Sota ja rauha II

XI

Kolmantena joulupäivänä söi Nikolai päivällisen kotona, mikä viime aikoina oli harvoin tapahtunut. Nämä olivat viralliset jäähyväispäivälliset sen johdosta että hänen ja Denisovin piti lähteä rykmenttiin loppiaisen jälkeen. Pöydässä oli parikymmentä henkeä, niiden joukossa Dolohof ja Denisof.

Ei koskaan ollut Rostovien talossa rakkauden ja lemmen tuoksu ilmennyt niin voimakkaana kuin näinä juhlapäivinä. "Ota vaari onnen hetkistä, pakoita toiset sinua rakastamaan ja rakasta itse! Vain tämä ainoa on pysyväistä maailmassa, kaikki muu on joutavaa. Emmekä me täällä muusta välitäkkään", – näin kuiskaili tämä ilmapiiri.

Nikolai tapansa mukaan lopen väsytettyään kaksi paria hevosia ja sittenkään ehtimättä käydä kaikissa paikoissa, joihin häntä oli kutsuttu, saapui kotiin juuri vähää ennen päivällistä. Heti taloon astuessaan huomasi ja tunsi hän tuon rakkaudesta tihkuvan ilmakehän, mutta samalla hän huomasi kummallisen hämmingin, jonka vallassa muutamat seuran jäsenet olivat. Erittäin olivat kuohuissaan Sonja, Dolohof, vanha kreivitär ja vähin Natashakin. Nikolai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut ennen päivällistä Sonjan ja Dolohovin välillä ja siksi hän, hänelle ominaisella sydämen herkkyydellä päivällisten aikana oli hyvin hellä ja varovainen käytöksessään heitä molempia kohtaan. Tuon saman kolmannen joulupäivän iltana piti oleman taas Jogelin (tanssinopettajan) luona tanssiaiset, jollaisia hän pani toimeen pyhinä kaikille sekä mies- että naisoppilailleen.

– Nikolenjka, menetkö Jogelin tanssiaisiin? Pyydän, tulethan, – sanoi Natasha, – hän pyysi sinua erittäin, Vasili Dmitritshkin (Denisof) lähtee.

– Mihinkäpä en lähtisi kreivittären käskystä! – sanoi Denisof, joka aina leikillään tekeytyi Natashan ritariksi, – olen valmis tanssimaan pas de châlea.

– Jos ehdin! Lupasin Arharoveille tämän illan, – Nikolai sanoi.

– Entäs sinä? … – sanoi hän Dolohoviin kääntyen. Ja heti kysyttyään hän huomasi, ettei sitä olisi pitänyt kysyä.

– No, ehkä … – vastasi Dolohof kylmästi ja nyreissään, loi silmäyksen Sonjaan ja otsaansa rypistäen katsahti taas Nikolaihin aivan samallaisin katsein kuin Pierreen klubin päivällisillä.

"Jotakin tässä on", – ajatteli Nikolai, ja hänen arvelunsa yhä varmenivat, kun Dolohof poistui heti päivällisten päätyttyä. Nikolai kutsui Natashan luokseen ja kysyi häneltä: – mitä on tapahtunut?

– Sinuapa olen etsinytkin, – sanoi Natasha, juosten veljensä luo. – Mitäs sanoin, etkä vaan tahtonut uskoa, – sanoi hän, voitostaan riemuiten, – hän kosi Sonjaa.

Vaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin hänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä avioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa loistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan kreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi saattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi raivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi Sonjalle: "Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja suostua tarjoukseen", – mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa…

– Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! – ehätti Natasha. – Hän sanoi rakastavansa toista, – lisäsi sisar, hetkisen vaiti oltuaan.

"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!" – ajatteli Nikolai.

– Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei hän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut…

– Äiti siis kehoitti häntä! – sanoi Nikolai nuhtelevasti.

– Kehoitti, – sanoi Natasha. – Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu; mutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän varmasti, ettet nai.

– Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, – Nikolai sanoi; – mutta minun tarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! – lisäsi hän hymyillen.

– Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.

Ja Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.

Hetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen näköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä oli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä silmään ja lemmestään.

– Sophie, – sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä rohkeammin ja rohkeammin, – jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti loistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis, jalo mies … hän on ystäväni…

Sonja keskeytti hänet…

– Olen jo kieltäytynyt, – sanoi hän kiireesti.

– Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että…

Sonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.

– Nicolas, älkää puhuko minulle tästä, – hän sanoi.

– Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani, mutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin olen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni enemmän kuin ketään muuta…

– Se minulle riittääkin, – sanoi Sonja innosta hehkuen.

– Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei ole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään muuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä tahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän ajattelemaan Dolohovin tarjousta, – sanoi hän, vaivoin lausuen ystävänsä sukunimen.

– Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä veljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.

– Te olette enkeli, teitä en ansaitse, vaan pelkään pettää teitä.

Nikolai suuteli vielä kerran hänen kättään.

XII

Jogelin tanssiaiset olivat Moskovan hauskimpia. Sen myönsivät äidit, katsellessaan lastensa uutterasti viimestelevän hiljan oppimiaan tansseja; sen myönsivät itse lapsetkin, jotka näissä tanssiaisissa tavallisesti tanssivat läkähtyäkseen; myönsivät sen aikuisetkin, neitoset ja nuorukaiset, jotka olivat käyvinään näissä tanssiaisissa vain muka nuorempain mieliksi, mutta joilla sentään aina oli niissä ylen hauskaa. Tänä vuonna oli näissä tanssiaisissa solmittu kaksi avioliittoa. Kaksi ruhtinas Gontsharovin ihanaa tytärtä oli löytänyt täällä sulhasensa ja mennyt miehelään, ja tämä se entistään enemmän kohotti näitten tanssiaisten mainetta. Erityinen viehätys näillä tanssiaisilla oli sentähden, ettei niissä ollut isäntää: oli ainoastaan kevyenä liehuva, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarteleva, hyvänluontoinen Jogel, joka kokoili kaikilta vierailtaan oppitunneista luovutettavia merkkejä. Vielä on mainittava, että näihin tanssiaisiin saapuivat ainoastaan ne, jotka todella tahtoivat tanssia ja ilakoita, kuten tahtovat ja voivat 13 ja 14 vuotiset tyttöset, jotka ensi kertaa esiintyvät pitkissä hameissa. Kaikki, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat, tahi ainakin näyttivät olevan kauniita: niin riemuisasti he kaikki hymyilivät, ja niin palavina heidän silmänsä hehkuivat. Toisinaan tanssivat pas de châleakin parhaimmat oppilaat, joista etevin oli erityisen suloliikkeinen Natasha; mutta näissä tanssiaisissa tanssittiin ainoastaan ekoseesia, anglaisea ja vastikään muotiin tullutta masurkkaa. Salin oli Jogel vuokrannut Besuhovin talosta, ja tanssiaiset olivat verrattoman onnistuneet, kuten kaikki sanoivat. Paljon oli kauniita tyttöjä ja Rostovin neitoset eivät suinkaan jääneet varjoon. He olivat molemmat erittäin onnellisia ja iloisia. Tänä iltana oli Sonja, ylpeänä Dolohovin kosinnasta, omasta kieltävästä vastauksestaan ja selittelystään Nikolaille, pyörähdellyt jo kotona, antamatta kamarineidin laittaa palmikoita valmiiksi, ja nyt hän aivan loisti kiihkoisasta riemusta.

Natasha oli vielä onnellisempi ja ylpeä hän oli hänkin. Sillä olihan hän nyt ensi kertaa oikeissa tanssiaisissa ja sitä paitsi ensi kertaa pitkissä hameissa. Sekä Sonjalla että Natashalla oli molemmilla valkoinen musliinihame vaaleanpunasine uumavöineen.

Natasha rakastui heti kun astui tanssisaliin. Ei hän kehenkään erityisesti rakastunut, vaan kaikkiin yhteisesti. Hän rakastui aina siihen, kehen kulloinkin katsoi.

– Ah, miten verratonta! – hän yhä toisteli, juosten Sonjan luo.

Nikolai ja Denisof astelivat pitkin huoneita ja katselivat ystävällisen suojelevasti tanssivia.

– Miten hän on suloinen, hänestä tulee kaunotar, puheli Denisof.

– Kuka?

– Kreivitär Natasha, – Denisof vastasi.

– Ja miten hän tanssii, sitä suloutta! – sanoi hän taas, hetken vaiti oltuaan.

– Kenestä sinä oikein puhut?

– Sisarestasi, – huusi Denisof harmistuneena.

Rostof naurahti.

– Mon cher comte, vous êtes l'un de mes meilleurs écoliers, il faut que vous dansiez, – sanoi pikku Jogel, lähestyen Nikolaita.

– Voyez combien de jolies demoiselles!⁹

Samaa pyytäen, kääntyi hän Denisoviin, joka myös oli hänen entisiä oppilaitaan.

– Non, mon cher, je feroi tapisserie,¹⁰ – sanoi Denisof. – Muistattehan, miten huonosti käytin hyväkseni tuntejanne?..

– Oh ei! – sanoi Jogel, rientäen häntä lohduttamaan. – Te olitte vain tarkkaamaton, mutta kykyä teillä oli, niin, teillä oli kykyä.

Alettiin soittaa tuota uutta masurkkaa. Nikolai ei voinut Jogelille kieltää ja pyysi parikseen Sonjan. Denisof istuutui vanhusten viereen ja, nojaten käsiään ja leukaansa miekkansa kahvaan ja jalallaan tahtia lyöden, jutteli hauskoja juttuja ja huvitti vanhoja naisia, jotka katselivat nuorten tanssia. Jogel tanssi ensimäisenä parina ylpeytensä ja paraimman oppilaansa kera. Pehmeästi ja sulavasti siirrähytellen pienen hienoja kenkiään, kiidätti Jogel ensimäisenä ympäri lattian, rinnallaan Natasha arastelevana, mutta silti tarkoin ja taitavasti askelensa harkiten. Denisof ei irroittanut katsettaan Natashasta ja yhtyi miekallaankin tahtia lyömään. Hänen ilmeestään huomasi selvästi, että hän on tanssimatta vain siksi ettei tahdo vaan ei suinkaan siksi, ettei osaisi. Keskellä erästä kuviota kutsui hän ohitse kiitävän Rostovin luokseen.

– Eihän tämä lainkaan, – hän sanoi. – Onko tämä puolalaista masurkkaa? Mutta oivasti hän tanssii.

Tietäen, että Denisof oivallisesti tanssi puolalaista masurkkaa, vieläpä Puolassa ollessaan oli ollut siitä kuulukin, juoksi Nikolai Natashan luo ja sanoi:

– Mene ja pyydä Denisovia. Hänpä vasta tanssii!

Kun tuli taas Natashan vuoro, nousi hän ja, sukkelasti kepsutellen somilla nauharuusurintaisilla kengillään, juoksi ujona yksin yli lattian nurkkaan, missä Denisof istui. Hän huomasi kaikkein katselevan häntä ja odottavan jotain. Nikolaikin näki, miten Denisof ja Natasha hymyillen väittelivät. Denisof kielteli, vaan hymyili iloisesti. Nikolai juoksi heidän luokseen.

– Olkaa hyvä, Vasili Dmitritsh, – puheli Natasha, menkäämme, olkaa hyvä.

– No, mutta armahtakaa kreivitär, – pyyteli Denisof.

– Mitäs turhia, Vasja, – Nikolai sanoi.

– Aivan kuin Vaska kollia kehottelevat, – sanoi Denisof leikillä.

– Laulan teille sitten koko illan, – sanoi Natasha.

– Tenhotar, kaikkeen saa minut suostumaan! – sanoi Denisof ja päästi miekan vyöltään.

Hän siirtyi tuolien takaa, tarttui lujasti Natashan käteen, heitti päänsä takakenoon ja, tahtia odotellessaan, hän päästi oikean jalkansa länkään. Ratsulla ja masurkassa hänen pienuutensa ei pistänyt silmään, ja hän näytti sangen reimalta pojalta, jommoiseksi itsekin tunsi itsensä näissä tilaisuuksissa. Päästyään sitten tahtiin hän katsahti sivulta naiseensa voitonvarmana ja veitikkamaisesti, tömäytti äkkiä toisen jalkansa lattiaan, kimposi kuin pallo ilmaan ja lensi kaaressa ympäri salia, lennättäen Natashaa mukanaan. Hän kiisi kuulumattomasti yhdellä jalalla salin toiseen päähän eikä näyttänyt lainkaan huomaavan edessään olevia tuoleja; mutta äkkiä kilahtivat kannukset, ja jalat harilla nousi hän koroilleen, seisoi näin silmänräpäyksen, tömisteli, kannusten kilistessä, paikallaan seisten jalkojaan, pyörähti äkkiä ympäri ja, takoen vasemmalla jalalla oikeata, hän taas ponnahti laajaan kaareen. Natasha arvasi, mitä Denisof kulloinkin aikoi tehdä ja itsekkään käsittämättä miten, seurasi häntä – heittäytyen täydellisesti hänen valtaansa. Milloin kaarsi Denisof Natashan oikealta, milloin vasemmalla puolen, milloin laskeutui polvilleen, kiepautti Natashan ympäriinsä ja hypähti taas jaloilleen, kiitäen sellaista vauhtia kuin olisi aikonut henkeä vetämättä juosta läpi koko huoneuston. Ja taas hän äkkiä pysähtyi ja taas teki uuden ja odottamattoman mutkan. Kun hän viimein oli saattanut Natashan tämän paikalle, pyörähti hän ketterästi hänen edessään ja kumarsi, kannuksiaan kilistellen. Mutta Natasha ei istuutunut, hän tuijotti vain häntä silmiin ja hymyili ihmeissään aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.

– Mitä tämä tällainen on? – lausui hän.

Huolimatta siitä, ettei Jogel tunnustanut tätä masurkkaa oikeaksi, olivat kaikki ihastuneet Denisovin mestaruuteen, pyysivät yhtäpäätä häntä tanssimaan ja vanhukset alkoivat hymyillen jutella Puolasta ja vanhasta hyvästä ajasta. Denisof, punaisena masurkasta ja pyyhkien hikeä nenäliinallaan, istuutui Natashan viereen eikä koko tanssiaisten aikana erkaantunut hänestä.

XIII

Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai hän häneltä kirjeen.

"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana lähtökekkerit – tule Englantilaiseen hotelliin."

Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.

Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.

– Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, – Dolohof sanoi, – kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka laulajineen.

– Olen käynyt sinua tapaamassa, – sanoi Rostof punastuen.

Dolohof ei vastannut hänelle.

– Voithan koettaa onneasi, – sanoi hän Rostoville.

Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut hänen ja Dolohovin välillä. – Ainoastaan pöllöt luottavat pelionneensa, – oli Dolohof silloin sanonut.

– Vai pelkäätkö pelata kanssani? – jatkoi Dolohof, aivan kuin hän olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.

Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä, kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.

Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen. Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti häntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että kaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:

– Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä… Hölmö on se ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä tahdon koettaa.

"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?" ajatteli Rostof.

– Ja viisainta on ettet pelaa, – jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden risaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: – Jatkakaamme, hyvät herrat!

Sitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia. Rostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof katsahti häneen.

– Et siis pelaa? – kysyi Dolohof.

Ja tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi ottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.

– Minulla ei ole rahoja mukanani, – sanoi Rostof.

– Uskon velaksi!

Rostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja taas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.

– Hyvät herrat, – sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, – asettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä laskuissa.

Eräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa luottaa.

– Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja asettakaa panokset kortille, – vastasi Dolohof. – Älä ole milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, – lisäsi hän Rostoville.

Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.

Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800 ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.

– Pidä 800, – sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt tarkanneenkaan Rostovin toimia, – pikemmin pääset omillesi. Muille häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? – hän toisti.

Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville. Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200 ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle, saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.

– Et siis pelkää pelata kanssani? – toisti Dolohof ja, aivan kuin olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään, heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:

– Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan teitä olemaan varuillanne.

– No, käännähän! – sanoi Rostof.

– Oh, te Moskovan täti kullat! – lausui Dolohof ja tarttui hymyellen kortteihin.

– Aaah! – äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi suorittaa.

– Älä toki vaivu maahan, – sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten Rostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.

XIV

Puolentoista tunnin kuluttua piti suurin osa pelureista omaa pelaamistaan leikin asiana.

Kaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600 ruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli yhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan nousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000: teen ruplaan. Todellisuudessa nousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut kaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi toisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt jatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän luvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä yhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten viinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän ei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta: nuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä rakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.

"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen … mahdoton on päästä omilleen!.. Ja miten olisi hauskaa kotona… Pata-sotamies … se on mahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?" … ajatteli ja muisteli Rostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi kääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof totteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun riehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka pöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu hänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa pauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä monta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili muihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin ja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.

"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata toivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä rakastanut… Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä, kun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää", – puheli Rostof itsekseen. – "En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun tappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi siis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan äskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen ruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja sitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa, iloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen! Ja milloin tämä onnen aika loppui, ja milloin alkoi tämä kauhea tila? Miten tämä muutos tapahtui? Koko ajanhan olen istunut tässä samalla paikalla, tämän pöydän ääressä, ja samalla tavalla olen valinnut ja siirrellyt kortteja ja katsellut noita suuriluisia, näppäriä käsiä. Milloin tämä on tapahtunut, ja mitä oikeastaan on tapahtunut? Olen terve, voimakas ja yhä ennallani, ja istun yhä entisellä paikallani. Ei, se on mahdotonta! Varmaankin päättyy kaikki hyvin."

Hän oli punakka ja aivan hiessä, vaikka huoneessa ei ollutkaan kuuma. Hänen kasvonsa olivat kauhean ja surkean näköiset, erityisemmin sentähden, että hän turhaan koetti tekeytyä rauhalliseksi.

Rostovin häviö nousi jo tuohon hirvittävään summaan, 43 tuhanteen ruplaan. Hän oli jo valmistanut kortin, jolle oli asettanut kolme tuhatta ruplaa, jotka juuri oli saanut, kun Dolohof napautti korttipakalla pöytään, sysäsi kortit sivuun, otti liidun ja alkoi selvällä, miehekkäällä käsialallaan laskea yhteen Rostovin häviöitä niin että liitu siruina räiskyi.

– Illalliselle, illalliselle, jo on aika! Tuossapa ovat mustalaisetkin!

Huoneeseen astui todellakin tummia miehiä ja naisia, jotka puhelivat jotain mustalaisella korostuksellaan ja toivat tullessaan huoneeseen kylmän hohkan. Rostof käsitti, että kaikki oli lopussa; mutta siitä huolimatta hän sanoi rauhallisesti:

– Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen kortti. – Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen hauskuus.

"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä", – Rostof ajatteli. – "Nyt vain luoti otsaan – muu ei auta", – ja kaikesta tästä huolimatta hän sanoi iloisella äänellä:

– Käännähän toki vielä yksi kortti.

– Hyvä, – vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, – hyvä! olkoon menneeksi 21 ruplaa, – hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa oli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi nöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000 ruplan asemasta.

– Minulle on samantekevä, – hän sanoi, – huvittaisipa vain tietää, miten käy tämän kymmenikön.

Dolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä hetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä, jotka pitivät häntä vallassaan… Kymmenikkö kääntyi Rostoville.

– 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, – sanoi Dolohof kiskotellen ja nousi pöydän äärestä. – Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, – hän lisäsi.

– Jopa vain, väsynyt olen minäkin, – sanoi Rostof.

Dolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle huomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:

– Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? – hän tokasi.

Rostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään viereiseen huoneeseen.

– En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, – Rostof sanoi.

– Kuulehan Nikolai, – sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja katsellen Rostovia silmiin, – tunnethan sananlaskun: "Onni pelissä, – onnettomuus rakkaudessa". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.

"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen", ajatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa isälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua kaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa vapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän leikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.

– Sinun serkkusi … – alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti hänet:

– Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet rauhaan! – huusi Rostof raivoissaan.

– Milloin siis suoritat? – kysyi Dolohof.

– Huomenna; – sanoi Rostof ja poistui huoneesta.