Sota ja rauha II

XIX

Seuraavana päivänä kävi ruhtinas Andrei vieraskäynneillä muutamissa perheissä, joissa ei vielä ollut ennen käynyt, m.m. Rostoveilla, joihin oli uudestaan tutustunut viimeisissä tanssiaisissa. Kohteliaisuus jo vaati häntä käymään Rostoveilla, mutta sen lisäksi halutti häntä nähdä kotioloissa tuo kumma, pirteä tyttönen, josta hänelle oli jäänyt niin hauska muisto.

Hän kohtasi Natashan miltei ensimmäisenä. Tyttösellä oli yllä sininen arkipuku, jossa hän ruhtinas Andrein mielestä oli vielä sievempi kuin tanssiaispuvussa. Natasha ja muutkin perheen jäsenet kohtelivat ruhtinas Andreita sydämellisen avonaisesti, aivan kuin vanhaa ystävää. Rostovilaiset, joita ruhtinas Andrei ennen oli arvostellut ankarasti, tuntuivat nyt kaikki hänestä verrattomilta, vaatimattomilta ja hyvänsuovilta ihmisiltä. Vanhan kreivin vieraanvaraisuus ja sydämellisyys – ominaisuudet, jotka Pietarissa ovat niin harvinaisia – vaikuttivat niin valtavasti ruhtinas Andreihin, ettei hän saattanut vastustaa päivälliskutsua. "He ovat todella hyviä, kelpo ihmisiä" – ajatteli Bolkonski – "vaikkeivätkään lainkaan käsitä, mikä aarre heillä on tyttäressään; mutta kelpo ihmisiä he ovat ja he muodostavat oivan taustan tuolle omituisen runolliselle, viehättävälle tyttöselle, joka uhkuu todellista elämää!"

Natashan lähettyvillä tunsi ruhtinas Andrei siirtyvänsä aivan vieraaseen, erityiseen maailmaan, jonka täyttivät hänelle aivan tuntemattomat riemut, siihen vieraaseen maailmaan, joka häntä niin kummasti oli viekoitellut jo Otradnon lehtokujassa ja avonaisen akkunan ääressä kuutamoyönä. Nyt tämä maailma ei enää häntä viekoitellut, ei se enää ollut hänelle vieras; tultuaan tähän maailmaan hän sieltä löysi uusia nautinnon aiheita.

Päivällisen jälkeen istuutui Natasha ruhtinas Andrein pyynnöstä klaveerin ääreen ja alkoi laulaa. Ruhtinas Andrei seisoi naisten kanssa keskustellen akkunan luona ja kuunteli. Kesken lausetta ruhtinas Andrei vaikeni ja tunsi itkun väreitä kurkussaan. Tämä oli hänelle aivan odottamatonta, sillä hän ei luullut voivansa itkeä. Hän katseli laulavaa Natashaa, ja uusi onnellinen kieli värähti hänen sielussaan. Hän oli onnellinen, mutta samalla täytti kaiho hänen mielensä. Vaikkei hänellä ollut vähintäkään itkun syytä, oli hän sentään pillahtamaisillaan itkuun. Miksi? Entinen rakkausko oli syynä? Pikku ruhtinatar vainajako? Pettymyksensäkö?.. Tulevaisuudentoiveensako?.. Olivat ja eivät olleet. Tärkeimpänä syynä oli se, että hän yhtäkkiä tunsi elävästi, miten kauhea ristiriita oli olemassa jonkin hänessä asustavan äärettömän suuren ja määrittelemättömän ja jonkin ahtaan ja ruumiillisen välillä, jonka tiesi itseään sekä myöskin Natashaa hallitsevan. Tämä ristiriita häntä painoi ja samalla saattoi iloiseksi.

Heti kun Natasha oli lopettanut laulamisensa meni hän ruhtinas Andrein luo ja kysyi, mitä tämä piti hänen äänestään. Mutta samassa huomasi hän käyttäytyneensä tuhmasti ja hämmentyi. Ruhtinas Andrei katseli hymyillen häneen ja sanoi, että häntä miellytti hänen äänensä samoin kuin kaikkikin mitä hän tekee.

Illalla myöhään lähti ruhtinas Andrei Rostovien talosta. Hän meni levolle tavallisuuden mukaan, mutta huomasi pian, ettei voisi nukkua. Milloin sytytti hän kynttilän ja nousi istumaan vuoteessa, milloin nousi kokonaan vuoteesta, laskeutui taas pitkälleen, mutta unettomuus ei nyt häntä lainkaan rasittanut: niin riemukkaalta ja uudelta tuntui sielussa, aivan kuin olisi ummehtuneesta huoneesta päässyt vapaaseen Jumalan ilmaan. Hänen ei edes pistänyt päähänsä, että olisi rakastunut Natashaan; hän ei edes ajatellut tyttöä; tyttönen liiteli vain hänen mielikuvissaan, ja sentään näki hän koko elämänsä aivan uudessa valossa. "Miksi pelkään, miksi häärin näissä ahtaissa, suletuissa kehyksissä, kun kerran elämä, koko elämä kaikkine riemuineen on minulle avoinna?" – puheli hän itselleen. Ja ensi kerran pitkistä ajoista hän alkoi laatia onnellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän päätti mielessään, että hänen on ryhdyttävä kasvattamaan poikaansa, on etsittävä hänelle kasvattaja, johon voi täysin luottaa; sitten on hänen erottava toimistaan ja lähdettävä ulkomaille, Englantiin, Sveitsiin ja Italiaan. "Minun on käytettävä hyväkseni vapautta niin kauvan kun vielä tunnen itseni näin voimakkaaksi ja nuoreksi. Pierre oli oikeassa sanoessaan, että onnelliseksi tullakseen on ihmisen uskottava onnen mahdollisuuteen, ja nyt siihen minäkin uskon. Jättäkäämme kuolleet kuolleitten haudattaviksi, mutta eläkäämme ja olkaamme onnelliset, kun elämä meissä vielä sykkii", – hän ajatteli.

XX

Eräänä aamuna saapui Pierren luo eversti Adolf Berg, jonka Pierre tunsi, kuten kaikkikin Moskovassa ja Pietarissa. Bergillä oli yllä uudenuutukainen, siisti virkapuku, ja hänen rasvatut hiuksensa olivat suitut ohimoilta eteenpäin, keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan.

– Tulen juuri kreivittären luota, joka ikäväkseni ei saattanut suostua pyyntööni; toivon että te, kreivi, olette suosiollisempi, – puhui Berg hymyillen.

– Mitä haluatte, eversti? Olen valmis täyttämään pyyntönne.

– Olen nyt, kreivi, saanut uuden kotini täydellisesti kuntoon, – ilmoitti Berg, arvellen nähtävästi, että kaikki tästä tiedosta riemastuvat; – ja siksipä olen tuota aikonut järjestää pienen illatsun omille ja vaimoni tuttaville. (Hän hymyili entistä herttaisemmin). Tahdoin pyytää kreivitärtä ja teitä hyväntahtoisesti saapumaan luoksemme teelle ja illalliselle.

Mutta kreivitär Helena Vasiljevna, joka piti alentavana seurustella jonkinjoutavain Bergien kanssa, saattoi olla kyllin julma kieltäytyäkseen tästä kunniasta. Berg selitteli niin juurtajaksain, miksi hän tahtoo koota luokseen pienen, hyvän seurapiirin, ja miksi se hänestä on hauskaa, ja miksi hän ei kuluta rahojaan korttipeliin tai muuhun huonoon elämään, mutta kyllä on valmis suuriakin summia uhraamaan hyvän seuran hankkimiseen, ettei Pierre saattanut kieltäytyä; vaan lupasi saapua.

– Mutta ei myöhään, kreivi, jos rohkenen pyytää, niin kymmentä vailla kahdeksan, rohkenen pyytää. Muodostamme peliseuran, meidän kenraalimmekin saapuu. Hän on minulle erittäin ystävällinen. Syömme sitten illallista, kreivi. Tehkää siis hyvin.

Sinä iltana ei Pierre tapansa mukaan myöhästynyt vaan saapui Bergien luo jo neljännestä vailla kahdeksan.

Bergit olivat jo valmiit vieraita vastaan ottamaan.

Aviopuolisot istuivat siistissä valaistussa työhuoneessa, joka upeili uusine huonekaluineen, tauluineen ja veistokuvineen. Berg istui uudessa napitetussa virkapuvussaan Veran vieressä ja selitteli tälle, miten aina voi ja pitääkin hankkia itselleen ylhäisiä tuttavia, sillä silloin vasta tuttavuuksista on iloa. "Aina heistä jotakin oppii ja voi jotakin pyytää. Niinpä minunkin virka-urani (Berg ei laskenut elämäänsä vuosissa, vaan virka-asteissa). Toverini eivät vielä ole alullakaan, ja minä odottelen rykmentinpäällikön virkaa, ja on minulla onni olla teidän puolisonne (hän nousi paikaltaan ja suuteli Veran kättä). Ja miten olen kaiken tämän saavuttanut? Etupäässä – tuttavuuksien valitsemistaidolla. Sanomattakin on selvää, että pitää olla täsmällinen ja siveellinen."

Berg vaikeni ja hymähti tuntiessaan etevämmyytensä heikon naisen rinnalla, joka herttaisuudestaan huolimatta sittenkin oli vain heikko nainen, joka ei voi täysin käsittää, mikä oikeastaan tekee miehestä miehen, – ein Mann zu sein. Vera myöskin hymähti tuntiessaan etevämmyytensä siveellisen, hyvän miehensä rinnalla, joka hänen mielestään, kuten kaikkikin miehet, käsitti väärin elämän tarkoituksen. Pitäen vaimoaan mittapuuna arveli Berg kaikkien olevan heikkoja ja tuhmia. Samoin Veerakin miestään ajatellen luuli, että kaikki miehet pitävät ainoastaan itseään järkevinä, mutta siitä huolimatta ovatkin itse tyhmyreitä, ylpeitä ja itsekkäitä.

Berg nousi, syleili vaimoaan varovasti, jottei rutistaisi tämän kallista neulekaulusta, ja suuteli häntä keskelle suuta.

– Kun emme vain saisi aivan pian lapsia, – sanoi hän, huomaamatta itsekään tässä minkäänlaista ajatuksen yhtenäisyyttä.

– Niin, – vastasi Vera, – sitä en minäkään toivoisi. Pitäähän toki elää seuraelämää varten.

– Aivan tuollainen oli ruhtinatar Jusupovillakin, – sanoi Berg, osoittaen onnellisen hyvänsuovasti hymyillen vaimonsa neulekaulusta.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kreivi Besuhof oli saapunut. Aviopuolisot katsahtivat itsetietoisesti hymyillen toisiinsa, aivan kuin kumpikin olisi tahtonut lukea ansiokseen tämän vieraan saapumisen.

"Nähkääs mitä tuttavuudet merkitsevät", – ajatteli Berg, – "nähkääs mitä käytöstapa merkitsee!"

– Mutta kuulehan, – sanoi Vera, – kun minä puhelen vieraiden kanssa, niin älä minua keskeytä, sillä tiedän tarkalleen, mistä kunkin kanssa on keskusteltava.

Berg hymähti.

– Täytyy toisinaan, – hän sanoi, – miesten kanssa on puhuttava toisinaan miestenkin asioista.

Pierre vietiin uutuuttaan upeilevaan vierashuoneeseen, missä ei saattanut istuutua rikkomatta sopusuhtaisuutta, siisteyttä ja järjestystä. Ja siksipä ei ollutkaan kumma, päinvastoin aivan ymmärrettävä asia, ettei Berg kalliilta vieraalta saattanut kieltää sopusuhtaisuuden rikkomista, vaikkakin hän itse, nähtävästi sairaalloisesti peläten siihen ryhtymistä, jätti valinnan vieraalle. Pierre rikkoi sopusuhtaisuuden siirtämällä itselleen tuolin, ja isäntä ja emäntä alkoivat illatsun, keskustellen vieraan kanssa ja keskeyttäen alituiseen toinen toistaan.

Vera oli saanut päähänsä, että Pierren kanssa oli puheltava Ranskan lähetystöstä, ja ryhtyikin heti tähän aineeseen. Berg taas päätteli, että oli jo miehistenkin asiain aika, keskeytti vaimonsa puheen ja siirtyi puhumaan Itävallan sodasta ja, poiketen mielivaltaisesti pääasioista, hän alkoi esittää omia mielipiteitään ja näkökantojaan niistä ehdoista, joilla hänelle oli tarjottu toimi tässä sodassa, ja selitteli niitä syitä, joiden perusteella hän oli kieltäytynyt tästä toimesta. Vaikka keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, ja vaikka Vera olikin miehelleen äkäinen miehisen aineksen sekaantumisen tähden, ja vaikkei vielä ollutkaan heillä kuin yksi vieras, niin sittenkin tuntui molemmista aviopuolisoista suloiselta, että illatsu oli alkanut mainiosti, ja että heidän illatsunsa keskusteluineen, teenjuontineen, palavine kynttilöineen oli aivan samallainen kuin kaikkien muidenkin illatsut.

Pian saapui sitten Boris, Bergin vanha toveri.

Hän kohteli Bergiä ja Veraa jonkun verran armollisesti ja suojelevasti. Boriksen jälkeen saapui eräs rouva everstineen, sitten itse kenraali, sitten Rostovit, ja nyt oli jo illatsu aivan tarkalleen tavallisten illatsujen kaltainen. Vera ja Berg eivät voineet olla iloisesti myhäilemättä katsellessaan vilkasta liikettä vierashuoneessa ja kuunnellessaan tätä tolkutonta puhelua ja pukujen kahinaa. Kaikki meni kuten muidenkin illatsuissa, ja erityisen tyypillinen oli kenraali, joka kehuskeli asuntoa, läimäytti Bergiä olalle ja isällisen omavaltaisena puuhaili pelipöydän järjestämisessä. Kenraali istuutui kreivi Rostovin viereen, joka hänen jälkeensä oli arvokkain vieras. Vanhukset yhtäällä, nuoret toisaalla, emäntä teepöydän ääressä, jolla oli aivan samallaisia leivoksia hopeaisissa vasuissa kuin oli ollut Panineillakin, kaikki oli aivan täydelleen samallaista kuin muillakin.

XXI

Pierren, joka luettiin arvokkaimpiin vieraisiin, täytyi ryhtyä bostonia pelaamaan kreivi Rostovin, kenraalin ja everstin kanssa. Hän joutui istumaan vastapäätä Natashaa ja huomasi ihmeekseen, miten tyttö sitten tanssiaisten oli tavattomasti muuttunut. Hän oli vaitelias ja tuntuvasti rumempi kuin oli ollut tanssiaisissa; olisipa ollut jolsakin, jollei hänen kainon rauhallinen käytöstapansa olisi jossain määrin korvannut entistä suloutta.

"Mikä häntä vaivaa?" – ajatteli Pierre, vilkaistuaan tyttöön. Natasha istui teepöydän ääressä sisarensa vieressä ja vastaili sivulleen katsahtamatta Boriksen puheisiin. Pelattuaan koko vahvan värinsä ja otettuaan vastapelaajansa riemuksi viisi tikkiä Pierre kuuli tervehdysten ja askelten ääntä ja vilkasi taas Natashaan.

"Mitä on hänelle tapahtunut?" – puheli hän yhä enemmän ihmetellen itsekseen.

Natashan edessä seisoi ruhtinas Andrei hellän hyväilevä ilme kasvoilla ja puhui tytölle jotain. Pää pystyssä, poskilla raikas puna ja pidätellen katkonaista hengitystään katseli Natasha Bolkonskiin. Jonkinlainen sisäinen kirkas valo, joka äsken näytti sammuneelta, loisti taas hänen silmistään. Hän oli hetkessä aivan muuttunut: rumuus oli kadonnut, ja hän oli taas yhtä viehättävä kuin oli ollut tanssiaisissa.

Ruhtinas Andrei tuli tervehtimään Pierreä, ja tämä huomasi ystävänsäkin kasvoilla uuden, nuorekkaan ilmeen. Vaikka Pierre pelin kestäessä tuon tuostakin muutti paikkaa ja istui milloin selin, milloin kasvoin Natashaan, niin tarkasteli hän siitä huolimatta koko ajan tyttöä ja ystäväänsä.

"Jotain sangen tärkeätä on tekeillä heidän välillään", – ajatteli Pierre, ja iloiset, mutta samalla myös katkerat tunteet riehahtelivat hänen sydämessään ja saattoivat hänen kokonaan unohtamaan pelin.

Kuudennen vuoron loputtua nousi kenraali pöydästä ja sanoi, että näin on mahdoton jatkaa, ja Pierre pääsi vapaaksi. Natasha puheli Sonjan ja Boriksen kanssa, ruhtinas Andrei taas puheli Veran kanssa, joka hienosti hymyillen koetti parastaan emäntänä. Pierre meni ystävänsä luo ja kysyttyään keskustellaanko salaisuuksista, istuutui Veran ja Bolkonskin seuraan. Vera, joka oli huomannut ruhtinas Andrein suhteen Natashaan, arveli, että illatsussa, todellisessa illatsussa pitää hienolla tavalla viitata tunteisiinkin, ja siksipä hän heti kun jäivät kahdenkesken alkoikin puhua ruhtinas Andreille ensin ylimalkaan tunteista ja sitten sisarestaan. Hänen täytyi näin viisaalle (jommoisena piti ruhtinas Andreita) vieraalle näyttää valtiomiestaitoaan.

Kun Pierre palasi heidän luokseen huomasi hän, että Vera oli ylen tyytyväinen ja innostunut keskusteluun, mutta ruhtinas Andrei taas (mikä muuten oli harvinaista) näytti hämmentyneeltä.

– Mitä arvelette? – puheli Vera, hienosti hymyillen. – Te, ruhtinas, olette niin tarkkanäköinen ja käsitätte ensi näkemältä ihmisen luonteen. Mitä ajattelette Natashasta, voiko hän vakavasti täyttää velvollisuutensa, voiko hän, kuten muut naiset (Vera tarkoitti itseään), kerran mieheen rakastuttuaan ikuisesti olla hänelle uskollinen? Sellaista pidän todellisena rakkautena. Mitä arvelette, ruhtinas?

– En tunne kyllin tarkasti sisartanne, – vastasi ruhtinas Andrei, ivallisesti hymyillen salatakseen hämmentyneen mielentilansa, – voidakseni ratkaista näin aran kysymyksen; ja sitäpaitsi olen huomannut, että mitä vähemmän naisella on ihailijoita sitä vakavampi hän on, – hän lisäsi ja katsahti samalla Pierreen, joka oli tullut heidän luokseen.

– Niin, se on totta, ruhtinas; meidän aikanamme, – jatkoi Vera (mainiten meidän aikamme, kuten yleensä mielellään mainitsevat yksinkertaiset ihmiset, jotka luulevat keksineensä ja määritelleensä meidän aikamme omituisuudet ja jotka luulevat ihmisten ominaisuuksien muuttuvan ajan mukana) – meidän aikanamme ovat tytöt niin vapaita, että le plaisir d'être courtisée⁶² useinkin tukahuttaa heissä todellisen tunteen. Ja täytyy tunnustaa, että Natashakin on tälle heikkoudelle sangen altis. – Natashan mainitseminen sai ruhtinas Andrein kasvoille taas yrmeän, epämiellyttävän ilmeen; hän aikoi nousta, mutta Vera vain jatkoi, hymyillen yhä hienommin:

– Ei ketään ole mielestäni niin liehakoittu kuin häntä, – puhui Vera, – mutta tähän saakka ei kukaan ole häntä vakavasti miellyttänyt. Tehän tiedättekin, kreivi, – sanoi hän Pierreen kääntyen, – ettei edes meidän herttainen serkkumme Boris, joka, meidän kesken sanottuna, oli sangen dans le pays du tendre…⁶³

Ruhtinas Andrei yrmisti kulmiaan ja oli vaiti.

– Tehän olette Boriksen ystävä? – sanoi Vera hänelle.

– Kyllä hänet tunnen…

– Hän on varmaan kertonut lapsuusajan rakkaudestaan Natashaan?

– Lapsuusajan rakkausko? – kysyi ruhtinas Andrei äkkiä ja punastui.

– Niin. Johtavathan serkusten väliset läheiset suhteet toisinaan rakkauteen: le cousinage est un dangereux voisinage.⁶⁴ Eikö totta?

– Oi, epäilemättä, – sanoi ruhtinas Andrei ja alkoi luonnottoman vallattomasti varoitella Pierreä tämän viidenkymmenenvuotisista moskovalaisista serkuista, nousi kesken puhettaan, tarttui Pierren käsipuoleen ja vei hänet syrjään.

– Entä nyt? – sanoi Pierre ihmeissään katsellen ystävänsä kumman elokkaita kasvoja ja muistellen silmäystä, millä ruhtinas Andrei noustessaan oli katsahtanut Natashaan.

– Minun pitää, minun pitää puhella sinun kanssasi, – sanoi ruhtinas Andrei. – Tiedäthän meidän naisten hansikkaamme (hän tarkoitti niitä vapaamuurarihansikkaita, jotka annettiin jokaiselle tulokasveljelle, jotta tämä voisi antaa ne rakastamalleen naiselle). Minä… Mutta olkoon nyt sillään, puhun sinulle sittemmin… – Ja kumma loiste silmissä ja hätäisin liikkein hän astui Natashan luo ja istuutui hänen viereensä. Pierre huomasi, miten hän jotain kysyi Natashalta ja miten tämä vastasi pyrähtäen.

Samalla tuli Pierren luo Berg ja kehoitti innokkaasti häntä yhtymään kenraalin ja everstin väliseen kinasteluun Espanjan sodasta.

Berg oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän hymyili kuin aurinko. Illatsu oli erittäin onnistunut ja aivan samallainen kuin muutkin illatsut, joissa hän oli ollut mukana. Kaikki oli samallaista: naisten hienot puheet, kortit, äänekkäästi korttipöydässä haasteleva kenraali, teekeittiö ja vieläpä leivoksetkin. Eräs seikka vielä puuttui, jotta illatsu olisi ollut sellainen kuin nekin, joita Berg jäljitteli. Puuttui kovaääninen miehinen keskustelu ja kinastelu jostain tärkeästä ja viisaasta asiasta. Kenraali oli jo alkanut tällaisen kinastelun, ja sitä kuulemaan ja siihen yhtymään Berg nyt houkuttelikin Pierreä.

XXII

Seuraavana päivänä lähti ruhtinas Andrei Rostoveille päivälliselle, koska Ilja Andrejevritsh oli hänet kutsunut, ja viipyi heidän luonaan koko päivän.

Kaikki talossa tiesivät ruhtinas Andrein tulon syyn, eikä hän itsekään sitä koettanut salata, vaan seurusteli koko ajan Natashan kanssa. Eikä ainoastaan Natasha säikähtyneessä, mutta riemuitsevassa ja onnellisessa sydämessään tuntenut pelkoa jotain tärkeätä, välttämätöntä odottaessaan, ei, koko talon oli vallannut samallainen pelko. Surullisin, vakavan ankarin silmin katseli kreivitär ruhtinas Andreita, kun tämä puheli Natashan kanssa, ja teeskennellyn kainosti alkoi hän puhella jonkin joutavaa, kun vain ruhtinas Andrei häneen vilkasi. Sonja ei uskaltanut jättää Natashaa ja pelkäsi samalla, että saattaisi olla esteeksi. Kun he vain hetkeksikin jäivät kahdenkesken, kävi Natasha kalpeaksi ja odotti sydäntuskalla jonkun saapumista. Häntä ihmetytti ruhtinas Andrein arkuus. Hän tunsi että ruhtinas Andreilla oli jotain erinomaisempaa sydämellä, mutta hän ei saanut sanotuksi.

Kun ruhtinas Andrei illalla oli lähtenyt, tuli kreivitär Natashan luo ja kysyi kuiskaten:

– No, armaani?

– Äiti, Jumalan nimessä, älä kysy minulta nyt mitään. En voi sanoa, – vastasi Natasha.

Siitä huolimatta lojui Natasha samana iltana kauvan äidin vieressä tämän vuoteessa. Hän oli kiihtynyt ja pelokas ja katsoa tuijotti suoraan eteensä. Hän kertoeli äidille, miten ruhtinas Andrei oli häntä kehunut, miten hän oli kertonut lähtevänsä ulkomaille ja kysellyt, missä he aikovat viettää kesän, ja miten hän oli udellut Boriksesta.

– Mutta tällaista, tällaista en vielä milloinkaan ole kokenut! – puheli Natasha. Mutta minä pelkään hänen lähettyvillään, mitä se merkitsee? Lieköhän, että tämä on se todellinen, niinkö? Äiti, joko nukut?

– En, rakkaani, itsekin pelkään, – vastasi äiti. – Menehän jo nukkumaan.

– En kuitenkaan saata nukkua. Ja hulluapa olisikin nyt nukkua. Äiti rakas, äiti, tällaista en vielä milloinkaan ole tuntenut, – puheli Natasha, ihmetellen ja kauhistuen sydämessään riehuvia tunteita. – Emmehän saattaneet edes aavistaa!..

Natashasta tuntui kuin olisi hän ollut rakastunut ruhtinas Andreihin jo Otradnon ajoilta. Häntä oli peloittavinaan tämä kummallinen, odottamaton onni, että se, jonka hän jo ensi näkemältä (nyt oli hän jo aivan varma siitä) oli omakseen valinnut, nyt taas tapasi hänet ja on häneen rakastunut.

"Ja pitipä hänen nyt juuri, kun mekin olemme täällä, saapua Pietariin. Ja pitipä meidän kohdata toisemme noissa tanssiaisissa. Kaikki on kohtalon työtä. On selvää, että kohtalo on asiat niin johtanut. Jo silloin kun ensikerran hänet näin tunsin jotain erikoista."

– Mitä hän sinulle vielä sanoi? Mitä runoja hän kirjoitti? Luehan … – puhui äiti mietteissään, sillä hän oli huomannut, että ruhtinas Andrei kirjoitti jotain Natashan muistikirjaan.

– Äiti, onko se häpeällistä, kun hän on leski?

– Ole lörpöttelemättä, Natasha. Rukoile Jumalaa. Les mariages se font dans les cieux.⁶⁵

– Kyyhkyni, äiti armaani, miten teitä rakastan, miten minun on hyvä olla! – huudahti Natasha, kiersi äidin syleilyynsä, ja onnen ja liikutuksen kyyneleet tulvivat hänen silmistään.

Samaan aikaan oli ruhtinas Andrei Pierren luona ja kertoi tälle rakkaudestaan Natashaan ja lujasta päätöksestään ottaa tyttö vaimokseen.

Samana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan lähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen vieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli tullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia miettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.

Tanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän läheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin ilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen jälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä useammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän turhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän samoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein väliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa. Hänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai ruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden rinnalla, ja edessä oli kysymys: "miksi?" Ja hän aherteli yöt päivät veljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä loitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön aikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu, ja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja. Äkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.

– Ah, tekö täällä, – sanoi Pierre hajamielisen ja tyytymättömän näköisenä. – Minä täällä työskentelen, – hän jatkoi, osoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän onnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt; hänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi ystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili vain itserakkaan tyytyväisenä.

– No, rakkaani, – sanoi ruhtinas Andrei, – aijoin jo eilen sinulle puhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista kokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.

Pierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle ruhtinas Andrein viereen.

– Natasha Rostoviin, niinhän? – hän sanoi.

– Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on minua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä tuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta elän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?.. Olen liian vanha… Mikset puhu?..

– Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, – sanoi Pierre äkkiä ja alkoi astella pitkin permantoa. – Olen aina sitä ajatellut… Hän on harvinaisuus… Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö, ottakaa hänet, ottakaa, ottakaa… Ja vakuutan, että olette maailman onnellisin ihminen.

– Entä hän!

– Hän rakastaa teitä.

– Älä puhu pötyä… – sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi ystäväänsä silmiin.

– Rakastaa, tiedän, – kirkasi Pierre kiivaasti.

– Älähän, kuulehan, – sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä käsipuolesta. – Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni jollekulle.

– No, no, puhu, olen iloinen, – puheli Pierre, ja todellakin muuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja iloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin näytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen kaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset? Pierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä hän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli tulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän päähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon ja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja ihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia tunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.

– Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin rakastaa, – puheli ruhtinas Andrei. – Tämä tunne on aivan erilainen kuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla – hän ja pelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla – missä häntä ei ole, ikävää – ja pimeätä…

– Pimeätä ja synkkää, – toisti Pierre, – niin, niin, kyllä käsitän.

– En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen onnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.

– Kyllä, kyllä, – vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin silmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo, sitä synkemmältä tuntui oma.