Salaperäinen ovi

Ihmiset ovat usein palkanneet konnia tekemään sijastaan rikoksia, oman persoonansa ja hyvän maineensa pysyessä kaiken epäilyksen yläpuolella. Minä olin luultavasti ensimäinen, joka huvitteluansa ja reuhaavaa elämäänsä varten käytti toista. Olin ensimäinen, joka maailman silmissä vaeltaa kunnianarvoisen arkipäiväisyyden taakka hartioilla ja sitten missä tuokiossa hyvänsä koulupojan tavoin heittää lainapuvun yltään ja syöksyy suinpäin vapauden mittaamattomaan mereen. Siinä läpinäkymättömässä vaipassa, johon olin pukeutunut, oli turvallisuuteni täysin taattu. – Minun tarvitsi vain sulkea laboratorion ovi – tarvitsin vain pari minuuttia sekottaakseni ja nielaistakseni juoman, joka oli aina saatavilla – ja olipa Hyde tehnyt mitä hyvänsä, olipa hän rikkonut mitä lakeja vastaan tahansa, niin hän katosi samassa tuokiossa niin täydellisesti kuin henkäyksen jälki peilistä. Ja hänen sijastaan istui tutkijan kamarissa työlamppunsa ääressä t: ri Henry Jekyll, mies, joka voi uhitella ennakkoluuloa vastaan ja hymyillä epäilykselle.

Ne huvit, joita minä uudessa valepuvussani hain, olivat, kuten sanottu, alhaisia ja ala-arvoisia; kovemman nimen ne tuskin ansaitsivat. Mutta Edward Hyden käsissä ne saivat yhä luonnottomamman ja järkyttävämmän leiman. Herättyäni entiseen minuuteeni jonkun tällaisen retken jälkeen hämmästytti minua joskus sijaiseni suuri turmelus. Tämä olento, jonka olin loihtinut omasta sisimmästäni ja lähettänyt maailmaan tyydyttämään viettejänsä mielinmäärin, oli kauttaaltaan ilkeä ja huono; sen itsekkyydellä ei ollut ääriä, enempää kuin sen eläimellisellä välinpitämättömyydellä muiden tuskista; se oli jäykkä ja tunteeton kuin kivi. Henry Jekylliä kauhistutti joskus Edward Hyden teot – mutta olihan koko suhde kaikkien tavallisten lakien ulkopuolella ja heikensi kavalasti omantunnon valtaa. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli vain Hyde, ja ainoastaan Hyde, rikollinen. Jekyll ei ollut entistään pahempi; hän virkosi elämään kaikkine hyvine ominaisuuksineen, jotka eivät näyttäneet kärsineen mitään vahinkoa; koettipa hän vielä, mikäli mahdollista, parannellakin Hyden aiheuttamia pahoja haavoja, siten nukuttaen omaatuntoansa.

Tarkoitukseni ei ole tässä tehdä seikkaperäisesti selkoa niistä halpamaisista teoista, joihin sekaannuin – tuskin voin nytkään edes myöntää niitä itse todella tehneeni. Huomautan vain siitä, miten rangaistus vähitellen kehittyi itsestään ja alkoi lähetä. Erään ruman tapauksen, josta ei koitunut erityisempiä seurauksia, tahdon ohimennen mainita. Muudan julma lapsen kohtelu herätti erään ohikulkijan mieliharmin, jonka ohikulkijan tässä eräänä päivänä tunsin sukulaiseksesi, mr Enfieldiksi, – lääkäri ja lapsen omaiset sekaantuivat asiaan; tuokion ajan pelkäsin todella henkeäni, ja lauhduttaakseen heidän oikeutettua vihaansa täytyi Edward Hyden vihdoin viedä heidät Henry Jekyllin ovelle ja antaa heille pankkiosotus, jonka allekirjotuksena oli tämän tunnettu nimi. Mutta vastaisen varalta poistettiin sellaisten tapausten mahdollisuus kokonaan siten, että minä avasin eräässä toisessa pankissa luoton Edward Hyden nimessä; ja kun sitten, muuttamalla käsialaani tavallista pystymmäksi, olin varustanut kaksoistoverini myöskin omalla nimikirjotuksella, pidin itseäni turvattuna kaikilta kohtalon oikuilta.

Noin kaksi kuukautta ennen sir Danvers Carewin kuolemaa olin kerran ollut tavallisilla retkilläni; tulin myöhään kotiin ja heräsin seuraavana aamuna sängyssäni jonkinlainen tunne sielussani, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Turhaan katselin ympärilleni; ei ollut apua siitä, että tunnustelin huonettani torin varrella olevassa asunnossani, sen korkeita seiniä ja sen ehyttä, arvokasta kalustoa; turhaan katselin tuttuja sänkyverhojeni kuvioita ja mahonkisen sängynpään leikkauksia; minusta tuntui sittenkin, kuin en todellisuudessa olisikaan ollut siinä, vaan tuossa pienessä huoneessa Sohossa, jossa Edward Hyden oli tapa maata. Minä hymyilin itsekseni ja aloin tavallisella psykologisella tavallani punnita tämän harhan mahdollisia perusteita, jonka kestäessä väliin puoleksi nukahdin. Makasin vielä tällä tavoin puoleksi uneksien, kun katseeni jollakin hetkellä, jolloin olin enemmän hereillä, sattui käteeni. Kuten itse olet usein huomannut, olivat Henry Jekyllin kädet sekä muodoltaan että kooltaan ominaiset lääkärinkädet; ne olivat suuret, hyvin kehittyneet, valkoiset ja voimakkaat. Mutta se käsi, joka nyt oli edessäni, Lontoon aamun keltaisessa valossa, paljaana peitteellä, oli laiha, ryhmyinen ja hyvin karvainen. Se oli Edward Hyden käsi!

Minä tuijotin siihen jonkun aikaa tylsästi, ennenkuin kauhu valtasi minut, yhtäkkiä ja järkyttäen pohjia myöten kuin symbaalein pauhina. Hyppäsin ylös sängystä ja juoksin suoraan peilille. Se näky, joka siellä kohtasi katsettani, muutti suonieni veren ohueksi, hyytyväksi nesteeksi. Niin – olinhan mennyt sänkyyn Henry Jekyllinä ja heräsin Edward Hydenä.

»Miten tämä on selitettävissä?» kysyin itseltäni. Ja sitten tuli vielä hirveämpikin kysymys – miten se on autettavissa? – Oli jo valoisa päivä; palvelusväki oli liikkeellä; juoma, jota tarvitsin, oli työhuoneessani – tie sinne oli pitkä, kaksien portaiden, käytävän, avoimen pihamaan ja luentosalin takana. Voisinhan kyllä peittää kasvoni – mutta miten salata muuttunut ruumiini? —

Samassa muistui mieleeni sanomattomaksi helpotuksekseni, että palvelijanihan olivat jo tottuneet näkemään toisen minäni tulevan ja menevän kaikkina vuorokauden aikoina. Minä pukeuduin kiireesti ja niin hyvin kuin kävi päinsä Henry Jekyllin vaatekertaan; kiiruhdin läpi talon, Bradshawin katsoa töllöttäessä ihmeissään mr Hydeen, joka ilmestyi sellaiseen aikaan ja niin oudossa puvussa – ja palasin kymmenen minuuttia myöhemmin t: ri Jekyllinä, joka pilvi otsalla ja murheellisena istuutui näennäisesti syömään aamiaista.

Ruokahaluni oli todellisuudessa sangen huono. Tämä selittämätön tapaus, joka oli niin vastakkainen kaikille entisille kokemuksilleni, näytti minusta melkein babylonialaiselta sormelta seinällä, ennustaen salaperäistä ja hirveätä tuomiota. Minä aloin vakavammin kuin koskaan ennen arvioida kaksinaisolemukseni mahdollisuuksia ja seurauksia. Toinen minäni, jolle olin voinut antaa ruumiin ja muodon, oli viime aikoina saanut osakseen varsin paljon huolta ja harjotusta; olipa minusta väliin näyttänyt siltäkin, kuin olisi Edward Hyden näkyväinen olemismuoto tullut kookkaammaksi ja voimakkaammaksi ja kuin ollessani tässä olemismuodossa olisin tuntenut veren virtaavan entistä kuumempana suonissani. Jo aloin aavistaa mahdollisuutta, että jos asiat jatkuisivat tällä tavoin, luontoni tasapaino voisi vähitellen ruveta kallistelemaan, niin etten enää oman mieleni mukaan voisikaan vaihtaa olentoani, vaan tulisi minusta peruuttamattomasti Edward Hyde. Lääkkeen vaikutus ei ollut aina ollut samanlainen. Kerran, heti kokeiluni alkamisen jälkeen, epäonnistuin täydellisesti; useamman kerran oli minun ollut pakko lisätä annos kaksinkertaiseksi, ja kerran, äärettömän kuolemanvaaran uhalla, kolminkertaiseksikin. Tämä epätietoisuus oli tähän asti ollut ainoana tyydytykseni himmentäjänä. Kun minä nyt kuitenkin, äskeisen tapauksen valossa, punnitsin asiaa, täytyi minun tunnustaa, että alussa oli ollut vaikeata poistaa Jekyllin ruumis, mutta että asian laita myöhempinä aikoina oli muuttunut hitaasti, mutta varmasti päinvastaiseksi, niin että painopiste siirtyi Hyden puolelle. Kaikki näytti siis viittaavan siihen, että minä vähitellen kadotin valtani alkuperäisen ja paremman minäni yli ja yhä enemmän ja enemmän yhdistyin toiseen, pahempaan minääni.

Tunsin, että näiden kahden välillä minun oli tehtävä valintani. Molemmilla luonteillani oli yhteinen muisti, mutta kaikki muut ominaisuudet olivat hyvin eri lailla jakaantuneet kummankin kesken. Jekyll, joka oli yhdistetty luonne, suunnitteli Hyden nautinnot ja seikkailut ja otti niihin osaa milloin tuskan, milloin rajun himon tuntein, mutta Hyde ei pitänyt lainkaan lukua Jekyllistä, taikka sitten piti hänestä samanlaisia ajatuksia kuin rosvo pitää siitä valepuvusta, johon piilottaa itsensä takaa-ajajilta. Jekyll huolsi toista minäänsä enemmän kuin isä huoltaa lastansa; Hyde osotti Jekyllille enemmän ylenkatsetta kuin poika osottaa isälleen.

Jos päätin tästälähin elää täydelleen Jekyllin elämää, täytyi minun kerta kaikkiaan sanoa jäähyväiset kaikille niille haluille ja himoille, joita jo kauan olin suvainnut ja jotka myöhempinä aikoina olivat kehittyneet sitä mukaa kuin olin niitä tyydyttänyt. Jos taas valitsin Hyden persoonallisuuden, täytyi minun luopua kaikista niistä korkeista tarkotusperistä ja pyrkimyksistä, jotka olivat tähän asti sulostuttaneet elämääni, ja tulla kaikiksi ajoiksi unhotetuksi ja ylenkatsotuksi; jäädä ilman ainoatakaan ystävää maailmassa.

Näyttää kenties siltä, kuin ei valinta sellaisissa oloissa olisi ollut vaikea. Mutta olipa kuitenkin olemassa yksi syy, joka painoi paljon vaa'assa. Jekyll kärsisi äärettömiä tuskia kieltäymyksen kiirastulessa, mutta Hydellä ei koskaan olisi edes tietoisuutta siitä, mitä oli menettänyt. Niin tavattomat kuin olosuhteeni olivatkin, oli oikeastaan tämä nyt kokemani sieluntaistelu yhtä vanha ja yhtä jokapäiväinen kuin ihmiskuntakin. Sama kiusaus ja sama syy on heittänyt monen värisevän syntisen arpanappulan; ja minulle kävi samoin kuin käy useimmille muillekin minunlaisilleni: minä valitsin paremman, voimatta kuitenkaan pitää kiinni valitsemastani hyvästä.

Niin, minä valitsin vanhan, maailmaan tyytymättömän lääkärin, ystävien ympäröimän ja kaikkia rehellisiä pyrkimyksiä harrastavan. Sanoin päättävästi jäähyväiset sille vapaudelle, sille nuoruudelle, sille kiehuvalle verelle, sille hillittömälle elämänhalulle ja niille salaisille nautinnoille, joiden lumoissa olin ollut Edward Hyden persoonallisuudessa. Kentiespä tein tämän valintani jollakin epätietoisella ehdolla, sillä pidin edelleen pienen huoneistoni Sohossa enkä hävittänyt Edward Hyden vaatteita, jotka yhä olivat käyttövalmiina työhuoneessani.

Kahden kuukauden ajan pysyin lujana päätöksessäni. Kahden kuukauden ajan elin mitä ankarinta kieltäymyksen elämää ja korvauksena siitä nautin omantunnonrauhan tuottamaa tyydytystä. Mutta aika alkoi hävittää ensimäisen säikähdyksen jälkiä; omantunnonrauha muuttui vähitellen asiaksi, joka lankesi luonnostaan; minä tunsin rauhatonta, polttavaa kielletyn hedelmän himoa; tuntui siltä, kuin olisi Hyde kapinoinut saadakseen minuun jälleen eloa ja vapaudentunnetta – ja lopuksi tuli heikko hetki, jolloin minä taaskin sekotin muuttavan juoman ja tyhjensin lasin.

Minä en luule, että juomariin, joka punnitsee pahettaan, yhdessä viidestäsadasta tapauksesta vaikuttaa lainkaan ajatus niistä vaaroista, joihin hänen eläimellinen tiedottomuutensa hänet syöksee, ja niin paljon kuin minä olinkin ajatellut asemaani, en kuitenkaan silloin ottanut lukuun sitä siveellisten tunteitten puutetta ja järjetöntä pahaan taipuvaisuutta, jotka olivat Edward Hyden pääominaisuudet. Kuitenkin oli juuri näiden ominaisuuksien kautta rangaistus minulle tuleva. Perkeleeni oli ollut kauan vangittuna; hän ryntäsi nyt ulos kuin kiljuva jalopeura. Jo samassa tuokiossa kuin nielaisin juoman, tunsin olevani vielä hillittömämpi, vielä raivoisampi pahaan kuin koskaan ennen. Tämä seikka se kai oli sen kärsimättömyyden myrskyn synnyttäjä, jolla minä vähän sen jälkeen kuuntelin onnettoman uhrini lavertelevia kohteliaisuuksia, sillä Jumalan nähden selitän minä, ettei ainoakaan siveellisesti terve olento olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen niin aiheettomasti. Minä löin häntä yhtä turhasta vihastumisen syystä kuin kipeä lapsi särkee leikkikalunsa. Mutta minä olin ehdoin tahdoin riistänyt itseltäni kaikki ne tasapainovaistot, joiden avulla pahinkin meistä voi pysyä edes jossain määrin vakavilla jaloilla kiusausten keskellä, ja minuun nähden merkitsi pieninkin kiusaus lankeemusta.

Samassa hetkessä heräsivät kaikki helvetin henget minussa raivoonsa. Hurjalla riemulla hakkasin tuota tajutonta ruumista; jokainen lyönti lisäsi nautintoani, ja vasta kun ruumiillinen väsymys alkoi saada vallan, minä äkkiä, hurjuuteni huippukohdalla, tunsin jäätävän kauhun puistatuksen käyvän läpi ruumiini. Tuntui kuin olisi sisäistä näköäni peittänyt usva hajonnut; minä huomasin, että elämäni olisi mennyttä kalua, jos minut huomattaisiin, ja pakenin murhapaikalta samalla kertaa riemuiten ja vavisten. Minun haluni tehdä pahaa oli samalla kertaa saanut tyydytyksensä ja kiihokkeensa: rakkauteni elämään oli korkeimmillaan. Kiiruhdin Sohossa olevaan asuntooni ja hävitin varmuuden vuoksi kaikki siellä olevat paperit; sitten läksin valaistuja katuja pitkin kotiin päin, yhä kuumeentapaisella raivomielellä, veren yhä kiehuessa halua murhata ja perkeleellisesti iloiten siitä, mitä oli tapahtunut, samalla kertaa väristen ja vavisten, kuunnellen mahdollisia takaa-ajajien askeleita. Pirullinen laulu se oli, jota Hyde hyräili sekottaessaan juoman, ja hän joi sen nauraa hohottaen kuolleen muistoksi. Muuttumisen tuskat eivät vielä olleet lakanneet raatelemasta häntä, kun Henry Jekyll kiitollisuuden ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen laskeutui polvilleen ja kohotti kätensä Jumalan puoleen.

Itsetyydytyksen verho repeytyi ylhäältä alas asti, ja minä näin elämäni kokonaisuudessaan. Koettelin seurata sitä lapsuudesta asti, kun olin vielä isäni talutettavana, lääkärinurani kaikkien ponnistusten ja kieltäymysten läpi, ja tulin taas, taas samoin kummitusmaisen epätodellisuuden tuntein, kaiken lopuksi tämän yön kauhuihin. Mieleni teki huutaa kovasti; minä koetin kyynelin ja rukouksin poistaa sen hirvittävien kuvien ja äänten paljouden, jonka mielikuvitukseni loihti minulle, mutta turhaan! – Rukousteni välillä tuijotti syntini yhä jäisillä silmillään sieluni sisimpään.

Kun omantunnontuskien ensimäinen polte oli lievennyt, alkoi kuitenkin ilon tunne täyttää sieluni. Kysymys oli nyt kerta kaikkiaan ratkaistu. Tästä hetkestä oli Hyde mahdoton. Tahdoinpa tai olin tahtomatta, täytyi minun tästedes pitää lujasti kiinni paremmasta minästäni. Millä riemulla tämä ajatus täyttikään mieleni! – Millä nöyrällä halulla alistuinkaan siveellisen elämän kaikkiin velvollisuuksiin ja rajoituksiin! – Millä rehellisellä päättäväisyydellä kieltäytyä kaikiksi ajoiksi pahasta ja pitää kiinni hyvästä minä lukitsin sen oven, josta tapani oli ollut huomaamatta mennä ja tulla, ja tallasin avainta jaloillani, niin että se meni rikki!

Seuraavana päivänä kuulin, että rikos oli tullut ilmi, että Hyden rikollisuus oli koko maailman tiedossa ja että murhattu oli tunnettu ja suuressa arvossa pidetty henkilö. Se ei ollut ainoastaan rikos; se oli surullinen mielettömyys. Minä melkein luulen, että se ilahutti minua; minua ilahutti tietää, että parempaa minääni siten kuin vartioitiin ja että sitä oli tukemassa hirttonuoran pelko. Jekyll oli nyt minun pakopaikkani; jos Hyde tuokioksikaan uskaltaisi esiintyä, olisi jokaisen miehen käsi valmiina ottamaan hänet kiinni ja tappamaan.

Minä päätin vastaisella käytökselläni jossakin määrässä korvata menneisyyttä; ja uskallanpa rehellisesti väittää, että tämä päätökseni on todella kantanut jonkun hyvän hedelmän. Sinä itse tiedät, miten innokkaasti ja vakavasti minä kuluneen vuoden viimeisinä kuukausina työskentelin kärsimysten ja hädän lieventämiseksi; sinä tiedät, että paljon tuli tehdyksi toisten hyväksi ja että päiväni, mitä minuun itseeni tulee, kuluivat tyynesti, melkeinpä onnellisesti. Enkä voi edes sanoa kyllästyneeni tähän puhtaaseen ja tahrattomaan elämään, luulen pikemminkin nauttineeni siitä joka uusi päivä yhä enemmän, mutta minua ahdisti kuitenkin yhä sisäinen epäilys, joka on aina ollut kirouksenani, ja sitä mukaa kuin omantunnontarkkuus tylsyi, alkoivat taas alemmat vaistot, nuo vaistot, jotka niin kauan olivat olleet kahleissa ja tukahutettuina, vangittujen petoeläinten tavoin ulvoa vapauttaan.

Minä en uneksinut Hyden eloon-herättämistä: jo pelkkä ajatuskin siitä kammotti minua – ei, omassa persoonassani minä tunsin kiusausta tinkiä omantunnon vaatimuksista – ja niin, aivan kuin tavallisena, salaisena synninharjoittajana, minä kuuntelin kiusausta ja lankesin.

Kaikella tässä maailmassa on loppunsa; jokainen mitta on viimein täysi, ja tämä ainoa näennäisesti mitätön jälkimyrkky alemmalle luonteelleni hävitti lopullisesti sieluni tasapainon. Kuitenkaan en tuntenut mitään levottomuutta sen johdosta; seikka näytti niin yksinkertaiselta, niin luonnolliselta, niin anteeksiannettavalta, ainoastaan niihin vanhoihin aikoihin palaamiselta, jolloin en vielä ollut tehnyt kaikki mullistavaa keksintöäni. Oli muuan kaunis, kirkas tammikuun päivä; maa oli hiukan märkä niistä paikoin, mistä huurre oli sulanut, mutta taivas oli selkeä ja pilvetön. Regent Park oli täynnänsä lintujen liverrystä ja keväisiä tuoksuja. Minä istuin päivää paistatellen eräällä penkillä; sisäinen eläimeni lepäsi nuoleksien edellisen yön muistoja; minun henkinen luonteeni oli kuin horroksissa, luvaten vastaisuudessa parannusta, mutta olematta vielä valmiina alkamaan.

Kun kaikki kävi ympäri, ajattelin, enhän ollut muita pahempi – ja sitten hymyilin ja aloin vertailla itseäni moneen muuhun, täysipainoista hyväntekeväisyyttäni heidän huolettomaan, välinpitämättömään julmuuteensa. Olin tuskin ennättänyt päästä tämän itserakkaan ajatuksen päähän, kun tunsin äkillistä pahoinvointia. Minua tukehdutti kuolettava yökötys, ja horkka puistatti koko ruumistani. Toivuttuani siitä vähitellen tunsin saaneeni kokonaan toisenlaisen elämänkatsomuksen ja ajatustavan – tunsin suurempaa uskaliaisuutta, kaikkien ennen niin vieromaini vaarojen halveksimista; tunsin kuin olisin yhdellä kertaa päässyt irti kaikista velvollisuuksista. Katsahdin alas; vaatteet roikkuivat väljinä ja muodottomina kutistuneiden jäsenieni päällä; se käsi, joka oli polvellani, oli ryhmyinen ja karvainen. Minä olin taaskin Edward Hyde.

Vielä tuokio sitten olin ollut varma kaikkien ihmisten kunnioituksesta, rikas, suosittu, päivällispöytä valmiina kotonani; ja nyt olin minä koko ihmiskunnan hylkiö, takaa-ajettu, koditon, tunnettu murhamies, hirsipuun oma.

Jonkun ajan tunsin melkein tulevani hulluksi; mutta järkeni ei sentään kokonaan pettänyt. Olen useasti huomauttanut, että toisen minäni sielunominaisuudet näyttivät äärimäisyyksiin asti terottuneilta ja oma sieluni kimmoiselta. Missä Jekyll ehkä olisi kaatunut, siellä oli Hyde aseman herra. Se lääke, jota ilman en voinut saada takaisin oikeaa persoonallisuuttani, oli työhuoneeni kaapissa. Miten saisin sen sieltä? – Tämä kysymys se oli, jota ratkaisemaan minä, kädet ohimoita vastaan puristettuina, nyt ryhdyin.

Laboratorion oven olin itse lukinnut. Jos koettaisin tunkeutua taloon, antaisivat minut omat palvelijani oikeuden kynsiin. Huomasin, että minun täytyi käyttää toisen apua, ja mieleeni johtui Lanyon. Mutta miten saisin tiedon hänelle? Miten saada hänet suostumaan? – Ja vaikkapa onnistuisinkin välttämään vangitsemisen kaduilla, miten voisin raivata tieni hänen luoksensa asti? Miten voisin minä, tuntematon ja niin vähän puoleensa vetävä vieras, houkutella tuon kuuluisan lääkärin ryöstämään virkaveljensä työhuonetta?

Samassa muistin kuitenkin, että alkuperäisestä olemuksestani oli vielä jotakin jäljellä. Minähän osasin kirjottaa omalla käsialallani. Tässä ainoassa kipinässä oli kylliksi; minä näin nyt tien valoisana alusta loppuun asti edessäni.

Järjestelin pukuani niin hyvin kuin taisin, pysäytin ohi ajavan vuokra-ajurin ja ajoin erääseen Portland Streetin hotelliin, jonka nimen satuin muistamaan. Ajuri voi tuskin salata iloisuuttaan nähdessään vaatetukseni, joka todella olikin naurettava, niin surullinen kuin se kohtalo olikin, joka oli kätkettynä näihin vaatteisiin. Minä purin hänelle hammasta pirullisen vimman puuskassa, ja hymy katosi hänen naamaltaan, onneksi hänelle, mutta myöskin onneksi minulle, sillä seuraavassa tuokiossa olisin epäilemättä tempaissut hänet alas pukiltaan, välittämättä seurauksista. – Tultuani hotelliin loin ympärilleni niin pahaenteisiä silmäyksiä, että tarjoilijat vapisivat; ainoatakaan silmäystä he eivät uskaltaneet vaihtaa keskenään läsnä ollessani; he vain tottelivat nöyrästi minun käskyjäni, veivät minut erääseen yksityiseen huoneeseen ja hankkivat kirjotusneuvot käytettäväkseni.

Hengenvaarassa oleva Hyde oli minulle kokonaan uusi olento – hän värisi mielettömästä raivosta, tulistui murhanhaluun asti ja janosi aikaansaada kipua. Mutta tämä olento oli vielä viekas; hän hillitsi ennenkuulumattomalla tahdonlujuudella raivonsa, kirjotti molemmat tärkeät kirjeensä – Lanyonille ja Poolelle – ja lähetti ne postiin käskien, että ne varmuuden vuoksi oli vakuutettava.

Kun tämä oli toimitettu, istui hän koko päivän takkavalkean ääressä huoneessaan pureksien kynsiään; siellä hän söi päivällisensä yksinään pelkomielensä kanssa, tarjoilijan ilmeisesti vapistessa ja väristessä hänen katseittensa vaikutuksesta. Sieltä läksi hän pimeän tullen suljetussa ajurin vaunussa ja ajeli sinne tänne pitkin kaupungin katuja. Hän, sanon minä – en voi sanoa minä. Tässä helvetin lapsessa ei ollut mitään ihmismäistä; hänessä ei elänyt mitään muuta kuin pelkoa ja vihaa. Ja kun hänestä vihdoin tuntui, kuin olisi ajuri käynyt epäileväksi, päästi hän hänet menemään menojansa ja jatkoi matkaansa jalkaisin, jolloin hänen huonosti sopivat vaatteensa ja kummallinen ulkomuotonsa saattoivat hänet öisten kadunkulkijain uteliaisuuden esineeksi. Silloin raivosivat nämä kärsimykset kuin myrsky hänen sisimmässään. Hän kiiruhti edelleen, pelon takaa-ajamana, höpisi itsekseen, hakien autioimpia katuja ja laskien minuutteja, jotka vielä olivat puoliyöstä jäljellä. Kerran puhutteli häntä eräs nainen, joka kaupitteli luullakseni tulitikkuja. Hän löi häntä vasten naamaa, ja nainen pakeni.

Tultuani omaksi itsekseni Lanyonin vastaanottohuoneessa teki vanhan ystäväni kauhu kenties jonkinlaisen vaikutuksen minuun – sitä tuskin tiedän – joka tapauksessa oli se vain pisara meressä siihen kauhuun verraten, jolla minä muistin näitä viimeisiä tunteja. Olin muuttunut. Nyt ei minua enää ahdistanut mestauksen pelko, vaan pelko muuttua kokonaan Hydeksi. Kuin unessa kuulin Lanyonin tuomion – kuin unessa palasin kotiin ja heittäydyin sänkyyn. Päivän ponnistusten ja mielenliikutuksen jälkeen vaivuin syvään, lyijynraskaaseen uneen, jota eivät edes nuo hirvittävät unet, jotka kalvoivat minua, voineet häiritä.

Heräsin seuraavana aamuna läpiväsyneenä, herpoutuneena, mutta kuitenkin virkistyneenä. Minua hirvitti ja pelotti jo ajatellakin niitä villieläimiä, jotka uinuivat minussa, enkä minä suinkaan ollut unhottanut edellisen päivän tärisyttäviä vaaroja; mutta nyt olin joka tapauksessa kuitenkin kotonani, omassa huoneistossani ja lääkkeideni läheisyydessä, ja kiitollisuus pelastumisestani loisti niin kirkkaasti sielussani, että se oli melkein toivon säteen kaltainen.

Käyskentelin aamiaisen jälkeen hiljakseen pihan poikki työhuoneeseeni ahmien raikasta, kylmää ilmaa, kun yhtäkkiä taas tunsin joutuvani kuvaamattomain tunteiden valtaan, jotka ennustivat muuttumista, – ja minulla oli vain juuri parahiksi aikaa ennättääkseni työhuoneeseeni, ennenkuin vereni alkoi kiehua ja hyytyä Hyden raivokkaista kärsimyksistä. Tällä kertaa täytyi minun lisätä annos kaksinkertaiseksi saadakseni takaisin oman minäni; ja auta armias minua onnetonta – kuusi tuntia myöhemmin, istuessani suruisin mielin takkavalkean ääressä, hyökkäsivät taaskin nuo onnettomuutta ennustavat synnytystuskat kimppuuni ja minun täytyi vielä kerran turvautua pelastuskeinoon.

Sanalla sanoen – siitä päivästä lähtien saatoin vain äärimäisellä tahdonlujuudella ja lääkkeen välittömällä vaikutuksella palauttaa Jekyllin kasvot ja vartalon. Millä päivän taikka yön tunnilla hyvänsä saatoin joutua tuolle onnettomuutta ennustavalle puistatukselle alttiiksi; ja ennen kaikkea – jos nukuin taikkapa vain nukahdin istualleni tuolissa, niin aina heräsin Hydenä. Tämän alinomaa uhkaavan vaaran aiheuttaman sietämättömän taakan alla ja täydellisen unettomuuden vaikutuksesta, johon unettomuuteen minun täytyi tuomita itseni ja jota en olisi uskonut kenenkään ihmisen voivan kestää, muutuin minä, Henry Jekyllinä, onnettomaksi olennoksi, jota raasti kuume, jonka ruumis oli heikko ja jonka ainoana ajatuksena oli vain – toisen minuuteni inhoaminen. Mutta jos nukuin, taikka jos lääkkeen vaikutus oli heikennyt, silloin tulin aina ja melkein välittömästi – sillä muuttuminen kävi yhä kivuttomammaksi ja huomaamattomammaksi – sysätyksi toiseen elämään; tunsin heti saaneeni mielikuvituksen, joka oli tulvillaan halpamaisia kuvia, sielun, joka kiehui vihasta, ja ruumiin, joka ei tuntunut olevan tarpeeksi vahva sen raivoisan elämänvoiman asunnoksi, joka sen täytti. Hyden voima tuntui kasvavan sitä mukaa kuin Jekyllin voima heikkeni; ja viha, joka heidät erotti, oli nyt yhtä suuri kummallakin puolella. Jekyllillä esiintyi tämä viha vaistona, joka oli yhteydessä itse elämän kanssa. Hän oli nähnyt sen olennon pahuuden koko määrän, jonka kanssa hänellä oli muutamia tiedon siruja yhteisinä ja joka oli hänen kanssaperillisensä kuolemaan asti; ja lukuunottamatta tätä keskinäistä yhdyssidettä, joka itsessään muodosti hänen kärsimystensä sietämättömimmän osan, piti hän Hydeä, huolimatta tämän kuohuvasta elämänvoimasta, ei ainoastaan pirullisena, vaan suorastaan luonnottomana. Sepä juuri olikin tärisyttävintä – että itse helvetin muta tuntui saaneen äänen ja puhekyvyn – että epäkehittynyt multa liikkui ja teki syntiä; että se, mikä itse asiassa oli kuollut ja muodoton, toimi elämän piirissä. Ja vielä lisäksi: että tämä levoton kauhunkuva oli sidottu häneen lujemmin kuin vaimo; erottamattomammin kuin silmä; että se oli kahlehdittu hänen omaan lihaansa, missä hän tunsi sen kuiskailevan ja mutisevan ja taistelevan syntyäkseen – ja että sen millä heikolla, vartioimattomalla hetkellä hyvänsä, unen tiedottomuudessa, onnistui voittaa hänet ja karkottaa hänet elämästä.

Hyden inho Jekylliä kohtaan oli toisenluontoista. Hänen pelkonsa tulla mestatuksi vaati häntä alinomaa tekemään tilapäisen itsemurhan palaamalla alempaan asemaan ei itsenäisenä persoonallisuutena, vaan sen osana; mutta hän vihasi tätä välttämättömyyttä, hän inhosi Jekyllin surumielisyyttä ja alakuloisuutta, ja häntä harmitti se vastenmielisyys, jolla häntä toinen minänsä katseli. Tästä aiheutuivat nuo ilkeämieliset, apinamaiset kujeet, joita hänellä minua kohtaan oli; senvuoksi turmeli hän isäni kirjeet ja poltti hänen valokuvansa – ja olisipa hänen kuolemanpelkonsa vain ollut pienempi kuin mitä se oli, niin hän olisi aivan varmasti jo aikoja sitten syössyt itsensä turmioon saadakseen samalla syöstyksi minutkin. Mutta hänen rakkautensa elämään on hämmästyttävä – niin, menenpä vielä pitemmällekin: minä, joka värisen jo ajatellessanikin häntä, minä tunnen osanoton liikutusta, kun ajattelen, miten kärsivällinen tämä rakkaus on ja miten hän vapisee minun valtani edessä tehdä itsemurhalla hänenkin olemassaolonsa tyhjäksi.

Ei maksa vaivaa pitkittää tätä kuvausta, ja minun aikani on pelottavan lyhyt. Ei yksikään kuolevainen ole milloinkaan kärsinyt sellaisia tuskia, siinä on kylliksi. Mutta niihinkin on aika ja tottumus tuonut – en sano lievennystä, mutta jonkinlaista sielun tunteettomuutta, jonkinlaista epätoivoista alistuvaisuutta; ja rangaistukseni olisi saattanut kestää vuosikausia jollei minulle olisi tapahtunut viimeistä onnettomuutta, joka on minut ainaiseksi erottanut omasta ruumiistani ja omasta persoonallisuudestani.

Välttämätön suolavarastoni, jota ei ole vuosikausiin uusittu – ei sitten ensimäisen kokeeni – alkoi loppua. Minä lähetin noutamaan uuden varaston ja sekotin juoman. Se kiehui tavalliseen tapaan; sitten seurasi ensimäinen värinvaihdos – toista ei tullut lainkaan. Tyhjensin maljan, mutta ilman mitään vaikutusta. Poolelta saat kuulla, miten annoin hakea koko Lontoon läpi. Kaikki oli turhaa; ja nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, että tuo ensiksi saamani suola oli epäpuhdasta ja että juuri tuo tuntematon lisäke antoi sekotukselle sen salaperäisen voiman.

– Viikko on kulunut siitä, ja minä lopetan tunnustukseni vanhan suolan viimeisen annoksen vaikutuksen kestäessä. Jollei ihmettä tapahdu, on tämä siis viimeinen kerta, kun Henry Jekyll voi ajatella omia ajatuksiaan taikka peilissä nähdä omia kasvojaan, jotka jo ovat niin surullisesti muuttuneet. Enkä liioin saa viivytellä kauan tämän kirjotukseni lopettamisessa; sillä jos se on tähän asti säilynyt häviämättä, niin on se luettava vain hyvin varovaisten ja erinäisten onnellisten asianhaarojen yhteiseksi ansioksi. Jos muuttumisen synnytystuskat kouristaisivat minua kirjottaessani, niin tulisi Hyde epäilemättä repimään sen palasiksi; mutta jos on ennättänyt jokin aika kulua siitä, kun olen sen pannut valmiina pois käsistäni, niin säästänee hänen merkillinen itsekkyytensä ja varovainen viekkautensa sen hänen apinamaiselta ilkeydeltään.