Valtameren salaisuus

Esipuhe

Edgar Allan Poe syntyi tammikuun 19 p. 1809 Bostonissa Yhdysvalloissa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat näyttelijöitä, isä suvultaan englantilais-irlantilaista lähtöä. Vanhemmat olivat hyvin köyhiä ja kuolivat aikaisin. Edgar oli keskimäinen kolmesta sisaruksesta ja joutui varakkaan skotlantilaisen kauppiaan, John Allan'in ottopojaksi, saaden hänen mukaansa toisen liikanimensä.

Kasvatusvanhempainsa mukana joutui hän aikaisin Englantiin, jossa hän alotti koulunkäyntinsä. 1821 muutti hän takaisin Amerikaan, jossa tuli Richmondin akatemia-kouluun. Siellä saavutti hän mainetta sekä komeana ja uljaana nuorukaisena, josta kerran oli tuleva rikkaan miehen perillinen, että myös etevänä oppilaana ja urheilijana, joka tavallisimmin saavutti ensi ennätykset sekä tieteen että voimailun kilpakentällä. Eritoten eteväksi mainitaan hänet latinan ja ranskan kielessä sekä uimisessa. Käytökseltään oli hän ylpeä ja saavutti vain harvoin ystäviä; ynseään kuoreen piiloutui kuitenkin hellä ja hyvä sydän, mutta onnettomuudeksi samalla tavaton määrä hermostunutta intohimoa ja outoja viettejä.

Charlottesvillen yliopistoon tuli Poe helmikuussa 1826, ryhtyen opiskelemaan vanhoja ja uusia kieliä. Täälläkin saavutti hän mainetta sekä etevänä oppilaana että urheilijana. Mutta samalla vietti hän epäsäännöllistä elämää, m.m. pelaten ja siten arveluttavasti velkautuen. Saman vuoden joulukuussa jätti hän yliopiston sinne enää koskaan palaamatta. Kasvatusisä kieltäytyi maksamasta hänen pelivelkojaan ja niin jätti hän myös kasvatuskotinsa.

Tämän jälkeen tapaamme hänet Bostonissa, jossa hän koettaa saada erään kappaleen esitetyksi ja julkaisee yksityisesti painosta runokokoelman. Kumpaisessakin hän epäonnistui. Tämä tapahtui vuoden 1827 lopulla.

Hänen kohtalonsa lähinnä seuraavana vuonna ovat aivan tuntemattomat; ei ole mitään varmoja tietoja edes siitä, oleskeliko hän silloin Amerikassa vai Europassa. Kasvatusäitinsä kuollessa helmikuussa 1829 ilmestyy hän taas näkyville, ruveten uudelleen kokeilemaan runoilijana. Taas julkaisee hän runokokoelman, mutta saavuttamatta menestystä.

Heinäkuussa 1830 menee hän silloin West Pointin sota-akatemiaan, mutta erotetaan sieltä maaliskuussa seuraavana vuonna harkitun tottelemattomuuden vuoksi. Kahdeksi vuodeksi katoaa hän taas ihmisten ilmoilta, eikä ole tunnettua, millä hän tällöin on henkensä elättänyt ja missä oleskellut.

Mutta 1833 saadaan hänestä taas yhtäkkiä kuulla: hänelle annetaan 100 dollarin palkinto erään sanomalehden julistamassa kertomus-kilpailussa. Hänkin pääsee nousemaan tuntemattomasta pimeydestä, mutta ei korkeammalle kuin siihen valoon, jossa novellien kirjoittaja amerikalaisessa aikakauskirjassa, "makasiinissa", työskentelee. Hänellä on nyt pieni vakinainen tulolähde.

Odottamattomuuksien miehenä Poe taaskin ystäviään hämmästytti: toukokuussa 1836 nai hän serkkunsa, nimeltä Virginia Clemm, joka oli ijältään ainoastaan 14-vuotias. Ja syistä, joita ei ole koskaan selvitetty, erosi hän seuraavan vuoden alussa tuosta aikakauskirjasta, josta hän oli viime vuosina tulonsa saanut, – muuttaen New-Yorkiin. Mutta menestymättä sielläkään muuttaa hän 1838 Philadelphiaan, jossa siihen aikaan tällaisia "makasiineja" runsaasti julkaistiin. Eräs niistä saavutti nyt Poen johdolla hyvin suuren maineen ja leviämisen etupäässä hänen omien merkillisten kertomustensa vuoksi.

Vuosi 1841 täällä Philadelphiassa oli nyt Poen elämä onnellisin. Kaikki tunnustivat hänet eteväksi ja merkilliseksi kirjailijaksi, hän oli suuren aikakauskirjan päätoimittaja, ja hänen maineensa alkoi levitä laajalle. Mutta sitten tuli taas onnettomuus. Hänen vaimonsa sairastui pitkälliseen tautiin, josta epätoivoisena Poe rupesi elämään epäsäännöllisesti. Hän joi ja oli ajoittaisin tylsänä, ellei suorastaan mielisairaanakin. Tällaista köyhyyttä ja kurjuutta jatkui vuosikausia, kunnes hän 1845 muuttaa New-Yorkiin, päästen vihdoin siellä taas työkuntoon ja julkaisten m.m. kuuluisan runonsa "Korppi" ("The Raven"). 1846 kuoli hänen vaimonsa. Sen jälkeen oli Poen elämä taas säännötöntä etsimistä ja yrittämistä. Matkallaan etelävaltioihin 1849 meni hän Richmondissa kihloihin erään varakkaan naisen kanssa, mutta onnettomuudekseen täytyi hänen lähteä kesken kihlaus-aikaa matkalle New-Yorkiin. Baltimoreen hän saapui lokak. 3 p. jatkaakseen siitä matkaa Philadelphiaan. Mutta tällä välin joutui hän väkijuomain himonsa uhriksi ja hyvin epäilyttävään seuraan. Oli kongressin vaalit, ja puolue-agitaattorit, runoilijaa tuntematta, juottivat hänet päihdyksiin kulettaen häntä äänestämässä vaalipaikasta toiseen. Käytettyään häntä tarpeekseen jättivät he hänet kadulle. Vähissä hengin vietiin hänet sairaalaan, jossa hän kuoli lokakuun 7 p. 1849.

Tällainen on järisyttävässä synkkyydessään tämän onnettoman runoilijan elämä, joka ei tarjoa juuri mitään muuta valoisaa kuin hänen tuotantonsa. Siitä välähtää ilmoille neron salama ja hämmästyttävä lahjakkuus, joka on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.

Avain hänen merkillisen tuotantonsa ymmärtämiseen on hänen irlantilaisessa sukuperässään. Hänessä virtaava kelttiläinen veri, joka on soluiltaan puoleksi mystiikkaa ja taikauskoa, saa hänet mielikuvituksessaan aina rinnastamaan todellisuuden ja ihmeen. Merkilliseen asiallisen ja mahdollisen vaistoon, joka on tehnyt hänestä m.m. uudenaikaisen salapoliisi-romaanin isän, yhtyy ihmeellinen romantiikka, joka huomaamatta vangitsee lukijan mielikuvituksen ja vie hänet mukanaan omituisten, eriskummallisten kuvittelujen maailmaan. Hän on, voisi sanoa, tuotannossaan hypnotisoija, joka vähitellen, mustain iriläisten silmäinsä alituisella tuijotuksella, pakottaa meidät kohdistamaan huomiomme yhteen ainoaan seikkaan; sitä me kiinnymme yhä lähemmin seuraamaan, se tulee meille yhä tärkeämmäksi, se elää omaa mystillistä elämäänsä, jonka tuntemiseen meitä lopuksi vetää hurja ja hillitön uteliaisuus.

Erittäinkin on Poella aina ollut erikoinen taipumus, tietenkin omainkin sielullisten kokemustensa vuoksi, eritellä, tutkia ja kaunokirjallisesti esittää inhimillisen sielunelämän kauhutiloja ja kamalia, epänormaaleja näkyjä. Niissä kohoaa hänen kuvauskykynsä todellisuustuntoisuuteen, joka on omiaan herättämään lukijan sielussa samallaisen vastakaikuisen kauhutunnelman. Tässä tuli hänen todellisuusvaistonsa suureksi avuksi. Sen ohjaamana hän pystyy esittämään kuviteltujakin asioita sellaisella kauhistuttavalla realismilla, että se ei ole juuri vertaistaan löytänyt. Kun hän nyt sovittaa nämä molemmat kykynsä amerikalaisten ja englantilaisten niin suosimaan seikkailukertomukseen, meriromaaniin sellaiseen kuin on tämä esillä oleva ("The Narrative of Arthur Gordon Pym"), niin voi ymmärtää, että hän on siinä luonut jotakin aivan erikoista. [Teos julkaistiin ensin "makasiinissa" "The Southern Literary Messenger", ja kirjana ensi kerran 1837.]

Runoudessaankin Poe osoittaa samaa perusluonnetta. Jo paljas kieli soi hänen korvassaan omaa salaperäistä soittoaan, niin että hän usein onnistuu sovittamaan kielen soinnut musikaalisesti vastaamaan aiheen laatua ja antamaa mielikuvaa, – muuten seikka, joka tekee niiden kääntämisen toiselle kielelle harvinaisen vaikeaksi. Myös kohoaa hän runoudessaan vaikuttavaan tunnelman ja aatteen syvyyteen, joka on runoilijanakin hankkinut hänelle unohtumattoman maineen.

Suomessa ei Poe ole mikään tuntematon kirjailija, vaan on hänen kertomuksiaan ilmestynyt kielellämme paljon m.m. sanomalehdissä. Luultavaa on, että niiden lukijain mieleen on jäänyt muisto etevästä ja merkillisestä kirjailijasta, jonka tuttavuutta on syytä rientää uudistamaan.

Englanninkielinen kirjallisuudentutkimus on saanut hänestä paljon sanomisen ja selvittelyn aihetta, antaen hänelle runsaassa määrässä sitä tunnustusta ja huomiota, jota hän lyhyen ja myrskyisen elämänsä aikana ei kentiesi ehtinyt ansion mukaan saavuttaa. Mutta monessa suhteessa on hän vieläkin arvoituksellinen ilmiö, yhä käsittämätön kykyjensä ja taipumustensa monipuolisuuden, merkillisen suunnan ja keskinäisen ristiriitaisuuden vuoksi.

I
Kuka minä olen?

Nimeni on Arthur Gordon Pym. Isäni oli arvossapidetty laivatarpeiden hankkija Nantucketissa, missä olen syntynyt. Äitini isä oli kuuluisa asianajaja. Hänelle onnistui kaikki ja hän oli tehnyt hyviä kauppoja Edgartonin "Uuden Pankin" osakkeilla, niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin. Näillä ja muilla keinoilla hänen oli onnistunut koota melkoiset varat.

Hän oli luullakseni enemmän kiintynyt minuun kuin kehenkään muuhun maailmassa ja minä toivoin hänen kuoltuaan periväni suurimman osan hänen omaisuuttaan. Hän toimitti minut kuusivuotiaana vanhan ja toiskätisen Mr. Rickettsin kouluutettavaksi. Hänet tuntee melkein jokainen, joka on käynyt New Bedfordissa. Hänen kouluaan kävin kuusitoistavuotiaaksi, jolloin muutin Mr. E. Ronaldin opistoon. Täällä tutustuin läheisesti erään merikapteeni Mr. Barnardin poikaan.

Mr. Barnard purjehti tavallisesti Lloyd & Vredenburghin asioilla ja oli myös hyvin tunnettu New Bedfordissa; hänellä on varmasti useita sukulaisia Edgartonissa. Hänen poikansa nimi oli Augustus ja oli hän lähes kahta vuotta vanhempi minua. Hän oli ollut isänsä mukana valaanpyyntiretkellä John Donaldson-nimisellä laivalla ja kertoili minulle paljon Tyynenmeren seikkailujaan. Kävin tuontuostakin hänen kotonaan ja viivyin siellä aina koko päivän ja väliin yönkin. Me makasimme molemmat samassa vuoteessa ja saattoi jo edeltäpäin arvata, että hän piti minua valveilla melkein aamuun asti, kertoen tarinoita Tinianin saaren alkuasukkaista ja kaikista näkemistään seuduista. Lopulta viehätyin tahtomattanikin hänen kertomuksiinsa ja vähitellen minussa heräsi kiihkeä halu merelle.

II
Minä karkaan merelle ystäväni Augustuksen kanssa. – Ruumassa oleskeluni ja kauheat kärsimykseni. – Miksi Augustus ei tule minua auttamaan…

Noin puolitoista vuotta sen jälkeen, kun olin Augustukseen tutustunut, Lljoyd & Vredenburghin kauppahuone, joka luullakseni oli asioissa liverpoolilaisen Enderbyn toiminimen kanssa, korjaili ja varusteli Grampus-nimistä prikiä valaanpyyntiretkelle. Se oli vanha hylkyalus, joka töin tuskin oli purjehduskuntoinen sittenkään, kun se jo oli perinpohjin korjattu. En ollenkaan ymmärrä, minkävuoksi se valittiin, kun samoilla omistajilla oli toisia, parempia aluksia – mutta niin asia kumminkin oli. Mr. Barnard oli määrätty sen päälliköksi ja Augustus aikoi lähteä hänen mukaansa. Prikin varustautuessa purjehtimaan hän tuontuostakin kuvaili minulle, kuinka mainio tilaisuus nyt tarjoutui tyydyttää matkustushaluani. Tietysti kuuntelin häntä hyvin mielelläni, mutta asia ei ollut niinkään helposti päätettävissä. Isäni ei pannut jyrkästi vastaan, mutta äitini sai hermokohtauksen kun vain hiiskahdinkaan aikeestani, ja mikä pahinta, isoisäni, jolta toivoin suurta perintöä, vannoi jättävänsä minut pennittömäksi, jos sanallakaan vielä rohkenisin puuttua koko asiaan. Mutta vähääkään haluani heikentämättä nämä vastukset päinvastoin puhalsivat tulta tappuroihin. Päätin lähteä, kävi miten kävi; ja ilmoitettuani tuumani Augustukselle me rupesimme miettimään suunnitelmaa sen toteuttamiseksi. Sillä välin vältin visusti puhumasta sukulaisilleni matkastani ja kun näön vuoksi ahkerasti harjoitin tavallisia opintojani, niin luultiin minun luopuneen tuumastani. Olen sittemmin usein tutkistellut menettelyäni tässä tilaisuudessa ja tuntenut sekä mielipahaa että hämmästystä. Sen äärimmäisen teeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja tekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan kiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan toteutumista.

Petossuunnitelmani mukaisesti minun täytyi välttämättä jättää paljon Augustuksen huoleksi, hän kun oli suurimman osan päivää Grampuksella isänsä apuna johtamassa varustuksia, joita tehtiin kajuutassa ja kajuutanruumassa. Yöllä meidän täytyi neuvotella ja puhella toiveistamme.

Kun näin jo melkein koko kuukausi oli kulunut, emmekä vielä olleet keksineet mitään suunnitelmaa, jonka onnistumista olisimme pitäneet mahdollisena, kertoi hän minulle vihdoin päättäneensä jo kaikesta. Minulla oli sukulainen New Bedfordissa, Mr. Ross, jonka luona silloin tällöin vierailin pari kolme viikkoa kerrallaan. Prikin oli määrä lähteä kesäkuun puolivälissä (1827) ja sovittiin, että paria päivää ennen sen lähtöä isäni saisi kuten ainakin Mr. Rossilta kirjeen, jossa tämä kutsuisi minut pariksi viikoksi poikansa Robertin ja Emmetin luo vierailemaan. Augustus otti huolekseen kirjeen kirjoittamisen ja lähettämisen. Lähdettyäni sitten, kuten luultaisiin, New Bedfordiin, minun piti ilmoittautua toverilleni, joka hankkisi minulle piilopaikan Grampuksella. Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä niinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä. Kun priki olisi ollut niin kauan matkalla, ettei takaisin kääntymisestä enää olisi pelkoa, lupasi hän, että pääsen nauttimaan kaikkia kajuutan mukavuuksia; mitä hänen isäänsä tulisi, nauraisi hän makeasti koko kepposelle. Matkalla kohtaisimme kyllä laivoja ja kotiin lähetettäisiin kirje, joka selvittäisi uhkayrityksen vanhemmilleni.

Tultiinpa sitten vihdoin kesäkuun puoliväliin ja kaikki oli valmiina. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin, ja eräänä maanantai-aamuna läksin kotoani New Bedfordiin menevälle pakettilaivalle, kuten luultiin. Menin kuitenkin suoraapäätä Augustuksen luo, joka odotteli minua erään kadun kulmassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut, että minä piileskelisin jossain pimeän tuloon asti ja sitten pujahtaisin prikille; mutta kun sakea sumu nyt oli noussut avuksemme, päätettiin tuota pikaa lähteä kätkööni. Augustus kulki edellä laivasillalle päin ja minä seurasin vähän matkan päässä kääriytyneenä paksuun merimiesviittaan, jonka hän oli tuonut, jottei minua tunnettaisi. Mutta juuri kun käännyimme toisesta kadunkulmasta sivuutettuamme Mr. Edmundsin kaivon, ilmestyi eteeni ilmielävänä vanha Mr. Peterson, oma isoisäni, tirkistäen suoraan silmiini.

– No, herranen aika, Gordon, virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, no, no, – kenenkäs likainen viitta sinulla on ylläsi?

– Sir! vastasin minä, koettaen, mikäli tällä ratkaisevalla hetkellä taisin, näyttää loukkaantuneen hämmästyneeltä ja puhuen mahdottoman karkealla äänellä, – sir! Te näemmä erehdytte – minun nimeni ei ole mikään Gordon. Tietäkää huutia, lurjus, kun sanotte minun uutta päällystakkiani likaiseksi.

En kuolemaksenikaan tahtonut voida olla nauruun remahtamatta nähdessäni, miten kauniit nuhteeni vaikuttivat vanhaan herraan. Hän peräytyi pari kolme askelta, kalpeni ensin ja tuli sitten tavattoman punaiseksi, sysäsi silmälasit otsalleen, pani ne sitten taas nenälleen, ja syöksähti suin päin kimppuuni sateenvarjo koholla. Hän pysähtyi kumminkin vauhdissaan, ikäänkuin äkkiä jotain muistaen, pyörähti samassa ympäri ja nilkutti tiehensä, koko ajan tutisten raivosta ja mutisten hampaittensa välitse:

– Ei käy enää laatuun – uudet silmälasit – luulin Gordoniksi – senkin vietävä merentonkijajätkä.

Hädintuskin päästyämme pälkähästä jatkoimme matkaamme varovaisemmin ja saavuimme määräpaikkaamme täydessä turvassa. Vain parisen miestä oli kannella kokan puolella laittamassa keulakannen luukkuja. Kapteeni Barnardin tiesimme olevan Lloyd & Vredenburghin luona asioilla ja viipyvän siellä aina myöhään iltaan, niin ettei meillä ollut paljon pelkoa hänestä. Augustus nousi ensiksi kannelle, ja hetken kuluttua minä seurasin häntä työssä olevain miesten huomaamatta. Me menimme suoraapäätä kajuuttaan tapaamatta siellä ketään. Se oli mitä mukavimmin sisustettu – mikä oli jotenkin harvinaista valaanpyyntialuksissa. Oli neljä hienoa päällystön hyttiä tilavine ja mukavine makuusijoineen. Näin siellä myöskin suuren uunin ja erinomaisen paksun ja kallisarvoisen maton, joka peitti sekä kajuutan että hyttien lattian. Huoneet olivat runsaasti seitsemän jalan korkuiset ja kaikki oli sanalla sanoen paljon tilavampaa ja miellyttävämpää kuin olin aavistanutkaan. Augustus ei kuitenkaan sallinut minun kauan katsella ympärilleni, vaan vaati minua mitä pikimmin piilopaikkaani. Hän opasti minut omaan hyttiinsä, joka oli prikin oikealla puolella, lähinnä laipiota. Astuttuamme hyttiin hän sulki oven ja pani sen salpaan.

En mielestäni koskaan ollut nähnyt sievempää pikku huonetta kuin se, missä nyt olin. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja siinä oli vain yksi makuusija, joka, kuten olen sanonut, oli tilava ja mukava. Tässä osassa kamaria, lähinnä laipiota, oli kuudentoista neliöjalan suuruisella alalla pöytä, tuoli ja rivi seinähyllyjä täynnä kirjoja, etupäässä matkakertomuksia. Monta muutakin pikku mukavuutta oli huoneessa ja niiden joukosta en saa unohtaa eräänlaista ruoka- eli jääkaappia, jossa näin suuren joukon kaikenlaisia herkkuja, sekä syötävää että juotavaa.

Hän painoi nyt rystysillään erästä kohtaa maton kulmassa äskenmainitulla puolella, näyttäen että osa lattiasta, noin kuudentoista tuuman suuruinen neliö, oli taitavasti irrotettu ja sitten taas sovitettu paikalleen. Hänen painaessaan neliön reuna kohosi sen verran, että hänen sormensa mahtui sen alle. Tällä tavoin hän avasi luukun – johon matto oli kiinni naulattu, – ja minä näin sen vievän peräruumaan. Hän sytytti sitten fosforitikulla pienen vahakynttilän ja pistettyään sen salalyhtyyn astui alas aukosta, käskien minun seurata. Tein niin ja hän veti luukun kiinni alapuolella olevasta naulasta, jolloin matto tietysti tuli entiselle paikalleen ja kaikki jäljet aukosta peittyivät.

Vahakynttilän liekki tuikki niin heikosti, että vain mitä suurimmalla vaivalla saatoin haparoida kaikkien niiden huiskin haiskin viskeltyjen romujen välitse, joiden keskellä nyt olin. Vähitellen silmäni kuitenkin tottuivat hämärään ja minä kuljin eteenpäin vähemmällä vaivalla, pidellen kiinni ystäväni nutunliepeistä. Tulimme vihdoinkin, kun olimme pujotelleet ja kiemurrelleet lukemattomista ahtaista aukoista, raudoitetulle laatikolle, jollaisia joskus käytetään hienojen savenvalutavaroiden kuljetukseen. Se oli lähes neljän jalan korkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea. Kaksi suurta tyhjää traanitynnyriä oli sen kannella ja niiden päällä taas suunnaton joukko olkimattoja ladottuina päällekkäin aina kajuutan lattiaan asti. Ylt'ympärillä oli mahdollisimman tiheään mätettynä kattoon asti ylettyvä joukko kaikenlaisia laivatarpeita, koreja, tynnyriä ja tavarapinkkoja, kaikki yhdessä mylläkässä, jotta näytti aivan ihmeelliseltä, että olimme päässeet laatikolle. Sittemmin sain tietää Augustuksen vartavasten panettaneen tavarat tähän ruumaan hankkiakseen minulle hyvän piilopaikan, ja tässä työssä hänellä oli ollut apuna vain yksi mies, joka ei tullut mukaan retkelle.

Toverini näytti minulle nyt, että laatikon toisen pään saattoi avata. Hän työnsi sen syrjään ja sisäpuoli näytti minusta erinomaisen hauskalta. Hytistä tuotu patja peitti kauttaaltaan laatikon pohjan, ja sitäpaitsi oli siellä kaikkia mukavuustarpeita, mitä suinkin näin pienelle alalle mahtui, niin että minulle vielä jäi tilaa mukavasti elelläkseni istuen tahi pitkin pituuttani loikoen. Muun muassa siellä oli kirjoja, kynä, mustetta ja paperia, kolme vilttiä, iso kivipullo täynnä vettä, nassakka laivakorppuja, kolme neljä aikamoista Bolognan-makkaraa, suuri sianliikkiö, paistettu lampaanjalka sekä puolitusinaa viini- ja likööripulloja. Rupesin heti isännöimään pikku huoneessani, varmaankin tyytyväisempänä kuin konsanaan hallitsija astuessaan uuteen palatsiinsa. Augustus selitti minulle nyt, millä tavalla laatikon avoin pää suljetaan, ja sitten, pitäen kynttilää lähellä kantta, näytti hän minulle sitä pitkin juoksevaa nyörinpunonnaista. Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien mutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin johtavan luukun alapuolella. Tämän nuoran avulla minä osaisin helposti täältä hänen opastamattaankin, jos näet joku odottamaton tapaturma tekisi sen tarpeelliseksi. Hän lähti nyt takaisin, jättäen minulle lyhdyn sekä runsaan varaston vahakynttilöitä ja fosforitikkuja ja luvaten käydä katsomassa niin usein kuin saattaisi muiden huomaamatta. Tämä tapahtui kesäkuun seitsemäntenätoista päivänä.

Olin kolme vuorokautta – mikäli saatoin arvata – piilopaikassani enkä poistunut sieltä minnekään; pari kertaa vain kävin oikomassa itseäni kahden korin välissä laatikon edustalla. Koko tuona aikana en kertaakaan nähnyt Augustusta; mutta se ei herättänyt minussa juuri levottomuutta, kun tiesin, että prikiä odotettiin lähtemään joka hetki ja ettei hänen siinä häärinässä ollut helppo päästä minua katsomaan. Vihdoin kuulin avattavan ja suljettavan luukkua ja heti sen jälkeen hän kysyi hiljaa, oliko kaikki hyvin tai puuttuiko mitään.

– Ei mitään, vastasin minä; minulla on aika hyvä olla; milloin priki lähtee vesille?

– Se nostaa ankkurin vajaan puolentunnin kuluttua, vastasi hän. Tulin sitä kertomaan, kun pelkäsin, että olet levoton viipymiseni vuoksi. En pääse tänne taas vähän aikaan – ehk'en kolmeen tai neljään päivään. Kaikki on kunnossa tuolla ylhäällä. Kun olen mennyt ja sulkenut luukun, niin pujottele nuoraa myöten naulalle asti. Sieltä löydät minun kelloni – siitä voi sinulle olla hyötyä, kun ei täällä voi edes päivänkulusta aikaa laskea. Luulenpa, ettet arvaa, kuinka kauan olet ollut täällä haudattuna – vain kolme päivää – . Minä kyllä toisin kellon sinne laatikollesi, mutta pelkään, että minua kaivataan. Näin sanoen hän meni.

Noin tunnin kulutta tunsin selvään prikin liikkuvan ja kiitin onneani, että vihdoinkin olin kunnialla alottanut matkani. Tyytyväisenä päätin olla hyvällä tuulella levollisesti ja odotella tapausten kulkua, kunnes saisin vaihtaa laatikon tilavampaan, vaikka tuskin mukavampaan kajuuttaan. Ensi huoleni oli hakea kello. Jätin vahakynttilän palamaan ja hapuilin pimeässä, nuoraa pitkin, joka teki lukemattomia mutkia, niin että pitkän matkan retuutettuani toisinaan tulin jalan tai parin päähän entiseltä paikaltani. Lopulta saavuin kumminkin naulalle ja saatuani käsiini mitä olin lähtenyt hakemaan, palasin retkeilyltäni kello tallella taskussani. Katselin nyt niitä kirjoja, joita ajatteleva ystäväni oli minulle hankkinut, ja valitsin luettavakseni Lewisin ja Clarken tutkimusmatkan Columbia-joen suulle. Sillä huvittelin jonkun aikaa, kunnes väsyneenä huolellisesti sammutin valkean ja pian vaivuin sikeään uneen.

Herättyäni mieleni oli kummallisen hämmentynyt ja vähän aikaa kului ennenkuin saatoin täysin tajuta asemaani. Vähitellen kuitenkin muistini palasi. Iskin tulta ja katsoin kelloa, mutta se oli pysähtynyt eikä minulla siis ollut mitään keinoa määritelläkseni, kuinka kauan olin nukkunut. Jäseneni olivat perin jäykistyneet ja minun täytyi niitä venytellä seisomalla korien välissä. Samassa tunsin oikeaa suden nälkää ja mieleeni muistui kylmä lampaanpaisti, jota olin syönyt juuri ennen maatapanoani ja joka oli maistunut erinomaiselta. Mutta kuinka hämmästyinkään huomatessani sen olevan täydessä mätänemistilassa! Tämä seikka saattoi minut hyvin levottomaksi, sillä muistaen kuinka sekavassa mielentilassa olin herätessäni ollut, rupesin arvelemaan nukkuneeni tavattoman kauan. Ruuman tukahduttavalla ilmalla oli tässä varmaankin ollut osansa ja se saattoi lopulta tuottaa mitä vakavimpia seurauksia. Päätäni pakotti kovasti, ja minä kuvittelin jo joka henkäyksen tuntuvan vaikealta; sanalla sanoen – tuhannet synkät tunnelmat painoivat mieltäni. En kuitenkaan uskaltanut avata luukkua tai muullakaan tavoin herättää huomiota, vaan vedin kellon ja koetin olla mahdollisimman tyytyväinen.

Seuraavina ikävän pitkinä neljänäkolmatta tuntina kukaan ei tullut avukseni enkä saattanut olla syyttämättä Augustusta mitä törkeimmästä välinpitämättömyydestä. Enin hädissäni olin siitä, että vesi oli vähentynyt pullossani noin puoleen kortteliin ja kärsin kovaa janoa, kun olin runsaasti syönyt Bolognan-makkaraa, menetettyäni lampaanpaistini. Tulin kovin rauhattomaksi eivätkä kirjani enää vähääkään minua huvittaneet. Minut valtasi lisäksi vastustamaton halu nukkua, mutta minua kammoksutti antautua sen valtaan, pelosta, että jotain yhtä turmiollista kuin palavain sysien häkä oli ruuman ummehtuneessa ilmassa. Samalla prikin keinuminen kertoi meidän olevan kaukana valtameren ulapalla ja se kumea, suhiseva ääni, joka kuului ikäänkuin äänettömien matkojen takaa, sai minut vakuutetuksi siitä, ettei mikään tavallinen vihuri puhaltanut.

En osannut kuvitella mitään syytä Augustuksen viipymiseen. Olimme varmasti kerenneet jo siksi kauas, että minä olisin voinut päästä täältä. Häntä oli saattanut kohdata jokin tapaturma – mutta en osannut keksiä mitään sellaista, jonka vuoksi hän olisi hyvällä syyllä voinut antaa minun näin kauaksi jäädä vankeuteeni. Ainoana riittävänä syynä saattoi tosiaankin olla vain se, että hän olisi äkkiä kuollut tai pudonnut mereen, mutta sitä ajatellessani kärsivällisyyteni loppui kokonaan. Mahdollista myöskin oli, että vastatuulet olivat tehneet tyhjäksi matkahankkeemme ja me olimme vielä Nantucketin läheisyydessä. Tästä arvelusta minun kuitenkin täytyi luopua, sillä jos asia tosiaankin olisi siten, olisi prikin täytynyt moneen kertaan kääntyä, vaan kun se yhtämittaa oli ollut kallellaan vasemmalle, päätin sen varmasti purjehtineen koko ajan tasaisen tuulen puhaltaessa sen oikealta puolelta. Mutta vaikkapa olettaisinkin, että vielä olimme saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä. Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun. Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan. Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, – sen kuuma hengitys tuntui korvassani – ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat välkkyivät silmiini pimeästä.

Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua. Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän – sanalla sanoen, että olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi – tulin kuoleman sairaaksi – näköni pimeni – jopa loistavat silmäterät yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni; mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä. Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun ahdistukseni kyyneltulvaan.

Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa minua hyväilyillään.

Etsin nyt kellon käsiini ja painaen sen korvalleni huomasin, että se taas oli seisahtunut; mutta siitä en ollenkaan hämmästynyt, kun kummallisesta olostani varmasti päätin nukkuneeni jälleen hyvin pitkään, mahdoton oli tietysti sanoa kuinka kauan. Kuume poltti minua ja janoani saatoin tuskin sietää. Hapuilin sieltä täältä vähäisiä vesivarojeni tähteitä, sillä minulla ei ollut valoa, kynttilä oli palanut lyhdystä loppuun eikä tikkulaatikko osunut käsiini. Löydettyäni ruukun havaitsin sen kuitenkin tyhjäksi – koira varmaankin oli juonut sen janoissaan sekä hotkaissut suuhunsa lampaanlihan tähteenkin, niin että vain tarkoin kalvettu luu oli laatikon suulla. Pilaantuneetta lihatta saatoin kyllä tulla toimeen, mutta mieleni masentui ajatellessani vettä.

Olin perin heikko, niin että pieninkin liike ja ponnistus sai koko ruumiini tärisemään kuin horkassa. Kovaksi onnekseni priki jyski ja keikkui perin rajusti ja laatikkoni päällä olevat traanitynnyrit olivat joka hetki pudota alas ja siten sulkea ainoan kulkutien. Kärsin myöskin kamalaa merikipua. Kaiken tämän vuoksi päätin tunkeutua hinnasta mistä hyvänsä luukulle etsiäkseni heti apua ennenkuin olin tullut siihen kokonaan kykenemättömäksi. Tultuani tähän päätökseen hapuilin taas tikkulaatikkoa ja kynttilöitä. Edellisen löysin vähällä vaivalla, mutta kun en keksinyt kynttilöitä niin pian kuin olin odottanut – sillä muistin tarkoin paikan mihin olin ne pannut – jätin etsimisen siksi kertaa, käskin koiran levätä hiljaa ja aloin heti taivaltaa luukulle, jonne sanomattomien ponnistusten jälkeen pääsin.