Valittuja kertomuksia

"Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä jumalanaan".

"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle – perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.

"Mikä hätänä?" hän huusi.

"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin avaimet ja sanoo ampuu minun".

"Peijakkaan selvää – peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa. Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen; sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta paikka oli sama.

Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti. Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.

"Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.

"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".

Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen jatkoi:

"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".

Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja kunniamerkkien peitossa – sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä Chinnin sunnuntaisaappaista.

Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.

"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin. Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin urhea?"

Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!" hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko Bukta?"

Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla. Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija, piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet, sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan baba – Jan baba! Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun katsoa. Se on Jan baba!"

Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi, jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat, ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.

Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri, puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle aliluutnantille.

Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt Mundore – Mundore!"

"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti hakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin prinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.

Vanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen annettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja nuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita kaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja kyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi heille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa. Sitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut raivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat sitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.

Päivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi shikarrin ainaiseen aineeseen – kaikkinaiseen isojen otusten metsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät suurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita tiikereitä wuddartapaan – s.o. jalan – pitämättä sitä suurempana asiana kuin olisi peto ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "tiikeri on melkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä kerralla tulet kotiin jalat edellä".

Se sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin pää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä – miehensyöjiä ja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä järjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia tiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin, ja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin lisänimillä – kuten laiska "Mopsi", jolla oli suunnattomat käpälät, ja "Anoppi", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa ja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista – avara ja hauska ala – kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin vetivät häntä nenästä.

"Emme todellakaan", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan. "Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset laillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille kerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän tietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan helvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja isoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä puhunut siitä".

"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran suunnalla?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.

"Tietysti", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa. Ne ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä pianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella sitä sunnuntaisin.

"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien puheiden mukaan, on oma tiikerinsä – satulatiikeri, jolla hän ratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. Minä en pidä tuota säädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat nuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen kylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos kuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan olevan kirjava elukka – ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto se on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi – jollekin. Siinä on teille sievä sukutarina".

"Mistähän se lienee lähtöisin?" sanoi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen metsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän metsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä hänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta ennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen tiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien siipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää. Saatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa".

Majuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa tyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi kerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi, sillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla palanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä kehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin uskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti sen.

Vanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi pois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta hän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui. Omissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja kun hänen väkensä – alastomana ja sekapäisenä – rientäen saapui kertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään vakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko riista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.

Kolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi ilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö – imettämisen uuvuttama naaras tahi vanha harvahammas koiras – ja Bukta tyynnytteli nuoren Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin saatiin merkille jalo elukka – kymmenen jalan pituinen karjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan paikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset, reipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt miehenkin.

"Syötettäköön se", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään lehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.

Ruhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet isot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa otusta kuin tämä Buktan peto oli.

"Ei ole hyvä", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa, "että everstini poika, joka ollee – että everstini poika menettäisi poikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte. Olen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut mairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne vuodan".

Upseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut, olisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin kera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes tulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi. Oli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi uimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy kauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja oikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel askeleelta ja tuijottavin silmin.

"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen edessä", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. "Mutta kylläpä tuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki!" kuiskasi toinen.

"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee". Chinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut unohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa, näkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se ilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä, noin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää kauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti rannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari kolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. "Minun väkeäni", murahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; "ja siis sinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta voimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten lienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta vai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?"

"Jalan, ja päiväs-aikaan", sanoi nuori Chinn.

"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut", virkkoi Bukta itsekseen, lisäten ääneensä: "Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja minä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi. Enempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla sinua vastaan?"

Se oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa päässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun päivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin, taistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään, vaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen yhdellä ainoalla laukauksella – Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui ottavan tuntikausia – joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan pään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui ja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut käski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen jaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.

"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia, mutta ne kuitenkin tulivat – varalle".

Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä – joukko olisi voinut ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä, viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen kätensä ja pyörähti kantapäällään.

"Ei tarvitse osottaa että me välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".

Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen upseerinsa?"

"Mutta nuo ajomiehet – he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties – ".

"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen toista, ja täällä toista."

Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen. Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla, sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana päivänä – puolen päivämatkaa kylästä?

"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen", Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata suoraa päätä kotiin".

Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.

"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle niin monta miestä kuin tarvitsemme".

Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen, ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla. Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan, hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.

Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan – jotka enimmäkseen olivat pulassa – ja käydä esittämään hänen ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään, luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa, olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies hengissä?

"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?" Chinn kerran kärsimätönnä uteli Buktalta. "Olen soturi. En tunne lakia".

"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs määräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet".

"Mutta minkätähden?"

Buktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi saattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. "Miten osaisin sen sanoa?" vastasi hän. "Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta outoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib – kaksi, kolme, neljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään mukanaan. Se riittää".

Chinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä että hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi, järkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä eikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki, miehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle pojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.

Asiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan Chinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää läsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen – tässä elämässä – tiikerinsä; että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa oli, ja – Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo muuta ainetta – hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan kaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka korkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän ensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä, jolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien joukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka oli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät viemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään muuttuneet tiellä.

Syystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä leikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi, piti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen noista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista, seisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi että vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt puolijumala – heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat itse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa epäillä maajumalien käsitekoa?

Chinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan itselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi näyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta niistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti kotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan jumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta linnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta riistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin ikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen syötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka olisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen mitään. Hän oli, kuten sanottiin, "karaistu ennen syntymäänsä".

No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli: "kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä. Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".

"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"

"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita, säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä – hautakummullaan, piti sanomani – kuin jumalaansa ainakin. Teidän todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".

"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.

"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä jokainen bhil on kuullut".

"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta", virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".

"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.

"En voi sanoa – nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".

"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".

"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".

"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei ole kertonut tätä?"

Chinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja vastaus kummastutti häntä.

"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on liikkeellä Satpuramaassa".

"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?"

"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä on tulossa? Sano vain pikku sana, niin me olemme tyytyväisiä".

"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita kuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?"

"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä alalleen".

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta".

"Sahib" – vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta – "jos hän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle kuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä hän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se ainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen miehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee Jan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako se ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni – tietämättä".

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana", Chinn ajatteli; "mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi, minun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta".

Hän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen tiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti käpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin koneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.

"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta", hän virkkoi, nojautuen eteenpäin, keksiäkseen korean valheen.

"Näen että se on totuus", vastasi värisevällä äänellä Bukta.

"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä

Tiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan

Satpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja pohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi

Satpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia".

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai paha?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata samalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn tahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää Täplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos Satpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän tultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei merkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä uutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani".

Bukta kumarsi lattiaan asti. "Taivasten tekijä!" ajatteli Chinn, "ja tuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa! Voinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi tolalleen". Hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että Jan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa hyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla tottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut mies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan".

"Onko hän siis vihoissaan?"

"Joutavia! Olenko minä milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun vihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. Sinä tiedät, Bukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän, ja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut".

"Kyllä. Ollaan lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä rakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti", hän lisäsi, "että se tyynnyttää heidät oloilleen". Heilauttaen tiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja peittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.

Bukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä vastassa.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä. Hän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja tosiaankin, hän on nuori mies – miten voisi hän öisin makailla joutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on tukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen sanonut".

Harmaaviiksinen seurakunta värisi.

"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän on sanonut sen minulle".

"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?"

"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa katselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä elämässään heitä opetti".

"Ja elleivät sitä tee?"

"Hän ei sanonut".

Valo sammui Chinnin asunnossa.

"Katsokaa", sanoi Bukta. "Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki se on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme, ja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi paperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään itselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti".

Komentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen kuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi että joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa virallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi niin yksimielisen hyveen näkeminen. "Se on liian hyvää, voidakseen kestää", sanoi hän. "Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet tarkottavat".