Veljekset: Talvinen tarina

Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin sopimattomia.

Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli kuulunut kunnon ihmisiin.

"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan – mitä epäkristillisin näky.

Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti. Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi, että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä. Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.

"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.

"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.

"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi, miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"

Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen, että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka. Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa, marraskuussa 1747, ja mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me olimme tuossa jylhässä vuoristossa, vihittiin hänen veljensä ja nti Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta; katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]

Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme – siinä kysymyksiä, joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.

"He ovat ehkä englantilaisten puolella", kuiskasin minä. "Ja ajatteles, siinä tapauksessa on parasta jatkaa samaan tapaan."

"On. on", sanoi hän. "Mutta menköön nyt syteen taikka saveen." Äkkiä tempasi hän esiin rahan, pudisteli sitä kourissaan, katsahti siihen ja heittäytyi sitten makaamaan kasvot maata vasten.

Mackellarin lisäys. – Tässä minä katkaisen ritarin kertomuksen, koska hän ja hänen toverinsa samana päivänä riitaantuivat ja erosivat, ja ritarin kertomus riidasta totta puhuen ei tunnu sopivan kummankaan asianomaisen luonteeseen. Sen jälkeen he kumpikin vaelsivat yksikseen kokien monta kovaa, kunnes heidät kummankin erikseen korjasi suojaan St. Frederick-linnoituksen partio-osasto. Kaksi seikkaa vain on vielä lisättävä: ensinnäkin (ja tämä on minun kertomukselleni tärkeintä), että master vastoinkäymistensä aikana kaivoi aarteensa maahan erääseen paikkaan, jota ei sittemmin koskaan löydetty, mutta jonka hän merkitsi verellä hatunliereensä. Ja toiseksi, että kun hän näin ollen tuli linnoitukseen aivan rahatonna, ritari otti hänet vastaan veljenä ja maksoi hänen matkansa sieltä Ranskaan. Mr. Burken vaatimaton luonne saa hänet tässä kohden kaikin tavoin ylistämään masteria; tottuneempi ajatus pitänee ritaria yksin ylistettävänä. Minua ilahduttaa tämän todellakin varsin kauniin piirteen merkitseminen sitäkin enemmän, kun pelkään edellisessä loukanneeni kunnianarvoista kertojaani. Minä olen pidättynyt tekemästä muistutuksia hänen outojen ja (minun silmissäni) epämoraalisten katselmustensa johdosta, kun tiedän hänen helposti loukkaantuvan. Mutta hänen kertomustaan riidasta en voi mitenkään ottaa kirjaani, sillä olen itse tuntenut masterin, enkä ole milloinkaan tavannut miestä, joka olisi ollut vähemmän pelolle altis. Minä valitan herra ritarin erehdystä tässä suhteessa sitäkin enemmän, kun pidän hänen kertomustapaansa (muutamia tyylikukkasia lukuunottamatta) varsin nerokkaana.

NELJÄS LUKU

Mr. Henryn kärsimykset

Voi helposti arvata, missä seikkailujensa osissa majuri etupäässä viivähti. Jos olisimme saaneet tietää kaikki, olisi hänen lähettitoimensa luultavasti päättynyt aivan toisin; nyt hän kosketteli verrattain vähän merirosvolaivaa. Minä en myöskään kuullut hänen kertomuksensa loppua, sillä mr. Henry, joka oli hetkisen istunut ajatuksissaan, nousi ylös, pyysi majurilta anteeksi, että hänellä oli välttämättömiä tehtäviä, ja pyysi minua mukanaan konttoriin.

Päästyään sinne ei hän enää koettanutkaan salata liikutustaan; hän käveli edestakaisin lattialla, kasvot rypyssä tavantakaa pyyhkien kädellään otsaansa.

"Meillä on jotain järjestettävää", sai hän vihdoin sanotuksi, mutta keskeytti sitten puheensa, sanoi, että meidän piti saada jotain juotavaa ja lähetti hakemaan pullon parasta viiniä. Tämä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, ei myöskään se, että hän viinin tultua kulautteli sitä lasin toisensa perästä, ollenkaan välittämättä ulkonaisesta soveliaisuudesta. Juominen kumminkin rauhoitti häntä.

"Te tuskin hämmästynette, Mackellar", aloitti hän, "kuullessanne, että veljeni – joka kaikkien meidän iloksemme kuuluu olevan hyvässä turvassa – tarvitsee jonkun määrän rahoja."

Minä vastasin sen kyllä aavistaneeni, mutta ettei nyt ollut mikään erittäin sovelias aika, sillä kassassamme ei ollut paljoa.

"Minulla on", sanoi hän, "hypoteekkirahoja."

Minä muistutin niiden kuuluvan rouvalle.

"Siitä minä kyllä teen tilin vaimolleni", vastasi hän kiivaasti.

"Niin, mutta silloin meillä on hypoteekki vaivoinamme", väitin minä.

"Niinpä kyllä", sanoi hän, "siitä asiasta juuri halusin haastella kanssanne."

Minä kuvailin hänelle, kuinka sopimaton hetki oli ottaa rahat pois oikeasta paikastaan ja sanoin meidän siten menettävän kaikki, mitä olimme saaneet kokoon säästäväisyydellämme, joten taas jouduttaisiin aivan tuuliajolle. Uskalsin jatkaakin keskustelua asiasta ja kun hän yhä vain pudisteli päätään vastaukseksi ja hymyili katkerasti, niin minä innoissani ihan unohdin asemani rajat. "Sehän on sulaa hulluutta", huusin minä, "enkä minä ainakaan tahdo olla siinä osakkaana."

"Te puhutte aivan kuin minä tekisin sen huvikseni", sanoi hän. "Mutta nyt on minulla lapsi ja sitä paitsi minä pidän järjestyksestä, niin, sanon sen suoraan, Mackellar, olen viime aikoina alkanut ylpeillä talostamme ja sen hoidosta." Hetkisen hän oli vaiti ja tuijotti synkkänä eteensä. "Mutta voisinko ehkä tehdä toisin?" jatkoi hän sitten. "Minulla itselläni ei ole mitään, ei mitään. Se, mitä tänään saimme kuulla, on minut perin pohjin musertanut. Minulla on vain herran nimi ja varjo, varjo vain. Oikeuteni eivät ole todella pätevät."

"Kyllä ne päteviksi katsotaan, jos tuomiolle tullaan", sanoin minä.

Hän loi minuun polttavan katseen ja näytti vaivoin pidättyvän jotain sanomasta. Nyt minä kaduin sanojani, sillä älysin hänen tiluksista puhuessaan ajatelleen avioliittoaankin. Sitten hän äkkiä tempasi kirjeen taskustaan, missä se oli ollut mytyssään; hän levitti sen pöydälle suurin kädenliikkein ja luki sen minulle vapisevin äänin: – "Rakas Jaakoppi" – niin hän alkaa! huudahti hän – "Rakas Jaakoppi, muistathan, että minä kerran sinua nimitin sillä nimellä, ja nyt sinä olet tehnyt tehtäväsi ja lyönyt minulle vekarajalkaa niin että se riittää." – "Mitä pidätte tästä, Mackellar?" kysyi hän, "se on minun ainoa veljeni! Jumala on todistajanani, että olen hänestä pitänyt; minä olen aina ollut hänelle uskollinen, ja näin hän minulle kirjoittaa! Mutta sitä minä en siedä", – hän käveli edestakaisin lattialla – "minä olen yhtä hyvä kuin hänkin, minä olen parempi mies, sen tietää Jumala! Hänen pyytämäänsä hävytöntä summaa minä en voi maksaa; hän tietää kyllä, että sitä on mahdoton saada, mutta minä annan hänelle mitä minulla on, ja se on enemmän kuin hän odottaa. Minä olen sietänyt tätä liian kauan. Katsokaa, mitä hän vielä kirjoittaa; lukekaa itse: 'Minä tiedän, että olet saita koira.' Saita koira! Minäkö saita? Onko se totta, Mackellar? Luuletteko? Arvelenpa, että hän olisi ollut valmis lyömään minua. Oo, te luulette niin kaikki. No hyvä, te saatte nähdä muuta, samoin hän ja Jumala. Vaikka minun pitäisi jättää talo autioksi ja lähteä vaeltamaan paljain jaloin, pitää tuon verenimijän saada kylliksi kitaansa. Vaatikoon hän kaikki – kaikki; hän saa sen. Hänellä cm oikeus kaikkeen. Oo!" huusi hän, "minä arvasin tämän ja vielä pahempiakin asioita, silloin kun hän ei antanut minun lähteä." Hän täytti lasin uudelleen, mutta juuri kun hän oli sitä viemässä huulilleen, rohkenin koskettaa häntä sormellani käsivarteen. Hän pysähtyi hetkeksi. "Te olette oikeassa", sanoi hän ja heitti lasin sisällyksineen pesään. "Tulkaa, lasketaan rahat."

En uskaltanut kauemmin häntä vastustaa; sitäpaitsi vaikutti minuun voimallisesti se, että näin miehen, joka muuten varsin hyvin hillitsi itsensä, nyt noin hajanaisessa sieluntilassa. Me siis istuuduimme, laskimme rahat ja jaoimme ne myttyihin, majuri Burken mukavammin kuljetettaviksi. Kun tämä oli tehty, meni mr. Henry takaisin saliin, ja vanha parooni istui koko yön vieraansa seurassa.

Hiukan ennen päivän nousua lähetettiin minulle sana, että minun piti seurata majuria hänen matkalleen. Alemman arvoisesta saattajasta hän varmaankaan ei olisi pitänyt, koska hän oli mies, joka tunsi oman arvonsa, ja ylempää ei voitu hänelle antaa, koska mr. Henry ei voinut esiintyä salakuljettajain joukossa. Oli kylmä, tuulinen aamu ja kulkiessamme pitkää tietä läpi pensaikkojen kääriytyi majuri kokonaan viittaansa.

"Herra majuri", sanoin minä, "teidän ystävänne on vaatinut täältä aimo summan rahoja. Otaksun hänen olevan pahassa pulassa."

"Niin täytyy otaksua", sanoi hän, hiukan kuivasti, tuntui minusta, mutta siihen oli ehkä syynä viitta, jota hän piti suun edessä.

"Minä olen vain talon palvelija", sanoin minä. "Te voitte puhua minulle vapaasti. Luultavasti ei meillä ole syytä odottaa häneltä mitään hyvää?"

"Hyvä mies", sanoi majuri. "Ballantrae on aatelismies, jolle luonto on lahjoittanut mitä loistavimmat lahjat, ja mies, jota minä ihailen ja kunnioitan aina siihen maahan asti, jota hänen jalkansa polkee." Sitten hän näytti epäröivän, miten jatkaisi puhettaan.

"Mutta sittenkään", sanoin minä, "ei meillä ole erityistä syytä odottaa häneltä mitään hyvää."

"Sitä en tahdo kieltää. Te saatte pitää siitä asiasta omat ajatuksenne, hyvä mies", sanoi majuri.

Olimme nyt saapuneet sille puolelle lahtea, missä venhe häntä odotti. Siellä hän sanoi: "No niin, herra Mikä-olikaan-nimenne, minä olen suuressa kiitollisuudenvelassa ystävällisyydestänne; sallikaa siis, koska asia näyttää teitä huvittavan ja koska näytätte sitä ymmärtävän, viime sanoikseni kertoa jotain, mikä ehkä tulee hyödyttämään perhettä. Mikäli tiedän, on ystäväni unohtanut kertoa, että hän saa skotlantilaisten rahastosta suuremman avustuksen kuin kukaan muu Pariisissa asuvista maanpakolaisista. Ja se on sitäkin suurempi häpeä", huusi majuri punaisena, "kun minulle ei ole liiennyt yhtään kurjaa killinkiä."

Hän veti hattunsa vinoon ja tuijotti minuun, aivan kuin olisi ollut minun syyni, että hän oli jäänyt osattomaksi, mutta kääntyi sitten jälleen tavalliseen poikamaisen iloiseen kohteliaisuuteensa, puristi kättäni ja asteli venheen luo rahat kainalossa; mennessään hän vihelsi liikuttavan kaunista kansanlaulua. Muistan, kuinka tuo sävelen pätkä jäi soimaan korvissani vielä sittenkin, kun salakuljettajat olivat kehoittaneet "pitämään helvetissä kitansa." Sitten kuului vain airojen rahina pohjaa vasten, ja minä seisoin katsellen kuinka aurinko sukelsi esiin merestä ja vene ui kutterin luo, joka sidotuin etupurjein sitä odotteli.

Me jouduimme pahaan pulaan rahojen viennin vuoksi; muun muassa oli siitä seurauksena, että minun piti matkustaa Edinburghiin ja ottaa vanhan lainan ylläpitämiseksi uusi, hyvin huonoilla ehdoilla. Siten jouduin noin kolmeksi viikoksi pois Durrisdeerista.

Minulla ei ollut ketään, keltä olisin voinut kysellä tapahtumista minun poissa ollessani, mutta että jotain oli sattunut, näkyi kyllä rouvan suuresti muuttuneesta käytöksestä. Hän oli melkein kokonaan lopettanut entiset juttelunsa vanhan paroonin kanssa. Miestään kohtaan hän esiintyi aivan kuin jotakin anteeksi pyytäen, ja kääntyi paljon useammin kuin ennen hänen kanssaan puhumaan. Erittäin silmiinpistävää oli, että hän mitä suurimmassa määrässä alkoi hoitaa neiti Katariinaa. Voisi luulla, että muutos olisi ollut mr. Henrylle tervetullut, mutta niin ei suinkaan ollut laita. Päinvastoin: jokainen asia, jossa rouva oli muuttanut käytöstään, oli hänelle kuin myrkyllinen pistos, sillä hän käsitti ne ilmauksiksi siitä, että rouva sydämessään oli hänelle uskoton. Uskollisuutta masteria kohtaan, josta hän oli ylpeillyt niin kauvan kuin masteria oli pidetty kuolleena, täytyi hänen nyt, kun tiettiin hänen elävän, hävetä, ja tämä häpeäntunne oli aiheena hänen muuttuneeseen käytökseensä. Olen päättänyt olla mitään salaamatta. Senvuoksi sanon suoraan, että katson mr. Henryn juuri näinä aikoina esiintyneen huonoimmassa valossa. Ollessaan ulkona väen joukossa hän tosin pysyi aisoissa, mutta huomata saattoi, että hän sisimmässään oli syvästi synkkä. Minulle, jota kohtaan hänen ei tarvinnut käyttää teeskentelyä, pauhasi hän usein ilman syytä, saattoipa vastata tuikeasti vaimolleenkin. Niin voi tapahtua, kun rouva oli häntä kiihottanut olemalla entistä ystävällisempi hänelle, mutta ilman huomattavaa syytäkin; silloin hänen alituinen paha tuulensa itsestään puhkesi ilmoille. Kun hän siten unohti itsensä (käytös, joka oli mitä suurimmassa ristiriidassa sen tavan kanssa, millä heidän liittonsa oli solmittu), laskeutui yli kaikkien läsnäolevien kiusallinen tunnelma; mies ja vaimo loivat toisiinsa katseen, joka näytti ilmaisevan kärsivää ihmettelyä.

Eikä siinä kyllin, että hän kiusasi itseään ärsyttyneellä mielenlaadullaan, hän sitäpaitsi koko ajan vahingoitti asemaansa pysymällä vaiti siinä määrin, etten tiedä johtuiko se jalomielisyydestä vaiko ylpeydestä. Salakuljettajat tulivat tavan takaa masterin lähetteinä, eivätkä koskaan lähteneet tyhjin käsin. En ollenkaan uskaltanut tehdä mr. Henrylle huomautuksia; hän antoi, mitä häneltä pyydettiin, jonkinlaisen jalomielisen raivon vallassa. Ehkäpä hän juuri ollen luonnostaan säästeliäs tunsi epätoivon riemua täyttäessään empimättä veljensä vaatimukset. Ehkäpä vähemmänkin ylpeä mies olisi joutunut samaan äärimmäisyyteen samanlaisessa luonnottomassa asemassa. Mutta tila kärsi sen vuoksi. Jokapäiväisiä menojamme yhä vähennettiin; tallit tyhjennettiin, niin että meillä oli enää vain neljä työhevosta jäljellä, palvelusväkeä vähennettiin – se synnytti äänekästä paheksumista kansassa ja sai vanhan vihan mr. Henryä vastaan jälleen hereille – , ja vihdoin oltiin niin pitkällä, että jokavuotinen matka Edinburghiin oli jätettävä tekemättä.

Oli tultu vuoteen 1756. Huomatkoon lukija, että tuo verenimijä nyt oli seitsemän pitkää vuotta kuivannut Durrisdeerin valtasuonta. Koko tänä aikana ei isäntäni ollut puhunut asiasta sanaakaan. Niin perkeleellisen ilkeä oli master, että hän kääntyi vaatimuksineen vain mr. Henryn puoleen, eikä koskaan kirjoittanut asiasta paroonille. Perhekunta oli ihmetellen seurannut meidän taloudellista tarkkuuttamme. He olivat varmaankin väsyneet mr. Henryn suureen saituuteen, joka aina on epämieluinen virhe, mutta erittäin ikävä nuorissa ihmisissä, ja mr. Henry ei ollut vielä kolmenkaankymmenen. Mutta samalla oli juuri hän hallinnut taloa melkein poikavuosiltaan, ja talon muut asukkaat ottivat muutokset vastaan ääneti, ylpeinä ja katkerina kuten hänkin, kunnes Edinburghin matkan jättäminen antoi viimeisen iskun.

Siihen aikaan, josta tässä puhun, oli isäntäni rouvan seurassa harvoin muulloin paitsi ruokapöydässä. Heti majuri Burken käynnin jälkeen huomattiin rouvan puolelta selviä lähentelemisyrityksiä, hän ikäänkuin pelokkaasti pyrki herransa suosioon, mikä kieltämättä oli ristiriidassa hänen entisen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä kanssa. Minä en ole koskaan voinut moittia mr. Henryä siitä, ettei hän suosinut näitä yrityksiä, enkä liioin lukea rouvalle viaksi, että hylkääminen häntä syvästi loukkasi. Mutta seurauksena oli, että he joutuivat täydelliseen eroon ja kuten sanottu puhuivat toisilleen tuskin koskaan paitsi pöydässä. Kysymys Edinburghin matkastakin tuli ensiksi esiin päivällisten aikana, ja sattumalta oli rouva pahoinvoipa ja huonolla tuulella. Heti huomattuaan herransa tarkoituksen hän lensi veripunaiseksi.

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti hän. "Taivas tietäköön, ettei minulla ole liikoja huvituksia niin että minulta tarvitsee kieltää ainoata hauskuuttani. Minä en tahdo enää tietää tuosta häpeällisestä säästämishimosta, me olemme jo koko seudun pilkan ja suuttumuksen esineenä. Tätä uutta hullutusta en ota sulattaakseni."

"Minulla ei ole varaa siihen", sanoi mr. Henry.

"Ei ole varaa!" huusi rouva, "Hyi! Minullahan on rahoja itselläni!"

"Ne kuuluvat kaikki minulle, aviomiehellesi", sanoi hän kiukkuisesti ja lähti samassa pois.

Vanha parooni ojensi kätensä kattoon päin ja vetäytyi miniöineen lieden luo – minulle selvä kehoitus lähteä tieheni. Tapasin mr. Henryn siellä, missä hänen tavallinen pakopaikkansa oli, konttorihuoneessa; hän istui pöydän reunalla ja pisteli sitä kynäveitsellään. Kasvoissa hänellä oli hyvin ruma ilme.

"Mr. Henry", sanoin minä, "te teette itsellenne kovin väärin; nyt se ei saa enää jatkua."

"Oo", huusi hän. "Ei täällä ole ketään joka mitään ajattelee. He pitävät vain kohtuullisena, että on niinkun on. Se on minun häpeällistä säästämishaluani. Minä olen saita koira", ja sysäsi veitsen vartta myöten pöytään. "Mutta minä näytän sille miehelle", huusi hän kiroten, "minä näytän hänelle, kumpi meistä on jalomielisempi."

"Ei se ole jalomielisyyttä", sanoin minä, "se on vain ylpeyttä."

"Luuletteko että olen saarnan tarpeessa?" kysyi hän.

Minä arvelin, että hän tarvitsi apua ja että hän sitä saisi minulta, tahtoen tai tahtomatta. Kohta kun rouva oli vetäytynyt huoneeseensa, riensin sinne ja koputin.

Hän ei ollenkaan salannut hämmästystänsä. "Mitä te minusta tahdotte, mr. Mackellar?" kysyi hän.

"Hyvä rouva, minä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole koskaan ennen teitä häirinnyt", aloitin minä, "mutta tämä asia rasittaa minua liiaksi ja minun täytyy saada se sanotuksi. Miten on mahdollista, että voi olla olemassa kaksi niin sokeata ihmistä kuin te ja parooni? Että voi elää niin kauan niin ylevämielisen herran kanssa kuin mr. Henry on ja ymmärtää niin huonosti hänen luonnettansa?"

"Mitä te tuolla tarkoitatte?" puhkesi rouva puhumaan.

"Ettekö tiedä, minne rahat menevät? Hänen ja teidän, vieläpä sen viininkin hinta, jonka hän ruokapöydässä jättää juomatta?" jatkoin minä. "Pariisiin. Hänelle, tuolle toiselle. Kahdeksan tuhatta puntaa hän nyt on saanut seitsemässä vuodessa, ja isäntäni on ollut kyllin tyhmä pitääkseen asian salassa!"

"Kahdeksan tuhatta puntaa!" toisti hän. "Se on mahdotonta. Siihen ei tilamme kykene!"

"Olemmepa saaneetkin puristaa siitä viimeisenkin pennin", sanoin minä. "Mutta kahdeksan tuhatta ja kuusikymmentä on summa, shillinkiä lukuunottamatta. Ja jos te tämänkin jälkeen luulette isäntääni saidaksi, niin en koskaan enää sekaannu asioihinne."

"Riittää jo, mr. Mackellar", sanoi hän. "Te teette varsin oikein, kuten niin vaatimattomasti sanotte, sekaantuessanne minun asioihini. Minä ansaitsen kyllä moitetta ja teidän mielestänne minä varmaankin olen kovin huolimaton vaimo (tässä hän katsoi minuun omituisesti hymyillen), mutta sen minä kyllä kohta korjaan, Master on aina ollut hyvin ajattelematon, mutta sydän hänellä on erinomainen; hän on läpeensä jalomielinen. Minä kirjoitan hänelle itse. Ette voi uskoa kuinka olette huolestuttanut minua kertomillanne asioilla."

"Minä puolestani luulin voivani ilahduttaa teitä, hyvä rouva", sanoin minä, raivoissani siitä, että huomasin hänen yhä ajattelevan masteria.

"Tietysti", sanoi hän, "tietysti myöskin ilahduttanut."

Samana päivänä (en kiellä pitäneeni heitä silmällä) näin tyydytyksekseni mr. Henryn tulevan vaimonsa huoneesta olematta ollenkaan laisensa; hänen silmänsä olivat itkusta punaiset ja kuitenkin näytti hän pikemmin astelevan ilmassa kuin maassa. Siitä päätin rouvan vihdoinkin täydellisesti korvanneen kaikki. "Ahaa", ajattelin, "olenpa saanut tänään aika tavalla tehdyksi."

Kun seuraavana aamuna istuin kirjojen ääressä, tuli mr. Henry hiljaa sisään, otti minua olkapäistä ja pudisti leikillä. "Te olette siis kuitenkin petollinen", sanoi hän; se oli ainoa viittaus siihen, mitä olin tehnyt, mutta sävy, millä se sanottiin, ilahdutti minua enemmän kuin kaunopuheisinkaan vakuutus. Olin saanut aikaan enemmänkin; kun masterin lähetti tuli seuraavan kerran, sai hän mukaansa ainoastaan kirjeen. Viime aikoina olin minä pitänyt huolta noista asioista. Mr. Henry ei kirjoittanut ollenkaan ja minä vain kuivin ja mitä muodollisimmin kääntein. Mutta tuota kirjettä minä en nähnyt. Mr. Henry tunsi kerrankin, että rouva oli hänen puolellaan, ja sinä päivänä, jona se lähti, huomasin hänen näyttävän kovin tyytyväiseltä. Perheessä syntyi nyt parempi suhde, joskaan ei tätäkään voinut sanoa hyväksi. Mitään molemminpuolista väärinymmärrystä ei ainakaan enää ollut olemassa; he olivat kaikki ystävällisiä toisilleen, ja luulen, että isäntäni ja hänen vaimonsa olisivat voineet lähentyä jälleen toisiaan, jos vain edellinen olisi voinut heittää ylpeytensä ja jälkimmäinen unohtaa koko vahingon syyn, sen, että oli muistellut toista miestä. Oli ihmeellistä, kuinka julkilausumattomat ajatukset kuitenkin tulevat näkyviin. Niinpä en voi nyt tehdä itselleni selväksi, kuinka voimme seurata hänen tunteittensa suuntaa, ja aina, vaikka hän esiintyi hiljaisesti ja oli luonteeltaan tasainen, tiesimme, milloin hänen ajatuksensa asuivat Pariisissa. Eikä olisi luullut, että se, mitä hänelle ilmaisin, olisi kerrassaan tehnyt lopun jumaloimisesta. Minä luulen naisissa olevan pirua: moniin vuosiin hän ei ollut ollenkaan nähnyt miestä ja niiltäkin ajoilta, jolloin hän oli täällä ollut, saattoi rouva (kaikkien kertomusten mukaan) muistella saaneensa häneltä varsin vähän ystävällisyyttä: tieto hänen kuolemastaan oli tullut väliin, hänen sydämetön ryöstöhalunsa oli kuvailtu rouvalle – mutta että tämäkään ei auttanut, että hänen täytyi yhä luovuttaa tuolle kirotulle miehelle paras paikka sydämessään, se voi saattaa rehellisen miehen raivoon. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt intohimoisesta rakkaudesta, mutta nähdessäni isäntäni vaimon järjettömyyden rupesin sitä perin pohjin inhoamaan. Muistan näitä ajatuksia hautoessani haukkuneeni erästä palvelustyttöä, joka lauloi jotakin lapsellista renkutusta, ja kuiva äkäisyyteni sai koko talon naisväen nousemaan minua vastaan. Siitä minä vähät välitin, mutta se huvitti mr. Henryä ja hän laski kanssani leikkiä, että nyt me olimme molemmat vailla kansan suosiota. Ihmeellistä kyllä – äitini näet varmaan kuului maan suolaan ja tätini rouva Dickson, joka maksoi yliopistolukuni, oli erinomainen ihminen – mutta minä en ole koskaan erityisemmin sietänyt, luultavasti en myöskään ymmärtänyt toista sukupuolta, ja kun olen luonteeltani kaikkea muuta, mutta en rohkea, niin olen aina kammonut naisseuraa. En kumminkaan ymmärrä, miksi vihaisin tätä itseluottamuksen puutetta; olen alinomaa huomannut onnettomain seurausten kohtaavan niitä, jotka ovat varomattomampia. Olen pitänyt tarpeellisena lisätä nämä huomautukset, jotten loukkaisi rouvaa. Se tuli aivan luonnollisestikin mieleeni lukiessani uudelleen kirjeen, joka muodosti seuraavan askelen asiain kehityksessä ja joka minun suureksi ihmeekseni salaa jätettiin käteeni noin viikko viimeisen lähetin käynnin jälkeen.

Kirje majuri (sittemmin ritari) Burkelta mr. Mackellarille.

Troyes, Champagne, 12 p. heinäk. 1756.

Hyvä herra

Teitä varmaankin kummastuttaa saada kirje henkilöltä, jota niin vähän tunnette; mutta tavatessani Teidät Durrisdeerissa sain sen käsityksen, että olette luotettava ja vakavaluontoinen nuori mies, jota seikkaa, saatte olla siitä varma, lähinnä synnynnäistä nerokkuutta tai ritarillisen rohkeata sotilasmieltä, enimmin kunnioitan. Lisäksi se, että tunsin mielenkiintoa jaloon perheeseen, jossa Teillä on kunnia palvella tai (oikeammin sanoen) jonka kunnioitettava ja kunniassa pidetty ystävä Te olette, ja keskustelumme eräänä varhaisena aamuhetkenä, on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta.

Ollessani äskettäin täältä kuuluisasta kylästäni, johon olen majoittunut, Pariisissa käymässä, käytin hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni nimeänne (jonka totta puhuen olin unohtanut) ystävältäni, Ballantraen masterilta, ja kun tässä tarjoutuu sopiva tilaisuus, niin kirjoitan Teille kertoakseni asian nykyisestä tilasta.

Ballantraen master sai (aikaisemmin hänestä jutellessamme) runsasta kannatusta skotlantilaisten rahastosta. (Tämän lienen jo Teille maininnut.) Sitten hän sai komppanian ja yleni pian rykmentin päälliköksi. Hyvä herra, minä en tahdo ottaa selittääkseni tätä seikkaa, yhtä vähän kuin sitäkään, että minulle, joka ratsastin prinssin oikealla puolella, on annettu kurja vänrikin paikka ja minut lähetetty makaamaan ja mätänemään tänne maaseudun sydämeen. Kun olen tottunut hoveihin, tunnen, kuinka epäsuotuisa maaperä tämä on kelpo sotilaalle, enkä voi koskaan toivoa yleneväni tällaisin keinoin, vaikka ehkä alentuisinkin yrittämään. Mutta ystävällänne on erityinen kyky päästä eteenpäin naisväen avulla, ja jos kaikki, mitä olen kuullut, on totta, on hän nauttinut varsin laajaperäistä suojelusta. Nähtävästi on onni nyt kääntynyt vastaiseksi, sillä kun minulla oli kunnia puristaa hänen kättänsä, oli hän juuri äskettäin päässyt Bastiljista, jonne hänet oli teljetty lettre de cachet'lla, ja on hän, joskin vapaalla jalalla, menettänyt sekä rykmenttinsä että eläkkeensä. Myöntänette siis rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, että suoran irlantilaisen lojaalinen käytös lopultakin voittaa viekkauden. Nähkääs, mr. Mackellar, master on mies, jonka loistavia luonnonlahjoja minä sanomattomasti kunnioitan. Lisäksi hän on ystäväni. Mutta mieleeni juolahti, ettei ehkä olisi niinkään sopimatonta kirjoittaa Teille hiukan tästä onnen muutoksesta, sillä, mikäli tiedän, on hän nyt aivan epätoivoinen. Tavatessamme hän jutteli Intiaan matkustamisesta – on mahdollista, että itse saan luvan seurata sinne kuuluisaa maanmiestäni, mr. Lallya – mutta siihen hän ymmärtääkseni tarvitsisi enemmän rahaa kuin hänellä oli käytettävänään. Te ehkä tunnette erään sotilas-sananlaskun: pakenevalle viholliselle on hyvä rakentaa kultainen silta. Minä luotan siihen, että minua ymmärrätte, lähetän kunnioittavimman tervehdykseni parooni Durrisdeerille, hänen pojalleen ja kauniille rouva Durielle, ja olen

kunnioittavimmin Teidän nöyrin palvelijanne

Francis Burke.

Tämän sanoman minä vein heti mr. Henrylle. Ajattelimme heti samoin: kirje oli tullut viikkoa liian myöhään. Minä riensin vastaamaan majuri Burkelle ja pyysin häntä, jos näkisi masterin, tälle vakuuttamaan, ettei hänen seuraava lähettinsä tulisi palajamaan tyhjin toimin. Mutta miten kiiruhdimmekaan, en ehtinyt torjua sitä, mikä oli tulossa; nuoli oli jänteellä, sen täytyi lentää. Voi melkein epäillä kaitselmuksen kykyä (ainakin sen halua) poistaa seuraukset jostain tapaussarjasta, ja ihmeellistä on ajatella, miten moni meistä oli tämän onnettomuusketjun renkaita takonut, miten pitkän ajan ja kuinka tietämättöminä siitä, mitä teimme.