Waverley

"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle, joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee – ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin uljuudellaankin."

Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu kääntyi kevyemmille aloille.

Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa. Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.

Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle mentyä näki unta hänestä.

XVI.
Uutisia Englannista

Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan. Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.

Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä, hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin, päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena. Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin kuumeelliseen uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan. Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan viipymättä palaava vieraansa luokse.

Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä. Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa. Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.

Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin tärkeitä asioita.

Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa. Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella, jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen addenda, delenda et corrigenda niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus) olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi. Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa, että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta. Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli – lausui hän, eikä hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta – että sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu. Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta, vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan. Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus määräillä hänen käytöstään – varsinkin kun samalla muisteli leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta sanaan seuraavasti:

"Hyvä herra:

Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.

Kunnioittaen:

J. Gardiner, everstiluutn., rykmentin päällikkö."

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan. Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään tottuminen oli kehittänyt.

Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä, jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne, kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"

Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:

"Tietääksemme ei 'tää Richard joka kaiken tämän teki' ole ainoa esimerkki W-v-r-ley H-n-rin Wavering Honourista (häilyvästä kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin virallisiin nimityksiin."

Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun Edward Waverleyn sijaan."

Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen kyyneliin.

Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia, joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen. Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.

Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen kaiken ikäni?"

Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä – minä totta puhuakseni en tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän hallituksen sotilasleiriä."

"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen kärsimääni loukkaukseen?"

"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor. "Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä – tyrannimaista sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi niiden toimeenpanoa."

"Hallitusta! – "

"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana kultana hornan haltijalta!"

"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.

"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan – olemme eläneet kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan ne meiltä takaisin – ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:

 
"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,
omansa vain voi kuningaskaan antaa —
perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.
 

"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista. Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"

Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.