Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani

LXII.
Mestaus

Yö oli melkein puolessa; kuu, jolle myrskyn viimeiset mainingit antoivat veripunaisen hohteen, nousi melkein jo sirpinmuotoisena, vähenemässä päin kun oli, Armentières'in kylän takaa, valaisten heikosti taustaa, jota vasten kylän rakennukset ja erittäinkin kellotapulin korkea luuranko mustina kolkosti seista rojottivat. Heidän edessänsä vieritteli Lys-virta laineitansa, jotka näyttivät melkein lyijyltä, ja toisella rannalla näkyi mustia metsiköitä vasten myrskyistä taivasta, jota paikkapaikoin peitti paksut kuparinkarvaiset pilvet. Vasemmalla ojenteli vanha, hyljätty tuulimylly liikkumattomia siipiänsä ja sen komeroista kuului yöhuuhkajan läpitunkeva, ajoittainen, yksitoikkoinen huuto. Siellä täällä kedolla molemmin puolin tietä, jota myöten tämä synkkä surusaatto kulki, näkyi muutamia lyhyitä ja paksuja puita, jotka näyttivät vaivaisilta kääpiöiltä ja ikäänkuin kyyristivät muutenkin kyyryisiä niskojansa, tirkistelläksensä ihmisiä tällä synkällä hetkellä.

Leveä salama leimahti silloin tällöin ympäri koko taivaan, kiemurrellen mustien metsikköjen päällitse ja viilsi kuin hirveä turkkilainen kourusapeli taivaan ja veden erillensä. Mutta muutoin oli ilma tyyntynyt, ei ainoatakaan tuulahdusta liikkunut raskaassa ilmassa. Haudan hiljaisuus painoi koko luontoa, maa oli märkä ja liukas sateesta ja virkistynyt ruoho tuoksusi tuoreemmin.

Kaksi palvelijaa talutti mylady'a käsivarresta, kumpikin puoleltansa. Pyöveli kulki takana ja lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis pyövelin takana.

Planchet ja Bazin kulkivat viimeisinä.

Taluttajat veivät mylady'n rantaan. Hänen suunsa oli mykkä, mutta hänen silmänsä puhuivat sanomattoman kaunopuheliaasti, rukoillen jokaista, kehen ne kääntyivät.

Kun hän sattui joutumaan saattoseurasta hiukan edelle, sanoi hän palvelijoille:

– Te saatte tuhannen pistole'a kumpikin, jos autatte minua pakoon; vaan jos jätätte minut herrojenne käsiin, ovat minun kostajani aivan lähellä ja he antavat teidän kalliisti maksaa minun kuolemani.

Grimaud oli kahdella päällä. Mousqueton'in kaikki jäsenet vapisivat.

Athos, joka oli kuullut mylady'n äänen, lähestyi joutuisasti; lord Winter samoin.

– Pois palvelijat! sanoi hän; hän on puhunut heille; silloin he eivät ole enää täysin luotettavia.

Huudettiin esille Planchet ja Bazin, jotka rupesivat Grimaud'in ja Mousqueton'in paikalle.

Kun he olivat tulleet virran reunalle, astui pyöveli mylady'n luokse ja sitoi hänen jalkansa ja kätensä.

Silloin katkaisi hän äänettömyyden ja huudahti:

– Te olette pelkuria, kataloita murhaajia; teitä on kymmenen tappamassa yksinäistä naisraukkaa; varokaa itseänne; ell'en saa apua, kostetaan minun puolestani ainakin.

– Te ette ole nainen, sanoi Athos kylmästi, te ette ole ihmissukua, te olette hirviö, peto, joka on päässyt hornasta karkuun, ja jonka me ajamme sinne takaisin.

– Ah, herrat hyveen ystävät, sanoi mylady, muistakaa että se teistä, joka koskettaa hiuskarvaakaan päästäni, on vuorostaan murhaaja?

– Pyöveli voi tappaa, olematta siltä murhaaja, sanoi punaviittainen mies, läimäyttäen leveää miekkaansa; hän on lopullinen tuomari, ei mitään muuta: Nachrichter, niinkuin naapurimme saksalaiset sanovat. Ja kun hän tätä sanoessaan sitoi häntä, päästi hän pari kolme kiljahdusta, jotka tekivät synkän ja eriskummallisen vaikutuksen, kaikuen yössä ja hälveten metsän syvyyteen.

– Mutta jos minä olen rikoksellinen, jos minä olen tehnyt ne pahat työt, joista te minua syytätte, ulvoi mylady, niin vetäkää minut tuomioistuimen eteen; te ette ole mitään tuomareita, jotka voisitte minua tuomita.

– Minä ehdottelin teille Tyburn'ia, sanoi lord Winter; minkätähden ette tahtoneet tulla sinne?

– Sentähden että minä en tahdo kuolla, huudahti mylady, ponnistellen vastaan, minä olen liian nuori kuolemaan!

– Nainen, jonka te myrkytitte Béthune'ssa, oli vielä nuorempi kuin te, rouva, ja hän on kumminkin kuollut, sanoi d'Artagnan.

– Minä menen luostariin, minä otan hunnun ylleni, sanoi mylady.

– Te olitte luostarissa, sanoi pyöveli ja sieltä te lähditte, syöstäksenne veljeni turmioon.

Mylady kiljahti kauhistuksesta ja vaipui polvilleen.

Pyöveli otti häntä kainaloista, nosti hänet pystyyn ja rupesi viemään häntä veneesen.

– Jumalani, Jumalani, aiotteko hukuttaa minut?

Nuo huudot olivat niin sydäntä särkeviä, että d'Artagnan, joka alussa oli ollut kiihkein ajamaan mylady'ä takaa, vaipui nyt istumaan eräälle kannolle, laski päänsä kämmentensä väliin ja tukki korvansa, mutta sittenkin kuuli hän mylady'n uhkailevan ja kirkuvan.

D'Artagnan oli nuorin kaikista näistä miehistä, hänen luontonsa masentui.

– Oh, minä en voi nähdä tätä hirveätä näytelmää, sanoi hän; minä en voi myöntyä siihen että tämä nainen kuolee tuolla tavoin!

Mylady kuuli nuo sanat; hänessä syttyi toivon kipinä.

– D'Artagnan, d'Artagnan! huudahti hän, muista, että minä sinua kerta rakastin!

Nuori mies nousi seisovilleen ja astui askeleen häneen päin.

Mutta nyt nousi Athoskin, veti miekkansa ja asettui hänen tiellensä.

– Jos astut vielä askeleenkaan, d'Artagnan, sanoi hän, niin me mittelemme miekkoja!

D'Artagnan laskeutui polvilleen ja rukoili.

– Kas niin, jatkoi Athos, tee tehtäväsi, pyöveli!

– Mielelläni, arvoisa herra, sanoi pyöveli, sillä yhtä varmaan kuin olen katolilainen, yhtä varmaan uskon tekeväni oikein, kun mestaan tämän naisen.

– Hyvä on.

Athos astui askeleen mylady'ä kohden.

– Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, kaiken sen pahan, mitä olette minulle tehneet; minä annan teille anteeksi menetetyn tulevaisuuteni, loukatun kunniani, tahratun rakkauteni ja ikipäiviksi kadottamani onnellisuuden sekä sen epätoivon, johon olette minut syösseet. Kuolkaa rauhassa!

Lord Winter lähestyi nyt vuorostaan.

– Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, veljeni myrkyttämisen ja Buckingham'in murhan. Minä annan teille anteeksi Felton-raukan kuoleman. Minä annan teille anteeksi teidän murhayrityksenne minua itseäni vastaan. Kuolkaa rauhassa!

– Ja minä, sanoi d'Artagnan, pyydän teiltä anteeksi, rouva, että petollisen, aatelismiehelle arvottoman menettelyn kautta herätin teissä vihan itseäni vastaan, ja sen sijaan annan minä teille anteeksi onnettoman ystävättäreni murhaamisen ja teidän julman kostonne; minä annan teille anteeksi ja itken teidän puolestanne. Kuolkaa rauhassa!

– I am lost, mutisi mylady englanninkielellä, I must die. Nyt nousi hän seisovilleen ja loi ympärillensä muutaman noita kirkkaita silmäyksiä, jotka näyttivät välähtävän kuin tulisilmästä.

Hän ei nähnyt mitään.

Hän kuunteli, vaan hän ei kuullut mitään.

Hänen ympärillänsä oli vaan vihollisia.

– Missä minun on kuoleminen? kysyi hän.

– Toisella rannalla, vastasi pyöveli.

Nyt vei hän mylady'n veneesen, ja kun hän itse oli astumaisillaan hänen jälestänsä, antoi Athos hänelle erään summan rahaa.

– Kas tässä, sanoi hän, mestauspalkka; nähtäköön, että me teemme niinkuin tuomarit.

– Hyvä, sanoi pyöveli ja tietäköön tämä nainen vuorostaan ett'en minä toimita ammattiani, vaan teen velvollisuuteni.

Ja hän heitti rahat virtaan.

Vene poistui toiselle rannalle, vieden mukanansa pahantekijän ja pyövelin. Kaikki muut jäivät toiselle rannalle, jossa he laskeutuivat polvilleen.

Vene liukui vitkalleen lauttausväylää myöten erään vaalean pilven valossa, joka sillä hetkellä häilyi veden pinnan yllä.

Veneen nähtiin laskevan maihin toisella rannalla; henkilöt siellä kuvastuivat mustina punertavaa taivasta vasten.

Yli mennessä oli mylady'n onnistunut purkaa irti köysi, jolla hänen jalkansa olivat kytketyt; kun päästiin rantaan, hyppäsi hän keveästi maalle ja lähti juoksemaan pakoon.

Mutta maa oli kostea; kun hän oli päässyt rantatörmälle, nuljahti hänen jalkansa ja hän putosi polvilleen.

Varmaankin valtasi hänet nyt taikauskoinen ajatus; hän näki että taivas kielsi häneltä apuansa ja hän jäi samaan asemaan, mihin hän oli pudonnut, pää alaspäin ja kädet ristiin liittyneinä.

Nyt nähtiin toiselta rannalta pyövelin verkalleen kohottavan molemmat käsivartensa, kuun valo välähti hänen leveän miekkansa terällä, molemmat käsivarret laskeutuivat taas, kuului miekan suhaus, uhrin kiljahdus, – työ oli tehty.

Pyöveli riisui päältänsä punaisen viittansa, levitti sen maahan, asetti ruumiin siihen ja heitti siihen myös pään, sitoi viitan neljästä kulmasta kokoon, nosti kuorman hartioillensa ja palasi veneesen.

Kun hän oli tullut keskelle Lys-virtaa, pysähdytti hän veneen ja huusi kovalla äänellä, pitäen kuormaansa virran yllä:

– Tapahtukoon Jumalan oikeus!

Ja hän pudotti ruumiin virran syvimpään kohtaan, ja sinne se katosi jäljettömiin.

Kolmen päivän perästä neljä muskettisoturia saapuivat Pariisiin; he eivät olleet viipyneet yli lomaluvan, ja samana iltana kuin he tulivat, menivät he tavalliselle tervehdyskäynnille herra de Tréville'n luokse.

– No, hyvät herrani, kysyi tuo uljas kapteeni, olikos teillä paljo huvia retkellänne?

– Oli hirveän paljo! vastasi Athos omasta ja toveriensa puolesta.

LXIII.
Päätös

Pysyen kardinaalille antamassa lupauksessansa, lähti kuningas kuudentena päivänä seuraavaa kuuta pääkaupungistansa, vielä aivan hämmästyksissään siitä uutisesta, joka oli alkanut levitä, että Buckingham oli murhattu.

Vaikka kuningatar oli saanut tietää vaaran uhkaavan sitä miestä, jota hän niin syvästi rakasti, ei hän tahtonut ottaa uskoaksensa, kun ilmoitettiin hänen kuolemastansa; hänpä vielä sattui aivan varomattomasti huudahtamaan:

– Se on valhetta; hän on äskettäin kirjoittanut minulle.

Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen uskoa tuo kamala sanoma todeksi. La Porte, joka, samoin kuin kaikki muut, Kaarlo I: n julistaman käskyn johdosta oli pidätetty Englantiin, tuli ja toi mukanansa sen viimeisen ja surullisen lahjan, jonka Buckingham oli kuningattarelle lähettänyt.

Kuninkaan riemu oli ollut hyvin valtava; hän ei huolinut sitä laisinkaan salata, vaan antoi sen puhjeta esiin kuningattarenkin nähden. Niinkuin kaikilta heikoilta sieluilta, puuttui myöskin Ludvig XIII: lta jalomielisyys.

Mutta pian muuttui kuningas taas synkäksi ja pahoinvointiseksi; hänen otsansa ei ollut niitä, jotka pitkäksi aikaa kirkastuvat; hän tiesi, että kun hän palasi leiriin, joutui hän entiseen orjuuteensa; ja kumminkin hän palasi sinne.

Kardinaali oli kuninkaan lumoova käärme ja kuningas oli lintu, joka hyppii oksalta oksalle voimatta lentää pakoon.

Niinpä olikin palaus La Rochelleen peräti surullinen. Erittäinkin olivat meidän neljä ystävystä tovereidensa kummastuksen esineenä; he ratsastivat toinen toisensa sivulla allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. Athos oli ainoa, joka jolloinkulloin kohotti leveää otsaansa, salama välähti hänen silmistänsä, katkera hymy vilahti hänen huulillansa, ja sen perästä vaipui hän toveriensa lailla uinailemaan.

Niin kohta kuin he matkalla La Rochelleen olivat tulleet johonkin kaupunkiin ja neljä ystävystä saattaneet kuninkaan asuntoonsa, menivät he joko majapaikkaansa tai johonkin syrjäiseen ravintolaan, jossa he eivät pelanneet eivätkä juoneet, vaan puhelivat keskenään matalalla äänellä ja tähystelivät tarkasti, saattoiko kukaan kuulla heidän puhettansa.

Eräänä päivänä kun kuningas oli pysähtynyt matkalla, ampuaksensa harakoita, ja kun neljä ystävystä tapansa mukaan, sen sijaan että olisivat ottaneet osaa metsästykseen, olivat menneet erääsen ravintolaan valtatien varrella, tuli pikasanansaattaja La Rochelle'sta ja pysähtyi portille juomaan lasin viiniä, jolloin hän tuli katsoneeksi huoneesen, jossa neljä muskettisoturia istuivat ruokailemassa.

– Hollaa, herra d'Artagnan! sanoi hän; ettekös se ole te, jonka näen siellä kaukana?

D'Artagnan loi silmänsä puhuttelijaan päin ja huudahti ilosta. Puhuttelija oli hänen aaveensa, tuo tuntematon mies, jonka hän oli kohdannut Meung'issä, Fossoyeurs'in ja Arras'in kadulla.

D'Artagnan veti miekkansa tupesta ja syöksähti ovelle.

Mutta tällä kertaa ei tuntematon lähtenytkään pakoon vaan hyppäsi alas satulasta ja tuli d'Artagnan'ille vastaan.

– Ah, herrani, sanoi nuori mies, vihdoinkin tapaan teidät! Tällä kertaa ette pääse käsistäni.

– Se ei olekkaan enää aikomukseni, herra, sillä tällä kertaa haen minä teitä. Kuninkaan nimessä otan minä teidät kiini. Minä sanon, että teidän tulee jättää minulle miekkanne, herra, ja ilman vähintäkään vastustelemista. Henkenne on kysymyksessä, sen voin sanoa teille jo ennakolta.

– Kuka te sitten olette? kysyi d'Artagnan laskien miekkansa alas, mutta antamatta sitä kumminkaan vielä pois kädestänsä.

– Minä olen kreivi de Rochefort, vastasi tuntematon, kardinaali Richelieu'n tallimestari, ja minulla on käsky viedä teidät heti paikalla Hänen ylhäisyytensä luokse.

– Me olemme juuri palausmatkalla Hänen ylhäisyytensä luokse, herra, sanoi Athos lähestyen häntä, ja te kai uskotte kun herra d'Artagnan lupaa tulla täältä suoraan La Rochelleen?

– Minun täytyy jättää hänet vartijan huostaan; hänen tulee saattaa hänet leiriin.

– Me olemme hänen vartijoinansa, herra, aateliskunniamme nimessä. Mutta aateliskunniamme nimessä vakuutamme me myöskin, lisäsi Athos rypistäen kulmiansa, että herra d'Artagnan ei meitä jätä.

Kreivi de Rochefort loi silmäyksen taaksensa ja huomasi että Porthos ja Aramis olivat asettuneet hänen ja oven välille; hän näki olevansa kokonaan noiden neljän miehen vallassa.

– Hyvät herrat, sanoi hän, jos herra d'Artagnan tahtoo jättää minulle miekkansa ja liittää kunniasanansa teidän vakuutukseenne, niin minä tyydyn teidän lupaukseenne viedä herra d'Artagnan Hänen ylhäisyytensä kardinaalin majapaikkaan.

– Kunniasanani olkoon siitä teille vakuutena, sanoi d'Artagnan, ja tässä on miekkani.

– Tämä sopii sitä paremmin, lisäsi Rochefort, koska minun tulee jatkaa matkaani.

– Jos aiotte mennä etsimään mylady'ä, sanoi Athos kylmästi, niin on se vallan turhaa, sillä häntä ette enää löydä.

– Minne hän sitten on joutunut? kysyi Rochefort vilkkaasti.

– Tulkaa takaisin leiriin, siellä saatte sen tietää.

Rochefort seisoi hetkisen mietteissään; mutta kun oltiin vaan päivän matkan päässä Surgères'ista, jonne kardinaali oli tuleva kuninkaalle vastaan, päätti hän suostua Athoksen ehdotukseen ja palata heidän kanssansa.

Sitä paitsi oli tällä palaamisella se etu, että hän sai itse vartioida vankiansa.

Lähdettiin matkalle.

Seuraavana päivänä kello kolme iltapäivällä tultiin Surgères'iin. Kardinaali odotti siellä Ludvig XIII: tta. Ministeri ja kuningas tuhlasivat kohteliaisuuksia toinen toisillensa ja kiittivät sitä onnellista sattumaa, joka oli pelastanut Ranskanmaan sen kaikkein kovapintaisimmasta vihollisesta, joka tätä valtakuntaa vastaan oli yllyttänyt koko Euroopan. Sitten kardinaali, jolle Rochefort oli ilmoittanut d'Artagnan'in olevan kiini, ja joka oli halukas mitä pikemmin kuulustelemaan häntä, heitti jäähyväiset kuninkaalle, pyytäen häntä tulemaan seuraavana päivänä katsomaan sulkua, joka nyt oli valmis.

Kun kardinaali iltasella palasi majapaikkaansa La Pierre'n sillan luokse, tapasi hän portilla d'Artagnan'in miekatonna, ja kolme muskettisoturia täysissä aseissa.

Tällä kertaa ollen voimakkaampi, hän katsoi ankarasti heihin ja antoi silmäyksellä ja kädellä d'Artagnan'ille viittauksen seurata hänen mukanansa.

D'Artagnan totteli.

– Me odotamme sinua täällä, d'Artagnan, sanoi Athos niin kovasti että kardinaali sen kuulisi.

Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiansa, pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten kulkuansa sanaakaan virkkamatta.

D'Artagnan kävi sisään kardinaalin jälessä ja hänen taaksensa asettuivat vartijat ovelle.

Hänen ylhäisyytensä astui siihen huoneesen, jota hän käytti työhuoneenansa ja viittasi Rochefort'ille, että hän toisi sisään nuoren muskettisoturin.

Rochefort noudatti käskyä ja vetäytyi sitten pois.

D'Artagnan seisoi yksinään kardinaalin edessä, tämä oli hänen toinen keskustelunsa Richelieu'n kanssa, ja hän tunnusti jälkeenpäin, että hän oli vakuutettu sen olevan myöskin viimeisen.

Richelieu oli jäänyt seisomaan, uunia vasten nojauneena; pöytä oli hänen ja d'Artagnan'in välillä.

– Herra, sanoi kardinaali, teidät on otettu kiini minun käskystäni.

– Niin on minulle sanottu, armollinen herra.

– Tiedättekö minkä vuoksi?

– En, armollinen herra, sillä ainoa asia, minkä vuoksi minut voitaisiin ottaa kiini, on Teidän ylhäisyydellenne vielä tuntematon.

Richelieu katsoi terävästi nuoreen mieheen.

– Mikä niin? sanoi hän, mitä tämä tietää?

– Jos armollinen herra suvaitsee ensin ilmoittaa minulle, mistä rikoksista minua on syytetty, minä sitten ilmoitan Teidän ylhäisyydellenne, mitä minä todella olen tehnyt.

– Teitä syytetään rikoksista, joista korkeampien henkilöiden kuin teidän pään täytyy pudota, sanoi kardinaali.

– Mistä niin, armollinen herra? kysyi d'Artagnan niin levollisesti että se hämmästytti itse kardinaaliakin.

– Teitä syytetään siitä, että olette pitäneet kirjevaihtoa valtakunnan vihollisten kanssa, olette vakoilleet valtiosalaisuuksia, olette koettaneet saada erään sotapäällikön tuumat raukeamaan tyhjiksi.

– Kuka minua semmoisista syyttää, armollinen herra? sanoi d'Artagnan, joka aavisti syytöksien olevan kotoisin mylady'stä. Niin, valtakunnan lain perusteella rikoksesta merkitty nainen, nainen, joka on mennyt avioliittoon yhden miehen kanssa Ranskassa, toisen kanssa Englannissa, nainen joka on myrkyttänyt toisen miehensä ja on koettanut myrkyttää minutkin.

– Mitä te sanotte, herra? huudahti kardinaali kummastuneena; ja kestä naisesta te puhutte?

– Lady Winter'istä, vastasi d'Artagnan; niin, lady Winter'istä, jonka moninaiset rikokset Teidän ylhäisyydellenne epäilemättä olivat tuntemattomat, koska Teidän ylhäisyytenne kunnioitti häntä luottamuksellansa.

– Herra, sanoi kardinaali, jos lady Winter on tehnyt niitä rikoksia, joista te olette häntä syyttäneet, on hän saapa rangaistuksensa.

– Hän on jo saanut, armollinen herra.

– Kuka on hänet rangaissut?

– Me.

– Onko hän vankeudessa?

– Hän on kuollut.

– Kuollut! toisti kardinaali, joka ei voinut uskoa korviansa; kuollut! Sanoitteko että hän on kuollut?

– Kolmasti koetti hän murhata minua ja minä annoin hänelle anteeksi; mutta hän murhasi sen naisen, jota minä rakastin. Silloin minun ystäväni ja minä otimme hänet kiini ja tuomitsimme hänet kuolemaan.

D'Artagnan kertoi nyt, kuinka rouva Bonacieux oli myrkytetty Béthune'n karmeliittaluostarissa, kuinka mylady oli tuomittu yksinäisessä talossa ja mestattu Lys-virran rannalla.

Väristys kulki kardinaalin ruumiin lävitse, vaikka hän ei hevillä vapissut.

Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, kirkastui kardinaalin tähän saakka synkkä muoto, ja kuvasti vihdoin täydellistä lempeyttä.

– Te olette siis, sanoi hän äänellä, jonka lauhkeus oli täydessä ristiriidassa hänen sanojensa ankaruuteen, itse ruvennut tuomariksi, ajattelematta, että ne, joille ei ole annettu toimeksi rangaista, ovat murhaajia.

– Armollinen herra, minä vannon, ett'en minä ole silmänräpäystäkään aikonut puollustaa henkeäni teitä vastaan. Minä antaudun sen rangaistuksen alaiseksi, minkä Teidän ylhäisyytenne suvaitsee minulle määrätä. Minä en pane elämälle niin suurta arvoa että pelkäisin kuolemaa.

– Niin, minä tiedän että te olette rohkea mies, sanoi kardinaali melkein lempeästi; minä voin siis ennakolta sanoa teille että teidät tuomitaan, ja tuomitaan kuolemaan.

– Toinen voisi vastata Teidän ylhäisyydellenne että hänellä on armahduskirje taskussa, mutta minä sanon vaan: käskekää, armollinen herra, minä olen valmis.

– Teilläkö armahduskirje? kysyi Richelieu, kummastuneena.

– Niin, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.

– Ja kenenkä allekirjoittama? kuninkaanko?

– Ei, vaan Teidän ylhäisyytenne.

– Minun? Oletteko hullu?

– Armollinen herra epäilemättä tuntee oman käsialansa.

Ja d'Artagnan ojensi kardinaalille tuon kallisarvoisen paperin, jonka Athos oli ottanut mylady'ltä ja antanut d'Artagnan'ille suojeluskirjeeksi.

Hänen ylhäisyytensä otti paperin ja luki hitaasti pannen painon joka tavulle:

"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun käskystäni ja valtion hyväksi.

Richelieu."

Kun kardinaali oli nuo rivit lukenut, vaipui hän syviin ajatuksiin, mutta ei antanut paperia enää takaisin d'Artagnan'ille.

– Hän miettii nyt minkälaisen kuolemanrangaistuksen hän minulle määrää, tuumaili d'Artagnan itsekseen. No niin, kunniani kautta, hän on saapa nähdä kuinka aatelismies kuolee.

Nuori muskettisoturi oli parhaalla tuulella kuolemaan sankarin kuoleman.

Richelieu mietti yhä vielä, kierrellen paperia edestakaisin käsissänsä. Vihdoin kohotti hän päänsä, loi kotkansilmäyksen tuohon rehelliseen, avonaiseen, älykkääsen muotoon, luki noissa kyynelten kyntelemissä kasvoissa kaikki ne tuskat, jotka hän oli kärsinyt viimeksi kuluneen kuukauden ajalla ja ajatteli kolmannen, jopa neljännenkin kerran, mikä tulevaisuus tuolla kolmenkolmatta vanhalla nuorukaisella voisi olla, ja mitä etuja hänen toimensa, rohkeutensa ja älykkäisyytensä voisi tuottaa hyvälle isännälle.

Toisaalta ajatteli hän että mylady'n rikokset, hänen valtansa, ja hänen helvetillinen neronsa olivat jo useamman kuin yhden kerran häntä kauhistaneet. Hän tunsi ikäänkuin salaista iloa siitä että hän nyt oli ikipäiviksi vapaa tuosta vaarallisesta rikostoverista.

Hitaasti repi hän palasiksi paperin, jonka d'Artagnan niin jalosti oli hänen käteensä antanut.

– Minä olen hukassa, mietti d'Artagnan.

Hän kumarsi syvään kardinaalille ikäänkuin sanoaksensa: "Herra, tahtosi tapahtukoon!"

Kardinaali lähestyi pöytää ja kirjoitti seisovillaan muutamia riviä pergamentille, joka jo kahdeksi kolmanneksi osaksi oli kirjoitettu; sitten painoi hän sinettinsä sen alle.

– Tuo on minun tuomioni, sanoi d'Artagnan itsekseen; hän säästää minut ikävästä Bastiljista ja oikeudenkäynnin pitkällisyydestä. Hän tekee siinä toki kunnon miehen tavalla.

– Kas tässä, herra, sanoi kardinaali nuorelle miehelle, minä olen ottanut teiltä valtakirjanne ja annan nyt teille sijaan toisen. Tästä valtakirjasta puuttuu nimi, vaan se on teidän itsenne kirjoitettava.

D'Artagnan otti epäileväisenä paperin ja loi siihen silmäyksen.

Se oli muskettiluutnantin valtakirja.

D'Artagnan lankesi kardinaalin jalkoihin.

– Armollinen herra, sanoi hän, henkeni on teidän; vallitkaa sitä vastaisuudessa; mutta sitä suosioa, jonka olette suvainneet minulle osoittaa, minä en ansaitse; minulla on kolme ystävää, jotka ovat paljon ansiokkaampia siihen…

– Te olette kelpo nuorukainen, d'Artagnan, keskeytti kardinaali, taputtaen häntä ystävällisesti olalle, mielihyvillänsä siitä että oli voittanut tuon vastahankaisen luonteen. Menetelkää tämän valtakirjan kanssa miten tahdotte. Muistakaa vaan, että vaikka nimen kohta siinä on tyhjänä, minä annan tämän valtakirjan teille itsellenne.

– En koskaan ole sitä unhottava, vastasi d'Artagnan; Teidän ylhäisyytenne saa olla varma siitä.

Kardinaali kääntyi ja sanoi kovalla äänellä:

– Rochefort!

Rochefort, joka epäilemättä oli seissut oven takana, astui heti sisään.

– Rochefort, sanoi kardinaali, tässä näette herra d'Artagnan'in; hän on nyt tästä puoleen minun ystäviäni. Syleilkää siis toisianne ja käyttäytykää hyvin, jos tahdotte säilyttää päänne.

Rochefort'in ja d'Artagnan'in täytyi syleillä toisiansa; sillä kardinaali oli saapuvilla ja katseli heitä valppaasti.

He menivät yht'aikaa ulos huoneesta.

– Me tapaamme toisemme, eikö niin, herra, sanoi Rochefort.

– Milloin vaan tahdotte, vastasi d'Artagnan.

– Kyllä siihen saamme tilaisuutta, jatkoi Rochefort.

– No? sanoi Richelieu avaten ovea.

Molemmat miehet hymyilivät toisillensa, puristivat toinen toisensa kättä ja kumarsivat Hänen ylhäisyydellensä.

– Me aloimme tulla maltittomiksi, sanoi Athos.

– Tässä minä nyt olen, ystäväni, sanoi d'Artagnan.

– Vapaana?

– Niin, hyvät ystävät, enkä ainoastaan vapaana, vaan armossa ja suosiossa.

– Siitä sinun pitää meille tarkemmin kertoa.

– Kyllä, tänä iltana.

Todella meni d'Artagnan jo samana iltana Athoksen luokse, jonka hän tapasi tyhjentämässä viinipulloansa, – toimi, jonka hän täytti säännöllisesti joka ilta.

Hän kertoi, mitä hänen ja kardinaalin kesken oli tapahtunut ja sanoi, ottaen valtakirjan taskustansa:

– Kas tässä, rakas Athos veikkoseni, tämä on luonnollisesti sinulle tuleva.

Athos hymyili tuota tavallista, kaunista, miellyttävää hymyilyänsä.

– Ystäväni, Athokselle tämä on liian paljo, kreivi de la Fère'lle liian vähä. Pidä valtakirja omanasi; se on sinulle tuleva. Ah, Herra nähköön, sinä olet sen kylliksi kalliilla hinnalla ostanut!

D'Artagnan lähti nyt Athoksen luota ja meni Porthoksen luokse.

Hän tapasi Porthoksen komeaan loistavaan univormuun pukeutuneena, peilin edessä seisomassa.

– Ahaa, sanoi Porthos, vai sinä se olet, rakas ystävä! Kuinka sinun mielestäsi tämä puku minua somistaa!

– Verrattomasti, sanoi d'Artagnan, mutta minä tulen ehdottamaan sinulle toista, joka somistaa sinua paremmin.

– Mitä? kysyi Porthos.

– Muskettiluutnantin pukua.

D'Artagnan kertoi Porthoksellekin kardinaalin ja hänen välisen keskustelun ja sanoi, ottaen valtakirjan taskustaan:

– Kas tässä, ystäväni; täytä tuo paikka nimelläsi. Ja tule kelpo päälliköksi minulle.

Porthos silmäili valtakirjaa, ja jätti sen sitten d'Artagnan'ille hänen suureksi hämmästykseksensä.

– Niin sanoi hän, tämä olisi minulle sangen mieleinen, mutta minä en voisi kylliksi kauvan nauttia tästä suosiosta; sill'aikaa kuin teimme retken Béthuneen, kuoli herttuattareni mies, niin että, rakas ystävä, koska vainajan raha-arkku ojentaa minulle syliänsä, niin minä nain lesken. Minä koettelen juuri sulhaispukuani; pidä sinä luutnantinvaltakirja, ystäväni, pidä se omanasi.

Ja hän antoi sen d'Artagnan'ille takaisin.

Nuori mies meni Aramiksen luokse.

Hän tapasi hänet polvillaan rukoustuolin edessä, otsa painettuna rukouskirjaa vasten.

Hän kertoi kardinaalin ja hänen välisen keskustelun ja otti kolmannen kerran valtakirjan taskustansa.

– Sinä, meidän ystävämme, meidän valomme, meidän näkymätön suojelijamme, sanoi hän, ota sinä tämä valtakirja; sinä olet ansainnut sen paremmin kuin kukaan viisaudellasi ja neuvoillasi, jotka aina ovat saattaneet onnellisiin päätöksiin.

– Ah, ystäväni, vastasi Aramis, meidän viimeinen seikkailumme on minulta kokonaan poistanut elämisen ja miekan käyttämisen halun. Tällä kertaa on päätökseni peräytymätön; piirityksen jälkeen menen minä latsaristien veljeskuntaan. Pidä sinä valtakirja omanasi, d'Artagnan; asemiehen ammatti sopii sinulle, sinusta tulee urhoollinen ja kelpo kapteeni.

Kyynelsilmin ja ilosta loistavana palasi d'Artagnan Athoksen luokse, joka istui vielä pöydässä lopettelemassa viimeistä malagaansa.

– No, sanoi hän, hekin hylkäsivät tarjoukseni.

– Niin, ystäväni, sillä ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä.

Ja hän otti kynän ja kirjoitti d'Artagnan'in nimen valtakirjaan ja antoi sen sitten hänelle takaisin.

– Nyt minulla ei ole ketään ystäviä enää, katkeria muistoja vaan!

Ja hän antoi päänsä painua kämmentensä väliin, jolloin kaksi kyyneltä valui alas pitkin hänen poskiansa.

– Sinä olet nuori, vastasi Athos: sinun katkerilla muistoillasi on kylliksi aikaa muuttua suloisiksikin.