Kirjekyyhkynen

XXIII

Heinäkuun 1 päivänä 1638.

Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme turhaan.

Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.

Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?

Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi pitänyt tulla takaisin.

Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?

Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!

Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!

XXIV

Heinäkuun 5 p: nä.

Oi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen kirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös, kokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!

Jos me kerran tapaamme toisemme, – oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin rukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! – jos me kerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä varmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!

Jos emme tapaa toisiamme … voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät tuohon pelkooni … niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten niitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen viimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: "Minä rakastan sinua!"

Oi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen ja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon ja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!

Huomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?

Siksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna, silloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt vasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta ikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten meille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.

Huomenna! huomenna! huomenna!

Minä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla painolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat kaiken.

Huomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa.

En koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.

Mitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä sinua rakastan ja miten minä kärsin?

Heinäkuun 6 p: nä.

Aamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään ummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.

Toivon, että Jumala on rukoukseni kuullut ja että sinä tänään saat tietää, missä minä olen, että minä olen vapaa ja odotan sinua.

Kyyhkynen on jo yhtä kärsimätön kuin minäkin; se lyö ikkunaruutuihin nokallaan ja siivillään.

Sinulle avataan ikkuna, pikku raukka! Jumala suokoon, että siipesi olisi kyllin luja kestääksesi matkan, jolle lähdet.

Keskeytän tämän kirjeen, kirjoittaakseni pikku lapun, jonka se tuo sinulle, tai ehkä, oi minua! vain koettaa lähteä sinulle tuomaan.

Kello neljä aamulla, heinäkuun 6 p: nä.

Jos kyyhkynen pääsee luoksesi saakka, rakkaani, lue tämä kirjelappu ja lähde matkaan sekuntiakaan hukkaamatta, niinkuin minäkin lähtisin, jos tietäisin, mistä sinut löytäisin.

Minä olen vapaa, minä rakastan sinua ja odotan sinua Montolieun luostarissa, Foix'n ja Tarasconin välillä, Ariègen varrella.

Saat sitten kuulla, minkätähden en sano nyt vielä, miksi tämä kirjelappu on niin lyhyt ja tämä paperi niin ohutta.

Saat kuulla kaiken, ja tuhannen muuta seikkaa, kaikki onnettomuutemme, kaikki tuskamme, kaikki toivomme, jos kallis airuemme pääsee tulemaan sinun luoksesi saakka; sillä jos se pääsee luoksesi, niin sinä lähdet matkaan samassa tuokiossa, eikö niin?

Minä odotan sinua, rakkaani, niinkuin sokea odottaa valoa, niinkuin kuoleva odottaa elämää, niinkuin vainaja ylösnousemusta.

Lähde, rakas kyyhky, lähde!

Heinäkuun 6 p: nä, kello viisi aamulla.

Me olemme kohtalon kiroomat!

Oi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää enää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!

Se ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli erään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi lentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.

Minä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli pelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin kyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti se lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!

Ja minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa, tempoen ruohoa käsin ja hampain.

Jumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian onnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni, sattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.

Oi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta, ajatusta!

Herra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra, Jumalani, minä tulen hulluksi!..

Odota, odotahan.

Jumalallinen laupeus, sinä olet minua kuullut, sinä olet täyttänyt rukoukseni.

Kuule nyt, kuule, armaani, sydämeeni syttyi taas toivo, tai paremminkin on tuo toivoni valaistus ylhäältä.

Kuulepas! ikkunastani olen niin usein seurannut katseillani kyyhkysemme lentoa, kun se on lähtenyt matkalle, että voin harhaan menemättä kulkea ainakin parin kolmen lieuen matkan, siihen suuntaan kuin sekin. Se lensi aina sen pienen, leveän joen lähdepaikkojen ylitse, joka laskee Foix'n kohdalla Ariégeen. Sen on pitänyt lentää yli pienen Amourtierin metsän ja sitte Salat'n, yli Saint-Gironsin ja Oust'n välillä.

No niin; täten aion nyt menetellä:

Minä pukeudun pyhiinvaeltajaksi; minä lähden sinua etsimään, kuljen tästä ensin pieneen Rieupreganin kylään saakka; sen kylän seuduilla se katosi aina näkyvistäni; ja kun olen kulkenut kylän ohitse, hyvä, minä turvaudun kyyhkyseen. Se voi kerrallaan lentää aina noin sadan askeleen matkan. No niin, se lentää sata askelta, levähtää ja lentää taas sata askelta, ja on oppaanani; minä seuraan sitä, seuraan niinkuin heprealaiset seurasivat tulenpatsasta yöllä ja pilvenpatsasta päivällä; sillä minäkin vaellan etsien luvattua maata, ja minä sen löydän, tai kuolen uupumukseen ja tuskaan tielle.

Oi, sen tiedän hyvin, matka on pitkä; kyyhkysparka, – anna anteeksi kärsimykset, joita sinulle tuotan, sinä rakkautemme lempeä martyyri! – kyyhkys-parka ei jaksa lentää enempää kuin lieuen tai pari vuorokaudessa; mutta ei mitään, rakkaani, vaikka saisin kuluttaa lopun ikääni sinua etsiessäni … oi, minä etsisin varmasti sinua elämäni loppuun asti!

Niinpä nyt lähden. Lähden viipymättä, heti tänä päivänä.

Olen jo puhunut kaikki luostarin johtajattarelle, kaikki paitsi en sanonut nimeäsi. Hän on hurskas ja hyvä nainen ja hän on surrut minun surujani ja itkenyt minun kyyneleitäni. Hän tarjosi minulle jotakuta henkilöä seuraksi matkalle, minä en ottanut. Minä en tahdo sinne ketään; se, mitä aion tehdä, on vaistojen tehtävä, taivaan ja meidän välinen mysteerio; minä lupasin ainoastaan kirjoittaa hänelle, jos löytäisin sinut. Jos en hänelle kirjoita, niin hän tietää, että minä olen kuollut, kuollut mielipuolena, epätoivoon, jonkin metsän laitaan, jonkin tien viereen, jonkin joen partaalle.

Minä lähden, kuljetan mukanani kaikki kirjeet, jotka olen sinulle kirjoittanut, joita sinä et ole saanut, joita et saa ehkä koskaan. Ah, jos voisin kerran heittää ne kaikki eteesi sanoen: "Lue! lue! lemmittyni!" sinä päivänä näkisit, miten minä olen kärsinyt; sinä päivänä olisin ylen onnellinen!

Nyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni tänään Rieupreganiin asti.

Heinäkuun 7 p: nä, yöllä.

Minä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin sanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen, nojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa veistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.

Oi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on vihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja lepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan hietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.

Minä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi Jumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua yhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.

Niinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että sinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien päässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?

Odota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä varmaan saavun luoksesi.

Minä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan, josta näkee tuonne Boussenac'in kylään.

Se kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei kyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira, joka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla oikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.

Sanoin itsekseni:

– Jos tuo koira lakkaa ulvomasta, on se hyvä merkki, ja minä löydän hänet.

Koira vaikeni.

Kuinka ihminen on kärsiessään taikauskoinen, sinä sydämeni syvästi rakastettu! Tunnetko sen? kärsitkö sinäkin?

Mikä ihana yö, hyvä Jumalani! Ajattelin, että ehkäpä sinäkin seisot ikkunasi ääressä niinkuin minä, ehkäpä katselet tänne minuun päin niinkuin minä sinne sinuun, ehkä sinä ajattelet Jumalaa ja minua niinkuin minä ajattelen sinua ja Jumalaa.

Näitkö tuon kauniin tähden, joka piirsi taivaslakeen hehkuvan viirun? kuinka pitkän matkan lensi se sekunnissa?

Oi, voisinpa niinkuin se yhdessä sekunnissa päästä täältä luoksesi; saisinpa luoksesi päästyäni niinkuin se sammua!

Valitsisin tuon valoisan onnen tuokion, vaikkapa sitä seuraisi iankaikkinen yö.

Huomiseen, rakkaani; huomispäivä vie, toivon, minua jälleen lähemmäksi sinua.

Heinäkuun 9 p: nä.

Nyt olen pysähtynyt pieneen kylään nimeltä Soulan. Hyvä Jumala, millainen ukonilma! Mitä oli maamme rikkonut, koska Jumala uhkasi sitä pelättävällä äänellään?

Virtanaan syöksyvä sade sai Salat-joen tulvilleen, kahlaaminen ei ole nyt enää mahdollista, ja sillalle päästäkseni täytyisi minun kulkea rantaa ylös aina Saint-Gironsiin saakka, se on: hukata kaksi päivää.

Minulle vakuutetaan, että huomenna minä voin jälleen jatkaa matkaa, että joki on silloin laskeutunut entiselleen.

Voi minua! kokonainen päivä hukattu! päivä, jolloin sinä minua odotat, aivan varmaan! päivä, jolloin sinä minua ehkä syytät.

Heinäkuun 12: nnen päivän iltana, Alos'n kylässä.

Muuan talonpoika suostui tulemaan oppaakseni: minä kuljin joen ylitse hänen muulinsa seljässä. Kerran oli virta vähällä viedä meidät kaikki mennessään; neljännes-osalla matkaa ei eläin tavannut pohjaa.

Loin silmäni taivaalle, painoin kädet ristiin rinnoilleni ja sanoin:

– Jos kuolen, Herra, sinä tiedät, että kuolen hänen tähtensä.

Siitä näet, että me löydämme varmaan toisemme, koska minä en kuollut.

Heinäkuun 15 p: nä.

Jatkoin matkaani jalkaisin, yhä kyyhkysemme opastuksella. 13:na päivänä kävelin Alos'sta Castilloniin; se oli ankara päivä pikku raukallemme. Minun pitäisi sääliä sitä enemmän: minä olin kävellyt vähintään kolme lieuetä.

Seuraavana päivänä, 14:nä, maksoin eilisen julmuuteni pääsemällä tuskin yhtä lieuetä, ja tänään, 15:nä, olen saapunut Saint-Lary'hin, pienen, nimettömän joen poikki, joka laskee Salat-jokeen.

Muuten olen minä oikealla tolalla, sen tiedän varmasti. Kyyhkynen ei epäröi kertaakaan, ei poikkea suorasta suunnasta tuokioksikaan. Se menee suoraan ja empimättä eteenpäin.

Mutta aika vaan kuluu ja sinä odotat; aika kuluu, ja sinä olet tehnyt luostarilupauksen.

Voi! älä kiirehdi täyttämään tuota lupausta, rakas! Luota minuun, luota omaan Isabelleesi.

Sinä epäilit kerran häntä, ja se tuli meille molemmille kalliiksi.

Heinäkuun 18 p: nä.

Kolme päivää olen nyt harhannut melkeinpä umpimähkään, kierrellen metsikköjen ympäri, pitkin jokien mutkia. Ah! ilmassa ei ole esteitä niin paljon kuin maan pintaa kulkiessa. Kyyhkynen pääsi paikoista, joissa minun usein oli pakko pysähtyä.

Tunnustan sen sinulle, armaani, että voimani ja rohkeuteni pettävät nyt yhtaikaa, ja minä olen vaipunut maahan puun juurelle, nääntymäisilläni, toivottomana.

On jo yksitoista vuorokautta siitä kuin läksin matkalle, ja olen kulkenut tuskin viittätoista, kahdeksaatoista lieuetä, matka, jonka Iris lensi tunnissa, kun se oli meidän rakkautemme viestin-viejänä, kiitäen kuin nuoli surkeain matelijain ylitse, jotka nimittävät itseään luomakunnan herroiksi ja joilla ei ole linnun vaistoa; jotka kuluttavat yksitoista päivää matkaan, minkä kyyhkynen kulkee yhdessä tunnissa.

Sanopas, kuinka voi tuollainen magnetisoitu neulapaha tietää, missä pohjoinen on, kun taas minä, elävä, ajatteleva, kulkukykyinen olento, tehty Jumalan kuvaksi, en tiedä, missä sinä olet?

Kuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää toiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en sinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin sanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?

Oi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule ojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!

Jumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!

Heinäkuun 29 p: nä.

Minä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut kuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut viimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki; vähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä, jolloin aaveet kulkevat.

Sentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt haamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt, kun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että olen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet kerran jo niin luullut.

Oi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua! rakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.

Muistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut puron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen henkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten kuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi minullekin.

Samoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin metsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan sisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen voimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta tuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin, koko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin tiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.

Kaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän ainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani ympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni jalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa pysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä siipi-raukallaan.

Tuo nainen oli ollut paluumatkalla Mauléonin markkinoilta kahden miehen seurassa, ja nähdessään, että minä olin vielä hengissä, oli heidän tullut sääli minua ja he toivat minut tänne, jossa nyt olen.

Olinpaikkani on pieni kylä lähellä Nestier'ta, sanoivat minulle. Huone, jossa asun, mahtaa olla kylän korkeimmalla kohdalla; sillä vuoteestani en minä näe muuta kuin taivasta.

Oi, taivas! taivas, yksinään siltä odotan minä apua.

Eilen minä kysyin, monesko päivä kuussa nyt oli, minulle sanottiin, että oli heinäkuun 28:s päivä. Oi, kolmattakymmentä vuorokautta on nyt mennyt lähdöstäni ja niin kauan olen harhaillut onnen kaupalla. Missä asti olen? kaukana sinusta vai lähelläsi?

Pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta tuskin olin piirtänyt ensimäiset kirjaimet, kun päätäni alkoi pyörryttää ja minun oli mahdoton jatkaa.

Tänä iltana voin paremmin; kirjoitin jo melkein helposti, enkä ole levännyt kuin kolme kertaa kirjoittaessani näitä kolmea-, neljääkymmentä riviä, jotka ovat jo paperilla.

Olen kiittäen käskenyt pois kunnon naisen, joka on valvonut vuoteeni ääressä. Minua ei enää tarvitse vaalia, minä voin paremmin ja tunnen itseni voimakkaaksi. Tänä yönä minä koetan nousta vuoteesta, ja huomenna lähteä matkaan.

Minä kuolisin, jos minun täytyisi maata näin toimettomana sillaikaa kuin sinä odotat minua; sillä odotathan minua, kuule, sydämeni rakastettu, odotathan?

Kyyhkynenkin on nyt hyvin levännyt; toivon, että se voi lentää pitempiä välejä kerrallaan ja niin ollen viedä minua nopeammin sinua kohti.

Toivoin saada kuluttaa koko yön kirjoittaen; mutta luotin liiaksi voimiini: minun täytyy nyt keskeyttää, minun täytyy nyt sanoa sinulle hyvästi; korvani soivat, kaikki vaappuu ympärilläni, ja kirjaimet, joita kynäni piirtää, vilahtelevat tulena silmissäni.

Oi!..

Kello neljä aamulla.

Nukuin suunnilleen kaksi tuntia, hirvittävän levottomassa unessa, joka oli kuin kuumehouretta. Onneksi näen nyt silmät avatessani päivän kohta koittavan.

Oi, armaani, kuinka ihana olisi päivänkoitto, jos olisimme toistemme luona, jos saisimme katsella yhdessä kaikkia noita kalpenevia tähtiä, joiden nimet sinä tunnet ja jotka sulautuvat ja raukenevat ilmoihin joku hetki ennen kuin aurinko, vuorostaan ilmestyen, karkoittaa ne pois!

Minä avasin ikkunani, minusta tuntuu kuin näkisi siitä rajattomiin äärettömyyksiin. Oi minua! mitä laajempi ala, sitä onnettomampi olen.

Jumala! eikö tuo Teseuksen ja Ariadnen kaunis taru todellakaan ole muuta kuin satua, ja eikö rukoukseni, minun syvä, palava, alinomainen rukoukseni, saa Sinun pyhältä oikealta kädeltäsi lähtemään jotakuta enkeliä, joka tuo minulle johtolangan löytääkseni hänen luokseen?

Oi, minä kuuntelen, katselen, odotan.

Ei mitään, mitään tule, Jumalani! ei muuta kuin aurinko, tuo Sinun kuvasi, joka nyt vielä näkymättä värittää ruusunhohteiseksi koko ilmanrannan vuorijonon yläpuolella, jonka takaa se nyt jo nousee.

Oi miten tämä näky olisi ihana, jos sydän olisi tyyni!

Kuinka nuo kukkulat, joiden sinertävä ääriviiva kuvastuu terävästi auringon kultaisia säteitä vastaan, ovat muodoltaan kauniit ja sirot! Kuinka tuo toinen vuorijono, joka sulkee näköpiiriä, on jättimäisen valtava ja kaunis lumihuippuineen, jotka saavat hopeisen hohteen ja säkenöivät jumalallisen tähden ensi loimussa! Kuinka tuo suuri joki, joka tasankoa halkoo ja virtaa tänne kohti minua, on yhtenäinen, majesteettisen syvä! Kuinka … hyvä Jumala!

Hyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota rukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta kuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo kaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka ovat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka juoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin hallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa … nuo ovat ne vuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän minulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun näköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan minun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen luokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon ne avatessani?

Jumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!

Sinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi Sinulle puhua kuin polvillani.

Polvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta; polvillesi! maahan! maahan!

Kello yhdeksän aamulla.

Minä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman.

Minä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.

Viimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.

Oi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin nähty! runoilija, hyvin kuvattu!

Tuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka kirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi, violetista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas huippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa; tuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.

Oi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen samaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se kirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään; kun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat minut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat pyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?

Hyvä Jumala; tuskin voin lukea; onneksi osaan ne ulkoakin; jos ne hukkaisin, voisin ne lukea ulkoa ensimäisestä viimeiseen riviin. Minä olen lukenut ne niin monesti. "Ikkunani, valtavan jasmiinipensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni, täyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin."

Siinä se on, niin se on.

Aurinko nousee tuolta vasemmalta puolelta; sinä olet oikealla puolellani.

"Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti, vuoristosta tasankoon päin."

Se on niin, täsmälleen.

Niin, tuolla alhaalla, ilmanrannalla, – kiitos, Herra, että päivä, jonka annat, on niin kuultava! – tuolla kaukana on ylätasanko, jossa on erakkomajasi.

Oi, miksi on se vielä niin kaukana, miksi ihmisen katse on niin heikko! Näen satoja valkeita pilkkuja kiiluvan vihreistä metsiköistä; mikä noista valkeista pilkuista on sinun erakkomajasi?

Oi! rakas kyyhky, kallis kyyhky, oi kyyhkyseni, sinä taivaan tytär, sinun on se minulle sanottava.

Minä lähden, rakkaani, minä lähden; jokainen hukattu minuutti on sinun ja minun onneni varastamista; hukata hetkinenkin olisi Jumalan kiusaamista.

Etkö sinäkin menettänyt minua ainoastaan siksi, että jouduit minuuttia liian myöhään?

Tule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö niin?

Heinäkuun 31 päivänä.

Yö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä toivon!

Kyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana vuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria olevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle kuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana; ehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa, aavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä näkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun vuoksesi, joka kuolee sinua ilman.

Minä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä talossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen kaunis.

Se mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet sinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.

Sinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka katkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen jalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun koko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:

– Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.

Oi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä odotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.

Sinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole epäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.

Oi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin sinut ehkä tavannut!

Sanon ehkä, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin matkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä antaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan sinä?

Oi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt kertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.

Mitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele Jumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.

Minä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun ajattelen Jumalaa, ajattelen sinua.

Kello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on liian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo minulle, että huomenna minä sinut tapaan.