Sota ja rauha II

XX

Pierre ei jäänyt päivälliselle, vaan poistui huoneesta ja lähti talosta. Hän lähti kaupungille etsimään Anatol Kuraginia. Hänen mielensä oli kuohuksissa, veri pakkautui sydämeen ja hänen oli vaikea hengittää. Vuorilta, mustalaisten luota, Comonenon luota ei Pierre häntä tavannut. Hän lähti klubiin. Täällä oli kaikki ennallaan: vieraat istuivat ryhmissä ja keskustelivat kaupungin tapahtumista. He tervehtivät Pierreä. Eräs palvelija, joka tunsi Pierren tuttavat ja tavat, tuli hänen luokseen, tervehti ja ilmoitti, että hänelle oli varattu paikka pienessä ruokasalissa. Samalla hän ilmoitti, että ruhtinas N.N. oli kirjastohuoneessa, mutta T.T. ei vielä ollut saapunut. Ilmoista puhuttaissa kysyi Pierreltä eräs hänen tuttavistaan oliko tämä kuullut, että Kuragin on ryöstänyt Natasha Rostovin. Hän sanoi kaupungilla asiasta puheltavan. Pierre löi asian leikiksi ja sanoi, että koko juttu on sulaa pötyä, sillä hän kävi aivan äsken Rostoveilla. Pierre kyseli kaikilta Anatolia. Joku sanoi, ettei hän vielä ollut saapunut, toinen taas, että hän pian saapuu. Pierrestä tuntui kummalta kun katseli tätä rauhallista, välinpitämätöntä joukkoa, joka ei edes aavistanut, mitä tällä hetkellä oli hänen sydämessään. Pierre käyskenteli salissa, odotti kunnes kaikki vieraat olivat saapuneet, mutta kun Anatolia ei kuulunut, lähti hän kotiin.

Anatol söi sinä päivänä päivällistä Dolohovin luona, ja täällä ystävykset neuvottelivat, miten saattaisivat parantaa pilaamansa asian. Anatolin mielestä täytyi hänen välttämättömästi tavata Natasha. Siksi hän illalla saapuikin sisarensa luo neuvottelemaan, miten tuon tapaamisen järjestäisi. Kun Pierre turhaan Anatolia etsittyään oli palannut kotiin, tuli palvelija ilmoittamaan, että Anatol Vasiljevitsh on kreivittären luona. Helenan vierashuone oli vieraita äärillään.

Pierre astui vierashuoneeseen ja tervehtimättä edes vaimoaan, jota ei vielä ollut tavannut Tveristä tulonsa jälkeen (hän vihasi vaimoaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen), hän meni suoraan Anatolin luo.

– Ah, Pierre, – sanoi kreivitär, mennen miehensä luo. – Etpä saata arvata, minkälaisessa pulassa on nykyään meidän Anatolimme…

Hänen lauseensa katkesi, kun hän näki, miten Pierre pää kumarassa, silmät säihkyen, varmoin, päättävin askelin lähestyi hänen veljeään. Hän tunsi tuon raivon ja voiman ilmeen miehensä kasvoilla, sillä samallaisena oli hän nähnyt hänet Dolohovin kaksintaistelun seuraavana aamuna.

– Missä te liikutte, siellä on saasta ja pahennus, – sanoi Pierre vaimolleen. – Anatol, tulkaa, minulla on teille puhuttavaa, – sanoi hän Anatolille ranskaksi.

Anatol vilkasi sisareensa ja nousi nöyränä seuratakseen Pierreä. Pierre tarttui hänen käteensä, riuhtasi luokseen ja poistui huoneesta.

– Si vous permettez dans mon salon,⁸⁶ – sähisi Helena kuiskaten; mutta Pierre ei vastannut hänelle, vaan kiiruhti huoneesta.

Anatol kulki Pierren jälissä kevyen reippaasti kuten ainakin, mutta hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme.

Kun he olivat tulleet työhuoneeseen, sulki Pierre oven ja alkoi puhua Anatolille katsomatta häneen.

– Te lupasitte naida kreivitär Rostovin ja aijotte ryöstää hänet.

– Rakkaani – vastasi Anatol ranskaksi (kuten Pierrekin oli alkanut), – en pidä velvollisuutenani vastata kysymyksiin, jotka tehdään tuollaisella äänenpainolla.

Pierren jo ennestäänkin kalpeat kasvot vääntyivät raivosta. Hän tarttui suurella kädellään Anatolin virkanutun kaulukseen ja alkoi puristella tätä puolelta toiselle. Anatolin kasvot ilmaisivat kauhun sekaista pelkoa.

– Kun sanon, että minulla on teille puhuttavaa… toisti Pierre.

– No, mitä nyt, tämä on tyhmää. Mitä? – puheli Anatol hypistellen revennyttä kaulustaan.

– Te olette konna, ilkiö, enkä käsitä, mikä saattaisi estää minua halkaisemasta teiltä kalloa tällä, – pauhasi Pierre, käyttäen näin taiteellista lausuntatapaa siksi että hän puhui ranskaa.

Hänellä oli kädessä raskas paperipainin, jonka oli nostanut lyömäasentoon. Samalla laski hän sen sentään takasin pöydälle.

– Lupasitteko naida hänet?

– Minä, minä, minä en aikonut; en ole muuten koskaan luvannutkaan, sillä…

Pierre keskeytti hänet.

– Onko teillä hänen kirjeitään? Onko kirjeitä? – kysyi Pierre lähestyen Anatolia.

Anatol vilkasi Pierreen, pisti heti kätensä povitaskuun ja kaivoi esille lompakkonsa.

Pierre otti kirjeen, heitti pöydän tieltään ja heittäytyi sohvalle.

– Je ne serai pas violent, ne craignez rien,⁸⁷ – sanoi Pierre, vastaten Anatolin säikähdykseen. – Niin, ensin kirjeet, jatkoi Pierre aivan kuin itsekseen muistellen tehtäviään. – Sitten, – sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan, – teidän on huomenna lähdettävä Moskovasta.

– Mutta kuinka minä saatan…

– Ja kolmanneksi, – jatkoi Pierre kuuntelematta Anatolin puhetta, – älkää puhuko sanaakaan kenellekään teidän ja kreivitär Rostovin välisistä suhteista. Tiedän, etten tätä voi teiltä kieltää, mutta jos teillä on hitunenkin kunniantuntoa… – Pierre kulki muutaman kerran nurkasta toiseen.

Anatol istui pöydän luona ja pureskeli nyrpeänä huuliaan.

– Ja ettekö te jo viimeinkin voi käsittää, että huvituksillanne riistätte toisilta onnen ja rauhan, että omien ilojenne tähden riistätte toisilta elämän. Huvitelkaa vaimoni kaltaisten naisten kanssa, siihen on teillä oikeus; sellaiset naiset tietävät mitä heiltä vaaditte. Heillä on kilpenään samallainen saastainen elämä kuin teilläkin. Mutta mennä pettämään naimislupauksilla kokematonta tyttöä, valehdella, varastaa, ryöstää… Ettekö käsitä että tämä on yhtä alhaista kuin vanhusten tai sylilasten kurittaminen!..

Pierre vaikeni hetkeksi ja katsahti Anatoliin, muttei enää vihaisena, vaan kysyvän tutkivana.

– Tätä en käsitä. Mitä? – sanoi Anatol, käyden yhä kopeammaksi kun huomasi Pierren vihan lauhtuvan. Sitä en tiedä enkä tahdo tietää, – sanoi hän Pierreen katsomatta. Hänen leukansa vapisi heikosti. – Mutta te lausuitte sellaisia sanoja kuin alhaista, konnamaista. Sellaista ei kunnon mies kärsi.

Pierre katsahti häneen ihmetellen eikä voinut käsittää, mitä hän oikeastaan tarkoitti sanoillaan.

– Vaikka tämän sanoittekin kahdenkesken, – jatkoi Anatol, – niin sittenkään en voi…

– Tahdotteko hyvitystä? – sanoi Pierre pilkallisesti.

– Ainakin voitte peruuttaa sananne. Mitä? Jos tahdotte että täytän teidän toivomuksenne… Mitä?

– Peruutan, peruutan, – ehätti Pierre, – ja pyydän teiltä anteeksi. – Ja samalla vilkasi Pierre ratkenneeseen kaulukseen. – Ja rahoja annan, jos tarvitsette matkaa varten…

Anatol hymyili. Tämä arka, alhainen hymy, jonka Pierre muisti vaimostaan, saattoi hänet taas vihan vimmaan.

– Oh, tämä alhainen ja sydämetön rotu! – hän huudahti ja poistui huoneesta.

Seuraavana päivänä lähti Anatol Pietariin.

XXI

Pierre lähti ilmoittamaan Maria Dmitrijevnalle, että tämän toivomus nyt oli täytetty. Koko talo oli kauhun ja hämmennyksen vallassa. Natasha oli kovin sairaana.

Maria Dmitrijevna kertoi Pierrelle syvänä salaisuutena, että Natasha kun oli kuullut, että Anatol oli nainut mies, oli nauttinut yöllä arsenikkia, jota oli hankkinut salavihkaa. Nautittuaan pienen annoksen myrkkyä oli hän kuitenkin niin säikähtänyt että herätti Sonjan ja ilmoitti hänelle tapahtuman. Heti oli ryhdytty tehokkaisiin toimenpiteisiin myrkyn vaimentamiseksi, ja nyt ei henki enää ollut vaarassa. Mutta silti oli hän niin heikko, ettei matkalle lähtöä voitu ajatellakaan, ja siksi oli lähetettykin hevoset noutamaan kreivitärtä kaupunkiin. Pierre tapasi menehtyneen kreivin ja itkusta uupuneen Sonjan, mutta Natashaa hän ei voinut tavata.

Sinä päivänä Pierre söi puolista klubissa. Kaikki puhuivat nyt Anatolin ryöstöyrityksestä. Pierre väitti itsepintaisesti koko juttua valeeksi. ja sanoi tämän huhun syntyneen siitä, että hänen lankonsa oli kosinut Natasha Rostovia, mutta saanut rukkaset. Pierre piti velvollisuutenaan salata asian oikean laidan ja puolustaa Rostovin perheen mainetta.

Kauhumielin odotteli Pierre ruhtinas Andrein paluuta ja pistäysi joka päivä vanhan ruhtinaan luo tiedustelemaan.

Neiti Bouriennelta oli vanha ruhtinas saanut tiedon kaupungilla kiertelevistä huhuista ja hän oli lukenut sen kirjeenkin, jossa Natasha ruhtinatar Marialle ilmoitti antavansa tämän veljelle rukkaset. Vanhus oli tavallista iloisempi ja odotteli kärsimättömänä poikansa tuloa.

Muutaman päivän päästä Anatolin lähdettyä sai Pierre ruhtinas Andreilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuneensa Moskovaan ja pyysi Pierreä poikkeamaan luokseen.

Heti kun poika oli saapunut, antoi vanha ruhtinas hänelle Natashan kirjeen, jonka neiti Bourienne oli puhaltanut ruhtinatar Marialta ja antanut vanhalle ruhtinaalle. Ja väritettynä kertoi sitten vanhus pojalleen koko pakenemisyrityksen.

Ruhtinas Andrei oli saapunut Moskovaan illalla myöhään, ja seuraavana aamuna saapui Pierre jo hänen luokseen. Pierre luuli tapaavansa ystävänsä jotenkin samallaisessa tilassa kuin oli Natashan tavannut, ja siksi hän kovin hämmästyikin kun vierashuoneeseen astuessaan kuuli ruhtinas Andrein työhuoneessaan kovaäänisen innostuneena puhelevan jostakin pietarilaisesta juorusta. Vanha ruhtinas ja joku outo henkilö keskeyttivät hänet vähäväliä. Ruhtinatar Maria tuli Pierreä tervehtimään. Hän huoahti, viitaten silmillään oveen, mistä kuului ruhtinas Andrein ääni, tahtoen täten nähtävästi ilmaista osanottonsa veljen suruun. Mutta Pierre huomasi hänen ilmeestään, että hän oli iloinen asian käänteestä ja siitä että Natashan uskottomuus niin vähän oli liikuttanut veljeä.

– Andrei sanoi tätä odottaneensakin, – sanoi ruhtinatar. – Tiedän, että hän ylpeydestä salaa tunteensa, mutta sittenkin on hän helpommin, monin kerroin helpommin kestänyt iskun kuin olin odottanut. Nähtävästi oli se niin sallittu…

– Mutta onko sitten kaikki auttamattomasti lopussa? – kysyi Pierre.

Ruhtinatar katsahti ihmetellen Pierreen. Hän ei lainkaan käsittänyt, miten saattoi sellaista kysyäkkin. Pierre meni työhuoneeseen. Ruhtinas Andrei oli aivan muuttunut entisestä. Hän näytti terveemmältä, mutta otsalle kulmain väliin oli ilmestynyt uurre, jota Pierre ei ennen ollut huomannut. Hänellä oli yllä siviilipuku, ja huitoen tarmokkain elein hän väitteli isänsä ja ruhtinas Meshtsherskin kanssa. Puhuttiin Speranskista ja hänen odottamattomasta Siperiaan lähettämisestään ja sen syistä. Häntä oli epäilty isänmaan kavalluksesta, ja juuri äsken oli saapunut Moskovaan tieto hänen kohtalostaan.

– Nyt syyttävät ja tuomitsevat häntä kaikki ne henkilöt, jotka kuukausi sitten häntä jumaloivat, – puhui ruhtinas Andrei, – ja ne, jotka eivät saattaneet käsittää hänen tarkoitusperiään. Sangen helppoa on tuomita epäsuosioon joutunutta henkilöä ja kuormittaa hänen hartioilleen toisten erehdykset; mutta minä väitän, että jos jotain kunnollista on toimitettu tämän hallituksen aikana, niin on kaikki hänen työtään, hänen ainoan…

Ruhtinas Andrei keskeytti puheensa Pierren nähtyään. Hänen kasvonsa vavahtivat, ja niille välähti ilkeä ilme.

– Ja jälkimaailma on tunnustava hänen ansionsa, – lopetti ruhtinas Andrei ja kääntyi sitten Pierreen.

– No, miten sinä jaksat? Yhä vain paisut, – puhui hän vilkkaasti, ja uusi kurttu hänen otsallaan kävi entistään syvemmäksi. – Kyllä, olen terve, – vastasi hän Pierren kysymykseen ja hymähti.

Ja Pierre käsitti selvästi hänen hymähdyksensä tarkoituksen: "olen terve, mutta ken välittää terveydestäni." Keskusteltuaan hetkisen Pierren kanssa teiden kehnoudesta Venäjällä, heidän yhteisistä tuttavistaan, joita hän oli tavannut Sveitsissä, ja poikansa kasvattajasta Desallesistä, jonka oli tuonut mukanaan ulkomailta, ruhtinas Andrei taas iski vanhusten puheisiin ja alkoi kiivaana puolustaa Speranskia.

– Jos hän olisi kavaltaja, ja jos olisi olemassa todisteita hänen salaisista suhteistaan Napoleoniin, niin kylläpä niistä maailmalle toitotettaisiin, – puhui ruhtinas Andrei kiihtyneen nopeaan. – Itse en pidä Speranskista enkä ole koskaan pitänyt, mutta minä rakastan totuutta. Pierre huomasi miten hänen ystävänsä, kuten oli ollut niin usein hänen itsensä laita, tahtoi kiivailla ja kiistellä vieraista ja vähäpätöisistä asioista, vaimentaakseen täten raskaita sydänsuruja.

Kun ruhtinas Meshtsherski oli lähtenyt, tarttui ruhtinas Andrei Pierren käsipuoleen ja vei hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli vuode vielä korjaamatta, ja permannolla lojui avattuja matkalaukkuja ja laatikoita. Ruhtinas Andrei meni eräälle matkalaukulle ja otti sieltä pienen lippaan. Lippaasta hän otti paperikäärön. Kaiken tämän hän toimitti sangen nopeasti ja sanaakaan sanomatta. Sitten nousi hän seisaalleen ja rykäsi. Hänen kasvonsa olivat synkät, huulet yhteen puserretut.

– Suo anteeksi että sinua vaivaan…

Pierre käsitti, että ystävä aikoi puhua Natashasta. Hänen leveille kasvoilleen ilmestyi säälin ja osanoton ilme. Tämä suututti ruhtinas Andreita, ja siksi hän kovalla äänellä jatkoi puhettaan ilkeän päättävästi:

– Olen saanut rukkaset kreivitär Rostovilta, ja huhu on kertonut, että sinun lankosi olisi häntä kosinut tai jotain sellaista. Onko se totta?

– Sekä totta että valetta, – alkoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet.

– Tässä ovat hänen kirjeensä ja muotokuvansa, – hän sanoi.

Hän otti paperikäärön pöydältä ja antoi Pierrelle.

– Anna tämä kreivittärelle, jos hänet tapaat.

– Hän on kovin sairaana, – sanoi Pierre.

– Hän on siis vielä täällä? – sanoi ruhtinas Andrei, – Entä ruhtinas Kuragin? – kysyi hän kiivaasti.

– Hän matkusti jo aikoja sitten. Kreivitär on ollut kuoleman kielissä…

– Säälin häntä suuresti, – sanoi ruhtinas Andrei.

Hän hymähti kylmän ilkeästi ja epämiellyttävästi, kuten oli tapana tehdä hänen isällään.

– Herra Kuragin ei siis pitänyt kreivitär Rostovia kätensä arvoisena? – sanoi ruhtinas Andrei.

Hän pärskyi nenällään, jonkun kerran.

– Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hänellä on jo vaimo, – vastasi Pierre.

Ruhtinas Andrei alkoi nauraa ilkeästi, muistuttaen taas isäänsä.

– Mutta missä hän nyt oleilee, tuo teidän lankonne, saanko kysyä? – sanoi ruhtinas Andrei.

– Hän lähti Piet … en muuten varmaan tiedä, – sanoi Pierre.

– No, niin, vähät siitä – sanoi ruhtinas Andrei. – Sano kreivitär Rostoville, että hän on ollut aivan vapaa ja on vastakin, ja sano, että toivotan hänelle onnea ja menestystä.

Pierre otti paperikäärön. Ruhtinas Andrei katsoi vielä hetken ystäväänsä silmiin aivan kuin muistellen, eikö hänellä vielä olisi jotain sanottavaa, tai eikö kenties ystävällä olisi jotain huomautettavaa.

– Kuulkaahan muistatteko kun kiistelimme kerran Pietarissa, – sanoi Pierre, – muistattehan kun…

– Muistan, – vastasi ruhtinas Andrei kiireesti, – sanoin, että hairahtuneelle naiselle on annettava anteeksi, mutta en sanonut, että itse voin antaa. Minä en voi.

– Mutta eihän voi verrata tätä?.. – sanoi Pierre.

Ruhtinas Andrei keskeytti hänet. Hän ärjäsi raa'asti.

– Niin, taas pyytää hänen kättään, olla jalomielinen ja muuta sellaista… Se olisi tosin jaloa, mutta minun luonnollani ei mennä sur les brisées de Monsieur.⁸⁸ Jos tahdot olla ystäväni, niin älä milloinkaan enää puhu tästä asiasta … koko tästä asiasta. No, hyvästi. Annathan siis…

Pierre poistui huoneesta ja meni tapaamaan vanhaa ruhtinasta ja ruhtinatar Mariaa.

Vanhus näytti tavallista pirteämmältä. Ruhtinatar oli entisensä kaltainen, mutta Pierre huomasi sentään, että hänkin oli iloinen asiain käänteestä. Heitä tarkastellessaan Pierre käsitti, miten syvästi he halveksivat ja vihasivat Rostoveja, ja miten olisi ollut mahdotonta mainita edes sen nimeä, joka kehen tahansa saattoi vaihtaa ruhtinas Andrein.

Aterian aikana puheltiin sodasta, jonka alkaminen näytti välttämättömältä. Ruhtinas Andrei puhui taukoamatta, kiistellen milloin isänsä, milloin sveitsiläisen kasvattajan kanssa. Hän oli ylen pirteä ja eloisa, mutta Pierre tiesi sielulliset syyt tähän mielentilaan.

XXII

Samana iltana lähti Pierre Rostoveille toimittamaan ruhtinas Andreilta saamaansa tehtävää. Natasha oli vielä vuoteessa, kreivi oli klubissa. Pierre jätti kirjeet Sonjalle ja meni itse Maria Dmitrijevnan huoneeseen, sillä tämä oli utelias tietämään, mitä ruhtinas Andrei oli arvellut asiasta. Kymmenkunnan minuutin kuluttua tuli Sonja Maria Dmitrijevnan huoneeseen.

– Natasha tahtoo välttämäti tavata kreivi Pietari Kirillovitshia, – hän sanoi.

– Kuinkas sitten? meneekö hän sitten teidän makuuhuoneeseenne? Teillä ei ole siellä edes siistitty, – sanoi Maria Dmitrijevna.

– Ei, Natasha on pukeutunut ja odottaa vierashuoneessa, – vastasi Sonja.

Maria Dmitrijevna kohautti harteitaan.

– Milloinkahan se kreivitärkin saapuu; olen aivan menehtyä. Kuulehan, ole varuillasi, älä sano hänelle kaikkea… – kääntyi Maria Dmitrijevna Pierreen. – Sääli on häntä jo sättiäkin, niin on surkeassa tilassa, niin surkeassa!

Natasha seisoi keskellä vierashuonetta. Hän oli tavattomasti laihtunut: kasvot olivat kalpeat, ja ilme ankara, mutta hän ei näyttänyt lainkaan häpeävän, kuten Pierre oli olettanut. Kun Pierre ilmestyi ovelle, joutui Natasha hämilleen, sillä hän ei tietänyt, pitikö hänen mennä Pierren luo, vai pitikö odottaa häntä paikallaan.

Pierre astui nopein askelin hänen luokseen. Hän arveli, että Natasha tavallisuuden mukaan ojentaisi hänelle kätensä, mutta tämä pysähtyi hänen eteensä kädet rentoina sivuilla ja hengitti raskaasti. Tällaisessa asennossa oli hän usein ennenkin seisonut keskellä huonetta hankkiutuessaan laulamaan, mutta nyt oli kasvojen ilme aivan toinen.

– Pietari Kirillovitsh, – alkoi Natasha hätäisesti, – ruhtinas Bolkonski on ollut ystävänne, on vieläkin ystävänne, – korjasi hän (hänestä tuntui kaikki olleelta, kaikki tuntui nyt aivan uudelta). – Hän pyysi minua silloin turvautumaan teihin…

Pierre katseli vaieten Natashaan, ynisten nenäänsä. Hän oli näihin saakka sydämessään moittinut Natashaa ja koettanut häntä halveksia, mutta nyt kävi hänen niin sääliksi tyttö rukka, ettei hänen sydämeensä enää jäänyt moitteen sijaa.

– Hän on nyt täällä; sanokaa hänelle … että hän antaisi minulla anteek … antaisi anteeksi.

Hän pysähtyi ja alkoi hengittää entistään raskaammin, muttei itkenyt.

– Kyllä … sanon hänelle, – puhui Pierre, – mutta…

Hän ei tietänyt, mitä sanoisi.

Natasha nähtävästi säikähti Pierren ajatuksia.

– Ei, tiedän, että kaikki on lopussa, – sanoi hän hätäisesti! – Ei, se on ainiaaksi mahdotonta. Minua vain vaivaa se, että olen häntä niin loukannut. Sanokaa hänelle ainoastaan, että pyydän häneltä anteeksi, anteeksi, anteeksi kaikesta…

Hän alkoi katkerasti itkeä ja istuutui tuolille. Milloinkaan ei ollut Pierre ketään näin säälinyt.

– Sanon hänelle, sanon vielä kerran hänelle, puhui Pierre. – Mutta … tahtoisin tietää erään…

"Mitä tietää?" kysyi Natashan katse.

– Tahtoisin tietää, rakastitteko te… – Pierre ei tietänyt, miten nimittäisi Anatolia, ja punastui hänet muistaessaan, – rakastitteko te sitä huonoa miestä?

– Älkää nimittäkö häntä huonoksi, – sanoi Natasha. – Mutta minä en tiedä mitään, en mitään…

Hän alkoi taas itkeä. Ja yhä valtavampi sääli, hellyys ja rakkaus täyttivät Pierren sydämen. Hän tunsi, miten kyyneleet tipahtelivat hänen lasiensa alta, ja hän toivoi, ettei kukaan niitä huomaisi.

– Älkäämme enään puhelko tästä, ystäväiseni, – sanoi Pierre.

Natashasta tuntui yhtäkkiä niin kummalta tämä lempeä, hellä, sydämellinen ääni.

– Älkäämme puhuko, ystäväiseni, sanon kaikki hänelle; mutta yhtä pyydän teiltä – pitäkää minua ystävänänne; ja jos tarvitsette apua, neuvoa, lyhyesti, jos tahdotte keventää sydämenne jollekulle, ei nyt, mutta sittenkun sydämenne seestyy, niin muistakaa minua. – Hän tarttui Natashan käteen ja suuteli sitä. – Olen onnellinen, jos voin…

Pierre hämmentyi.

– Älkää puhuko minulle näin: en ole sen arvoinen! – kirkasi Natasha ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pierre pidätteli häntä kädestä.

Hän tiesi, että hänen pitäisi vielä jotain sanoa Natashalle. Mutta kun hän oli sen sanonut ihmetteli hän itsekin sanojaan.

– Olkaahan, olkaahan; koko elämä on teillä vielä edessä.

– Minulla? Ei! Minä olen kaikki menettänyt, – sanoi Natasha häveten ja halveksien itseään.

– Kaikki menettänyt? – toisti Pierre. – Jollen olisi se kuin olen, vaan maailman kaunein, viisain ja paras ihminen ja olisin vapaa, niin tällä hetkellä ryömisin jaloissanne ja rukoilisin kättänne ja rakkauttanne.

Ensi kerran monesta aikaa vuodatti Natasha kiitollisuuden ja nöyrän sydämen kyyneliä. Hän katsahti Pierreen ja poistui huoneesta.

Pierre riensi myös miltei juosten eteiseen. Onnen ja liikutuksen kyyneleet puristivat kurkkua. Hän heitti turkit hartioilleen ja istuutui rekeen.

– Minne nyt? – kysyi ajaja.

– Minne? – kysyi Pierre itseltään. – Minne voi nyt lähteä? Eihän toki klubiin tai vieraisille? – Kaikki ihmiset tuntuivat hänestä niin säälittäviltä, köyhiltä tuntemansa rakkauden ja riemun rinnalla, tuon pehmeän kiitollisen katseen rinnalla, jonka Natasha kyynelissään oli häneen heittänyt.

– Kotiin, – sanoi Pierre ja välittämättä kymmenen asteen pakkasesta hän heitti karhunnahkaturkit leveältä onnea huokuvalta rinnaltaan.

Sää oli kylmä ja kirkas. Tumma tähtitaivas kaareutui likaisten puolipimeiden katujen ja mustien kattojen yllä. Pierre katseli taivasta eikä tuntenut tämän maailman halpuutta taivaitten rinnalla, missä hänen sielunsa nyt liiteli. Arbatin torilla avautui Pierren silmille suunnattoman suuri tähtitaivas. Melkein keskellä tätä tähtipiiriä, Pretshistenkan puistokadun kohdalla, oli toisten tähtien ympäröimänä ja syleilemänä, mutta lähempänä maata, mahdottoman suuri kirkas pyrstötähti, tuo 1812 vuoden pyrstötähti, jonka sanottiin ennustavan ennen kuulumattomia kauhuja ja maailman loppua. Sen pitkä pyrstö oli kaarella ylöspäin, ja se loisti kirkkain, valkein valoin. Mutta Pierressä ei tämä kirkas tähti pitkine, säteilevine pyrstöineen herättänyt kauhun tunteita. Päinvastoin: riemukkain, kyyneleisin silmin hän katseli tätä kirkasta tähteä, joka mittaamattomat avaruudet huimaavaa vauhtia kiidettyään kierreradallaan nyt näytti pysähtyneen kuin maahan sujahtanut nuoli valitsemalleen paikalle tummalle taivaalle ja pyrstö tarmokkaasti kaaressa loisti ja säteili kirkkaan valkeana toisten lukemattomien tähtien keskellä. Pierrestä tuntui, että tämä tähti täydellisesti kuvasi hänen uuteen elämään herännyttä, pehminnyttä sydäntään.

Toisen nidoksen loppu.