Читать книгу: «Kalatyttö», страница 7

KAHDEKSAS LUKU

Kun loppukesä on lauhkea, saattavat usein Bergenin läänin tyvenissä ja hedelmällisissä tunturilaaksoissa päivät olla puoliksi suvisia aina myöhään syksyyn asti. Silloin lasketaan taasen karja päiväsydännä vähäksi aikaa laitumelle, jos kohta se jo onkin talviruokolle otettu; elukat ovat silloin lihavia ja vallattomia, ja vilkasta on kartanolla, kun ne iltapuolella jälleen otetaan sisään.

Niin nytkin tuli karjakujaa pitkin lehmiä, lampaita ja vuohia ammoen, määkyen, hyppien kellojen kalkatessa, suureen taloon, juuri kun Petra oli ohitse ajamaisillaan. Ilma oli kaunis; pitkä valkea puurakennus korkeine ikkunaruutuineen välkkyi auringon valossa, ja huoneiden yläpuolella oli tunturi niin täyteen ahdettuna honkaa, koivua, tuomea, pihlajaa ja villejä orjanruusuja kallionkielekkeillä, että huoneet näyttivät oikein suojakkailta. Päärakennuksen edustalla tien korvassa oli puutarha; siinä rehoitti omena-, kirsi- ja morellipuita, sekä aitauksien ja käytävien varsilla karviais-, siestar- ja viinamarjapensaita; mutta ylemmäksi kaikkia näitä kohosivat muutamat suuret, vanhat, lakkapäiset saarnipuut. Rakennus oli niinkuin oksien väliin lymyävä linnun pesä, johon ei mikään muu päässyt kuin aurinko. Mutta tämä lymys Petraa viehätti, ja kun aurinko paistoi ikkunanruutuihin ja kellot iloisesti houkuttelivat ja kun hän kuuli että se oli pappila, tarttui hän äkkiä ohjiin: "Ei, tänne minun pitää!" ja poikkesi tieltä syrjään puutarhan sivua pitkin.

Kaksi lappalaiskoiraa kiiti raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle. Tämä oli avara, umpeen rakennettu nelikulma, jossa navetta oli vastapäätä päärakennusta, tämän toinen sivusta oikealla kädellä ja vasemmalla keittokota ja perheentupa. Pihamaa oli nyt täynnä karjaa; mutta näiden keskellä seisoi jokseenkin kookas ja sangen somavartaloinen naisihminen; hän oli puettuna ruumiinmukaiseen vaatteukseen, pienoinen silkkihuivi päässä; ympärillä ja yläpuolella oli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita, kirjavia vuohia, jokaisella pieni tiuku kaulassa, joiden äänet yhtyivät kolmisointuun; hän puhutteli nimeltä kaikkia vuohia ja syötteli niille jotakin hyvää kulhosta, jonka karjapiika ehtimiseen täytti. – Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi provasti suola-astia kädessä, ja portaiden edustalla talon lehmät nuolemassa suolaa hänen kädestänsä ja kivipaadelta, johon hän sitä riputteli. Provasti ei ollut mikään kookas, mutta roteva mies, lyhytkaulainen ja matalaotsainen; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmiä, jotka harvoin katsoivat suoraan päin, vaan loivat silloin tällöin kirkkaasti välkähtäviä katseita sivullensa. Hänen lyhyt, sakea tukkansa oli harmaa ja pystyssä joka taholle, niskassa melkein yhtä taajana kuin päässä; hänellä ei ollut kaulahuivia, vaan ainoastaan paitasolki; paidan etumusta oli avoinna, niin että karvainen rinta tuli näkyviin; paita ei ollut kalvoimienkaan kohdalta kiini, vaan hihanreunukset ulottuivat pitkälle hänen pienien, jäntevien ja tätä nykyä niljaisien käsiensä yli, joilla hän antoi suolaa; kädet ja käsivarret olivat ylös asti aivan karvaiset. Hän loi tuiman syrjäsilmäyksen vieraaseen, joka oli astunut kääseistä maahan ja tunkeunut vuohikarjan läpi kunnes saapui hänen tyttärensä luokse. Mitä nämä kahden kesken juttelivat oli mahdotonta kuulla elukoiden mylvinältä, koirien haukunnalta ja kellojen tiukunnalta; mutta nyt katsahtivat molemmat naiset provastin puoleen ja lähestyivät, vuohet ympärillänsä, portaita. Paimenpoika ajoi provastin käskystä lehmät portaiden edustalta. Signe, provastin tytär, huusi: – ja Petraa viehätti hänen äänensä sointu – : "Isä, tässä on matkustava nainen, joka pyytää saada levätä meillä yhden päivän." – "Olkoon tervetullut!" huusi provasti vastaukseksi, antoi astian pois ja läksi oikealle kansliahuoneeseen, arvattavasti pesemään ja siivoomaan itseänsä. Petra kulki neiden jäljissä käytävään, joka oikeastansa oli etehiseksi nimitettävä, niin avara ja valoisa se oli; pojalle suoritettiin kyytirahat, Petran kapineet kannettiin sisään, itse hän kanslian vastapäätä olevassa sivuhuoneessa muutti vähän vaatteita ja meni sitten jälleen käytävään, josta hänet saatettiin arkihuoneeseen. Mikä avara ja valoisa huone! Melkein koko puutarhan puolinen seinä oli ikkunoina, joista keskimäiset samassa olivat puutarhan ovena. Ikkunat olivat leveät ja korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan; mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia oli telineillä keskilattialle asti, kukkia oli myöskin ikkunoissa ja ikkunaverhojen asemesta kierteli muratteja kahdesta pienestä kukkalavasta korkealle ikkunanpuitteita pitkin. Kun nyt ulkopuolellakin oli pensaita ja kukkasia sekä seinustalla että sivuilla, vieläpä edustallakin ja kauempana kentällä, niin oli kuin olisi astunut puutarhan keskelle rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja kuitenkaan, kun olit hetken tässä huoneessa ollut, et nähnyt kukkia; kirkon vain näit, joka seisoi oikealla kädellä erillään kukkulalla, ja sinertävän veden, johon se kuvastui ja joka virtasi kimeltäen niin kaukana tunturien välissä, että et tietänyt, oliko se järvi vai meren lahti, joka tänne pistäytyi. Ja nuo tunturit sitten! Ei yksinäisiä tuntureita, vaan tunturien jaksoja, toinen mahtava harjanne yhä vain toisen takana, ikäänkuin olisi tässä asutun maailman ääri.

Kun Petra jälleen käänsi silmänsä, niin kaikki huoneessa oli tuon ulkonaisen näyn pyhittämää; kaikki oli puhdasta ja keveätä ikäänkuin kukkakehyksenä suurenmoisen kuvan ympärillä. Petra tunsi olevansa jonkin näkymättömän keskuudessa, joka tarkasti hänen käytöstänsä, vieläpä hänen ajatuksiansakin, hän kulki tietämättänsä tutkistellen ympäri ja kosketteli esineitä. Silloin näki hän ikkunan vastapäätä olevalla seinällä sohvan yläpuolella ruumiinkokoisen naisen kuvan, joka hymyillen katsoi häneen. Kuva istui, pää vähän kallellansa ja kädet ristissä, nojaten oikeata käsivarttansa erääsen kirjaan, jonka selässä seisoi selvillä kirjaimilla: "Sunnuntaikirja." Vaaleatukkaisena, heleäihoisena säteili se siinä ja loi sunnuntairauhaa kaikkeen, mihin säteili. Hymy oli vakavaa, mutta vakavuus oli mielihartautta. Hän näytti voivan rakkaudella vetää kaikki puoleensa; sillä hän näytti ymmärtävän kaikki, siksi että kaikessa näki sulaa hyvyyttä. Hänen kasvonsa piirteet osottivat heikkoutta, mutta tämä heikkous juuri hänet voimakkaaksi teki; sillä varmaankaan ei sitä ihmistä ollut, joka olisi rohjennut sitä loukata. Ijäisyysseppele ympäröi kehystä; hän oli kuollut.

"Se oli minun äitini", lausui vieno ääni hänen takanaan, ja kääntyen päin huomasi hän talon tyttären, joka oli käynyt ulkona ja nyt oli palannut sisään. Mutta tästä lähtien näytti kuva täyttävän koko huoneen, kaikki johti siihen, kaikki sai siitä valonsa, kaikki oli sitä varten olemassa, ja tytär oli sen tyyni heijastus. Hiukan hiljaisemmalta näytti tytär, hiukan umpimielisemmältä. Äiti otti vastaan kaikkein katseen ja loi takaisin täyteläisen silmäyksen, tytär loi silmänsä maahan. Mutta sama kirkkaus ja lempeys. Hänellä oli äidin ruumiinmuoto, mutta heikkoutta ei nimeksikään; nuo hilpeät värit hänen ruumiinmukaisessa puvussaan, hänen esiliinassaan, hänen pienessä kaulahuivissaan, joka oli roomalaisella neulalla kaulaan kiinitettynä, ne päinvastoin loivat hänen kasvoihinsa jotakin raitista ja antoivat arvata, että hänessä asui sitä suloutta ja sulouden aistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja talon hyväksi hengeksi.

Kun hän tuossa kulki äitinsä kukkasien keskellä, tunsi Petra suurta mieltymystä häneen; tämän naisen seurassa ja tällä paikalla varmaankin viihtyi kaikki, mikä oli hyvää – jospa hän vain pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin avuttomuutensa, hän seurasi herkeämättä Signeä, minne tämä kulki, missä tämä seisoi; Signe huomasi sen ja karttoi häntä, mutta kun se ei auttanut, kävi hän ujoksi ja kumartui kukkasien puoleen. Vihdoin käsitti Petra itsekin tungettelevaisuutensa, tuli hämilleen ja tahtoi anoa anteeksi käytöstänsä, mutta siinä oli jotakin varoittavaa tuossa huolellisesti asetetussa tukassa, hienossa otsassa ja ruumiinmukaisessa pukimessa. Petra katsoi ylös äitiin: oi! häntä hän jo olisi saattanut syleilläkin! Eikö näyttänyt siltä kuin äiti sanoisi häntä tervetulleeksi! Niin, voiko hän sitä uskoa? Noin ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; tuo silmäys osoitti että hän tiesi kaikki, mitä matkustajalle oli tapahtunut, ja tahtoi kuitenkin hänelle anteeksi antaa. Sääliväisyyttä Petra kaipasi, hän ei voinut lakata katsomasta noihin lempeihin silmiin, hänen päänsä kääntyi muotokuvan tapaan kallelle, hän pani kätensä ristiin samoin kuin se ja kääntyi sitten melkein tietämättänsä; "Suokaa minun olla täällä!" sanoi hän. Signe kohosi kumarruksistaan ja kääntyi päin, hän ei hämmästykseltään voinut vastata. "Suokaa minun olla täällä!" rukoili Petra toistamiseen, astuen häntä kohden; "täällä on ihanaa!" hänen silmänsä vettyivät.

"Minä kutsun isän tänne", sanoi nuori nainen. – Petra seurasi häntä silmillään, kunnes hän oli kamarin ovesta sisään astunut, mutta yksin jäätyänsä rupesi hän katumaan tekoansa ja vapisi nähdessään provastin hämmästyneet kasvot ovessa. Provasti tuli vähän paremmin puettuna kuin äsken ja piippu suussa. Hän piti tukevasti kiini varresta, päästi hammasluun suustansa aina kun oli siitä savun imaissut, ja puhalsi tämän ulos kolmessa jaksossa, joka kerta pienellä maiskinalla. Hän uudisti tätä muutaman kerran, seisoen keskellä laattiaa aivan Petran edessä, kuitenkaan häneen katsomatta, mutta näyttäen odottavan että Petra puhuisi. Mutta Petra ei uskaltanut toistaa pyyntöänsä tämän miehen edessä, sillä hän näytti niin ankaralta. "Te haluatte jäädä tänne?" kysäsi provasti ja loi Petraan suuren, kirkkaan syrjäsilmäyksen. Peljästys saattoi Petran äänen hieman vapisemaan: "Minulla ei ole paikkaa, minne mennä." – "Mistä olette kotosin?" Petra mainitsi hiljaa kaupungin sekä oman nimensä. – "Kuinka olette tänne tullut?" – "En tiedä … minä etsin … minä maksan puolestani … minä … niin, minä en tiedä"; hän kääntyi pois eikä voinut hetkeen puhua sen enempää, mutta rohkaisi uudestaan mieltänsä ja lausui: "Teen kaikki, mitä käskette, jos vaan saan täällä olla ja päästä kauemmaksi matkustamasta – ja päästä toista kertaa rukoilemasta." Tytär oli seurannut isäänsä huoneeseen, mutta oli pysähtynyt uunin ääreen, jossa hän nyt silmiänsä nostamatta seisoi hypistellen siinä olevia kuihtuneita ruusunkukkia. Provasti ei vastannut, huulten maiskina ainoastaan kuului, hänen katsoessaan vuorotellen Petraan, tyttäreensä ja muotokuvaan. Sama esine saattaa usein vaikuttaa eri tavalla; sillä Petran rukoillessa että muotokuva neuvoisi provastia sääliväisyyteen, näytti se provastista kuiskaavan: "Varjele lastamme, älä ketäkään outoa ota hänen seuraansa!" – Provasti kääntyi ja sanoi, luoden tuiman syrjäsilmäyksen Petraan: "Ei, – te ette voi jäädä tänne!"

Petra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti ympärilleen – ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli puoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. – Isä ja tytär katsoivat toisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen huoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota menettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja ruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen perässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin sulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin ja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä: "Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?" – Tytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä matalammalla äänellä kuin isä: "Hän menettelee typerästi; mutta jotakin erinomaista on hänessä." – Provasti astui edes takaisin, luoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: "Hän ei varmaankaan ole täysimielinen?" – ja kun Signe ei vastannut, tuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä: "Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on." – Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin; hän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten vastasi: "Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton", hän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä vielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen käytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes takaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin hiljaa: "Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta – äiti olisi käskenyt häntä jäämään?" – "Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua", kuiskasi tytär ja kumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus hänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla selitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan. Hän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu koulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui hän kuiskaamalla: "Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?" – "Olethan jo vastannut." – "Niin, mutta toista on ottaa hänet perheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän." – Signe näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: "Tee niin kuin itse katsot hyväksi."

Provasti halusi kuitenkin ehdoitusta harkita vielä tyystemmin, kävellen uudestaan edes takaisin laattialla ja tupakoiden ahkerasti. Vihdoin seisahtui hän: "Tahdotko sinä mennä sisään vai menenkö minä?" – "Varmaankin on vaikutus parempi, jos sinä menet", sanoi tytär ja nosti lempeät silmänsä isän puoleen.

Provasti oli juuri lukkoon koskemaisillaan, kun hekottavaa naurua kuului huoneesta – taasen hiljaista, ja sitten taas kokonainen naurun räjähdys. – Provasti, joka oli kavahtanut takasin, riensi uudestaan ovea kohden ja tytär hänen jäljessänsä; sillä hän siellä sisällä oli varmaankin sairastunut.

Oven avattuaan näkivät he Petran istumassa samalla paikalla, mihin hän oli istuutunut, ja hänen edessänsä avoimen kirjan, jonka yli hän oli heittäynyt kasvoillensa itse siitä tietämättään. Hänen kyyneleensä olivat kirjan lehdille vierineet; ja kun hän sen huomattuaan rupesi pyyhkimään niitä pois, sattui hänen silmiinsä eräs niitä mehukkaita lauseita, joita hän muisteli kalatyttönä kuulleensa, mutta joita hän koskaan olisi luullut kirjaan pantavan. Aivan kauhistuneena unhotti hän itkunsa; hän tuijotti kirjaan – mitä hullutusta tuo oli! – hän luki avosuin, sitä seurasi vain hullumpaa, niin törkeää, mutta kuitenkin niin vastustamattoman hauskaa, että hänen täytyi lukea eteenpäin; hän luki, kunnes hän ei enään mitään muuta huomannut, hän luki itsensä murheesta ja vaivasta, ajasta ja paikasta vapaaksi vanhan Holberg ukon luona; sillä hänen teoksiansa tämä oli! Hän nauroi, nauroi isoon ääneen – eikä vielä nytkään, kun provasti tyttärineen seisoi hänen vieressään, hän huomannut heidän totisuuttansa, ei muistanut asiaansa, vaan nauroi ja kysäsi: "mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on?" ja avasi itse nimilehden.

Silloin vaaleni hän, katsoi ylös tulleisiin ja sitten jälleen alas kirjaan, katsoi noita tuttuja kynänpyörähdyksiä; – niitä on asioita, jotka sattuvat sydämeen kuin nuoli, asioita, joiden luulemme olevan satojen peninkulmien päässä, mutta jotka näemme aivan silmäimme edessä; – kirjan ensimäisellä lehdellä oli kirjoitettuna: "Hannu Ödegaard." Veripunaisena huudahti Petra: "Onko kirja hänen? – Tuleeko hän tänne?" ja nousi pystyyn. – "Hän on luvannut tulla", vastasi Signe, – ja nyt muisti Petra, että Bergenin läänissä asui papinperhe, jonka seurassa Ödegaard oli ulkomailla ollut; Petra oli vain tehnyt kierron, hän oli kulkenut suoraan Ödegaardia kohti. "Tuleeko hän piankin? Ehkä hän jo onkin täällä?" Hän aikoi heti paeta edemmäksi. – "Ei, hän on sairaana", sanoi Signe. – "Niin, oikein, hän on sairaana", lausui Petra tuskaisesti ja vaipui kokoon.

"Mutta sanokaa", ratkesi Signe puhumaan, "ettehän vain liene – " —

"Kalatyttö?" jatkoi provasti. Petra katsoi rukoilevana heihin. "Olen,

Kalatyttö olen", sanoi hän.

Mutta hänenpä he hyvin tunsivat; sillä Ödegaard ei ollut muusta puhunutkaan. – "Se on toista", sanoi provasti, – hän huomasi että tässä oli jotakin särkynyttä, joka kaipasi ystäväin apua, – "jääkää tänne siksi aikaa!" Petra nosti silmänsä ja näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki häneen niin hyvää, että hän meni ja tarttui Signen molempiin käsiin (enempää hän ei rohjennut) ja sanoi, vaikka hiukan ujostellen: "Kerron teille kaikki, heti kun jäämme kahden kesken."

Tunnin kuluttua tunsi Signe Petran koko elämäkerran, jonka hän heti kertoi isälleen. Tämän neuvosta kirjoitti Signe vielä samana päivänä Ödegaardille ja sitä hän pitkitti niin kauan kuin Petra oli heidän perheessänsä.

Mutta kun Petra ehtoolla laski levolle suureen höyhenvuoteeseen rauhalliseen huoneeseen, jonka uunissa palavat koivupuut ratisivat ja jossa Uusi Testamentti oli yöpöydällä kahden kynttilän keskellä, – niin kiitti hän, tarttuessaan kirjaan, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.

*****

Provasti oli nuorella ijällään halunnut tulla papiksi, hänellä kun oli palava henki ja taipumus kaunopuheliaisuuteen; hänen varakkaat vanhempansa olivat sitä vastaan; he mieluimmin tahtoivat että hän valitsisi semmoisen elämäntoimen, minkä he nimittivät itsenäiseksi. Mutta heidän vastuksensa vain lisäsi hänen intoaan, ja tutkinnon suoritettuaan läksi hän ulkomaille jatkamaan opintojaan. Ohimennen Tanskanmaalla käydessään oli hän sattunut yhteen erään naisen kanssa, joka kuului semmoiseen uskonsuuntaan, mikä hänestä ei ollut kyllin ankara ja jota hän senvuoksi lujasti vastusti; hän koetti alinomaa vaikuttaa tähän naiseen, mutta sitä katsetta, jonka tämä silloin loi häneen ja jolla sai hänet vaikenemaan, ei hän ulkomailla ollessaan voinut sittemmin koskaan unhottaa. Sieltä palatessansa etsi hän heti tämän naisen. He seurustelivat ja suostuivat yhä enemmän toisiinsa, kunnes joutuivat kihloihin ja kohta sen jälkeen naimisiin. Nyt tuli kuitenkin ilmi, että kumpaisellakin oli ollut oma syrjäajatuksensa; mies oli päättänyt taivuttaa vaimonsa kaikkine hänen suloineen omaan synkkään oppiinsa, ja vaimo puolestansa oli ollut kyllin lapsekas luulemaan että saisi miehensä kyvyn ja kaunopuheliaisuuden oman uskokuntansa palvelukseen. Miehen ensimäistä kaikkein säyseimpää yritystä kohtasi vaimon ensimäinen kaikkein säysein; mies vetäytyi pois närkästyneenä ja epäluuloisena. Vaimo oli kylläksi herkkä tämän huomaamaan, ja siitä päivästä lähtien mies piti silmällä vaimonsa yrityksiä ja vaimo piti silmällä miehensä yrityksiä. Kumpikaan ei tehnyt uutta yritystä, sillä kumpikin oli tullut varovaksi. Mies varoi omaa kiihkeätä luontoansa, ja vaimo varoi että hän, jos yritys pettäisi, menettäisi tilaisuuden vetää miehensä puolellensa; sillä hän ei koskaan heittänyt toivoansa; se oli tullut hänen elämänsä tehtäväksi. Mutta koskaan ei jouduttu kiistaan; sillä missä vaimo oli, siinä ei kiistelty. Kiihkeän tahtonsa ja tukahutetun intohimonsa kuitenkin mies tahtoi saattaa ilmi, – ja se tapahtui aina kun hän astui saarnastuoliin ja näki vaimonsa istuvan kirkossa. Seurakunta joutui hänen mukanansa ikäänkuin pyörteeseen, hän kiihotti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo huomasi sen ja viihdytti arkaa sydäntänsä hyväätekeväisyydellä – ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttärensä seurassa, jonka hän otti ruumiilliseen ja henkiseen syliinsä ja jolla hän täytti yksinäiset hetkensä. Siinä hän antoi, siinä hän otti vastaan, siinä hän tuuditteli omaa suurta lastansa lapsen viattomuudessa, siinä hän vietti lemmen juhlaa, ja sieltä hän palasi miehensä, tuon ankaran, luokse, naisen ja kristityn lempeyttä täynnä, ja silloinhan tämän oli mahdoton sanoa mitään muuta kuin hyvää. Täytyihän hänen rakastaa vaimoansa enemmän kuin kaikkia muita maan päällä, mutta sitä murheellisemmaksi hän tuli, sitä enemmin hänen sydäntänsä särki, kun hän ei voinut auttaa vaimoaan hänen autuutensa asioissa. Äidin hiljaisella oikeudella tämä otti isältä myöskin lapsen uskonnonopetuksen; lapsen laulut, lapsen kysymykset tuottivat isälle pian uusia ja haikeita tuskia – ja kun hän tulisen mielensä liikutuksesta oli saarnastuolissa kiihottunut kovuuteen asti, kohteli häntä vaimo, heidän yhdessä kotiin mennessä, vielä suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär riippui kiinni isän kädessä ja katsoi häneen silmillä, jotka olivat äidin silmien kaltaiset.

Kaikesta tässä perheessä juteltiin, mutta sanaakaan ei siitä, mikä oli kaikkein heidän ajatustensa alku ja juuri. Mutta näin järkyttävää mielenjännitystä oli mahdotonta ajan pitkään kestää. Vaimo tosin hymyili vielä, mutta vain siitä syystä ettei uskaltanut itkeä. Kun aika läheni, jolloin tytär oli ripille valmistettava ja isä siis virkansa vallalla voi ottaa hänet opetettavaksensa yhtä äänettömästi kuin äiti häntä tähän asti oli opetettavanansa pitänyt, silloin jännitys yltyi ylimmilleen, ja sen sunnuntain jälkeen, jolloin rippilapsien sisäänkirjoitus kuulutettiin, sairastui äiti, melkein samoin kuin muita raukaisee. Hän sanoi hymyillen että nyt hän ei enää voinut käydä, ja muutaman päivän kuluttua, samoin hymyillen, että nyt hän ei enää voinut istuakkaan. Hän tahtoi tyttären alituisesti olemaan luonansa, vaikk'ei jaksanut hänen kanssansa jutella; saihan kumminkin katsella häntä. Ja tytär tiesi mitä äiti mieluimmin halusi; hän luki hänelle elämänkirjasta ja lauloi hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen uskokuntansa uusia, hilpeitä virsiä. Provasti ei isoon aikaan käsittänyt mitä tässä oli tekeillä; mutta käsitettyään sen joutui hän aivan ymmälle, hän saattoi vain ajatella yhtä: saadakseen kuulla vaimonsa hänelle jotakin sanovan, jonkun sanan ainoastaan; mutta tähän oli sairas kykenemätön, hän ei voinut enää puhua. Provasti seisoi vuoteen jalkopäässä ja katsoi ja rukoili; sairas hymyili hänelle, kunnes provasti polvistui ja otti tyttären käden ja laski sen äidin käteen, ikäänkuin tahtoen sanoa: tuossa, pidä hänet – sinun haltuusi hän iäksi jääköön! Silloin hymyili vaimo suloisemmin kuin koskaan ennen – ja heitti siihen hymyilyyn henkensä. Tämän jälkeen ei provastia pitkään aikaan saatu puhumaan; toinen määrättiin hänen virkaansa toimittamaan, itse hän kulki huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin etsien jotakin. Hän kulki ääneti; kun hän joskus puhui, oli ääni matala – ja ainoastaan suostumalla itsekin tähän äänettömyyteen voi tytär vähitellen päästä isän yhteyteen. Nyt auttoi hän isäänsä etsimisessä; jokainen äidin sana palautettiin muistoon; mitä hän oli tahtonut se tuli heidän vastaisen elämänsä ohjeeksi. Tyttären ja äidin yhteiselämä, jonka ulkopuolena isä oli ollut, elettiin nyt uudestaan; – ensimäisestä hetkestä, minkä lapsi muisti, käytiin kaikki uudestansa läpi; äidin virret laulettiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joita hän enimmin rakasti, luettiin yksitellen, ja hänen selityksiänsä sekä lauseitansa muisteltiin uskollisesti. Näin toimintaan saatettuna halusi provasti vielä lähteä sinne, mistä oli vaimonsa löytänyt, sielläkin samaten seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkalle ja provasti tointui siten että kokonaan omisti vaimonsa elämän omakseen. Itsekin vast'alkavana rupesi hän harrastamaan kaikkea vast'alkavaa ympärillään, sekä suuria, kansallisia, että pienempiä, valtiollisia rientoja – ja nämä antoivat hänelle vastavuoroon omaa nuorta elämänvireyttään. – Hänen voimansa palasivat ja niiden kanssa hänen halunsa – nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin, että se valmistaisi elämää eikä ainoastaan kuolemaa varten.

Ennenkuin hän kuitenkin sulkeutui tunturiseutuunsa tätä mielityötänsä toimittamaan, syntyi hänessä halu avarammalta silmäillä mitä ulkopuolella tapahtui. He matkustivat sentähden pitemmältä ja istuivat nyt suurien muistojensa keskellä.

Näiden ihmisten seurassa eleli Petra.