Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani

– Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten, sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.

– Kuinka?

– Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.

– Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin…

– Sen sijaan kuin…

– Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.

– Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa päätöksesi?

– Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.

– Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.

– Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.

D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:

– Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa, olisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.

– Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta itsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta: rakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.

– Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.

– Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä kirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden…

– Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.

– Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä otin mukaani.

– Mutta keltä on se kirje?

– Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko muuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno, on kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä herttuallisella sinetillä.

– Mitä sinä puhut?

– Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen etsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot, ovat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.

– Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut kuoliaaksi!

– No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen taskustaan.

– Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen; hänen kasvonsa loistivat.

– Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja välinpitämättömästi.

– Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen tukehtumaisillani onnellisuudesta!

Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.

Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.

– Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.

Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta, antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset lattialle.

– Missäs nyt on kaikki

vanitas vanitatum

? kysyi d'Artagnan leikillisellä ivalla.

– Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä kaukana puuhaillaan.

XXVII.

Athoksen vaimo

– Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.

– Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis. Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin taitavasti.

– Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä sinne niin pian kuin mahdollista.

– Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?

– Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.

– Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset sinä toki lepoa.

– Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän ikkunan ääressä.

– Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.

– Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla matkustaminen.

– No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi noista hevosista on sinun.

– Pah! ja mikä sitten?

– Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin toistakaan.

– Ja onko tuo komea loimikin minun?

– Tietysti.

– Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.

– En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa puhumasta.

– Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo hopeoitu satula?

– Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on minun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.

– Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.

– Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.

– Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?

– Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat, ajattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.

– Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.

– Mainiosti.

– Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään, vaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit jalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.

Bazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.

– Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa pistoolini! käski Aramis.

– Tuo viimeinen käsky on tarpeeton, keskeytti d'Artagnan, sillä ladatut pistoolit ovat tupessaan.

Bazin huokasi.

– Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä olko millännekään.

– Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin, hänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.

– No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla kirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta; näethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu päässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot? hän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän on saanut repiä hänelle liinanripsuja.

– Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman aikaan mullin mallin.

Sillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet portaita alas pihalle.

– Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.

Ja Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja notkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja kiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua, että hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä sen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet syliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.

– Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä lähden yksin tiedustelemaan Athosta.

– Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.

– Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä ja siunaamisista, vai kuinka, ha?

Aramis hymyili.

– Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.

– No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n kamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä vähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.

– Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä valmis silloin sinua seuraamaan.

He jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli d'Artagnan matkalla Amiens'iin.

Kuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?

Tila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän sortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen otsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän jotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja näytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.

Mutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän. Athoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka silloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin mielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön tasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen urhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi johtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet herättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta, enemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.

Ja kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin luomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän aineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen heikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä, ja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön pimeyteen upoten.

Ja kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos saattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe jäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin Grimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki isäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa, jotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen semmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla ainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti hän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin muut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi kulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.

Eikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä päinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä, vaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain paheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut liioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka säesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua, Athos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen oli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan tuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä käytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken takaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien kulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen tuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen puhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä ja tasaisen rauhallisena.

Hänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan Englannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni yleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat Athokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.

Hänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta puhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen salaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli kuullut umpimähkään vihjailtavan.

Tuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen, teki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät enempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan juovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi kuinka ovelasti yritetty urkkia.

– No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo kuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet houkuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään, jonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei voinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.

– Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme luultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi: "Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!" ja laukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään miekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin parikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!

Nämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan, vaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti ratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.

Yhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista aikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli useinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää kohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä vasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna, vasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa kädessään.

– Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan tervehtimään.

– Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät vielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka d'Artagnanilla oli mukanaan.

– Vai niin! Vai ette minua tunne!

– En tunne, armollinen herra.

– No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se aatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän rahan tekijäksi?

Isäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi, ja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.

– Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään! isäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka kalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta miestä!

– Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?

– Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua. Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!

D'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin tuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.

– Näin on asia, armollinen herra, virkkoi isäntä vapisten, sillä nyt minä tunnen jo teidät: te se olette, joka matkustitte pois silloin kuin minulle tapahtui tuo onneton selkkaus sen herran kanssa, jota te tarkoitatte.

– Niin, minä se olen; siis näette kyllä, ett'ei teillä ole armoa odotettavissa, ell'ette puhu selvää totuutta.

– Suvaitkaa vaan kuunnella minua niin saatte tietää kaikki.

– Minä kuuntelen.

– Viranomaiset olivat ilmoittaneet minulle, että kuuluisa väärän rahan tekijä useiden toveriensa kanssa oli tulossa ravintolaani, ja he kaikki olivat henkivartijain tai muskettisoturien valepuvussa. Teidän hevoset, lakeijat, teidän kasvot, kaikki minulle ennakolta kuvattiin.

– Jatkakaa, jatkakaa, sanoi d'Artagnan, joka huomasi aivan heti, mistä noin tarkat kuvaukset olivat kotoisin.

– Minä ryhdyin siis viranomaisten käskystä, jotka lähettivät minulle apuväkeä kuusi miestä, sellaisiin toimenpiteihin, jotka arvelin tarpeellisiksi, voidakseni varmasti saada nuo luulotellut vääränrahantekijät kiini.

– Yhä vaan! sanoi d'Artagnan, jonka korvia sana vääränrahantekijä tulistutti.

– Suokaa anteeksi, armollinen herra, että puhun semmoisia asioita, vaan ne juuri ovat minun puollustukseni. Viranomaiset olivat minua säikähdyttäneet, ja ymmärrättehän että ravintoloitsijan tulee menetellä varovasti viranomaisten kanssa.

– Mutta vielä kerran, missä on nyt se herra? mihin on hän joutunut? onko hän kuollut vai elääkö hän?

– Malttakaa, armollinen herra, me tulemme nyt siihen. Sitten tapahtui mitä te jo tiedätte, ja jonka selvänä seurauksena, lisäsi isäntä liukastellen, mikä ei jäänyt d'Artagnan'ilta oivaltamatta, teidän äkillinen lähtemisenne näytti olevan. Tuo herra, teidän ystävänne, puollusti itseään vimmatusti. Hänen palvelijansa, joka pahaksi onneksi oli joutunut riitaan itse viranomaisten kanssa, jotka olivat tallirenkien valepuvussa…

– Ah! kurjamaiset lurjukset! huudahti d'Artagnan, te olitte kaikki yhdessä juonessa, enkä minä oikein ymmärrä miksi minä en lopeta teitä kaikkia heti paikalla.

– Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja te näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi ett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä epäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne, saatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi taisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla hän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut hölmiöksi.

– Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on joutunut?

– Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa kellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja sulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa paikassa, jätettiin hänet rauhaan.

– Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet tahdottiin vaan vangita.

– Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen vannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli hengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät heidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää toisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran luokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli menetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä pudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään mitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet häneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että hänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut. Siitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän miehen ja että oikea oli päässyt pakoon.

– Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä tiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin. Mihin Athos on joutunut?

– Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet, jatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet vapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli paholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli paula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä ulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että minä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut käydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä olin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.

– Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni täysissä aseissa.

– Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän, armollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän ystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa puhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin olikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän oven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.

– Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on? missä on Athos?

– Kellarissa, armollinen herra.

– Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?

– Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis tiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet tulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan ja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.

– Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?

– Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin minä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi ankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu pyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa vastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja että he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat kenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle, vaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka menin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan luokseni.

– Niinkö että siitä ajasta saakka? … kysyi d'Artagnan voimatta pidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.

– Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on meidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että kaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän pulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja makkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän kieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän ravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne pysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.

– Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä näkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä, eikö?

– Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta kuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.

– Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.

– Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri kaksi englantilaista herraa.

– No entäpäs sitten?

– Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin tiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta. Vaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin, tyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi, voi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.

D'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi istuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet perässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.

Nuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat kulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.

– Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä, vaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa noiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme särkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.

– Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään; te ette tapa ketään, jos suvaitsette.

– Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden suurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.

Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita, joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.

Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.

– Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan kohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla alhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi, kyllä sitä saatte!

– Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan alta.

– Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä olenkin, ystäväni.

– Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo ovensärkijät.

Englantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat kahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin, ylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.

– Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty tieltä, minä ammun.

– Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen, herrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt pahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme teihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi on meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni käytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani. Te saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.

– Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.

Ravintolan isäntä tunsi kylmän hien virtaavan pitkin selkärankaansa.

– Kuinka, josko sitä on jälellä! mutisi hän.

– Mitä hiisiä! totta kai sitä jälellä on, vakuutti d'Artagnan; olkaa huoleti, eivät he teiltä ole toki koko kellaria tyhjentäneet. Herrat, pistäkää miekkanne tuppeen.

– Kyllä, mutta pankaa tekin pistoolinne tuppeen.

– Aivan mielelläni.

Ja d'Artagnan näytti esimerkkiä. Sitten kääntyi hän Planchet'in puoleen, ja käski hänen laskemaan pois muskettinsa.

Englantilaiset pistivät muristen miekat tuppeen. Heille kerrottiin Athoksen vangitsemisjuttu. Ja kun he olivat kelpo aatelismiehiä, myönsivät he isännän tehneen väärin.

– Nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, menkää huoneesenne, niin kymmenen minuutin perästä, sen takaan, tuodaan teille kaikkea mitä haluatte.

Englantilaiset kumarsivat ja menivät.

– Nyt kun minä olen yksin, Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, avaa minulle ovi.

– Heti paikalla, sanoi Athos.

Silloin kuului jyskettä ja jyryä, pönkät ja salvat romahtivat näet alas; hetkisen perästä ovi lensi auki ja Athoksen kalpeat kasvot ilmaantuivat näkyviin.

D'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten tahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin huomasi hän vasta että Athos horjui.

– Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.

– Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä kaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan päästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt sata viisikymmentä pulloa.

– Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut puolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.

– Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut semmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä; malttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini. Kuuletteko kuinka siellä lorisee!

D'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen kuumaksi poltteeksi.

Samalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää huojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli edestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi parhaaksi oliiviöljyksensä.

Seurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen, jonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.

Sillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka heiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea sekasorto.

Parhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita uiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja lasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt auki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema vallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä makkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.

Isännän ja emännän valitukset ja voivotukset kaikuivat kellarissa niin että itse d'Artagnan tuli siitä liikutetuksi. Mutta Athos ei edes kääntänyt päätänsäkään sinne päin.

Mutta tuskaa seurasi raivo. Isäntä tempasi paistinvartaan ja syöksi epätoivoissaan siihen huoneesen jonne molemmat ystävykset olivat vetäytyneet.

– Viiniä! sanoi Athos nähdessään isännän.

– Viiniä! huudahti isäntä hämmästyneenä, mutta olettehan te juoneet sitä minulta enemmän kuin sadan pistole'n edestä: nyt olen hävinnyt, kadotettu, mitätön mies!

– Pah! sanoi Athos, meillä on yhä jano.

– Jos edes olisitte tyytyneet juomiseen; vaan kun säritte kaikki pullotkin.

– Te sysäsitte minut erääsen kasaan, joka romahti kumoon. Oma syynne.

– Kaikki öljyni on mennyttä!

– Öljy on hyvää haava-palsamia ja Grimaud-paran täytyi kai hoidella niitä haavojaan, mitä olitte häneen iskeneet.

– Kaikki makkarat syöty!

– Kellarissa on äärettömän paljo rottia.

– Teidän tulee maksaa minulle kaikki, huusi isäntä vimmassaan.

– Kolminkertainen konna! sanoi Athos nousten jaloilleen; mutta hän putosi heti takaisin istuvilleen, semmoiset olivat hänen voimansa. D'Artagnan kiiruhti hänelle avuksi ja kohotti ratsupiiskansa.

Isäntä peräytyi askeleen ja rupesi itkeä ulvomaan.

– Tämä opettaa teitä, sanoi d'Artagnan, kohtelemaan paremmin vieraita, joita hyvät henget teille lähettävät.

– Hyvät henget! sanokaa pirut!

– Hyvä ystäv