentää, lentää avaruuteen. Mutta tätä kesti vain hetken. Häviö uhkasi meitä.

Vapautuneena tuulen painosta meri alkoi heti aaltoilla. Se otti vauhtia, teki hyppyjä pilviä kohti. Jokaiselta kompassin suunnalta puhalsi tuo käsittämätön tuuli tyyntä keskustaa kohti. Seurauksena oli, että aaltoja kohosi kaikilta suunnilta, kun ei enää mikään tuuli ollut niitä painamassa. Ne hyppivät kuin korkit pulpahtaen vadin pohjasta. Kaikki järjestys ja säännöllisyys hävisi. Oli vain hillittömiä, mielettömiä aaltoja, ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuisia. Ne eivät enää olleetkaan aaltoja, ei ainakaan ennen nähtyjen kaltaisia.

Ne olivat roisketta, hirveätä roisketta – siinä kaikki. Kahdeksankymmentä jalkaa korkeata vedenpärskettä. Kahdeksankymmentäkö? Ne olivat enemmän. Ne nousivat yli mastojemme huippujen. Ne olivat räjähdyksiä, juopuneita, kaatuivat miten tahansa ja minne hyvänsä tyrkkien ja syleillen toisiaan. Ne kamppailivat keskenään, kaatuivat päällettäin taikka paiskautuivat erilleen kuin tuhannet vesiputoukset. Se oli sellainen valtameri, tämä hirmumyrskyn keskus, josta ei kukaan koskaan ole uneksinutkaan. Se oli sekasortoa, kolminkertaista sekasortoa. Se oli anarkiaa. Se oli mielettömäksi käyneen meriveden helvetillinen kita.

Entä Petite Jeanne? En tiedä. Pakana kertoi minulle jälkeenpäin, ettei hänkään tiennyt. Kirjaimellisesti sanoen se revittiin rikki, jauhettiin murusiksi, hävitettiin olemattomiin. Kun tulin tajuihini, olin vedessä uiden koneellisesti, vaikka olinkin enemmän kuin puoleksi hukkunut. Miten olin veteen joutunut, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Muistelin nähneeni kuunarin lentäneen kappaleiksi, sen oli täytynyt tapahtua samassa silmänräpäyksessä, kun oma tajuntani hävisi. Siinä minä nyt olin, ainoana mahdollisuutena tehdä parhaani, eikä sekään ollut mitenkään lupaavaa. Nyt tuuli jälleen, merenkäynti oli hiljaisempi ja säännöllisempi, ja minä tiesin sivuuttaneeni myrskyn keskustan. Onneksi ei ollut haikaloja läheisyydessä. Myrsky oli hajottanut sen saaliinhimoisen joukon, joka oli ympäröinyt kuoleman laivaa ja syönyt ruumiita.

Petite Jeanne meni kappaleiksi noin keskipäivällä. Siitä oli kulunut varmaankin pari tuntia, kun sain kiinni erään sen luukuista. Oli rankka sade, ja pelkkä sattuma ajoi minut ja kansiluukun yhteen. Lyhyt köydenpätkä roikkui kiinni sinkilässään, ja minä tiesin kestäväni ainakin yhden vuorokauden, elleivät hait palaisi takaisin. Kolme tuntia myöhemmin, mahdollisesti enemmänkin, pysytellessäni kiinni luukussa, suljetuin silmin ja keskittäen kaikki tahdonvoimani vetääkseni keuhkoihini tarpeeksi ilmaa hengen pitimiksi ja samalla estääkseni liikaa vettä sisääni pääsemästä ja ruumistani sen painosta uppoamasta, luulin kuulevani ääniä. Sade oli lakannut ja myrsky sekä aallokko asettuivat ihmeellisen nopeasti. Tuskin kahdenkymmenen jalan päässä näin kapteeni Oudousen ja pakanan toisella luukulla. He taistelivat luukun omistamisesta – ainakin ranskalainen huitoi rajusti.

"Paien noir (musta pakana)!" kuulin hänen huutavan ja samassa antavan kanakalle potkun.

Kapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa paitsi kenkiä. Ne olivat raskaat rihmakengät. Potku oli julma, sillä se sattui pakanan suuhun ja alaleukaan tehden hänet puoleksi tunnottomaksi. Odotin, että hän antaisi takaisin, mutta hän tyytyi uimaan yksin ja avuttomana varman välimatkan päässä vihollisestaan. – Joka kerta, kun aallokko heitti hänet lähemmäksi, potkaisi ranskalainen hänet edemmäksi, ja potkaistessaan hän aina huusi kanakalle: – Senkin musta pakana!

– Kahdesta centimistä tulisin kernaasti sinut upottamaan, sinä valkoinen peto! huusin hänelle.

Ainoana syynä, etten sitä tehnyt, oli se seikka, että tunsin itseni lopen uupuneeksi. Jo uimisen ajatuskin oli kammottava. Sen sijaan huusin kanakalle, että hän uisi luokseni ja jakaisi luukun kanssani. Otoo, se oli hänen nimensä (lausutaan O-to-o), oli Bora-Bora saarelta, joka on Seurasaarista läntisin. Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän löytänyt luukun ensiksi ja tavattuaan vähän ajan kuluttua kapteeni Oudousen tarjonnut hänelle turvaa – kiitokseksi tämä oli potkaissut hänet pois.

Näin satuimme Otoo ja minä ensiksi yhteen. Hän ei ollut mikään tappelija; päinvastoin hän oli kuin itse rakastettavuus ja lempeys ja uhrautuvaisuus, vaikka pituus olikin yli kuusi jalkaa ja lihakset kuin härkätaistelijalla. Taistelija hän ei ollut, mutta ei myöskään pelkuri. Hänellä oli leijonan sydän, ja niinä monina vuosina, jotka nyt seurasivat, näin hänen uskaltavan useita kertoja niin paljon, etten minä olisi luullut voivani uneksiakaan sellaista tehtävän. Tarkotan, että samalla kun hän aina karttoi tappeluun joutumista, jos se vain oli mahdollista, hän ei koskaan juossut tiehensä, kun oli tosi edessä. Siinä saikin "varoa itseänsä", kun Otoo kerran pääsi vauhtiin. En unohda milloinkaan, mitä hän teki Bill Kingille. Se tapahtui saksalaisella Samoalla. Bill King'iä pidettiin parhaimpana raskaan sarjan nyrkkeilijänä koko amerikalaisessa laivastossa. Hän olikin koko peto, oikea gorilla, sellainen, joka löi nopeaan ja kovasti. Hän alkoi potkaisten Otoota kaksi kertaa sekä lyöden kerran nyrkillään, ennenkuin Otoo piti tarpeellisena vastata. En luule kestäneen neljää minuuttiakaan, ennenkuin Bill Kingillä oli neljä katkennutta kylkiluuta, murtunut kyynärvarsi ja nyrjähtänyt olkapää. Otoo ei ymmärtänyt mitään taiteellisesta nyrkkeilystä. Hän käytti vain voimiaan. Ja Bill King sai potea hyvinkin kolme kuukautta parantuakseen niistä vammoista, mitä hänelle tuotti tämä ottelu, eräänä iltapäivänä Apian rannalla.

Mutta minähän menen kertomukseni edelle. Jaoimme kansiluukun. Vuorottelimme aina, toinen makasi pitkällään luukulla ja lepäsi, sillä välin kun toinen, kaulaansa asti vedessä, piti siitä vain käsillään kiinni. Kaksi päivää peräkkäin vuorotellen vedessä ja luukulla ajelehdimme valtamerellä. Lopulta hourailin melkein koko ajan, vain toisinaan kuulin Otoon mutisevan jotakin omalla kielellään. Vedessä olomme esti meidät kuolemasta janoon, vaikka merivesi ja auringonpaiste yhtyivätkin kaikkein herttaisimmasti ja kipeimmästi kirvelemään ja polttamaan ihoa.

Loppujen lopuksi Otoo pelasti henkeni. Kun tulin tajuihini, makasin rannalla kaksikymmentä jalkaa vedestä, suojanani auringon paahteelta joukko suuria kokospalmun lehtiä. Ei kukaan muu kuin Otoo voinut minua sinne kuljettaa ja kasata lehtiä varjostamaan minua. Hän makasi vieressäni. Sitten kadotin taas tajuntani ja kun jälleen heräsin, oli kylmä tähtikirkas yö ja Otoo painoi maitorikasta pähkinää huulilleni.

Olimme ainoat eloon jääneet Petite Jeanne'sta. Kapteeni Oudouse lienee kuollut väsymyksestä, sillä muutamaa päivää myöhemmin ajautui hänen luukkunsa maihin ilman häntä. Otoo ja minä elimme yhden viikon koralliriutalla alkuasukkaiden kanssa, josta meidät pelasti ranskalainen risteilijä ja kuljetti Tahitiin. Sillä välin olimme juhlallisesti vaihtaneet nimiä. Etelämeren saarilla tämä toimitus sitoo kaksi miestä vankemmin toisiinsa kuin veriveljeys Europassa. Alote oli minun, ja Otoo tuli siitä ylen onnelliseksi.

– Hyvä on, sanoi hän, – mehän olemme olleet tovereita kaksi vuorokautta kuoleman leuoissa.

– Tällä kertaa ne leuat kangersivat, huomautin minä.

– Te teitte hyvän työn, herra, vastasi hän, – eikä kuolema tahtonut olla halpamainen.

– Miksi sinä minua herrottelet? kysyin minä ja yritin näyttää loukkaantuneelta. – Olemmehan vaihtaneet nimiä. Sinä sanot minua Otoo'ksi ja minä sanon sinua Charleyksi; meidän kesken olkoon aina niin. Sehän on yleinen tapa. Ja kun kerran kuolemme ja jos sattuisi, että elämme uudelleen jossakin tähtien ja pilvien takana, olet yhä Charley minulle ja minä sinulle Otoo.

– Niin, herra, sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat lempeästä ilosta.

– Siinä sinä taas olet herroinasi! huudahdin hänelle paheksuvasti.

– Ei tee mitään, mitä minun huuleni sanovat, ne ovat vain minun huuleni, todisteli hän. – Mutta ajatuksissani on aina Otoo, sillä kun ajattelen itseäni, ajattelen teitä. Milloin hyvänsä joku lausuu nimeni, ajattelen teitä. Ja pilven takana ja tähtien takana, aina ja ikuisesti olette te minulle Otoo. Onko niin hyvä, herra?

Salasin hymyni ja vastasin, että sai niin olla.

Erkanimme Papeetessa. Minä jäin maihin toipuakseni täydellisesti, ja hän meni eräällä kutterilla omalle saarellensa Bora-Boraan. Kuusi viikkoa myöhemmin hän tuli takaisin. Hämmästyin aika lailla, sillä hän oli puhunut minulle vaimostansa ja sanonut luopuvansa pitkistä matkoista ja palaavansa hänen luokseen.

– Mitä aiotte tehdä, herra, kysyi hän ensi tervehdyksen jälkeen.

Kohotin hartioitani, se oli pulmallinen kysymys.

– Mitä hyvänsä, vastasin, – koko maailma, koko meri ja kaikki sen saaret ovat avoinna edessäni.

– Silloin seuraan teitä, oli hänen yksinkertainen vastauksensa, – vaimoni on kuollut.

Minulla ei ole koskaan ollut veljeä, mutta olenhan nähnyt muiden veljiä ja epäilen suuresti, tokko kellään miehellä on koskaan ollut sellaista veljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli veli, isä ja äiti yhtä aikaa. Minä tiedän tulleeni paremmaksi ja kunniallisemmaksi mieheksi Otoon vaikutuksesta. Välitin vähät muista miehistä, mutta minun täytyi aina tehdä oikein Otoon silmissä. Hänen vuokseen en uskaltanut turmella itseäni. Hän teki minut ihanteekseen ja hänen rakkautensa ja kunnioituksensa teki minut hänelle monin verroin paremmaksi kuin todella olinkaan. Oli hetkiä, joina seisoin aivan perikadon partaalla ja olisin ottanut ratkaisevan askeleen, ellei Otoota olisi ollut. Hänen ylpeytensä minusta vaikutti vasten tahtoanikin tunkeutuen tietoisuuteeni, saaden minussa suuren voiman, enkä lopulta tahtonutkaan tehdä mitään, mikä olisi vähentänyt tätä ylpeyttä.

Alussa en tosin ymmärtänyt hänen tunnettaan. Hän ei milloinkaan huomauttanut mistään eikä valittanut. Hitaasti selveni minulle, kuinka korkealle hän oli minut asettanut ajatuksissaan ja samalla aloin myöskin ymmärtää, kuinka suurta surua hänelle tuottaisin, ellen tekisi parastani.

Seitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Seitsemäntoista vuotta hän oli vartijana nukkuessani, hoiti minua sairaana ja haavotettuna – niin, otti itse haavoja taistellessaan puolestani. Hän otti pestin samaan laivaan kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyynellä valtamerellä Hawaiista Sidney Headiin ja Torres-salmelta Galapagossaariin. Me purjehdimme Uusista Hebrideistä länteen Luisiadeihin, Uuteen Britanniaan, Uuteen Irlantiin ja Uuteen Hannoveriin. Me kestimme kolme haaksirikkoa – Gilbert-saarilla, Santa Cruz-ryhmässä ja Fidji-saarilla. Me myimme, ostimme ja vaihdoimme, missä oli vain dollarikin ansaittavissa helmillä, helmiäisillä, kopralla, kilpikonnanluulla tai hylkytavaroilla.

Työmme alkoi Papeetessa, heti sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut tahtovansa seurata minua minne hyvänsä. Siihen aikaan oli Papeetessa muuan klubi, jonne kokoontui helmien kalastajia, kauppiaita, laivureita ja kaikkea mahdollista roskaväkeä, Etelämeren seikkailijajoukkoa. Siellä pelattiin uhkapeliä ja juotiin hurjasti. Pelkään ottaneeni pahan tavan viipyä usein kauemmin kuin oli tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta miten myöhään siellä viivyinkin, aina oli Otoo minua odottamassa ja saattoi turvallisesti kotiin.

Aluksi hymyilin, sitten riitelin hänen kanssaan. Lopuksi sanoin suoraan, etten tarvinnut lapsenhoitajaa. Sitten en enää nähnyt häntä tullessani klubista. Mutta viikon kuluttaa huomasin sattumalta, miten hän minua seurasi, hiipien perässäni toisella puolella katua mangopuiden varjossa. Mitä minun oli tekeminen? Tiesinhän tehtäväni.

Huomaamattani aloin lyhentää viipymistäni klubissa. Sateisina ja myrskyisinä öinä juomisen ja pelin huumauksessa hiipi mieleeni ajatus Otoosta, joka seisoi ulkona odottamassa mangopuiden alla. Tosiaankin, hän teki minut paremmaksi ihmiseksi. Eikä hän kuitenkaan ollut turhan tarkka. Kristillisestä moraalista ei hänellä ollut mitään tietoa. Bora-Boran asukkaat olivat kaikki kristityitä, mutta hän oli pakana, ainoa uskoton koko saarella, suuri materialisti, joka oli varma siitä, että kun kuolee, niin on kuollut. Hän uskoi enemmän siihen, että pitää olla rehellinen ja tehdä aina oikein. Hänen lakikirjassaan oli halpamaisuus ja pikkumaisuus melkein yhtä raskas rikos kuin murha, niin, luulenpa, että hän kunnioitti murhaajaa enemmän kuin miestä, joka aina kieroilee ja käyttää konnankoukkuja.

Minun suhteeni hän vastusti kaikkea, mikä vain saattoi vahingoittaa minua. Pelistä hän ei puhunut mitään. Hän oli itse innokas pelaaja, mutta hänen mielestään oli terveydelle vahingollista olla myöhään ulkona. Hän oli nähnyt useiden saaneen kuumeen varomattomuudesta. Hän ei ollut myöskään ryypyn vihaaja, otti sen itse mielellään, kun oli märkää ja raskasta työtä veneessä, mutta hän puolusti kohtuullisuutta väkevien nauttimisessa. Hän oli nähnyt monen kuolleen tai turmeltuneen niiden myrkystä.

Otoo piti aina huolta minun hyvinvoinnistani. Hän ajatteli kaikki valmiiksi, punnitsi suunnitelmiani ja oli niistä enemmän innostunut kuin minä itse. Aluksi, ennenkuin ennätin huomata hänen harrastustaan, täytyi hänen aina arvailla aikomuksiani, kuten esimerkiksi kerran Papeetessa, kun olin aikeessa tehdä sopimuksen erään lurjusmaisen maamieheni kanssa guanokaupasta. En tiennyt häntä lurjukseksi eivätkä sitä tienneet muutkaan valkoiset Papeetessa, ei edes Otookaan. Mutta kun hän huomasi meidän ystävyytemme kasvavan, niin hän teki tiedusteluja tietämättäni. Syntyperäisiä merimiehiä kokoontui joka suunnalta usein Papeeteen. Otoo meni heidän joukkoonsa vaistonsa johtamana ja kyseli, kunnes tiesi tarpeeksi pitääkseen epäluulojaan oikeina. Olipa se tosiaan kaunis juttu, se, joka koski Randolph Watersia. En voinut aluksi uskoa sitä, kun Otoo ensiksi siitä kertoi, mutta kun puhuin siitä Watersille, tunnusti mies heti ja matkusti tiehensä ensimmäisellä laivalla, mikä meni Aucklandiin.

Tunnustan, ettei se minua aluksi miellyttänyt, kun Otoo pisti nenänsä asioihini. Mutta kun tiesin, ettei hän millään tavalla ollut omanvoitonpyyntöinen, täytyi minun lopulta ottaa lukuun hänen järkevyytensä ja arvostelunsa. Hänen huolenaan oli vain minun etuni, ja siinä hän oli tarkka- ja kaukonäköinen. Vähitellen tuli hänestä minun neuvonantajani ja lopulta hän tunsi asiani paremmin kuin minä itse. Minulla oli täysi määrä nuoruuden huolettomuutta, sillä pidin iloista elämää parempana kuin dollareita, seikkailuja hauskempina kuin tyyntä laskemista ja arvioimista. Onni oli, että minulla oli sellainen kaitsija. Tiedän, ilman Otoota en olisi tässä tänään. Monista esimerkeistä mainittakoon yksi. Minulla oli ollut hiukan kokemusta siitä, kuinka alkuasukkaita metsästetään, ennenkuin rupesin helmenpyytäjien kanssa hommiin Paumotus-saarella. Otoo ja minä olimme yhdessä Samoan rannalla – eikä meillä tosiaankaan ollut kovin lihavat päivät – kun sain tarjouksen ruveta värvääjäksi erääseen prikiin, joka purjehti hakemassa mustaa työväkeä viljelysmaille. Otoo otti pestin samaan laivaan, ja seuraavat kuusi vuotta me risteilimme milloin milläkin laivalla Etelämeren villeimpiä seutuja. Otoo piti aina huolta siitä, että hän sai perimmäisen airon minun vieressäni. Meillä oli tapana laskea itse värvääjä maihin. Turvavene oli muutamia satoja jalkoja taaempana, ja värvääjän vene, airot valmiina soutuun, ihan lähellä rantaa. Kun astuin maihin vaihtotavaroineni, jätti Otoo aina aironsa ja asettui perätuhdolle winchester-kivääri käsillä, purjekangaspalasen alla. Venemiehistö oli myöskin asestettu, vaikka kiväärit pidettiin piilossa veneen laitojen juurella vaipan alla. Sillä aikaa, kun minä suostuttelin villatukkaisia ihmissyöjiä tulemaan Queenslandin viljelyksille, piti Otoo vahtia. Ja hyvin usein hän minua varotti, matalalla äänellä, epäilyttävistä tempuista ja kavalasta petoksesta. Usein sain ensimmäisen varotuksen hänen pyssynsä laukauksesta, joka kellisti jonkun neekereistä. Ja kun minun täytyi paeta veneeseen, oli hän aina auttamassa ja suojelemassa. Muistan kerran Santa Annalla, kun selkkaus alkoi heti veneen laskettua maihin. Turvavene kiirehti kyllä pelastamaan meitä, mutta villejä tuli kymmenittäin, ja he olisivat tuhonneet meidät kaikki, ellei Otoo olisi rohkeasti hypännyt maihin, pistänyt kätensä tavaroihin ja heitellyt ympärilleen tupakkaa, helmiä, kirveitä, veitsiä ja kalikoon kappaleita joka puolelle.