Kertomukseni seikkailuistani alkaa muutamasta varhaisesta aamusta kesäkuussa armon vuonna 1751, jolloin viimeisen kerran otin avaimen isäni talon ovelta. Aurinko alkoi pilkistää esiin vuorenhuippujen takaa astellessani tietä pitkin. Ja saapuessani pappilan kohdalle visertelivät jo mustarastaat puutarhan sireeneissä ja sumu, joka päivän sarastaessa oli peittänyt laakson, alkoi nousta ja hälvetä.

Mr Campbell, Essendeanin pappi, odotti minua puutarhan portilla. Hän kysyi minulta olinko syönyt aamiaista, ja kuultuaan, etten mitään halunnut, hän tarttui käteeni molemmin käsin ja pisti sen hellästi kainaloonsa.

»Nyt, David poikaseni», lausui hän, »lähden minä saattamaan sinua kaalamolle asti pannakseni matkasi hyvälle alulle.»

Läksimme astelemaan äänettöminä eteenpäin.

»Onko sinusta ikävää lähteä Essendeanista?» kysyi hän hetken kuluttua.

»Jos tietäisin, sir», vastasin, »minne minun on mentävä tai mikä minusta on tuleva, vastaisin teille suoraan. Essendean on todella hauska paikka ja siellä olen elänyt onnellisena; mutta muualla en ole ollutkaan. Kun isäni ja äitini nyt ovat kuolleet, en ole heitä lähempänä täällä kuin Unkarissakaan, ja suoraan sanoen, jos tietäisin tulevani paremmaksi siellä minne nyt on minun mentävä, niin lähtisin ilomielin.»

»Niinkö?» lausui Mr Campbell. »Aivan oikein, David. Nyt on minun vain ilmoitettava sinulle kohtalosi tai se minkä siitä tiedän. Kun äitisi oli kuollut ja isäsi, tuo arvossapidetty kristitty, alkoi tuntea loppunsa olevan lähellä, antoi hän minun huostaani erään kirjelmän sanoen sen olevan sinun perintösi. 'Heti kun minä olen kuollut', lausui hän, 'ja pesä on järjestetty sekä irtaimisto myyty (mikä nyt on tehty), jätä tämä kirjelmä poikani käteen ja opasta hänet Shawsin kartanoon, joka on Cramondin lähellä. Sieltä minä tulin ja sinne poikani palatkoon. Hän on järkevä poika', lopetti isäsi, 'ja vankka kävelijä, enkä epäile hänen pääsevän onnellisesti perille ja tulevan siellä hyvästi vastaanotetuksi.'»

»Shawsin kartanoon!» huudahdin minä. »Mitä yhteyttä isä paralla oli

Shawsin kartanon kanssa?»

»Ei mitään», vastasi Mr Campbell. »Kuka sen on sanonut? Mutta sen perheen nimi, David poikaseni, on sama kuin senkin jota sinä kannat – Shawsin Balfour – vanha, kunniallinen ja maineikas suku, nykyisin ehkä jo sammunut. Myöskin sinun isäsi oli niin oppinut mies kuin hänen asemansa vaati. Ei kukaan johtanut koulua paremmin kuin hän, eikä hänellä ollut tavallisen opettajan käytös ja puhetapa, ja kuten itse muistat, soin minä aina mielelläni hänen seurustelevan säätyläisten kanssa pappilassa. Omat sukulaisenikin Kilrennetin, Dunswiren, Minchin y. m. Campbellit ja muut tunnetut henkilöt olivat mielellään hänen seurassaan. Lopuksi, selvittääkseni asian perinpohjin, jätän tässä sinulle itse testamentin, jonka manalle mennyt veljemme on omakätisesti allekirjoittanut.»

Hän antoi minulle kirjelmän, jossa oli seuraava osoite: »Shawsin herran Ebenezer Balfourin käteen; jättää poikani David Balfour Shawsin kartanossa.» Sydämeni tykytti kovasti näiden suurten toiveiden koittaessa seitsentoista-vuotiaalle nuorukaiselle, Ettrickin köyhän maalaisopettajan pojalle.

»Mr Campbell», änkytin, »menisittekö te minun sijassani?»

»Varmasti», vastasi hän, »hetkeäkään epäilemättä. Tuollainen reipas poika kuin sinä kävelee Cramondiin, joka on Edinburgin lähellä, parissa päivässä. Jos taas nuo korkeat sukulaisesi – olen näet vakuutettu että he ovat sinun heimolaisiasi – käännyttäisivät sinut oveltaan, olisi sinun vain käveltävä pari päivää takaisinpäin kolkuttaaksesi pappilan ovelle. Mutta mieluummin toivoisin kuitenkin, että sinut otetaan hyvin vastaan, kuten isäsikin arveli, ja joka tapauksessa toivon sinun kehittyvän vielä kerran suureksi mieheksi. Ja nyt, David poikaseni, vaatii omatuntoni minua käyttämään hyväkseni tätä eronhetkeä varjellakseni sinua maailman kiusauksilta.»

Hän katseli ympärilleen löytääkseen mukavaa istuinta, huomasi tien vieressä suuren kiven, istuutui vakavan näköisenä sille, ja kun aurinko nyt paistoi kahden kukkulan välistä suoraan silmiimme, asetti hän nenäliinan varjoksi kolmikulmaisen hattunsa päälle. Siinä hän sitten etusormi kohotettuna varoitti minua monista vääristä uskoista, joihin en ollenkaan tuntenut kiusausta, ja kehoitti minua ahkerasti rukoilemaan ja lukemaan Raamattua. Senjälkeen hän teki minulle selkoa siitä suuresta kartanosta, johon minun oli mentävä, sekä opasti minua miten siellä pitäisi käyttäytyä.

»Jokapäiväisessä elämässäsi ole nöyrä», sanoi hän. »Pidä mielessäsi» sanoi hän, »että vaikka oletkin ylhäistä sukua, olet kuitenkin maalla kasvanut. Elä saata meitä häpeään, David, elä saata meitä häpeään! Näytä siellä suuressa, varakkaassa kartanossa olevasi yhtä miellyttävä, yhtä viisas, kekseliäs ja vaitelias kuin muutkin. Mitä kartanonisäntään tulee – huomaa, hän on kartanonisäntä, – niin kunnia sille, jolle kunnia tulee. Huvikseen kartanonisäntää tottelee, – ainakin nuorukainen.»

»Lupaan teille koettaa seurata neuvojanne», vastasin.

»Hyvin puhuttu», virkkoi Mr Campbell lämpimästi. »Ja nyt, aineellisista asioista puhuakseni, täällä on minulla eräs käärö, jossa on neljä esinettä.»

Tätä sanoessaan hän kaivoi käärön vaivaloisesti esiin takkinsa hännystaskusta.

»Ensimäinen näistä neljästä esineestä on sinun laillinen omaisuutesi: pieni rahasumma isäsi kirjoista ja huonekaluista, jotka minä olen ostanut, kuten alussa jo sanoin, myydäkseni voitolla tulevalle opettajalle. Toiset kolme ovat rouva Campbellin ja minun lahjojani, ja me olisimme erittäin iloiset, jos sinä ne ottaisit vastaan. Ensimäisestä, joka on muodoltaan pyöreä, on sinulla suuri hyöty alkumatkallasi. Mutta, David, se on ainoastaan pisara meressä. Se auttaa sinua ainoastaan muutaman askeleen ja häviää kuin tuhka tuuleen. Toinen, joka on litteä ja neliskulmainen sekä kirjoituksella varustettu, tulee hyödyttämään sinua koko elämäsi ajan kuten tukeva sauva vaeltaessasi ja pehmeä päänalus sairastaessasi. Ja viimeinen, kuutiomainen, on avaava sinulle, sitä hartaasti toivon, tien parempaan elämään.»

Näin sanoen hän nousi seisoalleen, paljasti päänsä ja rukoili hetkisen ääneensä liikuttavin sanoin maailmalle lähtevän nuorukaisen puolesta. Sitten hän äkkiä sulki minut syliinsä ja puristi kiihkeästi rintaansa vasten, piti minua vähän matkan päässä itsestään katsoen minuun surullinen ilme kasvoillaan ja pyörähti sen jälkeen ympäri ja huutaen minulle hyvästit läksi puolijuoksua kiiruhtamaan takaisin samaa tietä, jota olimme tulleet. Jostakin toisesta se olisi arvattavasti näyttänyt naurettavalta; mutta minua ei naurattanut. Katselin hänen jälkeensä niin kauan kuin hän oli näkyvissä, eikä hän vähääkään hiljentänyt vauhtia eikä kertaakaan katsahtanut taakseen. Älysin nyt, että tuohon oli syynä suru, jonka poislähtöni hänelle tuotti, ja omatuntoni alkoi minua ankarasti soimata siitä että minä puolestani olin erittäin iloinen päästessäni pois täältä hiljaiselta maaseudulta suureen eloisaan kartanoon, keskelle rikkaita ja arvossa pidettyjä heimolaisiani.

»David, David», ajattelin itsekseni, »voitko todellakin olla niin kiittämätön? Voitko unhottaa vanhat muistot ja vanhat ystävät yhden ainoan nimen takia? Hyi, häpeä!»

Istuuduin kivelle, jolta tuo kunnon mies juuri oli lähtenyt ja avasin käärön nähdäkseni minkälaisia saamani lahjat olivat. Siitä, jota hän oli nimittänyt kuutiomaiseksi, en hetkeäkään ollut epätietoinen: se oli taskussa kannettava pieni Raamattu; pyöreä esine oli shillingin raha; ja kolmas, jonka niin ihmeellisesti piti minua auttaa sekä terveenä että sairaana, oli pieni pala keltaista, karkeaa paperia, johon punasella musteella oli kirjoitettu seuraavaa:

"Miten kielon nestettä valmistetaan.

Ota kielonkukkia, purista niistä neste ja tislaa se kankaan läpi ja nauti siitä lusikallinen tahi pari tarpeen vaatiessa. Se saattaa mykät puhumaan, auttaa luuvalossa, vahvistaa sydäntä ja muistoa. Ja jos panet kukat tarkoin suljettuun lasiin, asetat sen muurahaiskekoon ja kuukauden kuluttua otat sen keosta ulos, on kukista kerääntynyt nestettä, joka sinun on pantava pieneen lasipulloon. Se on hyvää sairaille ja terveille, miehille ja naisille."

Papin omalla käsialalla oli siihen lisätty:

"Jos niukahutat jonkun jäsenen, hiero sillä kipeää paikkaa ja vatsataudissa nauti sitä lusikallinen tunnissa."

Luonnollisesti nauroin tälle kaikelle. Mutta nauruni oli kuitenkin surunvoittoista, ja aivan kuin paeten heitin myttyni sauvani päähän ja lähdin kaalamon yli kapuamaan sen toisella puolen kohoavalle kukkulalle. Tultuani viheriöivälle karjapolulle, joka kiemurteli kanervikon läpi, silmäsin viimeisen kerran Essendeanin kirkkoa, pappilan puistikkoa, hautausmaan reheviä pihlajoita, joiden alla äitini ja isäni lepäsivät.

2 LUKU

Perille.

Kun minä seuraavana aamuna saavuin muutaman kummun laelle, näin koko edessäni olevan seudun vähitellen laskeutuvan meren rantaan, ja keskellä rannikkoa, muutamalla pitkällä vuorenselänteellä, savusi Edinburgin kaupunki kuin paras polttouuni. Lippu liehui linnan tornissa ja ankkuroituja laivoja keinui satamassa. Niin kaukana kuin olinkin, erotin selvään nämäkin yksityisseikat, ja maalaispoika kun olin, pani tämä näky sydämeni sykähtelemään.

Heti senjälkeen saavuin erään paimenen asunnolle ja sain siellä vähän tietoja Cramondin ympäristöstä. Vähän väliä kysellen tietä jatkoin matkaani Colintonin kautta pääkaupungista länteenpäin, kunnes saavuin Glasgowin tielle. Siellä näin ilokseni ja ihmeekseni rykmentin sotamiehiä, aivan yht'aikaa jalkaa polkien, marssivan soiton tahdissa, vanha, punakka kenraali harmaan hevosen selässä rivin toisessa päässä ja toisessa komppania krenatöörejä korkeine hattuineen. Nähdessäni noita punatakkeja ja kuullessani tuota suloista soitantoa, valtasi minut elämänhalu.

Vähän matkaa kuljettuani sain tietää olevani Cramondin pitäjässä ja aloin senvuoksi kysellä Shawsin kartanoa. Vaan se nimipä näytti hämmästyttävän niitä, joilta tietä tiedustelin. Alussa tuumailin, että yksinkertainen, maantiellä pölyyntynyt maalaispukuni oli kovin suuri vastakohta tuolle ylhäiselle kartanolle, jonne aijoin. Mutta saatuani parilta kolmelta saman silmäyksen ja saman vastauksen, aloin epäillä, että Shawsissa itsessään oli jotain omituista.

Päästäkseni varmuuteen, muutin kysymysteni muotoa, ja tavattuani muutaman avomielisen miehen, joka kärrynaisalla istuen ajeli kujaa pitkin, kysyin tältä, oliko hän koskaan kuullut puhuttavan kartanosta, jota nimitettiin Shawsin kartanoksi.

Hän pysäytti kärrynsä ja katseli minua aivan samalla tavoin kuin toisetkin, joilta aikaisemmin olin asiaa tiedustellut.

»No, miksi niin!» sanoi hän.

»Onko se suuri kartano?» utelin.

»Epäilemättä», vastasi hän, »se on suuri, ränstynyt kartano.»

»Vai niin», sanoin minä, »mutta entäs talonväki?»

»Talonväki?» huudahti hän. »Oletteko hullu? Eihän siellä ole ketään, jota talonväeksi voisi sanoa!»

»Mitä?» kysyin minä. »Eikö Mr Ebenezeriäkään?»

»Kyllä, kyllä», vastasi mies. »Kartanonisäntä siellä kyllä on, jos häntä tarkoitatte. Mitä sinulla, miekkosella, hänelle on asiaa?»

»Arvelin siellä saavani jonkun toimen», vastasin minä koettaen näyttää niin rohkealta kuin mahdollista.

»Mitä?» huudahti mies niin kiivaasti, että hänen hevosensakin säikähti.

»No niin, mies kulta», jatkoi hän sitten, »se ei kuulu minuun; mutta sinä näytät rehti pojalta ja jos tahdot minua uskoa, niin pysy erilläsi

Shawsista.»

Seuraava vastaantulija oli vilkas, pikkuinen mies, päässä kaunis, valkea tekotukka. Hän näytti minusta seudun parturilta, ja tietäen hyvin, että parturit ovat hyviä juorukelloja, kysyin minä häneltä suoraan, mikä Shawsin Balfour oli miehiään.

»Ai, ai», vastasi parturi, »ei mikään hyvä mies, ei ollenkaan hyvä mies», ja alkoi kärkkäästi kysellä, mitä minulla oli hänelle asiaa. Mutta minä olin häntä ovelampi, ja niin sai hän lähteä yhtä viisaana kuin oli tullutkin.

En kykene kuvaamaan, minkä iskun tämä antoi unelmilleni. Kuta hämärämpiä syytökset olivat, sitä ikävämmiltä ne minusta tuntuivat, ne kun olivat omiaan herättämään jos jonkinlaisia arveluita. Minkälainen tuo talo oikeastaan oli, johon tietä kysyttäessä koko pitäjän väki säpsähti ja jäi tuijottamaan kysyjään? Ja mikä tuo mies oli, jonka huono maine saattoi ihmiset väistymään syrjään? Jos Essendeaniin olisi ollut vain tunnin kävelymatka, olisin jättänyt seikkailuni siihen ja palannut Mr Campbellin luo. Mutta kun jo olin kulkenut niin pitkän matkan, esti jo yksistään häpeä minua luopumasta yrityksestäni, ennenkuin saisin nähdä oliko syytöksissä perää. Oma arvontuntoni vaati jo minua tekemään niin, ja niin vastenmielisiltä kuin kuulemani asiat minusta tuntuivatkin ja niin haluton kuin kävelemiseen jo olinkin, kyselin edelleenkin tietä ja vaelsin eteenpäin.

Vähän ennen auringon laskua tapasin erään lihavan, kärttyisen näköisen naisen, joka tulla laahusti alas kukkulan rinnettä. Tehtyäni hänelle tavallisen kysymykseni, pyörähti hän tiukasti ympäri ja saattoi minut samalle kummulle, jolta hän juuri oli tullut. Sieltä hän osoitti minulle erästä suurta rakennusta, joka yksinäisenä seisoi keskellä niittyä lähimmässä laaksossa. Ympäristö mataloine kumpuineen ja metsän siimeksestä pilkistävine vesineen oli ihana ja viljavainiot näyttivät minusta reheviltä. Mutta itse rakennus näytti rappeutuneelta. Ei minkäänlaista tietä vienyt sinne. Savua ei noussut piipuista eikä merkkiäkään puutarhasta näkynyt. Sydäntäni ahdisti.

»Tuoko!» huudahdin.

Naisen kasvoilla kuvastui katkera viha.

»Siinä on Shawsin kartano», puhkesi hän puhumaan. »Verellä sitä on rakennettu, veri keskeytti sen rakennuksen ja veri on sille turmion tuottava. Katso», jatkoi hän, »minä syljen tähän maahan, minä kiroon sitä! Hirvittävä olkoon sen perikato! Jos tapaat kartanonisännän, kerro hänelle minun sanani, kerro hänelle, että Jennet Clouston on kaksitoista sataa ja yhdeksäntoista, kertaa kironnut hänet ja hänen väkensä ja vieraansa, poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, – synkkä, synkkä olkoon heidän perikatonsa!»

Ja vaimo, jonka ääni puhuessa oli käynyt kaameaksi ja puoleksi laulavaksi, pyörähti äkisti ympäri ja meni matkaansa. Seisoin hiukset pystyssä siinä, mihin hän oli minut jättänyt. Siihen aikaan ihmiset vielä uskoivat noita-akkoihin ja kauhistuivat kirousta; ja tämä, ilmestyessään näin tärkeänä hetkenä kuin aave tien viereen estääkseen minua toteuttamasta aikomustani, herpasi jalkani.

Minä istuuduin ja aloin tuijottaa Shawsin kartanoon. Kuta kauemmin katsoin, sitä miellyttävämmältä näytti seutu. Kukkivia orapihlajapensaita oli istutettu ylt'yleensä, lammaslauma oli niityllä laitumella, parvi peltovariksia leijaili taivaalla ja kaikki osoitti suotuisaa maaperää ja ilmanalaa. Mutta tuo kasarmintapainen rakennus keskellä tätä ihanuutta turmeli unelmani.

Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen, ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.

Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli. Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku, jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.

Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken. Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.

Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.

Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava? Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin kolkuttaessa!

Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei kuulunut eikä koiran haukuntaa.

Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.

Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan. Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä. Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja pyssyn piipun.

»Tämä on latingissa», sanoi ääni.

»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko hän täällä?»

»Keneltä?» kysyi pyssymies.

»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.

»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi sieltä.»

»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»

»On mikä?» kysyi ääni terävästi.

Minä toistin sanani.

»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden jälkeen.

»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»

Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan hän kysyi omituisella äänenpainolla:

»Onko isäsi kuollut?»

Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.

»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis tullut oveani jyskyttämään.»

Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:

»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»

Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.

3 LUKU

Tutustun setääni.

Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.

»Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.

Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä oli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja kuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.

Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle. Partaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua kuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään jättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini. Hänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan elämään.

»Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai syödä tuon vadillisen kauravelliä?»

Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.

»Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.»

Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se kirje tänne.»

Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.

»Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna Aleksanderin kirje minulle!»

»Tiedätte isäni nimen?»

»Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen isäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta, talostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David poikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja rupea aterioimaan.»

Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi olla syömään käydessään.

Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja toisin.

»Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä.

»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»

»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»

»Kirjettä tuomaan.»

»Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi hän viekkaasti.

»Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole. Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.»

»So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää! Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän illalliseni täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään tuolin ja lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, – tämä on erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on tuolla oven takana.»

Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies, jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.

Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.

»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.

»Kolme viikkoa.»

»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, – salaperäinen ja vaitelias mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei kai hän koskaan kertonut minusta?»

»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli veli.»

»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»

»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.

»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!

Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä, minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.

»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»

Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin tulta voidakseni käydä nukkumaan.

»Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»

»Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa», koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»

»Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»

Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.

Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu. Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa vihastuneiden naapuriensa piirittämänä – mahdollisesti Jennet Cloustonin piiritystä johtaessa.

Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen. Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini, tekikö minun mieleni olutta – siksi hän kaljaansa nimitti.

Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä välittää.

»No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään tarpeellista.»

Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.

Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä ystäviä sinulla sitten on?»

Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän minua turvattomana.

Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi – lakimiehen, papin vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät – en kärsi Balfourien alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka – tuossa on oveni.»

»Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos, lähden empimättä.»

Hän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan.

»So, so, poika», virkkoi hän. »Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En minä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta annahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään, niin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.»

»Hyvä juttu», vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.»

Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen, sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.