Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien jaläpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja, joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteenhenkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen.Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla – toinenkaupungissa, toinen hautausmaalla – ja vivahtavat enemmän Moskovanympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangenriittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempiavirkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestähuolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilmanmitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojenvahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassaaatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia taiVenäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaatpalkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suurettulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotkaosaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaanpysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaankauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaaratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tännetulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmenvuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekäivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaanvirallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asuaonnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita javieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin.Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä.Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottomanpaljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittainviidestoistakin jyvä… Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osatakäyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.

Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyyhaihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri PetrowitshGoräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjälläaatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsamurhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nytlainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena jarauhallisena siirtolaisena K: n kaupungissa. Hän kuului oikeastaanlähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hänhankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissatavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. Heopettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinenelämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisimitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshinerään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen IwanIwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikastatytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa30: sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomionipuoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielänuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen jakivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen.Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin jakuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisiannettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuudenperille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkinsiihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaistaepämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minäkysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikowvietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessaIwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi; että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, lukipaljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensäsangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivanvarmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovinarveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoittihänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkinkirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljonsukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, muttatiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa olikatkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hänvahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa, tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsaensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanutrikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa).Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitäsurkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoinkaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustuntejaantaakseen.

Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään entiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa.Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihinhänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasihän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänävelvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeatakysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivatsellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä.Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaanIwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksiluokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhuahänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoiladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuunvihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minäoikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuinjommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; olijotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttuapistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinätyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, eräänporvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taasäpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. AleksanteriPetrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kunminä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisintavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille, hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimmeistumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisiepäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, ettähän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minuavihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?"Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän olivaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat, kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hänhalunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sentarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisestisilmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minävähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla jaaikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina,ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihinahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitäottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimeinsanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni olipudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältävaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen – piiloutuamahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan, etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis eiliene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvinajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasinniissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti?Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?

Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitslioli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edeskertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkeinunohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättätuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitähänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen javaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsamukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannutkuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan olihän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmäntyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietäähänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynytpitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hänvoinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoikarsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tulihänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaanpuhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hänopettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin jarupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsärakastamaan.

Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän.Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä taiharjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisenpaksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijänitsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshinkymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakinjuttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita olipistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuinjonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan jatulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa.Mutta vankeusajan muistelmat – "Kuvaelmat kuolleesta talosta" – kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivanmitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekäperikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti.Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noistamuistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.

I

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskuskatseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoakasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivinvartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu janiiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raostasekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasentaivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaantoista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkeallakehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovatkaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensaviereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinälinnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty lujaportti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehetvartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettäväulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossaihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivatnämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo,elämä – aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisestanurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolinleveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Neolivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksenperällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettukellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodostitasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina senmukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivatlukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vieläjotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivätjouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangitvälttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omiaajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelinuteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan.Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujenlukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli nekaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakinpäivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälelläolevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen olivielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkunkuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa montavuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näinkerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansakaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotkamuistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähtihän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona.Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästitovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistanmyöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hänsuureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toisellemiehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseenhänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sittenkyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näinmiehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin… Niin, tässä paikassa saioppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinnekoko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin.Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistutalikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. Enymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta.Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani.Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä.Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljätuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä … niin, ihminen on sitkeähenkinen!Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänenparas tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä – seoli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivatmääräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpätässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän jokakuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Olimuukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikkiolivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosienmukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisiollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivatsiviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus olikokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä,jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneetpoltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan jakahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiinsiirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. – Oli myöskinsotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkeavapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankienruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua hesaivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjanlinjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleenvankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enäälyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaasanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentäänkokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokkasuurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin"erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihenrikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkätienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtäväkahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olettetäällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille.Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitäpaitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestysja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessaon tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä,kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä.Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illallajoulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sentarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähänkummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiäsemmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi ollavähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatellahirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan kokokymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä seollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejäja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkävuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli omakertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistäasioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivatolla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia jahuolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitälaisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein ainavaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minähuomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettutavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivansatunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä jajärömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaanihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he useinjonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräspahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saadaväkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojanviekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hänpojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranuthänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijäoli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaansiitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheeteivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaattodellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanantäydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea jakirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistäolisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioistapäättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä;turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, ettäkirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se olemikään vika. – Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksenmukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taasharmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaatoinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräsvehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiänauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannutharmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakkuoli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli erilailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisillataas poikkipuolin.

Jo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisenominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin, omituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muidenylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja.Yleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamattamuutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikkihalveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista, helposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttäväkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä.Ulkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Useinmuuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Olimuutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia jateeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten, voimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkeintaudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoaja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta, kovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia: elettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Muttavankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaanuskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita, vaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tulisellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneettavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihinmitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, useinkorkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat heoitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollutkylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohtahuomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällävoinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautuivallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäinkatsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka olihuomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitunpakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä,jopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään!Muuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallistanöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: "Me olemmehukkaan joutunutta kansaa", sanoivat he, "emme osanneet eläävapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä." – "Et totellut vanhempiasi, nyt saat totella rummun lyöntiä." – "Et taipunut hyvään, nyt saatkokea pahaa!" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinäopetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaatarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnustisydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittiatoveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei olevenäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puoleltaolisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. Hehaukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen olitäällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niinpaljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä,aatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidatvankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämäväestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana jaturmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaatahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.

"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi",sanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut, kateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikäänakka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistämurhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä,jotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään, karaistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin; itse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkojakunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivätturhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti, olivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, eikuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden, mutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäensiitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkinvarovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton japäättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiinjostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaaaika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunutvahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnärangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidätpelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän "ryntäsi ihmisiävastaan", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaakatsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkeinkatsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessapäässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänenmenetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaanvihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänenylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies, joka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaansuurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti;hän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikinjoutunut oikeuden käsiin.

Vanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynestija vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti javälinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muutenaina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansaoikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävänenglantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivatvankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiinusein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat; mutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan onpäättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassaalituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saadahäviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisiasijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinäkatselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tälläkertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppukäsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensaja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselleupseerille. "Jumala itse pelasti hänet", sanoivat vangit sittemmin.Petrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänenvihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen jarauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonkayli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiotaansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisenpuuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpiarangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkunvähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpävoipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.

Jo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannutnäissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisiaahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveliolevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen ontietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja vääräähäveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näidenperikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niidensalaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollutmahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, jokatodistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut,ei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisiselitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niidenfilosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, etteivankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaanrankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoiltaaikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyöainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurintakevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisasellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämänmehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoositten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon mukakatumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, jokanousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensäolevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jokärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseäänpuhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisimiltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoistahuolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia, joita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidettykieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauankuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minäkertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmistamurhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapselliseniloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja.Hän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika.Käytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetelluthäntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntäraharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuliilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille, että hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämänkuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänenpoikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen kokopituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumismakasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää olileikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaajaasettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsaja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan, jonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimmanmielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen jaajattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaanhuomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eiväthalveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollutpuhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä.Joskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsarotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, etteikuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinentunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinenpuute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys, tieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minäpuolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Muttahänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsäyksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niinselvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.