Joulun-aatto

Tuosta jälleen tanssittiin, sitten käytiin panttileikkejä, ja tanssittiin taas, ja siellä oli kakkua, ja siellä oli negus'ta, ja siellä oli iso könttä kylmää paistettua lihaa, ja siellä oli iso könttä kylmää keitettyä lihaa, ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta. Mutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen, kun viulunsoittaja (viekas koira, huomaa! Senlaatuinen mies, joka ymmärsi ammattinsa paremmin, kuin te taikka minä olisimme voineet neuvoa hänelle) aloitti "Sir Roger de Coverley'ta." Silloin vanha Fezziwig asetti itsensä tanssimaan Mrs. Fezziwig'in kanssa. Lisäksi etuparina; aika hyvä kappale työtä leikattuna heidän eteensä; kolme- taikka neljäkolmatta paria osan-ottajia; ihmisiä, joitten kanssa ei käynyt pilaa laskeminen; ihmisiä, jotka tahtoivat tanssia eivätkä ymmärtäneet kävelemistä ollenkaan.

Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi sen vertaa – jopa neljä sen vertaa – olisi vanha Fezziwig pitänyt heille, ja niin myöskin Mrs. Fezziwig. Mitä Mrs. Fezziwig'iin tulee, ansaitsi hän olla miehensä toveri sanan kaikissa merkityksissä. Joll'ei tässä ole suuri ylistys, sanokaat minulle suurempi, ja minä käytän sitä. Ilmeinen valo näytti lähtevän Fezziwig'ien pohkeista. Ne kumottivat jokaisessa paikassa tanssissa, niinkuin kuut. Te ette olisi voineet toisena hetkenä sanoa, kuinka niitten toisena kävisi. Ja kun vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig olivat suorittaneet koko tanssin: "etenemiset ja taantumiset", "molemmat kädet kumppanillenne", "kumarrukset ja niiaukset", "korkkiruuvin", "pistäkäät lanka neulan silmään" ja "palatkaat paikallenne", hypähti Fezziwig ylös – hypähti niin näppärästi, että näytti siltä, kuin hän olisi vilkuttanut jalkojansa, ja pääsi seisaalleen jälleen vähintäkään horjumatta.

Kun kello löi yksitoista, loppuivat nämät kotipaalit. Mr. ja Mrs. Fezziwig asettuivat kumpikin ovipuolensa viereen ja pudistaen erityisesti jokaisen kättä, kun hän meni pois, toivotti hänelle iloista joulua. Kun kaikki olivat lähteneet, paitsi molemmat puotipojat, tekivät he näitten samoin; ja niin hilpeät äänet hiljenivät, ja pojat laskettiin menemään vuoteillensa, jotka olivat tiskin alla takapuodissa.

Koko tämän ajan kuluessa oli Scrooge menetellyt, niinkuin ihminen, jolta järki on kadonnut. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat näkymöllä hänen entisen itsensä kanssa. Hän vakuutti todeksi kaikki, muisti kaikki, nautti kaikista ja hänessä huomattiin mitä kummallisin mielenliikutus. Vasta kuin hänen entisen itsensä ja Dick'in loistavat kasvot kääntyivät heidän puolestaan, muisti hän hengen ja havaitsi, että se tarkkaan katseli häntä, samalla kuin valkea sen päälaessa paloi aivan kirkkaasti.

"Vähällä", lausui henki, "tuommoiset yksinkertaiset ihmiset kiitollisiksi saa."

"Vähällä!" toisti Scrooge.

Henki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi molempia puotipoikia, jotka nyt kaikesta sydämestänsä kiittelivät Fezziwig'iä, ja sanoi niin tehtyään:

"No! Eikö niin? Hän on kuluttanut vaan muutamia puntia teidän maallisesta rahastanne; kolme taikka kukaties neljä. Onko tuo niin suuri asia, että hän ansaitsee näitä kiitoksia?"

"Ei se se ole", lausui Scrooge, tulistuen muistutuksesta ja puhuen huomaamatta, niinkuin hänen entinen eikä myöhempi itsensä. "Ei se se ole. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi taikka onnettomiksi; tehdä palveluksemme helposti taikka vaikeaksi; huviksi taikka rasitukseksi. Vaikka hänen voimansa olisi sanoissa ja katseissa; asioissa, niin halvoissa ja vähäpätöisissä, että olisi mahdoton laskea yhteen ja luetella niitä; entä sitten? Se onnellisuus, jonka hän antaa, on aivan yhtä suuri, kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."

Hän tunsi hengen silmäyksen ja pysähtyi.

"Mitä nyt?" kysyi henki.

"Ei mitään erittäin", vastasi Scrooge.

"Kyllä kai jotakin?" väitti henki.

"Ei", sanoi Scrooge, "ei. Minä soisin juuri nyt voivani lausua pari kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."

Hänen entinen itsensä väänsi alas lamput, kun hän lausui tämän toivon; ja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.

"Minun aikani käy lyhyeksi", muistutti henki. "Joutuin!"

Tätä ei sanottu Scrooge'lle eikä kellekään, jonka hän voi eroittaa, mutta se vaikutti äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä. Hän oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä viimoja; mutta niissä oli ruvennut ilmestymään tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen silmässänsä oli kiihkeä, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitä himoa, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun varjo laskeutuisi.

Hän ei ollut yksinään, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin puetun tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät menneitten joulujen hengen valossa.

"Se on vähäinen asia", lausui tyttö lempeästi. "Sinulle varsin vähäinen. Toinen epäjumala on sysännyt minut sijaltani; ja jos se voi tulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minä olisin tahtonut koettaa, ei minulla ole mitään syytä suruun."

"Mikä epäjumala on sysännyt pois sinut?" vastasi hän.

"Kultainen epäjumala."

"Siinä mailman tasapuolisuus on!" sanoi hän. "Tuskin se moittii mitään niin paljon, kuin köyhyyttä; vaan tuskin se ylenkatsoo mitään niin suuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistä!"

"Sinä pelkäät mailmaa liian paljon", vastasi tyttö säyseästi. "Kaikki sinun muut toiveesi ovat kadonneet toivoon päästä sen viheliäisistä soimauksista. Minä olen nähnyt sinun jalompien pyrintöjesi, toinen toisensa perästä raukeavan, siksi kuin päähimo, voiton himo, kokonaan on valloittanut sinut. Enkö minä ole?"

"Entä sitten?" arveli hän. "Vaikka olisinkin käynyt viisaammaksi, mitä sitten? Minä en ole muuttunut sinun suhteesi."

Tyttö pudisti päätänsä.

"Olenko minä?"

"Meidän liittomme on vanha. Se tehtiin, kun molemmat olimme köyhät ja tyydyimme olemaan niin, siksi kuin joskus voisimme kärsivällisen ahkeruutemme kautta parantaa maallista tilaamme. Sinä olet muuttunut. Silloin sinä olit toinen mies."

"Minä olin lapsi", sanoi hän maltittomasti.

"Sinun omat tunteesi ilmoittavat sinulle, että sinä et ollut, mitä sinä nyt olet", vastasi tyttö. "Minä olen. Mikä lupasi onnea, kun olimme yksi sydämessä, se on pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. Kuinka usein ja kuinka tyystisti minä olen ajatellut tätä, en tahdo sanoa. Siinä on kyllin, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut vapaaksi."

"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?"

"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."

"Millä sitten?"

"Muuttuneella luonnolla; uudella mielenlaadulla; toisenlaisella elämän suunnalla; toisenlaisella toivolla sen suurena päämääränä. Kaikella, joka teki minun rakkauteni jonkun arvoiseksi sinun silmissäsi. Jollei välimme koskaan olisi ollut tämmöinen", lausui tyttö, katsellen häntä lempeästi, mutta vakavasti, "sano minulle, etsisitkö minua ja koettaisitko voittaa minun sydäntäni nyt? Oi, ei!"

Hän näytti vasten tahtoansa myöntävän tätä arvelua oikeaksi. Mutta hän sanoi jonkunlaisella ponnistuksella: "Sinä et ajattele sitä."

"Minä ajattelisin mielelläni toisin, jos vaan saattaisin", lausui tyttö, "Jumala sen tietää! Kun minä olen oppinut tämänlaatuisen totuuden, tiedän minä, kuinka voimakas ja vastustamaton se on. Sillä jos sinä olisit vapaa tänään, huomenna, taikka eilen olisit ollut, sopiiko minun koskaan uskoa, että sinä valitsisit varattoman tytön – sinä, joka ystävällisissä puheissakin hänen kanssaan arvostelet kaikkia voiton mukaan; taikka, jos sinä, ainoasta johdattavasta peri-ajatuksestasi huolimatta, valitsisit hänet, enkö minä tiedä, että katumus ja suru varmaan seuraisivat? Minä tiedän sen; ja minä päästän sinut vapaaksi. Täydestä sydämestäni ja rakkauteni tähden häneen, jona sinä kerta olit."

Hän aikoi puhua; mutta kääntäen pois päätään, jatkoi tyttö:

"Tämä – menneitten muisto saattaa minut puoleksi siihen toivoon – ehkä surettaa sinua. Lyhyt, varsin lyhyt aika, ja sinä haihdutat ilolla muiston siitä, niinkuin hyödyttömän unelman, josta onneksi heräsit. Ole onnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!"

Tyttö meni, ja he erosivat.

"Henki!" sanoi Scrooge, "älä näytä minulle mitään enää! Vie minut kotiin. Miksi tahdot vaivata minua?"

"Yksi varjo lisäksi!" huudahti henki.

"Ei enää!" vastasi Scrooge. "Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä näytä minulle mitään enää!"

Mutta armoton henki kietoi hänet molemmilla käsivarsillaan ja pakoitti häntä katsomaan, mitä lähinnä tapahtui.

He olivat toisella näkymöllä ja toisessa paikassa: eräässä huoneessa, joka ei ollut aivan iso eikä komea, mutta täynnä kaikenlaista mukavuutta. Likellä talvivalkeata istui kaunis, nuori tyttö, joka oli niin suuresti äskeisen muotoinen, että Scrooge luuli sitä samaksi, kunnes hän näki hänen, nyt miellyttävänä vaimona, istuvan vastapäätä tytärtänsä. Tässä huoneessa oli hirveä hälinä, sillä siellä oli lapsia enemmän, kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan pystyi lukemaan; eivätkä he, ikäänkuin tuo ylistetty lauma runoelmassa, olleet neljäkymmentä lasta, jotka käyttivät itsensä niinkuin yksi, vaan jokainen lapsi käytti itsensä niinkuin neljäkymmentä. Seuraukset olivat melskeiset ylenmäärin; mutta ei kukaan näyttänyt huolivan siitä; päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä; ja jälkimäistä, joka pian alkoi ryhtyä leikkeihin, ryöstivät pikku rosvot ihan säälimättä. Mitä minä en olisi antanut saadakseni olla yksi heistä! Vaikka minä en olisi voinut koskaan olla niin taitamaton, ei, ei! Minä en olisi koko mailman aarteista rytistänyt tuota palmikoittua tukkaa ja repinyt sitä alas; ja mitä tuohon herttaiseen pikku kenkään tulee, minä en olisi temmannut sitä pois, Jumala siunatkoon sieluani! vaikkapa olisin pelastanut henkeni sillä. Enkä minä olisi voinut leikillä mitata hänen vyötäisiään, niinkuin he tekivät, rohkeat, nuoret veitikat; minä olisin pelännyt, että käsivarteni olisi rangaistukseksi kasvanut koukkuun eikä koskaan käynyt suoraksi jälleen. Vaan kuitenkin olisin mielelläni, minä myönnän sen, tahtonut koskea hänen huuliansa; kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut niitä; katsella hänen maahan luotuin silmiensä ripsiä eikä kuitenkaan saattaa häntä vähintäkään punehtumaan; päästää valloilleen hiusten aaltoja, joista yksi kiehkura jo olisi ollut verraton muisto; lyhyeltä, minä olisin tahtonut, sen tunnustan, saada vaikka vähimmän noitten lasten etu-oikeuksista, ja kuitenkin olla kylläksi mies panemaan arvoa siihen.

Mutta nyt kuului kolkutus ovelta, ja heti rynnättiin yhteisesti sinnepäin, että tyttö nauravalla muodolla ja vaatteet epäjärjestyksessä keskellä riehuvaa joukkoa kannettiin sitä kohden, juuri hyvään aikaan tervehtimään isää, joka tuli kotiin, mies muassa, kantaen joululahjoja ja leluja. Siinä mar huudettiin ja oteltiin ja turvatonta kantajaa ahdistettiin! Siinä tehtiin tuoleista tikapuut, kiivettiin ylös, kourittiin hänen plakkareitansa, riistettiin häneltä papereihin käärityt paketit, kiristettiin häntä kutreista, kiikuttiin hänen kaulassaan, koputettiin häntä selkään ja potkittiin hänen jalkojansa! Niitä ihmeen ja ilon huutoja, joilla jokaisen paketin avaaminen vastaan-otettiin! Sitä kauheata ilmoitusta, että sylilapsi oli tavattu juuri kuin se pisti vauvan paistinpannua suuhunsa, ja että oli enemmän kuin luultava, että se jo oli nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu puu-vatiin! Sitä ääretöntä lohdutusta, kun huomattiin, että se oli tyhjää hätäilemistä! Sitä iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä on kaikkia mahdoton kuvailla. Siinä on kyllä, että vähitellen lapset ja heidän mielenliikuntonsa siirrettiin ulos arki-huoneesta ja, yksi astuin erältään, ylikerrokseen, jossa he menivät levolle ja niin asettuivat.

Ja nyt Scrooge entistä tarkemmin katseli, kun perheen isä, johonka tytär hellästi nojautui, istui alas hänen ja äidin kanssa oman lietensä ääreen; ja kun hän ajatteli, että aivan samanlainen olento, yhtä täynnänsä suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla kevät hänen elämänsä kolkossa talvessa, kävivät hänen silmänsä kosteaksi.

"Kultaseni", lausui mies, kääntyen puolisoonsa hymyillen, "minä näin tänä iltana erään vanhan ystäväsi."

"Kuka se oli?"

"Arvaappas!"

"Kuinka minä sitä voisin? Ei, kyllä tiedän", lisäsi hän samalla, nauraen, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."

"Mr. Scrooge se olikin. Minä menin hänen konttorinsa akkunan ohitse ja, koska se oli auki ja kynttilä paloi huoneessa, täytyi minun melkein väkisinkin katsoa häntä. Hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan, kuulin minä; ja tuossa hän istui yksinään. Aivan yksinään mailmassa, luulen minä."

"Henki!" lausui Scrooge sortuneella äänellä. "Vie minut pois tästä paikasta."

"Minä sanoin sinulle, että nämät olivat olleitten varjoja", vastasi henki. "Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!"

"Vie minut pois!" huudahti Scrooge, "minä en kestä tätä!"

Hän kääntyi henkeä päin, ja huomaten, että se katseli häntä kasvoilla, joissa jollakin oudolla tavalla oli joku osa kaikista niistä kasvoista, joita se oli näyttänyt hänelle, alkoi hän taistella sitä vastaan.

"Jätä minut! Vie minut takaisin. Älä vaivaa minua enää!"

Taistelossa – taisteloksi sitä tuskin sopi sanoa, kosk'ei henki millään tavalla näyttänyt tekevän vastusta eivätkä toisen ponnistukset kuitenkaan häntä järkähyttäneet, havaitsi Scrooge, että sen valo leimusi korkeana ja kirkkaana; ja vähän arvaten, että hengen vaikutus häneen lähti tästä valosta, tarttui hän sammutinlakkiin ja painoi sen nopeasti alas sen päähän.

Henki lytistyi sen alla, että sammutin peitti koko sen ruumiin; mutta vaikka Scrooge painoi sitä alas kaikella voimallansa, ei hän voinut kätkeä sen valoa, joka yhtenä virtana valui sen alta maahan.

Hän tunsi, että hän oli uuvuksissa ja että häntä sanomattomasti nukutti, sekä että hän oli omassa makuuhuoneessaan. Hän painalti vielä lakkia jäähyväisiksi, jotta hänen kätensä puutuivat, ja ehti tuskin kömpiä vuoteesensa, kun hän jo vaipui sitkeään uneen.

III.
Toinen kolmesta hengestä

Scrooge heräsi kesken tavattoman ankaraa kuorsaamista. Hän nousi istualle vuoteessansa ja koetti selvittää ajatuksiansa. Tällä kertaa hänen ei ollut tilaisuus saada tietää, että kello taas oli yksi lyömällänsä. Hän tunsi, että hän oli tointunut oikeaan aikaan juuri neuvotellakseen toisen lähettilään kanssa, joka Jakob Marley'n toimesta tuli hänen luokseen. Mutta huomaten, että häntä rupesi pahasti viluttamaan, kun hän odotti saadaksensa nähdä, minkäpuolisen uutimen vasta ilmestyvä henki vetäisi syrjään, työnsi hän ne kaikki omin käsin sivulle ja, laskeutuen jälleen alas, alkoi tarkasti tähystellä joka taholle ympäri vuodetta. Sillä hänen teki mieli puhutella henkeä heti, kuin se tuli, eikä hän tahtonut äkki-arvaamatta tavata sitä ja säikähtyä.

Reippaan luokan herrasmiehet, jotka kehuvat tietävänsä tempun taikka pari sekä tavallisesti huolivat kotisi päivänajasta, ilmoittavat kelvollisuuttaan kummallisiin seikkoihin sillä puheella, että he pystyvät kaikkiin "kruunusta ja rististä" alkaen miestappoon saakka; joitten molempien vastakohtien välillä epäilemättä on melkoisen laaja ja lukuisa joukko asioita. Vaikk'en rohkene väittää aivan näin paljoa Scrooge'n puolesta, aion minä kuitenkin pyytää teitä uskomaan, että hän oli valmis näkemään koko lauman outoja ilmauksia, ja ettei mikään, sylilapsesta sarvikuonoon asti, olisi voinut erittäin hämmästyttää häntä.

Mutta vaikka hän nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hän millään lailla tietänyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikä mitään henkeä ilmestynyt, rupesi häntä kovasti värisyttämään. Viisi minutia, kymmenen minutia, neljännes kului, eikä mitään tullut. Koko tämän ajan makasi hän vuoteellansa aivan keskellä punaista valoa, joka tulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta kuin valoa, huoletti paljon enemmän, kuin kymmenkunta henkiä, sen vuoksi että oli mahdoton saada selkoa, mitä se tarkoitti taikka toimitti. Hän varoi välisti, että hänessä oli juuri tällä hetkellä joku merkillinen itse-palamisen kohtaus, eikä hänellä ollut edes sitä lohdutusta, että hän itse tiesi sen. Viimeiseltä alkoi hän kuitenkin ajatella niinkuin te taikka minä kohta olisimme ajatelleet; sillä ainahan se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä olisi pitänyt hädässä tehdä, ja olisi varmaan lisäksi tehnyt niin – viimeiseltä, sanon, alkoi hän ajatella, että tämän aaveisen valon lähde ja salaisuus oli läheisessä huoneessa, josta se näyttikin virtaavan, kun tarkemmin seurasi sen jälkiä. Kun tämä ajatus oli kokonaan valloittanut hänen mielensä, nousi hän hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.

Samalla silmänräpäyksellä, kuin Scrooge'n käsi tarttui lukkoon, huusi outo ääni häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.

Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut vähintäkään epäilemistä. Mutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto olivat verhotut vihantoilla kasveilla, että se oli juuri niinkuin lehto, josta kaikkialta heleät, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen, mistelin ja muuri-vehreän liuskaiset lehdet heijastivat valoa, ikäänkuin yhtä monta pikkuista peiliä olisi sirotettu sinne; ja niin mahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha, untelo liesi-roukkio ollut vertaista nähnyt, ei Scrooge'n aikana eikä Marley'n eikä moneen, moneen menneesen talveen. Läjitettynä lattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia, metsänriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita, pitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja, ostroni-tynnyreitä, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita orangeja, maukkaita päärynöitä, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia punssi-maljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllänsä. Luontevasti istui tällä kasalla iloinen jättiläinen, komea katsella. Hän piti kädessään palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vähän oli runsauden sarven kaltainen, ja nosti sitä ylös, korkealle ylös, vuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hän tuli tirkistellen ovesta sisään.

"Käy sisään!" huudahti henki. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua paremmin, ihminen!"

Scrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pää alaspäin, hengen edessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge, kuin hän oli ollut; ja vaikka hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, ei hän tahtonut kohdata niitä.

"Minä olen nykyisten joulujen henki", lausui kummitus. "Katso minua!"

Scrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen, viheriään vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. Tämä vaatteus riippui niin höllästi alas vartaloa myöden, että vankka rinta oli alaston, niinkuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin taikka peitettiin milläkään keinoin. Sen jalat, jotka näkyivät vähien liepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikä päässä ollut muuta, kuin rautatammen seppele, johon oli sinne tänne pistetty loistavia jääpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkät ja siteistä vapaat; vapaat, kuin sen hilpeä hymy, sen sädehtivät silmät, Sen avonainen käsi, sen hupainen ääni, sen hanska käytös ja sen iloinen muoto. Vyöllä se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinä ollut mitään miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitä syönyt.

"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.

"En koskaan", vastasi Scrooge.

"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa; minä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka ovat syntyneet näinä viimeisinä vuosina?" jatkoi henki.

"Minä en luule, että olen", lausui Scrooge. "Minä pelkään, etten ole.

Montako veljeä sinulla on ollut?"

"Enemmän kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.

"Kauhea perhe elättää!" mumisi Scrooge.

Nykyisten joulujen henki nousi ylös.

"Henki", lausui Scrooge nöyrästi, "johdata minua mihin tahdot. Minä lähdin viime yönä pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa paraikaa. Jos sinä saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyä siitä tänä yönä."

"Tartu vaippaani!"

Scrooge teki niinkuin käskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.

Rauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreät, kalkkunat, hanhet, metsän-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat, makkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmät ja punssit, kaikki katosivat silmänräpäyksessä. Samoin myöskin huone, valkea, punainen hohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n kadulla, josta (sillä ilma oli kylmä) kuului kaliseva, mutta vilkas ja miellyttävä soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja katoilta, ja poikien oli julman hauska nähdä, kun lumi loiskahti maahan ja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.

Rakennusten etupuolet näyttivät jotenkin mustalta, ja akkunat vielä mustemmalta, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen lumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jälkimäiseen kärryjen ja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja; vakoja, jotka risteilivät ja satoja kertoja jälleen risteilivät isojen katujen yhtymäpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla, joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa.

Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla – paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku – nauraen herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse. Linnunkauppiaitten puodit olivat vielä puoleksi auki ja hedelmänmyyjien hohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriäisiä, pöhö-vatsaisia koreja, täynnänsä kastanjia, jotka olivat muodoltaan niinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja välistä pyörähtivät ulos kaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia, ruskean-kasvoisia, leveä-vöisiä espanjalaisia sipuleita, heloittaen runsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltänsä veitikkamaisesti iskien silmää tytöille, kun he menivät sivutse ja kainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli päärynöitä ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa viinirypäleitä, joita puodin-isäntien hyväntahtoisuus oli pannut killumaan isoista koukuista, että ihmisten suut vetistyisivät ilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian pähkinöitä, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvällä hajullansa, kuinka käveltiin metsissä ja nilkkaa myöden hupaisesti kaalattiin kuivettuneissa lehdissä; tuossa Norfolkin paahdettuja omenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin näkyviin orangien ja limonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti pyytäen ja rukoillen, että heitä vietäisiin paperi-pusseissa kotiin ja syötäisiin päivällisten perästä. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli asetettu lasi-säiliöön keskelle näitä aimollisia hedelmiä, näyttivät, vaikka kuuluivatkin typerään ja hidasveriseen sukukuntaan, tietävän, että jotakin oli tekeillä, ja uivat kaikki ammotellen ympäri pikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa häärinässä.

Kryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi luukkua kenties kiinni panematta; mutta näistä aukoista mitäpä näkikään! Ei siinä kyllä, että vaakakupit, laskeutuen alas tiskille, kapsahtivat hauskasti, taikka että seililanka ja rulla erosivat toisistaan niin vikkelästi, taikka että rasiat rapisivat edestakaisin, niinkuin silmänkääntäjän kapineet, taikka edes, että teen ja kahvin sekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenälle, taikka edes, että rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman valkoiset, kaneli-tangot niin pitkät ja suorat, muut höysteet niin suloiset, kandeeratut hedelmät niin kakuiksi muodostetut ja niin riiskutetut sulatulla sokurilla, että kylmäkiskoisintakin katseliaa pyörrytti. Eikä siinäkään kyllin, että fiikunat olivat tuoreet ja turpeat, taikka että Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti punersivat kilpeydessään, taikka että kaikki oli niin hyvää syödä ja niin sievää joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiansa vastaan ovella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jättivät ostoksensa tiskille ja tulivat juosten takaisin niitä perimään, ja erhettyivät satoja kertoja samalla tapaa mitä parhaimmalla tuulella; sillä välin kuin kryytikauppias ja hänen väkensä olivat niin hupaiset ja hilpeät, että ne kiillotetut sydämet, joilla he kiinnittivät esi-liinansa selän takaa, olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, kannettuina ulko- puolella yleisön nähtäväksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos näitä halutti.

Mutta pian kellokastarit kutsuivat hyvät ihmiset kaikki kirkkoon ja kappeliin, ja pois he menivät, tulvaten pitkin katuja parhaissa vaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi useilta kymmeniltä sivukaduilta, solista ja nimettömistä sopista lukemattomia ihmisiä, kantaen päivällistänsä leipurin-puoteihin. Näitä köyhiä juhlailioita näytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillä hän seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkäytävässä ja nostaen pois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta tulisoitostansa heidän ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto, sillä kerta taikka pari, kun muutamat päivällisen-kantajat, jotka olivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hän pari vesipisaraa siitä, ja he leppyivät kohta taas. Sillä he sanoivat, että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta puhuen, niin se olisi!

Aikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni; vaan kuitenkin voitiin selvästi eroittaa kaikki nämät päivälliset ja kuinka niitten keittäminen edistyi siitä märästä paikasta, joka oli jokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin kivetkin olisivat kiehuneet.

"Onko sillä, mitä sinä porskutat tulisoitostasi, mikään omituinen maku?" kysyi Scrooge.

"On. Minun oma makuni."

"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällis-ruokaan?" kysyi Scrooge.

"Jokaiseen, joka hyvällä sydämellä annetaan. Halpaan kaikkein parhaimmin."

"Minkä vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?" kysyi Scrooge.

"Sen vuoksi, että se kaikkein enimmin kaipaa sitä."

"Henki", lausui Scrooge, hetken mietittyään. "Minua kummastuttaa, että kaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidän ympärillämme juuri sinä tahtoisit vähentää noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan huvitukseen."

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä tahtoisit riistää heiltä kaikki keinot päivällissyöntiin joka seitsemäs päivä, joka usein on se ainoa päivä, josta sopii sanoa, että he syövät päivällistä ollenkaan", sanoi Scrooge. "Etkö tahtoisi?"

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä koetat sulkea nämät paikat seitsemäntenä päivänä?" arveli Scrooge. "Ja se tietää aivan samaa."

"Minä koetan!" huudahti henki.

"Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä. Sitä on tehty sinun nimessäsi, taikka ainakin sinun perheesi nimessä", lisäsi Scrooge.

"Tämän teidän maanne päällä löytyy muutamia", vastasi henki, "jotka väittävät tuntevansa meitä ja jotka meidän nimessämme tekevät kiihkonsa, ylpeytensä, pahansuontinsa, vihansa, kateutensa, ulkokultaisuutensa ja itsekkäisyytensä tekoja, mutta jotka ovat yhtä vieraat meille ja koko meidän suvullemme, kuin he eivät olisi koskaan eläneet. Muista tämä, ja syytä heitä itseä heidän töistään, eikä meitä."

Scrooge lupasi tehdä niin; ja he astuivat näkymättöminä, niinkuin tähänkin asti, etukaupunkeihin. Henki oli siitä merkillinen, (niinkuin Scrooge oli huomannut leipurin luona), että, vaikka hänellä oli jättiläiskoko, hän mukaantui helposti jokaista paikkaa myöten ja ilmestyi matalan katon alla yhtä yliluonnollisena ja arvokkaan suloisena, kuin korkeassa salissa.

Ja kukaties hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa taikka häntä johdatti hänen oma lempeä, jalo, sydämellinen luontonsa ja hänen hellyytensä kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan, kun hän meni suoraan Scrooge'n konttoristin luo; sillä sinne hän meni ja otti Scrooge'n mukaansa, joka piti kiinni hänen vaatteistaan; ja oven kynnyksellä henki hymyili ja pysähtyi siunataksensa Bob Cratchit'in asuntoa tulisoittonsa vihmalla. Ajatelkaat tätä! Bob'illa oli vaan viisitoista Bob'ia [Bob merkitsee myös shillingiä] viikkoonsa; hän pisti lauantaisin ainoastaan viisitoista ristimä-nimeänsä taskuunsa; vaan kuitenkin siunasi nykyisten joulujen henki hänen neljä-huoneista taloansa!

Nyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchit'in vaimo, yksinkertaisesti puettuna kahdesti käännettyyn hameesen, mutta koristettuna nauhoilla, jotka ovat halvat ja kuuden pennyn edestä tekevät kyllin kauniiksi. Hän katti pöydän toisen tyttärensä Belinda Cratchit'in avulla, joka myöskin oli koristettu nauhoilla. Tällä välin pisti nuori herra Peter Cratchit kahvelin potaatti-pannuun ja, saaden suunnattoman paidankauluksensa kulmat – paidankaulus oli Bob'in yksityinen omaisuus, siirrettynä hänen pojallensa ja perillisellensä päivän kunniaksi – suuhunsa, iloitsi, kun havaitsi itsensä niin hienosti puetuksi, ja halasi näytellä itseänsä enimmin kuljetuissa puistoissa. Samalla kaksi vähempää Cratchit'ia, poika ja tyttö, hyökkäsivät sisään, huutaen, että he olivat leipurin-puodin lähellä tunteneet hanhen hajun ja tietäneet, että hanhi oli heidän; ja riemuiten hekumallisista salvia'n ja sipulin ajatuksista, tanssivat nämät nuoret Cratchit'it pöydän ympäri ja ylistivät nuorta herra Peter Cratchit'ia taivaasen asti, sillä välin kuin hän (nöyränä, vaikka hänen kauluksensa melkein kuristivat häntä kuoliaaksi) puhalsi valkeaan, siksi kuin hitaat potaatit kuohuivat ylös ja kolkuttivat lujasti pannunkantta, jotta heitä päästettäisiin ulos ja kuorittaisiin.

"Mikähän teidän kalliin isänne lienee?" lausui Mrs. Cratchit. "Ja veljenne, Pikku Tim'in! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puolta tuntia varemmin!"